9/11: toteutunut fantasia

Internet on tunnetusti kelpo kanava vaihtoehtoiselle esittämiselle. Niinikään tiedossa on, että elämme aikakautta, jolloin informaation räjähdysmäinen lisääntyminen tuottaa yksilössä suoranaista ähkyä ja kollektiivin tasolla perusteetonta vapaamielisyyttä tai sen reaktiona ns. fundamentalismia. Tämä fundamentalismin ja liberalismin välinen oletettu vastakkainasettelu onkin eräs keskeisimmästä teemoista, joita media nostaa eteemme, kun käsittelyssä on ulkopolitiikka. Mutta onko tällä väitteellä lopultakaan varsinaista todellisuuspohjaa?

Kuten ihmisen kehittämissä liikennevälineissä myös ihmisen kulttuurisessa liikkeessä liian nopea eteneminen maisemassa sekoittaa ennen pitkää pään. Olen aina ihmetellyt, ovatko lentäjiksi hamuavat nuoret ja karusellien kovapäisimmät vekarat henkiseltä tasoltaan niin karkeita, että he kykenevät pitäytymään toimissaan ilman huimausta tai pahoinvointia vai ovatko he niin kehittyneitä, että heidän kykynsä sulauttaa ja käsitellä erilaisia aistiärsykkeitä ts. informaatiota on huomattavasti jalostuneempi. Ensin mainitun vaihtoehdon tapauksessa heitä siis vaivaisi ennen muuta jossain määrin alikehittynyt hermostojärjestelmä ja aistielämällinen turtuneisuus: he eivät näe ja koe niitä asioita, joita ympärillä tapahtuu tai ovat liian turtuneita näkemään ja kokemaan niitä. Itselleni esimerkiksi pelkkä polkupyöräily on tätä nykyä aiempaan nähden kahta vaikeampaa, sillä rekisteröin aistiärsykkeitä huomattavasti paljon enemmän kuin ennen, erityisesti hajuja ja ympäristön pieniä yksityiskohtia: jos kiihdytän vauhtia, tunnen konkreettisesti, kuinka oloni käy tukalammaksi. Lentäjäksi haluavat käyvät läpi lukuisia pääsykoevaiheita ja niissä onnistuminen saattaa olla kiinni mitä pienimmästä valuvirheestä, eikä pienin niistä ole varmaankaan ruoansulatus. Voidaankin mielestäni oikeutetusti kysyä, mitä konsensus esimerkiksi lentäjissä arvostaa? Paineensietokykyä, joka näkökulmasta riippuen on äärimmäistä irtaantumista luonnollisuudesta, asettumista mekaaniseksi koneeksi (tai koneen jatkeeksi), joka osaa erotella tärkeät ja ei-tärkeät aistiärsykkeet toisistaan mutta joka johtaa väistämättä itsen vahvistamiseen, esteettisen vaikutelmien rappeutumiseen ja tehokkuusajatteluun - vai vain erinomaista taitoa luovia erilaisten virikkeiden maastossa pitäen silti itsensä johtomotiivinsa kurssissa, kykyä olla yhtä maiseman kanssa? Kuitenkin on tunnettu teoreema, että jos kokisimme äkkiä kaikki mahdolliset ympäristön aistiärsykkeet - näkisimme hirviöt ilmakehässä - joko sekoaisimme tai valaistuisimme. Paitsi psykiatriset ja suljetut osastot myös suomalaiset kodit ovat täynnä ihmisiä, joille tämä pakonopeus on liikaa. Tietyssä mielessä tässä pakonopeudessa ja kiihtyvän vauhdin todellisuudessa on nimenomaan johdonmukaista, että ihmiset sairastuvat: ei välttämättä siten, että heidän aistielämänsä revähtäisi kokonaisuudessaan heidän eteensä, vaan pikemminkin huomiotalous lähettää yhä voimakkaampia impulsseja kuluttajalle, jonka on miltei pakko reagoida niihin. Yhdysvaltain armeijan taktiikka kiduttaa vankejaan soittamalla heille suljetussa tilassa heviyhtye Metallican musiikkia avautuu kelvolliseksi metaforaksi yleisestä infosfääristämme: silmiinpistävin poikkeus on, että Yhdysvaltain armeija soitti vain yhtä musiikkikappaletta kerrallaan. Jos jatkamme tätä musiikkivertausta, infosfääriä leimaa usean eri kappaleen yhtäaikainen soittaminen, mikä muodostaa tajuntaamme pysyvän tajunnallisen noise-vallin, joka on omiaan tuhoamaan lopullisesti kaikki henkiset kuuloaistimme. Metelin polyfonia on todellisuutemme musiikkia.

