Pimeän rajalta va luu

Kritiikki, sissit ja tilapäiset autonomiset alueet

"Lyhyesti, me emme mainosta TAZia ainoana mahdollisena, kaikki muut järjestäytymisen, taktiikoiden ja päämäärien muodot korvaavana ratkaisuna. Suosittelemme sitä, sillä se voi tarjota kapinaan liittyviä laadullisia parannuksia johtamatta vääjäämättä väkivaltaan ja marttyyriuteen. TAZ on kuin vallankumous, joka ei kohdistu suoraan valtiota vastaan, sissitoimintaa joka vapauttaa alueen (maasta, ajasta, mielikuvituksesta) ja purkautuu sitten muodostuakseen muualla/muulloin, ennen kuin valtio ehättää murskata sen. Koska valtio on ensisijaisesti huolissaan simulaatiosta eikä substanssista, TAZ voi "miehittää" nämä alueet salaa ja jatkaa juhlallista tarkoitustaan hyvän aikaa suhteellisen rauhassa. Kenties eräät pienet TAZit ovat kestäneet kokonaisia elinikiä sillä Hillbilly-yhdyskuntien tapaan ne jäivät huomaamatta - sillä ne eivät koskaan kohdanneet spektaakkelia, eivät koskaan astuneet ulos simulaation agenteille näkymättömästä todellisuudesta." (Hakim Bey: TAZ, 2009, 132).

Hakim Beyn keskeisin käsite, Temporary Autonymous Zone, tilapäinen autonominen alue, on ollut laajalti käytössä aktivistien ja talonvaltaajien puheissa käytännöissä. Sen konkreettista tilan valtaamista kiinnostavampi ulottuvuus saattaa kuitenkin olla sen sissitoiminnallisessa luonteessa, jossa se voi luoda tilapäisiä vapaita ja autonomisia alueita myös taiteen, kritiikin, kirjoittamisen, verkkokäyttäytymisen, median sisäpuolelle, jännittymään kireäksi, intensiiviseksi momentiksi ja katoamaan takaisin yöhön ennen kuin valtamedia, byrokratia, taidemaailma, jäykät monoliittiset rakenteet saavat siitä otetta. Kuvaavaa esimerkiksi on, että edellisessä merkinnässä ja sen yhteydessä mainittu suomalainen runoporukka on porukka enemmänkin rakenteiden uusintajien ja ylläpitäjien näkökulmasta kuin heidän oman identiteettinsä kautta. Tosin on myönnettävä, että yleisemmin aktivistiset ryhmittyvät ovat lähes aina perustaneet itsensä kollektiivisen identiteetin vahvistamiselle, yhtäläisten piirteiden samanlaistamiselle ja siten egon kasvattamiselle. Bey esittää nähdäkseni oikeastaan juuri päinvastaista: ego aktivismin ytimessä on hävitettävä, sillä ego vie meitä lähemmäs vallanpitäjiä, tekee meistä hallittavia ja se hallitsee meitä ja synnyttää kaikki, kaikki ristiriidat.

Miten tämä kulttuuritoimijoiden moneus voi sitten versoa välittämättä niitä kontrolloimaan pyrkivistä voimista? Sen keskeisin toiminnan muoto on sissisota: odota, väijy pusikoissa, iske ja häviä, katoa näkyvistä. Pyri siihen, ettei sinua voida ottaa haltuun, että tyylisi, merkkisi, käytäntösi muuttuvat alati ja varsinkin jos kulttuuripoliisit, Hesarin toimittajat ja byrokratia ovat kintereilläsi.

Tai vaihtoehtoisesti: vaikene, kieltäydy, pysyttele jatkuvasti näkymättömissä. Älä tee suoraa elettä, jotta sinua edes voitaisiin havaita. Bey esittää John Zerzanin kieltäytymisen elementtejä ("elements of refusal") seuraten mm. käytännön toimenpiteitä: kouluttautumisesta, äänestämästä, työstä, kirkosta, kodista, perheestä ja taiteesta kieltäytyminen. Kieltäytyminen on vastarinnan muoto, jolla vapautetaan resursseja, suunnataan niitä toisin. Se ei ole luopumista, vaan saamista.

