Hengittämisen muistaminen

Koiranpäivät ovat nousseet taas ja olen pääsemässä viikkoja kestäneestä ummetuksesta, nuhreasta mielestä joka on väsyttänyt kehon ja tehnyt siitä löysän, jänteettömän, pehmeän. Joskus näinkin päin. Syvällä mielessäni on luultavasti ollut niin paljon vuosien aikana kertyneitä antipatioita kesää itseään kohtaan, että on tuottanut suoranaisesti vaikeuksia hengittää ja katsoa ympärilleen, tasaisesti, verkkaisesti. Vastikään alkaneet koiranpäivät siirtävät meidät nyt kauemmas kesän lakipisteestä, heinänuhaisesta horteesta ja siitä murrosajasta, jolloin suvi taittuu ja alkaa kuolla. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.

Tietoisuuttani on niinikään närkästyttänyt niin moni turha, tyhjänpäiväinen asia kuten ylenmääräinen kriittisyys, ylimielisyys ja kiire. Olen toki ollut lehtiä kohtaan suopeampi, mutta olen kiintynyt liiaksi mielessäni pyöriviin, irrallisiin ajatuksiin, joita on tullut vain jostain, niin kuin niillä on yleensäkin tapana, tulla vain jostain. Olen mennyt nukkumaan myöhemmin, millä on ollut varmasti maata kohti viettävät vaikutuksensa: kirkkaus ja kuulaus on estynyt tulemasta minuun, koska olen nukkunut onneni ohi. Jos aamuaan ei aloita rauhassa ja tarpeeksi ajoissa, koko päivä valuu hukkaan, mikä synnyttää loputtoman turhautumisen kierteen: kun päivä alkaa tuntua hukkaan heitetyltä, on helppo ajatella sitä vastaavasti, tehden tyhjänpäiväisiä asioita, lörpötellen mielensä sisuksissa, mikä taas johtaa ylenmääräiseen valvomisen kierteeseen ja itsekurin löystymiseen; mielen tylsämieliset, himoitsevat ja halajavat ajatukset ovat nimittäin niitä, joihin narsistisuudessaan helposti kiintyy, eikä silloin edes muista nukkua.

Olen matkaamassa nyt toviksi pois, vaikenen, etsin itseäni niistä pyhyyksistä jotka koiranpäivät manasivat esiin ja jotka kauan sitten kielivät syntymästäni. Tiedän, että joudun jälleen mukautumaan uuteen rytmiin, mutta toivon, että kokonaisvaltaisella kylpemisellä pääsen tuon riitin kautta eroon minua viikkoja kalvaneesta nukkamielisyyden syöpäläisestä. Voi olla, että koko kausi on ollut - huolimatta siitä ettei se ole ollut hyvää tai pahaa - tyhjäkäynnissään kuin uneliasta, ravinneköyhää multaa ja pyhiinvaeltajan on nyt mentävä yhä syvemmälle siihen, jotta maan vaiteliaat ravinteet taas tavoittaisi, jotta elämänvoima palaisi - vaikkakin käänteisesti, sillä näinä päivinä Lemminki menee mailleen ja katoaa - minuun kuolemassa ja kullassa, enteilisi siitä pimeästä joka meidän suonissamme muuttuu vaaleaksi valoksi, kajoksi joka ei ole tästä maasta, vaan tyhjyydestä ja tuonpuolesta. Siksikin on taas opeteltava hengittämään. Päivä päivältä olemme lähempänä ruostetta ja kultaa.

Mitä voimme oppia saksalaisesta elokuvasta?

Toisen maailmansodan jälkeen natsismin nousua Euroopassa on yritetty selvittää monista eri näkökulmista. Eittämättä mielikuvitusta kiihottavimpia ovat olleet ne tulosuunnat, joissa ilmiö on nähty esimerkiksi patoutuneen orgonienergian purkautumisena (Reich), Wotan-arkkityypin nousuna (Jung) ja siihen liittyvän okkultistisen toiminnan tuloksena (Goodrick-Clarke, Ravenscroft), puhumattakaan sitten tieteellisesti arvostetummasta kriittisen teorian näkökannasta natsismista valistuksen väistämättömänä varjopuolena. Theodor Adornon ystävän Siegfried Kracauerin kontribuutio From Caligari to Hitler. A Psychological History of the German Film (1947) hetimmiten sodan jälkeen lähestyy jälleen aihetta uudesta suunnasta: elokuvan ja massapsykologian heijastuspinnoilta. Kracauerin keskeinen kysymys onkin, miten "saksalaiset toisaalta olivat haluttomia antamaan ohjakset Hitlerin käsiin, toisaalta he olivat vallan halukkaita hyväksymään hänet. Tällaiset vastakkaiset asenteet ovat lähtöisin järjen vaatimusten ja tunneperäisten kiihokkeiden välisestä ristiriidasta. Koska saksalaiset vastustivat Hitleriä poliittisella tasolla, heidän outo valmiutensa natsien uskontunnustus täytyi olla peräisin psyykkisistä rakenteista, jotka olivat voimakkaampia kuin mitkään aatteelliset epäilykset." (1947/1987, 198.)

Saksalainen elokuvahan koki sotien välisenä aikana mahdollisesti koko elokuvahistoriansa huipun. Tuo kukoistus käynnistyi kuitenkin erityisen synkissä tunnelmissa heti ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Paul Wegenerin Der Student von Prag (1913), joka yhdisteli E.T.A. Hoffmannia, Edgar Allan Poeta ja Faustia, ja Der Golem (1915), Homonculus-sarjaelokuva (1916) ja vihdoin Robert Wienen ekspressionistinen ohjaus Das Cabinet des Dr. Caligari (1919) tulivat vuoron perään teattereihin (joiden määrä noina vuosina kasvoi merkittävästi). Kaikkia yhdisti paitsi kauhu myös patologinen kiinnostus minuutta kohtaan, ja kaikki Wagenerin esikoista lukuun ottamatta olivat luomassa metaforaa auktoriteetinalaisesta keinotekoisesta olennosta, vääristyneistä ja alistutetuista ihmisparoista.Hans Janowitzin ja Carl Mayerin alkuperäinen käsikirjoitus Caligariin oli lähtökohdiltaan siinä suhteessa vallankumouksellinen, että se saattoi häpeään auktoriteetit isännistä valtiovaltaan, joka maailmansodan yhteydessä oli ilmentynyt erityisesti yleisessä asevelvollisuudessa ja tapattanut tuhansia saksalaisia. Vaikka elokuvan murhaaja on somnabulisti Cesare, on tämän käskyttäjä tohtori Caligari varsinaisesti paitsi tapattaja myös elokuvan keskeinen mielenterveydeltään kyseenalainen henkilö, joka kuvittelee olevansa uudelleensyntynyt 1700-luvulla elänyt hypnotisoija ja tivolilainen. Caligari on siis mielenvikainen auktoriteetti, joka käyttää valtaansa väärin, ja jälkiviisaasti voi tietenkin lukea elokuvasta suoranaisia enteitä siitä, mitä Saksassa parin vuosikymmenen päästä tapahtuisi. Ravenscroft jopa väittää, että Hitler uskoi vahvasti olevansa (muistaakseni) legendaarisen saksalaisen hallitsijan Fredrik I Barbarossan inkarnoituma. Jälkipolvien silmissä sekä Caligarin että Nosferatun (1922) ja Faustin (1926) kammottavuus ja kauhu onkin Saksan kohtalossa, ei välttämättä elokuvissa itsessään.