Elämä verkossa on jo vuosia muodostanut vaihtoehtoisen todellisuuden suhteessa sille, jossa elämme. Vaikka verkkoa, mediaa ja populaarikulttuuria onkin pidetty enimmäkseen harrastus- ja työpaikkamahdollisuuksina, yhdenlaisina ihmisen toiminnan sarkoina, on jo pitkään ollut selvää, että nämä todellisuudet limittyvät ja sulavat yksiin. Jos Vietnamin sota oli ensimmäinen mediasota - kamerat kuvasivat herkeämättä napalminkylvöä ja paitsi amerikkalainen myös länsimainen kuluttaja katseli tuota kaikkea televisioruudulta - amerikkalainen elokuvateollisuus muuttui jo ennen sitä “ideologiseksi valtakoneistoksi” ja alkoi toteuttaa paitsi kansakunnan myös muun maailman kollektiivisia fantasioita ja pelkoja. Syyttä Hollywood ei ole kulje nimellä ‘unelmatehdas‘. Slovenialainen sosiologi Slavoj Žižek onkin varsin kiinnostavasti esittänyt, että ennen kuin koko länsimaita kohdannut tragedia konkretisoitui 11.9.2001, oli aihetta kuvattu ja kehitelty jo kauan mm. amerikkalaisissa katastrofielokuvissa. Roland Emmerichin Independence Day (1996) muodostaa tässä genre-elokuvana jonkinlaisen maamerkin: siinä amerikkalaisen kaupunki-idyllin rauhan rikkoo ulkopuolinen, totaalisen vieras Toiseus, joka uhkaa koko maapalloa - kamera kuitenkin seuraa tiukasti nimenomaan amerikkalaista sielunmaisemaa: Hollywoodin rinteitä, Vapaudenpatsasta jne. Ilmakehään konkreettisesti tunkeutuva voima on vieras, outo ja tottahan toki spektaakkelinomainen. Siinä mielessä median luoma kuva 9/11:sta on tälle genrelle analoginen: valtioton, kasvoton voima tunkeutuu amerikkalaiseen rahan ja hyvän olon imperiumiin ja tuhoaa sen symbolisen pääoman korkeimman jalokiven: WTC-tornit. 9/11 mediatapahtumana korostui entisestään, kun marraskuussa 2001 Valkoisen talon neuvonantajat ja Hollywoodin ylempi johtoporras kokoontuivat yhteen koordinoidakseen sotaponnisteluja ja niitä mahdollisuuksia, joilla Hollywood voisi auttaa Amerikkaa ja muuta maailmaa “sodassa terrorismia vastaan” välittämällä oikeansuuntaista ideologista viestiä. Kuten Tom Pollard ja Carl Boggs jo osoittivat, on amerikkalaista mediakuvastoa hallinnut lähes koko sen historian ajan tietynlainen, oikeistolaisvetoinen kunnian ja oikeutuksen valtadiskurssi, eikä 9/11-spektaakkelia seurannut valtavirtaelokuvien tulva ole niihin suhteutettuna mitenkään uutta. Žižek haluaa vain korostaa, ollen näin myös Jean Baudrillardin kannalla, että kyseessä oli nimenomaan toteutunut fantasia:

Meidän olisikin siis käännettävä nurinniskoin se standardiluenta, jonka mukaan WTC-räjähdykset olivat reaalisen tunkeutuminen, joka pirstoi illusorisen Sfäärin. Asia on aivan päinvastoin: me elimme todellisuudessamme ennen WTC:n sortumista ja näimme kolmannen maailman kauhut jonain, mikä ei ollut aktuaalisesti osa sosiaalista todellisuuttamme, jonain, mikä oli olemassa (meille) spektraalisena näkynä (TV:n) kuvaruudulla. Syyskuun 11. päivänä tämä fantasmaattinen kuvaruutunäky astui meidän todellisuuteemme. Ei ole niin, että todellisuus olisi astunut kuvaamme: kuva astui todellisuutemme (toisin sanoen symbolisiin koordinaatteihin, jotka määräävät, mitä koemme todellisuutena) ja pirstoi sen. Se tosiasia, että syyskuun 11. päivän jälkeen useiden “suuren rahan elokuvien”, joissa oli WTC:n sortumista muistuttavia kohtauksia (korkeita rakennuksia tulessa tai terroristien hyökkäyksen kohteena…), ensi-illat siirrettiin (tai elokuvat jopa hyllytettiin), pitäisi siis tutkia WTC:n sortumisen aiheuttamasta vaikutuksesta vastaavan fantasmaattisen taustan “torjuntana”. Kysymys ei tietenkään ole siitä, että pelattaisiin pseudo-postmodernia peliä, jossa WTC:n sortuminen redusoitaisiin taas vain yhdeksi mediaspektaakkeliksi ja tulkittaisiin se katastrofiversioksi snuff-pornoelokuvista. Sen sijaan meidän olisi yksinkertaisesti pitänyt kysyä itseltämme tuijottaessamme TV-kuvaruutua syyskuun 11. päivänä: “Missä olemme jo nähneet saman uudelleen ja uudelleen?” (Žižek 2002/2004, 52-53.)

Katsoin talven mittaan lukuisia vaihtoehtoisia dokumentteja 9/11:sta Google Videosta (kiinnostuneet kääntykööt tämän linkkisivun puoleen tai katsokoot esimerkiksi Loose Changen, 911 Road to tyrannyn, Martial law 9-11:n, Zeitgeist the movien tai America: Freedom to Fascismin). En tapahtuma-aikaan juurikaan kiinnittänyt tapahtuneeseen tarkempaa huomiota: se oli vain kiinnostava tapahtuma, joka johti historiallisesti katsottuna surkuhupaisiin tapahtumiin, kuten Irakin “sotaan”, mutta henkilökohtaisesti se pysyi lähes yhtä etäisenä kuin mikä tahansa muu katastrofi. Amerikkalaisten kuolema koskettaa minua lopulta yhtä vähän kuin maanjäristys Kiinassa, valitettavasti: en voi todella ymmärtää noita tapahtumia, koska minä ja he emme todella jaa (tai ole jakaneet) samaa elinympäristöä ja todellisuutta.