Esille tuleminen, omalla nimellä ja omilla kasvoillaan argumentointi on valtarakenteiden kontrolloimaan peliin astumista, joten miksi siitä kieltäytyminen, nimettömyys, pelin sabotoiminen, vieraat tekniikat olisivat häpeällistä, inhottavaa "törkeää puskista huutelua", kuten Kaarina Hazard hätäili joskus televisiossa moittiessaan Anna Kontulan pamfletissa moniäänisellä puhunnalla esittämää kansanedustajan ja feministin seksisuhdetta. Se on ei-sallittua juuri sen takia, ettei siitä ole saatu otetta. Tähän liittyen: niin kauan kuin runopiiritkin ovat blogimaisesti versoavia, rihmastoja jotka virtaavat eri maailmojen lävitse, ja ne ovat "harrastetoimintaa", hyvä! Kun niitä ei saada kootuksi yhdeksi teokseksi, yhdelle foorumille, yhteen blogiin, ne ovat vain fragmentteja, jotka henkivät tiettyä aktivistista voimaa, mutta tällöin ne lumoavat, eivät synnytä halua ottaa haltuun, hallita.

Kritiikkikeskustelunkaan ymmärtäminen ei siis ole sivullisen päämäärä, vaan vahingollisten tekniikoiden lopputulos - siihen osallistumiseen ei tarvita ymmärtämistä, vaan mielenkiintoa, hapuilua, sormeilua, koettelua. Kritiikkikeskustelussakaan ei ole mitään ymmärtämistä, sitä ei tule pyrkiä ymmärtämään: sen jatkuva virta poispäin sellaisista instituutioista kuin Hesarin kulttuuritoimitus tarvitsee vain katsojia, jotka lukevat runoja ja katsovat vaikkapa Andrei Tarkovskin elokuvia tai ylipäätään elävät elämäänsä kosketuksissa ympäristöönsä, avoimina, alttiina.

"Nämä eleet tapahtuvat instituutioita vastaan ja siinä mielessä ne ovat "negatiivisia" - mutta, pelkän kieltäytymisen sijaan, jokainen negatiivinen ele sisältää myös ehdotuksen "positiivisesta" taktiikasta halveksitun instituution korvaamiseksi." (Bey 2009, 170.)

Reaktiivinen pärske taannoiseen kritiikki-kiistaan

Jokin aika sitten Helsingin Sanomat julkaisi Jukka Petäjän jo surullisenkuuluisaksi kohonneen "arvostelun" "uudesta runoudesta". Petäjän kritiikki käsitteli viittä, pienen ja kirja kerrallaan -kustannuspolitiikkaa hyödyntävän kustantamon kautta tullutta runoteosta, joista yhtä ei mainittu käytännössä lainkaan. Petäjä siis niputti parilla kehnolla esimerkillä teokset yhteen ja ylipäätään moitti näiden teosten eetosta modernismin mittapuin. Paria päivää myöhemmin Helsingin Sanomien nettisivun keskustelu aiheesta oli kerännyt yhteen sankoin rintamin runoilijoita ja muita keskustelijoita ja oikeastaan kaikki vaativat tyytymättömyydessään (syystäkin) uutta arviota, tai edes vastausta. Petäjä vaikeni, kulttuuritoimitus vastasi keskusteluun ympäripyöreästi. Paperiversioon tihkui yksi ainoa kokoelma "netistä käydystä keskustelusta". Sitaateista ei kuitenkaan saanut selvää, että uutta kritiikkiä perättiin niin yhdellä rintamalla. Tänäkään päivänä asiaan ei Hesarin kulttuuritoimitus ole kunnolla palannut.

Olen tietoisesti vaiennut aiheesta, sillä koen, että niin paljon kuin uutta runoutta arvostankin, minulla ei ole riittävää kompetenssia kirjoittaa siitä mitään oivaltavaa. Tämä ei kuitenkaan koske kohdallani vain uutta runoutta, vaan runoutta ylipäätään - sillä kirjoitustyylillä, jonka koen hallitsevani, runouden erityispiirteet lähinnä banalisoituisivat. Tätä henkilökohtaisempaa avausta tärkeämpi on kuitenkin huomio, ettei varsinainen kiista koskenut niinkään uuden runouden luonnetta kuin täysin naurettavaa tapaa, jolla Petäjä niputti runoteokset yhteen ja osoitti samalla selvää ammattitaidottomuutta, mitä kritiikin kirjoittamiseen tulee.