Janowitzin mukaan elokuvan taustatendenssi oli nimenomaan, että Cesare on metafora tavallisesta miehestä, jota käytetään hallitsijoiden taholta hyväksi, joka tappaa tämän käskystä ja tulee tapetuksi. Mutta mikä merkittävää, tuotantoyhtiö teki osittain tyhjäksi elokuvan alkuperäisen merkityksen sisällyttämällä elokuvaan prologin ja epilogin, jossa tarinan kertoja Francis hourailee mielisairaana. Näin originaali merkitys vesittyi ja Caligarin tarinasta tuli hullun houre - Wienen käsissä (Kracauerin sanoin) elokuva siis ylisti auktoriteettia ja tuomitsi hulluksi sen vastustajan (1947/1987, 63). Vaikka ajan elokuville olikin tyypillistä tarinan kehystäminen, tässä tapauksessa alkuperäinen merkitys näyttää toden totta kääntyneen ylösalaisin.Tämä oli kuitenkin vasta omanlaisensa enne. Saksalaisen elokuvainstituutin UFA:n (jonka tehtävä oli tuottaa paitsi propagandistisia myös saksalaisen hengen mukaisia elokuvia) ja tuotantoyhtiön perustana oli myötäillä kansan makua ja Saksan senhetkisen elintason huomioonottaen voisi sanoa maun olleen jokseenkin matalamielinen. Erinäisten vaiheiden aikana saksalainen elokuvakulttuuri kulki Fritz Langin Die Nibelung -elokuvan (1923-24) ornamentaalisista ja jylhistä muodostelmista (jossa Kracauer näkee esimakua Leni Riefenstahlin Triumph des Willens -dokumenttielokuvaan (1935), joka lienee Natsi-Saksan keskeisin filmografinen luomus), alppi- ja opetuselokuviin ja Marlene Dietrichin tähdittämään sadismitutkielmaan Der Blaue Engel (1930). Elokuvakulttuuri vaikuttaa tietenkin aina molempiin (ja useampiin) suuntiin. Toisaalta tuotantoyhtiöt laskelmoivat ja uusintavat sellaista aineistoa, joka on vedonnut kansaan aiemmin ja estää tätä näin demokratisoitumasta ja sivistymästä, irtaantumasta massaviihteen rappiollisesta vaikutuspiiristä, toisaalta massat vaikuttavat siihen, millaisia elokuvia tehdään. Niin on Hollywoodissa tänäänkin, niin oli Saksassa maailmansotien välisenä aikana.Kracauerin tutkielmassa kaikkein olennaisinta on nähdäkseni tämä vaikutussuhde. On totta kai varsin spekulatiivista väittää, että näillä elokuvilla oli hedelmöittävä vaikutuksensa siihen, että niin moni saksalainen otti osaa natsismin tuhomyllyyn. Keskeistä on, ettei yksikään selitysmalli tyhjentävästi selitä natsismia, mutta se ei olekaan niiden pääasiallinen tehtävä: päinvastoin, se on tarjota yksi mahdollinen tulosuunta. Kaikki nämä näkökulmat ovat kulttuurintutkimuksellisesti olennaisessa osassa, koska saksalaisuuskaan ei missään nimessä ollut yksinkertainen tapahtumaympäristö, eikä natsismi yksinkertainen liike. Kollektiivin psyykkisiin rakenteisiin - mikä on tavattoman tärkeä käsite - ne kaikki vaikuttivat eri tavoin. Tämän myötä on asetettava maasto myös meille, minkä itsessään näen tärkeämpänä kuin pelkän natsismin hekumallisen tarkastelun; samainen tulosuunta on arvioitava myös meidän elokuvakulttuurissamme, jossa siinäkin - huolimatta siitä että se on järkyttävän paljon suurempi - on huomattavissa samanlaisia kollektiivin psyykkisiä rakenteita manipuloivia uusintamisia. Puhun tietenkin paitsi hollywoodilaisesta elokuvasta, josta olen kirjoittanutkin jo aiemmin, myös kansallisista yrityksistä tehdä hollywoodilaista elokuvaa, mikä on suoraan sanoen paitsi iljettävää myös moraalitonta. Elokuva on ollut pitkälti historiansa ajan erityisesti massojen taidemuoto ja siksipä sen vaikutus onkin ollut tavaton. Ja edelleen siellä missä suuret tuotantokustannukset ja elokuva yhdistyvät, tulevat kuvaan myös paitsi alimmat mahdolliset nimittäjät (elokuva suunnataan mahdollisimman suurelle joukolle, mikä tarkoittaa yhteisten psyykkisten tekijöiden huomioonottamista) ja olemassa olevia valtarakenteita uusintavat käyttäytymissäännöt. Massaelokuva ei voi ikinä kannustaa anarkiaan, terroriin, kansalaistottelemattomuuteen, ei-sovinnaisuuteen, auktoriteetteja horjuttaviin näkemyksiin, koska sen on pidettävä paitsi kansalaiset elokuvateattereissa (tai tätä nykyä sohvillaan DVD-soittimineen) ja vaikutuspiirissään myös ylläpidettävä yleisiä valtasuhteita, koska niiden alasajo merkitsisi myös massaelokuvakulttuurin alasajoa ja yleisemmin yhteiskunnan "rappiota". Lisäksi elokuva on myös tekijöistään riippumatta olennaisesti kollektiivisten heijastusten aluetta, eikä sen piiriin sovi, sehän olisi kollektiivin toiveiden ja kauhujen kanssa eripurassa, aineisto, joka järisyttäisi sen juuriltaan. Saattaisihan se olla vieläkin tuhoisampaa kuin Wotanin nousu Saksassa.

Yhteisöllisten verkkopalvelujen vetovoimasta ja tehtävästä

Pitkällisen harkinnan ja vatvomisen jälkeen päätin kuitenkin liittyä Facebook-yhteisöön. Karmea paikka, kehnot kemut. Tai ehkei sentään: ideaalin tasolla ajattelin, kuten varmasti niin monet muutkin viattomat ja hyväntahtoiset, että palvelun avulla voisin "pitää yhteyttä" niihin ihmisiin, joihin en täältä käsin tule oltua niin aktiivisesti yhteydessä. Myös ystävien arjesta lukeminen auttaa ymmärtämään ja lähentämään meitä toisiimme tai ainakin ylläpitämään tuota läheisyyttä. On mukava selailla ystävän valokuvakansiota lomamatkalta. On mukava tietää, mitä ystävä lukee, tai tekee näinä päivinä. No, tiedämmehän lopputuloksen. Palvelu koostuu näennäisyksilöllisistä sivuista, joille kokoamme identiteettiämme koossapitäviä merkitsijöitä: lukemiamme kirjoja, levyjä joita olemme kuunnelleet, elokuvia joita olemme katsoneet viime aikoina. Teemme mahdollisesti hömppätestejä ja lisäämme sivullemme itsellemme tärkeitä palstoja, jotka jotenkin kuvaavat meitä. Kiitos kaunis ja kirveestä perään. MR kiinnitti jo taannoin huomiota tuohon räätälöinniksi puettuun yhdenmukaistamiseen, jota internet jatkuvasti uusintaa erilaisine palveluineen (mukaan lukien blogit) mikä itseni kohdalla herättää sekä naiivia innostusta (kerrankin "itse tehty" voi olemattomilla koodaustaidolla varustetullekin olla näyttävää) että piripintaista raivoa ("vapaus" on valintaa annettujen vaihtoehtojen väliltä ja sisältö kutistuu koko ajan).

Innostusta lisää se, että Facebookin "suosikkikirjat"-palstat ovat käytännössä samaa jatkumoa sille, kun vuosia sitten listasin ensimmäisille kotisivuilleni luettuja kirjoja jne. Jo silloin web-sivujen täyttömahdollisuudet tuntuivat rajallisilta: päiväkirja, kuvia, omia tietoja, suosikkikapistuksia, runoja, siinä se. Silloinkin mielikuvitus tuntui rajalliselta, mitä käyttömahdollisuuksiin tuli. Nyt Facebookin myötä olemme tulleet siihen pisteeseen verkkosisältöjen tuottamista ohjaavissa toiminnoissa, että sitä, mikä ennen oli vain kömpelömpää viestittelyä vastaa nyt toisen heitteleminen pandoilla tai liittyminen johonkin hauskasti nimettyyn "ryhmään". Tämä kehityskäyrä ei välttämättä ole niin latistava kuin se voisi olla, mutta eittämättä alkaa näyttää siltä, että huonompaan suuntaan ollaan menossa. Esimerkki: IRC-aikoina formaatti oli jo yksin niin ruma, että vaikka keskustelun taso ei monilla kanavilla korkealle päässytkään, muoto ei itsessään vedonnut siinä määrin kuin mitä se nyt tekee. Nyt muoto sinänsä on paljon vetovoimaisempi ja aistielimiä kiihottavampi, millä sidotaan käyttäjä entistä tiukemmin sisällöllisiin päättömyyksiin. Muoto ja sisältö eivät ole aina eroteltavissa, muoto nimittäin lausuu sisällön, mutta jo pintatason struktuureja tarkastelemalla huomaa sen (sisällöllisen) syvyyden poissaolon, jota postmoderniksikin tavataan kutsua.

On tietenkin erityisen kaksinaismoralistista valittaa formaatista nyt kun olen siihen vielä kaiken lisäksi liittynyt. Olen harannut jo vuosikausia vastaavia palveluja vastaan ja nyt kuitenkin olen osa sen käyttäjäkuntaa. Jo vuosia sitten ihmettelin, miksi Myspace vetää puoleensa myös ei-muusikoita: mitä he sieltä hakevat jos eivät kerran lataa musiikkiaan ihmisille kuultavaksi ja miksi palvelu ei salli järkevää keskustelua, vaan on järjestetty siten, että käyttäjä kirjoittaa toisen seinälle, ja tämä kirjoittaa ensimmäisen seinälle vastauksen? Vieraskirjakeskustelut (joku muistaa vielä Freebokin?) ovat tarjonneet minulle vuosien saatossa paljon iloa, ja käyn niitä vieläkin, mutta noiden - Myspacen ja siitä jalostetun Facebookin - palveluiden funktio on jäänyt minulta osin pimentoon. Olisi nimittäin lopultakin liian helppoa väittää, että kyseessä on tapa pitää yhteyttä ystäviin. Olen toki tuntenut ne ihmiset, joiden kanssa eniten internetissä aikaa vietän, alunperinkin internetin kautta: he ovat muuttuneet vuosien myötä tosielämän ystäviksi ja siten internet ja aktuaalinen kokemusmaailma ovat palvelleet toisiaan. Olenkin siksi kiitollinen internetille, joka soi minulle paremmat edellytykset tutustua mahtaviin ihmisiin ensin itseilmaisun kautta, tilassa ja avaruudessa jossa voimme esittää syvällisempiäkin huomioita monista eri asioista, sitten aktuaalisessa maailmassa joissa noita tietoja on täydennetty ja mahdollisuuksien mukaan tehty arkisemmiksi ja luontevammiksi. Olen arkielämässä aika ujo, vaikeasti lähestyttävä ja vaikeasti lähestyvä, enkä niin ollen tutustu ihmisiin kovinkaan helposti ja siinä mielessä internet on kaatanut monenlaisia rajoja, etenkin jos ajattelee, että tuo nykyinen ystäväpiiri koostuu entisistä "pahoista pojista" (yläastediskurssissa) joihin tutustuminen aktuaalisessa elämässä olisi ollut sitäkin vaikeampaa ja joihin en itse mielestäni ikinä lukeutunut. Siten internet soi puitteet tutustua ja löytää, että pahatkin pojat ovat oikeita ihmisiä, joiden kanssa voi viettää verratonta aikaa - ja pahojenkin poikien takaa paljastuu inhimillisiä tunteita, vaaleaa valoa ja hyväntahtoisuutta, ei pelkkää juopottelua, strike a pose -tulikomentoja ja corpsepaint-irvistyksiä.