Totta kai median maailmassa 9/11 muodostui erityisen käänteentekeväksi tapahtumaksi, joka muutti paitsi Amerikan myös länsimaiden ilmapiirin pelonsekaiseksi ja enemmän tai vähemmän paranoidiksi. Kuten Žižek irvailee, ryntäsimme kirjastoihin perehtymään islamiin yrittäessämme ymmärtää tuota voimaa, joka näytti olevan lähtöisin fundamentalistisesta Lähi-idästä, kristinuskon ammoisesta kilpailijasta, toisesta maailman valtauskonnosta. Niinikään postmodernistiselle lännelle uskonnon merkitys oli silmiinpistävästi rapistunut ja 9/11 pakotti meidät arvioimaan sitä uudelleen. Vasemmisto naputti, että tapahtumat olivat Yhdysvalloille täysin oikein, olihan suurvalta riistänyt pienempiään syntymästään saakka. Oikeisto julisti pulleana, että sota terrorismia vastaan oli alkanut ja tuo vieras uhka edusti kaikkea sitä, mikä oli vastakkaista kehittyneelle lännelle - tästä huolimatta kyse oli oikeiston mielestä siitä, etteivät muslimit vain olleet ymmärtäneet länsimaisen demokratian valovoimaisuutta eivätkä omaa mahdollisuuttaan integroida sitä muslimivaltojen ideologioihin. Me Euroopassa pääasiassa tuomitsimme Yhdysvaltojen seuraavan peliliikkeen, nimittäin pommitukset Afganistaniin ja Irakiin, muttemme oikeastaan ymmärtäneet, mitä merkitystä terrori-iskuilla oli meille. Tunsimme olevamme osittain sivullisia, osittain Yhdysvaltain liittolaisia sodassa kasvotonta pahaa vastaan. Toki Madridin ja Lontoon pommi-iskut vuosina 2004 ja 2005 havahduttivat lopulta meidätkin, ettemme olleet turvassa missään. Sodankäynnin muodot olivat nyt olennaisesti muuttuneet, ja tämä sai paitsi EU:n myös sen jäsenvaltiot oikeuttamaan puolustusmäärärahojensa kasvattamisen ja asevarustelun tehostamisen. Silti olennainen jäi puuttumaan: itselle esitetty kysymys siitä, mikä meissä aiheutti niin paljon vihaa, että se sai vihollisemme tekemään tuhoisia itsemurhia, joissa kuoli tuhansia ihmisiä? Mikä meissä oli vialla? Tämän tarkastelun sijaan painotimme Toista, vaikka olennaisempaa olisi kuitenkin ollut kysyä, mitä se aines, jota olimme projisoineet Toiseen, Toisen pinnalle, kertoi meistä itsestämme? Kysymys oli ennen muuta länsimaisen tietoisuuden kriisistä, ei niinkään amerikkalaisen idyllin mustumisesta jonkin aidosti ulkopuolisen tahon voimasta.

Niin ollen WTC-iskujen kohdalla ei voida varsinaisesti puhua “sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”, vaan narsismin patologiasta, joka sai realisoitumisensa WTC:n tornien murentuessa. Voi tietenkin kuulostaa edelleen itsekeskeiseltä, mutta keskeiset tekijät WTC-tapahtumassa olivat televisioruutu, katsoja ja kanavan mediaväki. Ymmärsin noita Google Videon salaliittodokumentteja katsoessani, etten todellakaan ollut tietoinen, mitä kaikkia yksityiskohtia tapahtumaan liittyi. Keskeinen sisältö, jonka tapahtuneesta muistan, oli televisioruutu, jossa kaksi matkustajakonetta iskeytyy kaksoistorneihin. Yhtään ruumista en muista nähneeni - tämän ja tapahtuman mediavetoisuuden perusteella esimerkiksi Amerikassa käymätön voisi kai väittää Baudrillardin tapaan, ettei koko WTC-spektaakkelia edes tapahtunut, paitsi tietenkin screenillä, jossa kaikki fantastinenkin on mahdollista. Keskeistä kuitenkin oli, että tapahtumaan liittyi paljon asioita ja pikkuseikkoja, jotka eivät aktuaalistuneet sattumalta. Toisin sanoen WTC:n liittyi tavattomat määrät kulissientakaista toimintaa, mikä muistuttaa tavallaan yhä enemmän elokuvan esillepanoa. Näky luhistuvista torneista lumosi meidät siinä määrin, ettemme esimerkiksi ajatelleet, miksi tornit sortuivat vapaan pudotuksen nopeudella. Kuka muistaa iskeytymisten jälkeiset räjähdykset tornien katutasossa? Miksi United93:n putoamispaikalta ei löytynyt ruumiita, eikä oikein konettakaan? Miksi Pentagoniin iskeytyneestä koneesta ei siitäkään jäänyt jäljelle kuin pari hassua metallinpalaa? Miten on mahdollista, että suuri osa reaalisesta todistusaineistosta katosi kuin pieru Saharaan - tai ainakaan kamerat eivät ehtineet tai tahtoneet sitä tallentaa - paitsi tietenkin erään itsemurhalentäjän passi, joka säilyi iskuja seuranneista räjähdyksistä, tulipaloista, sortumisista ja äärimmäisestä kuumuudesta huolimatta lähes koskemattomana.