Jokin aika sitten, ennen tätä kohua ilmestyi Nuoren Voiman tuore Kritiikki-liite, jossa pyrkimys on selvästi antaa suomalaiselle kritiikille paremmat mahdollisuudet, enemmän tilaa kuin mitä Hesari voi näemmä koskaan tarjota. On tiedettyä, että jos ajatellaan puhtaasti kirjamyyntiä, niin pitkään kustantamon näkökulmasta kirjan menestymisen edellytyksenä on ollut saada kirjasta arvostelu Helsingin Sanomien kulttuurisivulle, ja mieluummin kehuva sellainen. Internet on mahdollistanut paljon, mutta edelleen kulttuurisivuilla on keskeinen merkitys, mitä kirjoja Suomessa ostetaan, mitkä merkitsevät, mistä kansa puhuu kahvipöydissään, mikäli juoruiltaan ja televisio-ohjelmiltaan ennättää. Yhtä lailla on kuitenkin tiedettyä, että isojen kustantamoiden, kirjakauppojen ja monopoliasemassa olevien sanomalehtien (lähinnä Hesarin) välillä on entistä tiukempi liitto. Keskisuuren kaupungin kirjakaupasta löytää etupäässä suurten kustantamoiden kirjoja, eikä pienistä kannata edes haaveilla. Ja kävisikö laatuun, että Helsingin Sanomissa julkaistaisiin esimerkiksi lyhyt arvio sanotaan neljän mieskirjailijan kirjoittamasta ja suuren kustantamon kautta tulleesta romaanista, sanotaan vaikkapa yhteisarvio Juha Seppälän, Jari Tervon, Kari Hotakaisen ja Tuomas Kyrön tuoreista romaaneista, joita kaikkia luonnehtisi sanotaan vaikkapa historiavetoinen saatanan koripalloproosa, siis lause, jossa jokaisen lauseen itsenäinen intentio on mennä sukkana sisään? Kävisikö laatuun? Epäilen.

Nuoren Voiman Kritiikkiä tämä koskee sikäli kuin Esa Mäkinen palasi vihdoin mainittuun polemiikkiin 26.11 arvioidessaan Kritiikkiä Hesarin kulttuurisivuilla. Palstan nimi on "Sivusilmin", mikä kertoo pitkälti myös perehtyneisyyden tasosta. Mäkinen nimittäin moittii jo ensimmäisessä lauseessaan kritiikin rappion valittamista kirjallisuuspiirien lempiaiheeksi. Eikö olisi syytä, kun aiemmin mainittua polemiikkia muiden muassa katsoo? Aivopierut ovat kuitenkin vasta tulossa:

"Kun tekstiä voi julkaista netissä rajattomasti, on kummallista valittaa tilan puutteesta. Kritiikin kriisistä valittaminen tuntuukin tarkoittavan käytännössä, että kriitikot eivät saa riittävästi rahaa arvosteluiden kirjoittamisesta."

Mäkinen ilmeisesti yrittää olla joko nokkela tai osua kriitikkoja vyön alle. Ja epäonnistuu molemmissa. Tänä päivänä ainoastaan puusilmäisin pölkkypää kehtaa torua uhmakkaita kansalaisia kulttuuritoimittajan statuksen takaa maan suurimmassa sanomalehdessä, että menkääs mesoajat internetiin, siellä riittää tilaa, pysykää vaan täältä pois ja antakaa minun pitää lukijani.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö arvostaisi tänä päivänä internetin mahdollisuuksia ja siellä syntyviä lukijakuntia, mutta sikäli kuin sanomalehtiarvioilla on edelleen paikkansa kustantamoiden liikevaihdon määrittelijöinä, ei tasokkaan kritiikin vaatiminen koskaan ole turhaa. Pieniä kustantamoita systemaattisesti hylkivät arviot kielivät muustakin kuin pienkustantamoiden mahdollisista heikkouksista. Tiedän myös kokemuksesta, että kaikilla ei ole aikaa tai taitoja löytää internetistä niitä tekstejä, joista he saattaisivat olla kiinnostuneita - ja että monet kuulevat heitä kiinnostavista ilmiöistä vasta ja vain sanomalehdestä. Jos siis sanomalehtien arviot ovat Petäjän harjoittaman "kritiikin" tasolla, ei ole ihme, jos sekä runoilijat että näiden kustantajat ovat huolissaan, ketä kritiikit voivat tavoittaa, ja mihin teosten ostajia ohjataan, mitkä ovat ne teokset ja kustantamot jotka houkuttelevat kuluttajia. Eikä tässä edes kaikki: jos sama lehti kokee internetiin painottuvan julkaisutoiminnan "harrastustoiminnaksi" kuten lehti uutisoi Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon yhteydessä, on koko lailla edesvastuutonta Mäkiseltä narista kritiikin kritisoimisesta. Niin ollen näyttääkin yhä enemmän siltä, että Helsingin Sanomat antaa itsestään jatkuvasti konservatiivisempaa ja paikalleen jämähtäneempää kuvaa, eikä pysty reagoimaan riittävän nopeasti kustannusmaailman murroksiin. Varmaankin samainen kulttuuritoimitus pitää kirjailijoina ja runoilijoina vain niitä, jotka ovat julkaisseet kirjan (mieluiten suuren) kustantamon kautta. Ne, joille kirja ei ole enää painotuote, vaan liikkuvaa, modifioitavaa virtaa, rihmoja ja pärskeitä, ovat Hesarin mukaan harrastelijoita, korkeintaan kiinnostavia ilmiöitä, mutta samoja oikeuksia heillä ei ole kuin kirjailijoilla.