Mutta Facebook ei ole ainoastaan tapa pitää yhteyttä ihmisiin. Se on ennen kaikkea ajankäyttöä, jossa vietetään aikaa yksin, tietoisuutta häiritsevien toimintojen äärellä. Se aika on itsessään koko ajan muualta pois. Se ei vastaa oikeaa tapaamista ystävän kanssa, se ei vastaa vaikkapa kirjan lukemista. Ennen kaikkea: se vie ihmisten huomion pois yksityisistä ja yhteisistä asioista väittämällä itseään "yhteisölliseksi". Haluamatta kuulostaa paranoidilta tohdin väittää, että kysymyksessä on eräs tapa saada ihmiset olemaan kiinnittämättä huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin, omaan orjuuteensa, näennäisdemokratiaan ja siihen, että suuri osa ihmisen sairauksista, oiretiloista ja tukkeutumista on ihmisen mielensisällöissä tapahtuvaa kuonankerrostumista (jota Facebook tietenkin vain kiihdyttää). Yksinkertaisesti jos ihmiset käyttäisivät puoletkaan siitä ajasta, jonka viettävät Facebookissa meditoiden tai vain istuen hiljaa, tapahtuisi näkyviä muutoksia myös ihmisissä. Energiaa ainakin säästyisi (ks. HS 18.7.2008).

Pako tulevaisuudesta

Michael Andersonin Logan's run (1976) on teemoiltaan lähellä John Boormanin legendaarista Zardozia (1974), vaikkakaan ei yllä lähellekään samaa tasoa. Viihdyttävä se on kyllä, ja paikoin mieltä vailla. Eletään kaukaista tulevaisuutta. Vanha elämänmuoto on aikaa sitten kuihtunut pois jonkin katastrofin yhteydessä ja kansalaiset elävät keskustietokoneen ohjaamalla "sisäpuolella", eristyneessä keskuskaupungissa joka itsessään on koko maailma: kukaan ei haikaile ulkopuolelle, koska kukaan ei edes tiedä, onko mitään ulkopuolella. Jokainen asukas on merkitty iän mukaan väreihin (keltainen, vihreä, punainen) ja tullessaan kolmenkymmenen ikävuoden piiriin kukin kaupungin asukas "uudistetaan" Karusellissa (Karusellin toimintaperiaate on seuraava: asianomaiset seisovat valkoisissa kaavuissa ringissä, joka alkaa pyörimään - tämän jälkeen he yksitellen kohoavat ylöspäin, kunnes valkoinen laser-säde iskeytyy heihin ja he katoavat). Näin ollen keskustietokoneen mukaan vanhenemista tai kuolemaa ei ole. Varsinaisia siviilisäätyjä ei myöskään ole, kukaan ei ole toisen mies tai vaimo ja seksiä harrastetaan käytännössä kenen kanssa tahdotaan, eikä tälle nähdä mitään esteitä. Rakkauden käsitettä ei tunneta, eikä se kuulu seksin piiriin. "Orgiahuoneissa" nautitaan seksin lisäksi narkoottista punaista kaasua.

Ainoan yhteiskunnallisen ongelman muodostavat runnerit, ihmiset jotka haluavat elää vanhoiksi ja jotka pakenevat Karusellia. Näitä runnereita varten teknokraattinen yhteiskunta on työllistänyt sandmaneja, poliiseja, jotka joko palauttavat runnerit Karuselliin tai teloittavat heidät huonosti toimivilla laser-aseilla. Logan (Michael York) on yksi sandmaneista, joka saa tietokoneelta tehtäväkseen etsiä Turvapaikan tai Pyhäkön (Sanctuary), johon runnerien harhaoppi nojaa. Pyhäkön uskotaan olevan paikka, jossa voi elää yli 30-vuotiaaksi ja ylläpitää monogaamisia aviosuhteita - ja jossa tunnetaan myös rakkauden käsite. Avain Pyhäkköön on Ankh-symboli, jota useimmat runnerit säilyttävät kupeillaan tietämättä kuitenkaan sen syvempiä merkityksiä. Oman Ankh-symbolinsa Logan on löytänyt erään tapon yhteydessä.

Loganin elostelijamainen olemus kokee kolauksen tehtävänannon yhteydessä, koska myös hänestä tehdään soluttautumisen nimissä runner ja hän menettää neljä ikävuottaan. Näin hänestä tulee lainsuojaton ja hän päätyy entisten vihollistensa keskelle - ja mikä ilmeisesti pahempaa, hän on erityisen lähellä "uudistumista". Elokuvan kuluessa myös hänen entiset piirteensä rapisevat ja hän yhtyy osittain kerettiläisten oppeihin. Kriittinen piste saavutetaan puolessavälissä elokuvaa, kun Logan ja Jessica (Jenny Agutter) paetessaan sandmaneja päätyvät hyytävän kylmään luolaan, jota hallitsee Box, ihmisen ja tietokoneen ristisiitos (joka kylläkin muistuttaa enemmän kirkaspintaista jääkaappia kuin robottia) ja todellinen superolento. Box osoittaa heille totuuden yhteiskunnan ruoanjakelusta, joka muistuttaa pitkälti Richard Fleischerin Soylent Greenin (1973) kivijalkaa. Tämä ja kahina Boxin kanssa saa Loganin viimeistään luopumaan aikeistaan - tappaa tapaamansa Pyhäkön runnerit - ja suunnistamaan Jessican kanssa ulkopuolelle. Ulkopuoli on käytännössä läpeensä rappioitunut Washingtonin kaupunki (minkä yhteydessä tapaamme viittauksen Franklin J Shaffnerin Planet of the Apesiin). Kristallit Loganin ja Jessican kämmenissä, jotka määrittävät heidän elinikänsä lakkaavat toimimasta ulkopuolella, minkä seurauksena he kokevat ennennäkemättömän vapauden tunteen ja rakastuvat. Tavattuaan vielä vanhan miehen (Peter Ustinov) kissoineen (joita niitäkään Logan ja Jessica eivät ole koskaan nähneet) Logan vakuuttuu, että hänen on palattava kaupunkiin kertomaan, että kaikki minkä varassa yhteiskunta on seissyt on ollut valetta.

Douglas Kellner kirjoitti joskus, miten kaikki mediakulttuurin tuotteet tulisi nähdä erilaisten ideologioiden taistelukenttinä. Ronald Reaganin Amerikassa tuo näkökulma sai paikoin käsittämättömiäkin muotoja (ks. esim. Rambot, jotka olivat Kellnerin mukaan pitkälti reaganilaisia yrityksiä adoptoida vastakulttuurin arvot ja kääntää niiden sisältö päinvastaiseksi), mutta Andersonin elokuva on 70-luvun tuote. Tuolloin, kuten Avenius taannoin käsitteli, hallitsi Hollywoodiakin selkeästi vastakulttuurillinen tendenssi ja pääosissa olivat usein alemman keski- ja työläisluokan edustajat, pikkunilkit ja luuserit. Voisi kuitenkin väittää, että Logan's run, samoin kuin muutama muukin tuon ajan dystopia-elokuva (Boris Sagalin The Omega Man ja jopa Planet of the Apes) on perusvireeltään vahvan konservatiivinen ja siten omanlaisena vastareaktio tuohon mainittuun Hollywood-aaltoon. Ajatellaanpa Logan's runia: vaikka asukkaat elävät tietämättään jokseenkin totalitaristisessa yhteiskunnassa, mitä nyt ovat niissä määrin "vapaita" että vapaa seksi ja huumeet ovat kaikkien saatavilla, elokuvan selkeä viesti on, että on loppujen lopuksi parempi ja ennen kaikkea oikein elää monogaamisessa avioliitossa ja kunnon perhearvojen piirissä (mies, vaimo ja lapsi, siinä Loganin ja Jessican unelma). Millainen on yhteiskunta, jossa tuo on vastakulttuuria? Eittämättä kiinnostava. Logan's runissa yhdistyykin toisaalta kauhu paitsi ihmisen oletettua villiyttä myös supertietokoneita ja teknokratiaa kohtaan. Ja vaikkei Logan nyt mikään radikaali olekaan, on hänellä silti niin hurjat määrät vitaliteettia, että tuhoaa supertietokoneen pelkällä elämänjanollaan ollessaan tämän käsittelyssä palattuaan kaupunkiin. Todellisuudessa tuo elämänjano kuivuu kuitenkin omaan kotiin ja perheeseen, jotka ovat Loganin vastautopian osia.