Enemmän kuin liberaalin lännen ja fundamentalistisen idän väliseen kuviteltuun yhteentörmäykseen meidän tulisi kiinnittää Žižekin mukaan huomiomme tapahtuman taloudellisten etujen yhteentörmäykseen. Kuten Amerikan historiassa jo aiemminkin, tälläkin kertaa WTC.n kaltainen tapahtuma toimi eräänlaisena savuverhona muille toimille - tässä tapauksessa sodan oikeuttamisena, jolla pyritään Yhdysvaltain geopoliittisten intressien vahvistamiseen ja maailman öljyvarantojen hallinnointiin (jota esimerkiksi Stephen Gaghanin Syriana (2005) kuvaa sangen osuvasti). Bill Clintonin pelastus häpeällisestä Lewinsky-kohusta oli käynnistää elokuussa 1998 pommitukset Afganistanin ja Sudanin oletettuihin kemiallisten aseiden tehtaisiin (mitään tehtaita ei tietenkään ollut, vaan alueella asui pääasiassa siviiliväestöä). Itseoikeutettua maailmanpoliisia on toisin sanoen tarvittu aina kun amerikkalainen valtapolitiikka on päättänyt uusintaa itseään. Amerikkalainen evankeliumi, liberaali demokratia on kuitenkin hyvin usein naamioitunutta omien taloudellisten intressien ajamista. Näin sen peripateettisuus saa paljon julmempia piirteitä: oikeuden, tasa-arvon ja suvaitsevaisuuden ihanteilla ei ole sijaa Lähi-idässä niin kauan kuin niitä ohjaa ja edesauttaa amerikkalainen demokratian ihanne. Johtavana kulutusvaltiaana se aivan ymmärrettävästi tavoittelee niitä varantoja, joita kontrolloimalla voi säilyttää valtaansa. Siksi amerikkalainen aseteollisuus voi niin hyvin. Ja siksi amerikkalainen elokuvateollisuus voi niin hyvin.