Kaiken lisäksi Mäkinen alkaa neuvomaan. En tiedä, onko Mäkinen lukenut Petäjä-polemiikin tiimoilta nousseet esitykset siitä, mitä kritiikki on, mutta jokainen niistä esityksistä selättää milloin tahansa Mäkisen neuvot.

"Hyvän kritiikin ymmärtää lukematta teosta. Se arvottaa teoksen selkeästi ja avoimin kriteerein. Ennen kaikkea se sisältää omaperäisen, omilla jaloillaan seisovan ajatuksen."

Tämähän on opetus, joka saadaan jo yläasteen äidinkielen tunnilla.

Yksi Mäkisen "Sivusilmin"-palstan kohta pistää erityisesti silmään. Mäkinen kirjoittaa:

"Nuoren Voiman ympärille ryhmittyneet runoilijat ovat kritisoineet Helsingin Sanomia runokritiikin vähyydestä ja huonoudesta. Kritiikki-lehti ei ainakaan omalla esimerkillään huutoon vastaa, vaikka toki sitä pitääkin lukea rinnan emolehtensä kanssa."

Melko kiinnostavaa, sillä itse lehti sisältää verrattain melko vähän näiden Mäkisen mainitsemien "runoilijoiden" arvioita - sivumennen sanottuna en edes tiedä, miten Nuoren Voiman ympärille ryhmitytään, sillä jos Mäkinen tarkoittaa sitä, mitä luulen, niin viime kädessä niistä Petäjä-polemiikin tiimoilta kirjoittaneista "runoilijoista" aika harva on viime aikoina kirjoittanut Nuoreen Voimaan tai ollut mukana sen järjestämissä tapahtumissa. Mäkinen näyttääkin tekevän tyypillisen silmänkääntötempun, jossa yrittää lisäksi antaa nimen itsenäisten runoilijoiden moneudelle.

Sen jälkeen kun Mäkinen on liittänyt Nuoren Voiman kritiikkiä kritisoiviin runoilijoihin, hän ottaa ja tekee ns. petäjät. Mäkinen toisin sanoen niputtaa useat kymmenet lehden arvostelut ja määrittelee niitä sen mukaan, onko niissä kussakin "suuri oivallus". Mikä saatanan "suuri oivallus"? Sen sijaan, että hän määrittelisi, mikä yksittäisissä teksteissä on oikeasti vialla tai mikä niissä on hyvää, hän yleistää, että suurin osa lehden kritiikeistä on pelkkää "leipäkriitikon putkesta tulevaa peruskauraa". Sivusilmin Mäkinen nähtävästi onkin lehtensä lukenut, esimerkkejä kun hänellä on tarjota vain Antti Nylénin hienoudesta (milloin Nylèniä on muuten viimeksi kritisoitu Hesarin kulttuuritoimituksen taholta?) ja tiettävästi päätoimittajan oivalluksesta pyytää arviot Timo Hännikäiseltä ja Anna Kontulalta toistensa teoksista - siis sanalla sanoen kaikkein ilmeisimmistä kritiikeistä, joihin mediapelin sisäistänyt lukija kiinnittää ensihuomionsa.Mitään tasoa Mäkinen ei sivusilmin katsellessaan osoita myöskään lokaamalla Salaiset aseveljet -kirjan kritiikkiä saati merkkimääriinsä kuristuvalla yleistyksellä, että suuri osa muistakin Kritiikin arvioista olisi samalla tasolla (mikä taso se ikinä onkaan).

Yhtä kaikki toivon todella menestystä Kritiikille ja toivon ennen kaikkea, että turhautuminen Helsingin Sanomien harjoittamaan valtapoliittiseen ja yläastetasoiseen hurskasteluun saa ihmisiä sisuuntumaan: hyvät kritiikit lähtevät selvästikin ihan muualta kuin Hesarin kulttuuritoimituksen tekstinkäsittelyohjelmista.