Koko panoptisen supertietokoneen konsepti on tavattoman kiinnostava. Se on pelkona hallinnut pitkälti koko 1900-luvun jälkipuoliskon mediakulttuuria (mikä osittain selittyy paitsi yleisellä teknistymisellä myös kylmällä sodalla) ja etenkin scifi-elokuvia. Mutta vaikka siihen suhtaudutaan useimmissa elokuvissa varsin kriittisesti, aktuaalisessa todellisuudessa tilanne näyttää olevan toisin: innostumme ja ihailemme jatkuvaa teknistymistä ja kuten Erich Fromm muistaakseni joskus mainitsi, "kaikki mikä on teknisesti mahdollista toteuttaa, toteutetaan ennen pitkää koska se on mahdollista". Piittaamatta tuloksista, piittaamatta sivutuotteista pidämme teknistymistä olennaisena, itsestäänselvyytenä tai vain "pakkona". Tämän suhteen toivoisi scifi-median reseption suhteen oikeaa muutosta: että niiden käyttäminen ei todella toisi asenteisiin teknologian ihannoimista, vaan pikemminkin kavahtamista, ymmärrystä että kyseessä on todella dystopia. Pelko joka noiden dystopia-elokuvien ja -kirjojen yhteydessä koetaan ei kuitenkaan vuoda todellisuuteen, vaan avaruuslennot ja ledien välkkyminen näyttäytyvät maskuliinisena suurien kokonaisuuksien hallintana ja voimana, ei älyttömänä puuhasteluna joka kaikkea muuta kuin edistää inhimillisiä tunteita ja keskinäistä välittämistä. Pohjimmiltaan kyseessä on kuitenkin valinta, ei pakko tai välttämättömyys. Kuten Logan's run parhaimmillaan osoittaa, elämää on myös ulkopuolella, siinä todellisuudessa jossa luonto viheriöi ja rakennukset repsottavat.

Lopuksi mainittakoon, että valitettavasti Logan's runista on tulossa muiden laatuelokuvien tapaan uusintaversio. Joel Silver tuottaa, Joseph Kosinski ohjaa, Timothy Sexton käsikirjoittaa. Huolestuttavaa tässä yhtälössä on se, mitä saadaan, jos yhdistetään mies, joka on tuottanut mm. Road Housen kaltaista laatutoimintaa, mies joka käsikirjoitti Children of Menin sekä mies, joka on tähän saakka ohjannut pelkkiä mainoksia Nintendolle, Applelle ja Nikelle?

Seistä aavikolla vieraassa kohdassa

Miten pitäisi lukea niinkin avointa tekstiä kuin Werner Herzogin Fata Morganaa (1971)? Kamera kiertelee pitkin Saharaa, tutkii karun luonnon ja imperialististen raunioiden yhteenliittymää, satunnaisia ihmisiä, eksoottisia eläimiä. Ääniraidalla soi mm. Leonard Cohen ja drone. Herzog-boksin oheislehtisen mukaan elokuva on myös trippailevien hippien suosikkielokuvia. Voin vain kuvitella, minkä vaikutuksen onkaan saanut aikaan esimerkiksi dokumenttielokuvan aloittava kohtaus, jossa lentokone laskeutuu kymmenkunta kertaa peräkkäin helteestä väräjävälle aavikolle. Dokumentin taustaidea on sitä vastoin aivan nerokas: joukko antropologeja ulkoavaruudesta saapuu tutkimaan maanseutua ja kuvaa kaikkea mitä eteen sattuu. Siis tavallaan Fata Morgana on oikeasti dokumentiksi hassahtanut scifi-elokuva. Katsoja on kyllä yhtä ulkopuolinen kuin mahdollinen antropologikin: irralliset kohtaukset seuraavat toisiaan ja ainoastaan runoudentaju voi auttaa selvittämään, mistä dokumentissa on kyse ja miten vaikkapa jokin kilpikonna-kohtaus liittyy laajemmalti muihin kuviin.

Herzogin kokeellinen dokumentti jakaantuu kolmeen osaan: Luomiseen, Paratiisiin ja Kultaiseen aikaan. Näistä ensimmäinen kuvaa enimmäkseen aavikkomaisemia ja voiceover-ääni lukee Popol Vuhin luomismyyttiä, jonka mukaan mm. ihminen on universumin keskus - mikä näyttää olevan täysin ristiriidassa dokumentin kuva-aineiston kanssa. Ja vaikka noihin aavikkomaisemiin alkaa dokumentin myötä kerrostua yhä enemmän jälkiä ihmisestä, hylättyjä tehdashalleja, metallijätettä, kaikenlaista rojua, loputtomana välittyy katsojalle harmonian ja kauneuden tunne; kontrasti "ihmisen" ja "luonnon" välillä ei ole niin raaka kuin voisi luulla. Jos uskoo silmiään ja vertaa näkemäänsä vaikkapa luonnon ja moderniteetin oletettuun yhteistyöhön, antaa Fata Morgana siitä kyllä melko oudon seesteisen ja suvaitsevan kuvan. Toisaalta lentokoneenhylyt ja metalliroju kielivät etäisyydestä, joka tarkkailijoilla on kohteeseensa, sen loiston päiviin: vaikka kamera kuvaa myös paikallisia ihmisiä, enimmäkseen dokumentista välittyy kuva menneisyydestä, jostakin hylätystä maisemasta. Samalla katsoja saa tunteen, ettei tuo hylkytavara ole koskaan kuulunutkaan paikallisille, eivätkä he siitä liiemmin välittäneetkään.

Ihmisten hylättyjen aikaansaannosten ja karun aavikon yhdistyminen herättää toisaalta toivoa, toisaalta tuskastumista. Toivo syntyy näystä, että moderniteettiin kirjattu kasvun ideaali lakkaa joskus tulevaisuudessa ja luonto saa sen sijan joka sille kuuluu - tuskastuminen syntyy, kun edellinen tarkoittaa myös välinpitämättömyyttä luonnosta ja kaikesta muustakin; kun "tuho" uhkaa, ihminen tekee kaikkensa pelastaakseen oman nahkansa. Silti Fata Morganassa ei suoranaisesti näytä kuitenkaan olevan kyse ihmisestä tai tämän aikaansaannoksista. Liskot, kilpikonnat ja aavikon eläimet ovat paitsi kestävämpiä, myös kiinnostavampia olentoja kuin ihmiset - jollei oteta lukuun dokumentin loppupuolella pienessä huoneessa käsittämätöntä musiikkia soittavaa miestä ja naista, jotka molemmat hoitavat toimensa täysin tunteetta (dokumentin oudohko toteamus Kultaisen ajan kulttuurista). Kamera kuvaa maisemaa ja karua luontoa herkeämättä, ei ihmistä ja tämän toimia. Kun ihmisiä eksyy kameran eteen, nämä asettuvat puhumaan kameralle ja toimivat kuin tutkijat: toinen kertoo kilpikonnasta, toinen liskoista. Poikkeuksiakin on: kameran edessä pitää aavikkokettua sylissään vain poika, joka ei sano mitään, ainoastaan tuijottaa. Sokea mies, jonka puheesta ei ymmärrä mitään.

Intuition tasolla voi ymmärtää, että Fata Morganan pohjakonsepti on nimenomaan vieraus, se että kaikki mitä tapahtuu kameran edessä - ja mitä on tapahtunut menneisyydessä - on katsojalle täysin vierasta, tuntematonta, outoa, kaikesta "normaalina" pidetystä poikkeavaa. Se saa myös kysymään, mikä on se asema, johon katsoja asettuu ja mihin hänen olisi asettauduttava ymmärtääkseen kokonaisuutta, sillä arvatenkin oikeassa kontekstissa kaikki ympärillä tapahtuva olisi täysin normaalia ja arkipäiväistä. Kuka on siis se, joka tarkkailee? Mikä meissä on, ettemme ymmärrä sitä mitä näemme? Millä kohtaa ymmärrys omista toimistamme ja toisistamme lakkaa?

Graalin ritarit Olympiastadionilla 11.7.2008

Night
Out In The Street
Radio Nowhere
No Surrender
Hungry Heart
Spirit In The Night
Summertime Blues
Sherry Darling
4th of July, Asbury Park (Sandy)
I'll Work For Your Love
Candy's Room
Youngstown
Murder Incorporated
The Promised Land
She's The One
Livin' In The Future
Mary's Place
Point Blank
The Rising
Last To Die
Long Walk Home
Born In The U.S.A.
Badlands

Girls In Their Summer Clothes
Tenth Avenue Freeze-Out
Born To Run
Rosalita
Dancing In The Dark
American Land
Santa Claus Is Coming To Town
Twist And Shout

Tunnustuksia ja uneliaita viivoja

"Kunnian nimi on lojaliteetti." Koskikara palkitsi tämän blogin muiden joukossa, joten viestijuoksu jatkukoon, kapula siirtyköön seuraavalle seitsemälle minua piristävälle, aktiiviselle ja kiintoisalle blogille: Alussa oli sana, Maanalainen Aurinko, Notes from Underground, Ultima Thuleia, Sörkan Kierkegaard, Vallankumouksen hedelmiä ja vaikkapa harvakseltaan päivittyvä, mutta niin ihanan rässi Maalaispunkin mietteitä.