Žižekin mainiossa esseedokumentissa The Pervert’s Guide to Cinema (2006) elokuva on ensisijaisesti perverssiä taidetta, jonka funktio ei ole kertoa meille, mitä ja mistä unelmoida, vaan miten. Kaikessa toiminnassamme on käytännössä kyse aina vähintään kolmen eri osatekijän välisestä vuorovaikutuksesta: subjektin, objektin ja fantasian. Toimimme todellisuudessa pitkälti fantasian ohjaamina, mutta tuon fantasian voi käsittää monella tapaa, toisaalta tietoisuudesta poisprojisoituna “pahana unena“, toisaalta unelmana jostain paremmasta. Fantasia sinänsä on kuin tapahtuma, jota emme halua tapahtuvan, sillä jos se tapahtuisi, halvaantuisimme, todellisuutemme murenisi. Žižekin epämääräinen esimerkki on, että joillakuilla meistä on tiedostamattomia raiskausfantasioita, joita emme kuitenkaan missään nimessä halua tulevan todeksi. Realisoitunut fantasia on painajainen. Michael Haneken La Pianiste (2001) on tästä Žižekille ilmeinen esimerkki. Vieras olento, fantasia, joka meissä on, on projisoitu meistä ulos Toiseksi. Elokuva onkin Žižekille keskeinen tekijä hahmoteltaessa sitä, mikä meissä on vialla: kuten David Fincherin Fight Clubissa (1999) ensin on käytävä käsiksi tuohon vieraaseen itsessämme ennen kuin voimme kajota todella Toiseen (Žižekin keskeinen esimerkki on kohtaus jossa Edward Nortonin esittämä päähenkilö pahoinpitelee itsensä työnantajan toimistossa - käsi, jossa tuo Vieras näyttäytyy on tietenkin tuttu paitsi lukuisista elokuvista myös muualta populaarikulttuurista). Yhdessä kohtaa Žižek menee jopa niin pitkälle, että väittää elokuvateatterin mustan valkokankaan, jolta odotamme elokuvaa, lumoa ja unelmiamme, olevan verrattavissa vessanpönttöön, josta odotamme jotain tulevan ulos: Francis Ford Coppolan The Conversationissahan (1974) on kohtaus, jossa Gene Hackmanin esittämä Harry Caul kohtaa murhatun naapurin hotellihuoneen vessassa fantasmaattisen näyn, jossa hänen vetäessään vessan, tukkeuman johdosta vesi alkaakin virrata ulos ja muuttuu vereksi. Normaalissa vessakäyttäytymisessähän jätteet tunnetusti menevät alas, pois todellisuudestamme - minkä johdosta harvoin meillä todella muodostuu mielekästä saati tervettä suhdetta omaan kehoomme ja sitä kautta maahan - mutta fantasmaattisissa näyissämme toivomme ja pelkäämme yhtä aikaa, että tuo jokin työntyy vieraasta reiästä tämänpuoliseen, tunnettuun todellisuuteemme. Muistan esimerkiksi lapsuudestani, miten kammottava oli se Ivan Reitmanin Ghostbusters II:n (1989) kohtaus, jossa kylpyä valmistelevan Dana Barrettin (Sigourney Weaver) yllättää vesihanasta ulos tuleva lima. “Seisovasta vedestä odota myrkkyä“, kirjoitti William Blake, mutta entä kun tuo vesi virtaa meihin päin, eikä poispäin?

Žižek ajelee moottoriveneellä, istuu, kastelee kukkia ja puhuu taukoamatta viehättävällä kökköenglannillaan elokuvasta. Esseedokumentin johtoajatus on lopulta, ettemme oikeasti ota elokuvaa tarpeeksi vakavasti, vaan pelkkänä vapaa-ajan välineenä, mikä on virhe. Todellisuudessa elokuva on kuitenkin oman mielemme projisoitumaa, jossa tiivistyy kollektiivin pelkoja ja haluja. Sen vakavasti ottaminen on itsessä olevien vääristymien purkamista, niin yksilön kuin länsimaisen mielenkin tasolla. Elokuva pelaa sekin samoilla säännöillä kuin mediakulttuuri. Huomiotaloudessa on selvää, että tarvitaan yhä vahvempia aistiärsykkeitä, jotta kuluttaja havahtuisi vanhemman informaation katveesta ja totutun, rutiinin lintukodosta. Tarvitaan yhä sähäkämpää toimintaa, yhä todellisempaa kuvamateriaalia. Elokuvateollisuus viljeleekin yhä vahvempia ärsykkeitä, jotka tullessaan esitetyiksi työntyvät meidän todellisuuteemme. Elämme jatkuvasti tutun ja fantastisen rajalla, ja vaihtelemme asemaamme ja tuntojamme, saako tuo vieras tunkeutua infosfääriimme.