Täytyy kuitenkin sanoa, etten liiemmin ole viestijuoksun ystävä, en minkään kilpailumuodon, mutta toisaalta emme kiitä ihmisiä kovinkaan usein koko sydämestämme tai lue tarpeeksi erilaisten elämänpisteiden liikehdinnöistä ja mietteistä. Jälkimmäisen näen myös olevan yhteydessä siihen tuikitarpeelliseen verkostoitumisen haluun, jonka ansiosta saamme tietää monista paljon valtakunnan medioiden käsittelemiä aiheita kiinnostavimmista uutisista ja mietteistä - useat blogit, kuten minäkin, kommentoivat tätä nykyä heitä itseään merkitseviä seikkoja, oli kyseessä sitten marginaaliuutinen, hieno elokuva tai tärkeä yhteiskunnallis-kulttuurinen ajatuskehitelmä. Jossain vaiheessa olin huolissani lisääntyvän informaation jatkuvasta kasvusta ja siitä suppeasta kapasiteetista, jolla voimme tuota informaatiota ottaa vastaan. Koko ajanhan jotain vuotaa pois sitä mukaa kun uutta ainesta tulee sisään. Jos ajattelen, mitä esimerkiksi muistan niistä kahdestasadasta kirjasta, jotka luen vuosittain, voin sanoa, etten välttämättä paljoakaan, mutta se ei ole oikeasti huolenaiheeni: sieltä tulee aina mukaan jotain, yksittäinen tärkeä ajatus, tiedostamattomaan suoraan porautuvia teorioita, metaforia, kuvia tai vaikka vain satunnainen koettu ärtymys. En minä lukijana ole koskaan sama, vaihtelen asemia, vaihtelen paikkaa. Mitä blogien tarjoamaan verkottumiseen siis tulee, näen sen sikäli erinomaisena seikkana, että niissä toisaalta kohtaa erilaisia ihmisiä, toisaalta löytää sellaista informaatiota, joka voi pitkällä tähtäimellä olla paljon merkitsevämpää kuin pelkkä Helsingin Sanomien lukeminen.

Tällä hetkellä kuitenkin kiinnostukseni mitään asiaa kohtaan on aika pohjalukemissa. Heinäkuu on tunnetusti myös uutisköyhää aikaa. Kaiken lisäksi näyttää, että mitään erityistä ei tapahdu; että kesän kaikkinaiset lakipisteet on nyt saavutettu ja koiranpäivän aurinko nousee taas, kuolema käy kohti. Kesän koleus minua ei haittaa kuin mahdollisesti vähäisen marjasadon puolesta. Adrian Lynen Flashdance (1983) toi sentään hiukan eloa ja iloa - siinäpä kaikin puolin järjetön, mutta eittämättä liikuttava elokuva, jonka tendenssit ovat varsin springsteeniset: fordistinen työn sankari taistelee unelmastaan ja antaa tanssikokeessa kirjaimellisesti kaikkensa. Juonta on vain nimeksi ja Jerry Bruckheimerin tuotannossa tanssikohtaukset täyttävät totuudella 3/4 elokuvasta. Ei haittaa: 80-luvun synth pop on aina ollut sydäntäni lähellä kaikessa konstailemattomuudessaan ja holtittomuudessaan.

Kesä kuitenkin kiertyy kohti loppuaan ja perinteisten työn määritelmien ulkopuolelle jäävä työni saa pian vähentyä. Olen kirjoittanut tänne jonkin verran työn käsitteen muutoksesta ja tuon määrittely tuonee vielä jatkossakin paljon paitsi iloa itselleni myös tekstiä blogiini - edellä mainitun blogien keskinäisen verkostoitumisen kannalta koen asian sen verran tärkeäksi, että toistan sitä toistamasta päästyäni. En siksi, että haluaisin julistaa, minusta se vain vaatii keskustelua ja uudistusmielisyyttä. Ennen kaikkea: olen uupunut siitä tosiasiasta, että kansalaisuus ja työ sidotaan vielä nykyäänkin niin tiukasti yhteen, vaikka tosiasiassa ne, jotka tekevät Suomessakin eniten töitä huonolla palkalla ovat niitä kaikkein poljetuimpia, saati sitten ne, jotka tekevät palkkatyön ulkopuolelle jäävää kulttuuri-, koti- tai yhteisötyötä. Teeman käsittely näin blogeissa on oma kanavansa vahvistamaan (tulevia) keskusteluja ja niissä muokkautuvia näkökantoja.

Kun siis jotakuinkin kaksi vuotta sitten käynnistin tämän blogin mielessäni itselleni uudenlainen konsepti, esseistinen toimintaympäristö, jossa jokainen teksti muodostaa oman kokonaisuutensa yleisellä tasolla siten ettei yksityiseni eri minuuksineni ole millään tapaa merkitsevää, en osannut arvata, että liikkuisin kirjoituksissani näin työ- ja politiikka-keskeiseksi. Muistikuvieni perusteella käänteentekevänä merkintänä voi pitää kirjoitusta kansallisesta ekoanarkismista marraskuulta 2006. Tuolloin koin ekoanarkistisen mentaliteetin läheiseksi ellei jopa perustamaiseksi muulle henkiselle kehitykselle, jonka vuodenkierronomainen päivittäminen oli varsinainen tavoitteeni Koiranmutkien suhteen. Se on monien tavoitteiden ohella sitä vieläkin. Mutta kiinnostavampaa on se laaja ja tuntematon piirros, jota blogijatkumo näin muodostaa - tunnen olevani kuin piirtäjä, joka piirtää satunnaisia viivoja ja luonnoksia vihkoonsa tietämättä, mikä on lopputulos. Lopputulostakin tärkeämpää on kuitenkin itse piirtämisen prosessi, tapa jolla viiva piirtyy ja ennen kaikkea: miten piirtäminen on suorassa yhteydessä tiedostamattomaan koska kieli ei ehdi asettua sen väliin. Yksittäiset kirjoitukset joita näistä ojista löytyy ovat toki kielellisiä, mutta se kokonaisuus joka muodostuu on vahvasti ei-kielellinen, määrittelemätön ja siksi vahvasti symbolinen tiedostamattomuuden häilyvä kuva.

Juhlat ja yhdessä tekeminen

Polttareita vietetään perinteisesti naimisiin meneville joitakin viikkoja ennen varsinaista hääseremoniaa. Juhlan symbolinen merkitys on yhdistää kaveriporukka vielä kerran yhteen ja jättää samalla hyvästit naimisiin menijän villille nuoruudelle. Koska useimmat ajattelevat, että kyseessä on monessa mielessä "viimeinen" mahdollisuus, polttareista pyritään tekemään ikimuistoiset ja mukavat. Ja vaikka polttareiden ei tarvitse olla mikään "remujuhla" - kuten asialle omistautunut verkkosivusto tietää valistaa - ja niistä tavataan tehdä juhlakalun näköiset, on suomalaisessa polttarijuhlassa mitä todennäköisemmin luvassa kohtuutonta alkoholinkäyttöä ja joka täydennetään muilla a-alkuisilla aktiviteeteilla (etenkin jos kyseessä on sulhasen polttarit) kuten aseilla, autoilla ja "akoilla". "Mukava" lisäyllätys voi olla jonkin kamppailulajin kokeilu.

Tarkoitukseni ei ole suinkaan teilata polttariperinteen merkitystä - pidän sitä tärkeänä ja ilahduttavana - mutta sen yhteydessä huomaa nopeasti, miten perinteisiä ratoja juhlittavien aktiviteetit ja siten myös polttareiden sisältö noudattelee. Lisäksi kaltaiselleni absolutistivegaanille polttareihin liittyvä oheistoiminta voi aiheuttaa melko paljonkin nipistelyä, mutta jos joukossa on vanhoja tuttuja, polttareissa voi olla hyvinkin mukavaa. Tätä nykyä joudun vain niin harvoin sellaisiin tilanteisiin, joissa joukko poikia liittyy yhteen ja joukossahan tunnetusti tyhmyys tiivistyy laumasieluisuudeksi. Ja kyseessä voi hyvinkin olla sietotila, jos suuri osa joukon jäsenistä on aatteelliselta rakenteeltaan täysin päinvastaista kuin itse; silloin tulee asettuneeksi rajalle, jossa oma minuus tulee lintukodostaan "ihmisten ilmoille" ja kohtaa oikeasti muun maailman. Se on kiinnostavaa, mutta se on piinaavaa ja jopa ahdistavaa. Joudun esimerkiksi vakavasti pohtimaan itsekseni, miksi niin suuri osa siitäkin otannasta selittää toisilleen antaumuksella eri aseiden teknisiä ominaisuuksia ja palautuu valettuun porvarillis-perinteelliseen elämänmuotoonsa, johon liittyy olennaisesti rahan ansaitseminen sen mahdollistamiseksi, että voi matkustella, ostaa moottoripyörän ja muita teknisiä vempaimia, ottaa asuntolainan tai paremmassa tapauksessa rakentaa itse omakotitalonsa. Empatian tasolla ymmärrän heitä, kukapa meistä ei toimisi turvallisuushakuisesti, mutta muun käytännön tasolla minun on vaikea ymmärtää, ettei heistä millään tavalla kuulla sen vertaa analyyttisyyttä, että he kysyisivät yksinkertaisen kysymyksen: "miksi?". Miksi nämä toimet ovat välttämättömiä onnellisen elämän saavuttamiseksi? Miksi näitä tehdään? Ovatko edellä mainitut todella elämisen ehtoja? Arvaan: ne ovat nautinnon välineitä - ja ihmisen keskeinen ja lopulta helpoin tapa todistaa itselleen oma olemassaolonsa on tuottaa nautintoa keholleen, tyydyttää tarpeensa, olkoot ne miten porvarillisia tahansa. Modernissa elämänmenossa ainoa pysyvä ominaisuus, johon voimme tukeutua itsessämme on keho ja sen hyvinvointi - mutta tässä mielessä on jokseenkin käsittämätöntä, että samanaikaisesti tuohon kehoon kohdistetaan äärimmäistä väkivaltaa myrkyllisten aineiden muodossa ja toisaalta sitä pyritään lujittamaan, suurentamaan, tekemään siitä yhä vastaanottavaisempi kaikenlaiselle mielihyvälle, olkoon kyseessä sitten vauhdin hurma, yliampuva bodaus tai seksuaalinen nautinto. Kehon hyvinvointi on ehdottoman tärkeää myös sisäisyyden kasvulle, mutta tuon hyvinvoinnin vaalimisessa tulisi olla johdonmukainen ja itsekurillinen.

Sulhasen/morsiamen kaveripiiri, joka polttareihin kutsutaan ei välttämättä ole millään tapaa homogeeninen, ja mahdollisesti juhla voi näin toimia myös uusiin ihmisiin tutustumisen muotona. Yhdessäolon muotona se on tavattoman kiintoisa ja otollinen ja juuri yhdessä tekeminen on nähdäkseni mitä parhain tapa saada uusia ystäviä, se nimittäin mahdollistaa negatiivisten ennakko-oletusten ja eriävien (puolue)taustojen syrjään siirtämisen. Yksilön kohdalla eräs ehto monimuotoiselle ihmiselämän ja kulttuurin tuntemukselle on tavata erilaisia ihmisiä ja nähdä miten nämä ajattelevat: useinhan elämme lopulta pitkälti omassa arvotodellisuudessamme, mikä mahdollistaa toiseuden helpon tuomitsemisen. Moninaisuuden tunteminen on keskeinen arvo sisäisyyden tunnistamisen ikuisessa prosessissa. Lisäksi se auttaa kasvattamaan sitä empatiaa, joka on yksi tasapuolisen kanssakäymisen tärkeimmistä ehdoista. Empatian lisääminen ja ymmärtäminen yleensä ovat kuitenkin tavattoman vaikeita hyveitä, eikä niitä opi kuin vähän kerrassaan.

Polttariperinne kielii enemmän nykyisyydestä kuin perinteestä. Nykyisyyttä on monelle juuri vanhojen tapojen sulattelematon omaksuminen. "Juhlakalun näköiset polttarit" tarkoittavat käytännössä yhä useammin kulttuurin ehdollistamien sukupuoliroolien määrittämien toimintojen rituaalinomaista toistamista, joka perustellaan sillä, että ne ovat juhlakalulle mieleisiä. Se on nykyisyyttä, koska toistuvasti kieltäydymme tuntemasta itseämme ja pitäydymme niissä aktiviteeteissa joita kulttuurinen laumasieluisuus meissä ruokkii, näistä kuten todettua keskeisimpinä miehisten/naisellisten toimintojen ylläpitäminen ja korostaminen yhdessä tekemisen muotoina. Mutta entä jos miehenä vihaan autoja, aseita, seksuaalisuuden ylikorostuneita ja qlippottisia muotoja, alkoholia, tekniikkaa ja tätä "miesten ominta aluetta"?

Yhtä kaikki polttarit voivat kuitenkin olla tärkeitä hetkiä naimisiin menevän elämässä, mutta sosiaalis-kulttuurisina tapahtumina ne vaativat kriittistä päivittämistä. Kuten avioliitto ja hääpäivä ne nojaavat hyvin pitkälle konsensukseen, joka kuvittelee vaalivansa perinteitä. Hääseremonioissakin on viime vuosina lisääntynyt vahvasti mantra "oman näköiset", mikä on kuitenkin kulttuurillisesti alkanut näyttää enemmänkin erikoista tavoittelevalta patsastelulta kuin oikeilta häiltä. Molemmat hääseremonian muodot, sekä perinteinen että nykyinen modernisoitu versio, näyttävät tänään jokseenkin vääristäviltä ja kaikkea muuta kuin luonnollisilta: edellisen tuhosi tradition kankeus, jälkimmäisen uutuuden tavoittelun outous ja perinteeseen lopulta kuitenkin pakotettu muoto, jossa hääpari on eristetty juhlaväestä, jolloin häät muistuttavat enemmän konserttitapahtumaa kuin yhteistä, jaettavaa juhlaa, yhdessä tehtävää juhlaa.

Mahdollisesti kaikki antipatiani juhlia kohtaan johtuvat lopulta kuitenkin tuosta nimenomaisesta asetelmasta juhlakalun ja juhlaväen välillä, oli sitten kyseessä polttarit, häät tai syntymäpäiväjuhlat. Osana juhlaväkeä ja sivullisena osanotto on tietenkin helppoa, koska silloin ei tarvitse näkyä, olla esillä, olla "juhlan keskipisteessä". Tästä huolimatta en kuitenkaan näe syytä tinkiä siitä, että juhlan jakautumisessa kahtia, juhlakalun museoimisessa on kyse laajemmalti kulttuurisesta eristämisestä, jolla tuotetaan enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, enemmän yksinäisyyttä kuin yhdessäoloa. Niin se ei myöskään palvele varsinaisesti juhlakalua itseäänkään, koska yhdessäolon pohjimmainen tarkoitus on olla ja tehdä yhdessä ja näin kasvaa ihmisenä kukin tahollaan. Tällaiset juhlat, joissa käytännössä kokoontuu yhteen varsin erilaisia ihmisiä ja joissa mahdollisuus erilaisten ihmisten kanssa tutustumiseen on arkea mahdollisempaa, eivät tässä mielessä palvele tarkoitustaan.

Kirjallisuustieteen tilasta, rajoitteista ja mahdollisuuksista

Jonathan Culler oli taannoin huolissaan kirjallisuustieteen tilasta. Sen jälkeen juurikaan mitään radikaalilla tavalla kiinnostavaa ei ole tapahtunut, kriisi on korkeintaan syventynyt. Ne vähäiset pro gradut, joita Suomessakin kirjallisuuden laitoksilta kerätään kokoon ovat lähinnä mekaanisia pyllistyksiä, jotka noudattelevat kaukaa Uuskritiikin ajoilta periytyvää vaatimusta poetiikan ja hermeneutiikan välisestä jaosta: opiskelijat ovat valinneet näkökulman jolla lähestyä yksittäistä teosta ja tämän pohjalta kirjoittaneet opinnäytetyönsä. Ei tässä mitään: pro gradu ei ole suuri tieteellinen ponnistus, mutta valitettavan paljon se kertoo yleisesti niistä tendensseistä, jotka suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessakin vallitsevat. On omaksuttu ehkä liiankin hermeneuttinen ote ja pitäydytty siinä, mikä itse asiassa mahdollistaa vain entistä tiiviimmän sulkeutumisen ulkomaailmalta ja oman tieteenalan mahdollisuuksilta. Käsillä oleva tutkimus ei sekään ole erityisen parhaissa mahdollisissa kantimissa. Kirjallisuustieteen saralta käännöksiä ilmestyy erittäin harvoin, eikä suomalaisissa julkaisuissakaan ole juurikaan ylistettävää. Sen sijaan, että kirjallisuustiede keskittyisi yksittäisten tekstien lukemiseen, sen tulisi säännöllisesti yltää luomaan kriittinen suhde omaan toimintaansa, omaan paikkaansa tieteen kentällä.

Sillä selvää on, että kirjallisuustiede on kriisissä. Nuoret hakevat tavalliseen tapaan opiskelemaan kirjallisuutta, mutta laitoksilta valmistuu vuosittain huomattavasti vähemmän väkeä kuin otetaan sisään. Vapaan sivuaineoikeuden mahdollistamana moni vaihtaa pääainetta. Toisilla syynä saattaa olla kirjallisuudentiede pääaineena valmistuneen lohduttomat työllistymisnäkymät, toisilla yleinen kyllästyminen siihen näpertelyyn, jota pahimmillaan suomalainen kirjallisuudentutkimus tarjoaa. Syy voi olla myös yleisesti siinä pettymyksessä, joka syntyy kun astuu lukion äidinkielen tunneilta yliopiston seminaareihin, lukupiireihin ja luentosaleihin: kyseessä on lopulta melkoinen harppaus, minkä huomaa myös siinä, että ulkopuolisilla on harvoin todenmukaista käsitystä, mitä kirjallisuustiede todella tutkii. Kirjallisuustiedettä pyöritetään vieläkin pitkälti kaanonien pohjustamana, ja vaikka nuoret opiskelijat haluavat haastaa tuota kaanonajattelua ottamalla käsittelyyn mitä ihmeellisempää aineistoa, kukaan ei varsinaisesti perää keskeistä kysymystä: mitä virkaa on kirjallisuustieteellä sellaisena aikana, jolloin media ja muut viestimet ovat syrjäyttäneet sen merkityskentän, joka aiemmin oli sen fokuksena? Teoria-alusta josta kirjallisuustiede tätä nykyä pitkälti ponnistaa on sekin pitkälti muidenkin tieteenalojen hyödyntämä, ja hyvä niin. Mitä merkitystä kirjallisuudella sitten on? Edes semiotiikka, josta Culler kaavaili mahdollista siltaa muihin tieteisiin ja omanlaistaan pelastajaa kirjallisuustieteelle, ei missään nimessä ole kirjallisuustieteen omaa alaa, vaan oma tieteensä - ja ainakin kirjallisuustieteessä sen merkitys on käsitetty osittain väärin. Kun saussure-bartheslaisessa lähtöpisteessä ihmisestä tulee merkki, ja kaikesta häntä ympäröivästä tulee erilaisia merkkijärjestelmiä, kysymättä jäävät oikeasti merkkien väliset suhteet (mikä tietysti on oikean semiotiikan päätavoite). Kirjallisuus, joka on useaan kertaan koodattu kielijärjestelmä, erotuksena painista ja ralliautoilusta, tarvitsee tässä mielessä oman tieteensä, mutta tämä ei näytä kiinnostavan kirjallisuustiedettä. Ei riitä, että tyhjennetään yksittäinen teos, jota siis niin mielellään tulkitaan, pelkäksi intertekstuaaliseksi kimpuksi tai genren, tyylin ja kielen hybridiksi, jossa kirjailijan tai kirjoittajan intentioilla ei ole merkitystä. Täytyy palauttaa oikeuksiinsa koko se rikkaus, jota kirjallisuus voi tarjota lukijoilleen - olkoonkin sitten vaikka vain Richard Rortyn pragmatistisena lohdun, luovuuden ja solidaarisuuden tyyssijana. Toisaalta on hyvä, että opiskelijat ja tutkijat käsittelevät teoksia ja teoskimppuja jostakin tietystä näkökulmasta jos se mahdollistaa teoksen seikkaperäisen tulkinnan niillä ehdoilla kuin se antaa lukijoille jotain ja nimenomaan mahdollistaa tuon tulkinnan yhdistämisen osaksi laajempaa ihmistieteellistä ymmärrystä. Jos luenta on kuitenkin pelkkää mekaanista merkkipelin tarkastelua ja intertekstuaalisten vihjeiden paljastelua, se ei hyödytä moniakaan eikä varsinkaan tuo tieteenalaa lähemmäs niitä mahdollisuuksia, joita kirjallisuudella on ihmiskunnalle. Kuten Roland Barthes jo Le degré zéro de l'écrituressa (1953) mainitsi, intellektuellit ovat vain huonosti muuntuneita kirjailijoita. Teorian tasollahan kirjailijoiden mahdollisuudet ovat mittaamattomat, mutta valitettavasti itse kirjallisuus ei ilmeisestikään ole niin suuressa kriisissä, että se voisi synnyttää kauaskantoista, vahvaa taidetta - tämän päivän kirjailijoista häviävän pieni osa on kompetenssiltaan potentiaalisia intellektuelleja. Yksin poeettisen kielen käyttö (ja tästä laajentaen panen enemmän toivoani suomalaiseen runouteen kuin proosaan) avartaa lukijakuntien merkityksentajua ja sananmukaisesti laajentaa tajuntaa sen joutuessa kohtaamaan hahmoja ja tilanteita, joihin lukija ei suin surminkaan haluaisi ottaa osaa. Niinikään romaani (mutta myös runous) mahdollistaa teorian tasolla monipuolisemman aiheen käsittelyn kuin mihin esimerkiksi suora intellektuaalinen kirjoitus kykenee.

Mitä alkuperäiseen Cullerin mainitsemaan tulkinnan ja poetiikan väliseen jakoon tulee, pelkäänpä että tuo tulkinta on käsitetty lähtökohtaisesti varsin suppeasti. Varsin pianhan sen jälkeen, kun tekijältä oli riisuttu tekstiin liittyvä valta, ja redusoitu se mm. Barthesin toimesta kieleen, valta sysättiinkin lukijalle, mistä muodostui omanlaisensa este kirjallisuustieteellisen tulkinnan käsitteen hahmottelulle: sen sijaan, että hakisimme jonkinlaista validiteettia tulkinnallemme, päädyimme tilanteeseen, jossa on periaatteessa aivan yksi ja sama, mitä teksti meille tarjoaa, valtahan on meidän. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa yhtään pedagogisemmin, perustan luomiseksi tarvittaisiin väljässä mielessä kirjaimellinen (siis tässä tapauksessa mahdollisimman validi) merkitys (meaning), jotta kulloinenkin historiallinen merkittävyys (significance) voitaisiin suhteuttaa siihen. Eihän edes radikaalein lukijaorientoitunut teoreetikko voi väittää, ettei kirjaimellisella merkityksellä olisi mitään väliä. Tämän tulisi edellyttää, että näkökulman valitsemisen lisäksi lukija, opiskelija tai tutkija pyrkisi hahmottamaan sellaisen fundamentaalin merkityksen, joka toimii lähtöpisteenä koko tekstin lukemiselle (ja joka useimmiten löytyy tekstistä itsestään Mallitekijän ja -lukijan muodossa). Jos jokin on tässä keskeistä, niin se on merkitysten väliset etäisyydet ja niiden vertailu.

Teos tai tekstikokonaisuus on sananmukaisesti tuotava kohti omaa kuolemaansa, jolloin se voi ymmärtää omat perusteensa, lähtökohtansa ja intentionsa. Se on tuotava omalle rajalleen, jossa se on lähellä lakata olemasta kirjallista, merkittävää, ainutlaatuista. Reseptioestetiikka yksinään vie kirjallisuustiedettä liian kauaksi sen vahvimmista alueista; se on nähty ja siitä on opittu tulkintojen mahdollinen kirjo ja perusteettomuus, mutta olisi jo korkea aika palauttaa teksti kirjallisuustieteen varsinaiseen keskiöön - ja nimenomaan teksti maagisena, itsenäisenä toimijana, jolla on valtaa itsessään eikä vain kielenä tai lukijan tai tekijän haluina. Se mitä muut ihmistieteet eivät nähdäkseni ole täysin ymmärtäneet - tai sitten se ei suoranaisesti kosketa heidän alojaan - on, että tekstiin kätkeytyy lukematon määrä toimijoita, erilaisia puhujia joiden ääni kantautuu useista eri historioista. Lukemattomien tekstien maailmassa tämän tiedostamisen voisi katsoa olevan jo puoli voittoa. Ei riitä, että teksti nähdään kommunikaationa lähettäjän ja yleisön välillä - on löydettävä myös nöyrempi suhde itse sanottavaan.

"Working all day in my daddy's garage / Driving all night chasing some mirage"

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kolmekymmentä vuotta siitä, kun Bruce Springsteen saattoi maailmaan seuraajan Born to Runille (1975). Tuo seuraaja oli maestron neljäs levy, Darkness on the Edge of Town. Läpimurtonsa myötä Springsteeniä oli syytetty liiallisesta idealismista ja eskapismi-romantiikasta: yksi Born to Runin tasoistahan oli eittämättä, että yksilön on mahdollista paeta vastuuta, aikuistumista, velvollisuuksia ja alistavaa yhteiskuntakonetta autolla kitaran ja tytön kanssa. Kyseessähän oli erityinen alkukesän levy, jonka kuvasto tiivistyi päättäjäisyöhön, jolloin nuorilla on vielä yksi mahdollisuus paeta, jakaa toistensa läsnäolo ennen kuin on liian myöhäistä. Pianovoittoisen mestariteoksen taustavire oli kuitenkin, että tuollakin vapaudella on hintansa, että yö joka avautuu on mitaltaan rajallinen. Se suo ainoastaan hetken vapautuksen työstä. Työ on teema, jota Bruce on käsitellyt tuotannossaan muutenkin ja siitä itse asiassa avautuu nippu koko springsteeniaanisen eksistentialismin keskeisiä kysymyksiä: kuinka elää elämä vastuullisesti, kuinka kontrolloida itse elämäänsä, kuinka olla vapaa ja silti yhteisön jäsen?

Siinä missä Born to Runin hahmot olivat pikkunilkkejä ja haaveilijoita, joukossa oli kuitenkin myös Nightin hahmo:

"And you're in love with all the wonder it brings
and every muscle in your body sings
as the highway ignites
You work nine to five
and somehow you survive
till the night
Hell all day they're busting you up on the outside
but tonight you're gonna break on through
to the inside
And it'll be right, it'll be right,
and it'll be tonight"

Juuri tästä Nightin hahmosta urkenee väylä Darkness on the Edge of Towniin, joka on kuin käänteiskuva Born to runista. Se ei ole romanttinen, vaan ankean realistinen. Jopa levyn toteutus tukee tätä: Springsteenin sanoin koko levy on ylilaulettu ja alisoitettu. Springsteen ärjyy ja pusaa enemmän kuin koskaan aiemmin ja musiikki on suoristunut (Dave Marshin sanoin "rummut pärisevät") siinä missä lyriikatkin iskeviksi, ankeiksi riveiksi. Kiinnostava on myös ilmestymisajankohta. Erona vuoteen 1975 vuoteen 1978 tultaessa punk oli nostanut itsensä esiin populaarikulttuurissa ja näyttänyt kaikelle keskisormeaan, ja pesäerona tälle, mutta myös omalle tuotannolleen Springsteen haki kypsempää suhtautumista yhteiskuntaan nimenomaan juuri Darknessilla. Itse asiassa Springsteen teki jo tässä vaiheessa sen, mikä muodostui myöhemmin tavaramerkiksi: kielsi rockin helpon kapinallisuuden. Koko Springsteenin käsitys rock 'n' rollista koskettelee sen vastuullisuutta ja kykyä aikuistua. Rock ei ole humalassa koheltamista ja itsetarkoituksellista puhaltelua, vaan vastuunottoa, johon kuitenkin pesiytyy ripaus turvapaikanhakuista vapauden kaihoa - ja ennen kaikkea se on yhteisöllisyyden yksi ulottuvuus, mikä näkyy myös Springsteenin myöhemmissä lavasaarnoissa ja läpi tuotannon.

Levyn avaava Badlands on soundillisesti lähimpänä punkia, mutta ennen kaikkea se on raja Born to Runin ja muun Darknessin välillä: siinä pilkahtaa vielä kerran toivo yksilön mahdollisuuksista nousta kaikkien häntä itseään kontrolloivien ulkopuolisten voimien yläpuolelle. Kappaleen päättävät legendaariset rivit:

"For the ones who had a notion
a notion deep inside
that it ain't no sin to be glad you're alive
I wanna find one face that ain't looking through me
I wanna find one place
I wanna spit in the face of these badlands"

Tämän jälkeen kuuntelijalle osoittautuu, että levy kertoo pohjimmiltaan niistä ihmisistä, jotka eivät pystyneet pakenemaan siitä pikkukaupungin puristavasta mekaniikasta, jonka piti päättäjäisiltana sulkeutua heidän osaltaan. He jäivät ja kiertelevät nyt iltaisin turhautuneina autoillaan ja puskevat päivisin töitä. Unelmat ovat särkyneet, jäljellä on enää kaipaus, velvollisuudet, pimeys joka vaanii kaupungin rajalla, epäonnistumisen ja paikalleen jääneen tuska. Adam raised a cain -kappaleessa väläytelty kuva työmiehestä pimeässä keittiössä tupakka suupielessä on näin täydellisen osuva (tämä täydentyy osittain Darknessin kansikuvassa, jossa Springsteen seisoo suljetun oven edessä nahkatakki päällä näyttäen ahdistuneelta ja ja henkisesti lyödyltä ihmiseltä kuin ollen lähdössä iltaiselle ajelulleen). Kun toiveet ja unelmat - tai toisin luettuna loputon vastuunpakoilu - ovat karisseet, jäljellä on enää keittiö jossa istua ja josta etsiä syyllistä tai tie, joka on enää vain tie, ei mitään muuta. Tai Racing in the streetissä tavatut katuja ympäriinsä iltaisin ajelevat, turhautuneet nuoret - ne joita löytyy myös mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista - ovat niitä jotka ovat jääneet ajelemaan katujaan koska heille ei ole juurissa tai yhteisöllisissä oloissa suotu parempaa asemaa, mahdollisuutta etsiytyä uusiin kuvioihin. Tyhmyys tai välinpitämättömyys ovat tietysti heidän itsensä "syytään", jos syyllistä on väistämättä haettava, mutta heidän täydellinen lyttääminen tämän yhden piirteen perusteella on kuitenkin pohjimmiltaan harhaanjohtavaa. Brucekaan ei heitä lyttää, esittää vain niin totuudellisesti kuin voi, kantaa ottamatta. Koti jossa he ovat kasvaneet on suonut heille tietyt puitteet, koulu ja työ muut. Eikä töitäkään vain ole kaikille, sehän on tunnetusti kapitalismiin sisään kirjattu laki, kuten on sekin, että työttömän on tunnettava häpeää ja alemmuudentuntoa, koska miltei jokaiselle työ antaa kaiken mielen, juurruttaa johonkin, ja antaa itsearvostusta. Työtön tuntee olevansa ei-mitään, ja monikaan ei springsteeniläisessä miljöössäkään tahdo olla ei-mitään. Tämä topos voi näyttäytyä modernin metropolikansalaisen silmissä vanhentuneelta, mutta se on valitettavan totta edelleen pienissä kaupungeissa ja tuhansien nuorten kohdalla. Liian monille nuorille työnteko sinänsä on arvo, riippumatta siitä, kuinka paljon sitä joutuu tekemään. Springsteen kuitenkin kuvaa pelottavan täsmällisesti, mitä liiallinen työ yhdistettynä haaveettomuuteen synnyttää:

"Through the mansions of fear, through the mansions of pain
I see my daddy walking through the factory gates in the rain
Factory takes his hearing, factory gives him life
The working, the working, just the working life

End of the day, factory whistle cries
men walk through these gates with death in their eyes
and you just better believe, boy,
somebody's gonna get hurt tonight
It's the working, the working, just the working life"

Työ ja yö muodostavat siis yksilölle kahdenlaisia rajalinjoja. Toisaalta työ pakottaa ihmisen rutiineihin ja riistää tältä vapauden, koska elämä ilman työtä tehdään kohtuuttoman vaikeaksi ja itsessään häpeälliseksi. Työllä on kuitenkin oma arvonsa, sillä parhaimmillaan se liittää ihmisen osaksi yhteisöä ja antaa tälle käsityksen paitsi kokonaisuudesta myös jostain yli-inhimillisestä, joka muodostuu työtätekevien kesken, millä en tarkoita nyt talouden kaikkivoipaisuutta tai suurkapitalistien vaurastumista, vaan työpaikalla aktuaalistuvaa yhdessä tekemistä. Tähän liittyy Springsteenin myöhemmin esittämä idealistinen teesi: kukaan ei voita, elleivät kaikki voita. Yö sitä vastoin näyttäytyy hetkellisenä mahdollisuutena paeta tuota työn asettamaa kontrollia, onhan se olennaisesti ihmisen vapaa-aikaa (joskin se käytetään pitkälti nukkumiseen eli akkujen lataamiseen seuraavaa työpäivää varten); toisaalta yön hiljaisuudessa voi kuulla itsensä, voi kuulla jälleen niiden unelmien kuiskivan, jotka hylkäsi tai jotka joutui hylkäämään työn asettamien elämänvelvollisuuksien tähden. Näin metafora pimeydestä kaupungin laidalla asettuu: se on paitsi vapauden mahdollisuus, myös alituinen uhka. Salaisuudet, joita meillä kaikilla on, voivat olla vapauden alkuja tai kurjuuden ja teennäisyyden ehtoja. Levyn päättävä nimiraita palaa kuitenkin toivorikkaasti vielä Badlandsin tunnelmiin: on mahdollista murtautua kontrollin ulkopuolelle, mutta sen takia on asettava kaikki alttiiksi. Kuten mainitsin, prekaarin tietotyön aikakautena springteenilainen fordistinen työn kuvasto ei ole ehkä enää kaikkein osuvin, mutta edelleen se kertoo meille keskeisiä seikkoja työstä sinänsä, riippumatta siitä onko se osa-aikaista tai pätkittäistä. Liiallinen työ orjuuttaa ja vaikka se antaa paljon turvaa, se on kontrollointimekanismi ja pahimmillaan ihmistä kuin ihmistä väistämättä alistava. Eräässä mielessä työ voi kyllä vapauttaa, mutta vain jos työ on aidosti mieleistä ja merkityksellistä ja mikä tärkeintä, vapaaehtoista. Missään nimessä sen ei kuulu olla se keskeisin olemassaolon käyttömuoto, vaan ainoastaan omien henkisten ja yhteisöllisten tarpeiden täydentäjä. Niin kauan kuin puoluepolitiikka vaalii työtä työn vuoksi -politiikkaansa, eikä ota huomioon subjektiviteettien erilaisia haluja ja kiinnostuksenkohteita, sitä mitä yksilö työltään haluaa, vallitsee puoluetoiminnan ja yksilön välinen keskinäinen ymmärtämättömyys ja työn orjuuttava mekaniikka. Ja niin kauan Darkness on the Edge of Townilla on sanottavaa.