Kiinnostava ilmiö on sekin, kuinka informaation tuplaantuessa alituiseen media kehottaa meitä erikoistumaan. Kun 1980-luvulla Umberto Eco kirjoitti teoksensa Il Pendolo di Foucault (1988) ja esitti yhden henkilöhahmon - Jacobo Belbon - sanoin, sen mistä modernin tietotyöläisen suurin tragedia muodostuu, nimittäin, että “tunnemme Hamletin paremmin kuin talonmiehemme”. Tänään meillä on yliopistoissa ja muissa oppilaitoksissa yhä enemmän sellaisia, jotka tuntevat tavattoman paljon näyttelijöiden nimiä tai mitä ihmeellisintä triviaa, mitä pop-kulttuuriin tulee. Tämä prekariaatti tietotyöläinen ei välttämättä tiedä tai osaa yhdistää tuota informaatiota mihinkään maailmalliseen ja hyödylliseen ja siksi monia uhkaa todellisuudesta vieraantuminen. Ennen esimerkiksi ajattelin, että filosofian ylioppilaat ovat kaikki enemmän tai vähemmän todellisuudesta vieraantunutta väkeä, mutta tänään minusta näyttää, että yhä useampi muodostaa kontakteja toisiin ihmisiin puhumalla ajankohtaisesta televisiosarjasta. “Yhteiset puheenaiheet” eivät ole kuitenkaan yhdentekeviä, vaan erityisen merkittävää analyysimateriaalia: mistä muusta ne kielivät kuin uudesta kollektiivisuudesta? Eikö vieläkin ole niin, että elokuvakamera luo meille yhteisen illuusion, joka lumoaa meidät täysin ja jonka lumoissa olemme vaikka tietäisimmekin sen olevan ei-totta? Kun elokuvateatterin valot räpsähtävät elokuvan jälkeen päälle, eikö olekin niin, että hetken etsittyämme sijaa todellisuudessamme alamme puhua elokuvasta, omasta fantasiastamme? Markus Termosen loppuyhteenveto The Pervert’s Guide to Cinemasta onkin kiintoisa tässä mielessä:

Zizekin mukaan pikemminkin vain elokuva paljastaa meille, ettemme ole valmiita kohtaamaan näitä haluja todellisuudessa. Zizek selvästikin rikkoo sellaisen tulkinnan, että ihminen pakenee todellisuutta elokuviin. Päinvastoin ihminen pakenee elokuvia todellisuuteen. Toisin sanoen ei ole niin, että elokuvat ovat niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan todellisuutta: todellisuus on niitä varten, jotka eivät ole tarpeeksi vahvoja kohtaamaan elokuvia. (Termonen 2008.)

Elokuvaa on Žižekin mukaan katsottava juuri sen simulaatioefektin takia: katsoessamme sitä, mikä on “tottakin todempaa“, voimme oppia näkemään todellisuutemme juuren, symbolisen. Symbolinen on todellisuuden perusta, jonka murentuessa myös koko todellisuus käytännössä murenee. Niin oli laita myös 9/11:n tapauksessa., toistelihan mediakin loputtomasti, kuinka strategisesti merkittäviin kohteisiin terrori-iskut kohdistuivat: amerikkalaisen imperiumin keskeisiin tukipilareihin, sodankäynnin (Pentagon) ja talouden (WTC-tornit) pyhiinvaelluspaikkoihin. United93:n oletettu haaksirikko olisi kuitenkin pitänyt ajoittaa Hollywoodin rinteisiin, joskin tämä oli ymmärrettävistä maantieteellisistä seikoista mahdotonta. Elokuvateollisuus pysyikin tapahtuman virallisena kummisetänä, omalla ohjaajantuolillaan kulisseissa. Ja mikä oli tulos? Syntyi sellaisia elokuvia kuten Paul Greengrassin useissa kritiikeissäkin arvostettu United 93 (2006) ja Peter Marklen toisinto Flight 93 (2006). Kummatkin esitetään jonkinlaisina reliikkeinä, muistomerkkeinä, joiden pääasiallinen tarkoitus on kunnioittaa 9/11:n uhreja. Kuulaasti kummastakin kuitenkin loistaa, että molempia on todennäköisesti rahoittaneet sellaiset tahot kuten Pentagon, sillä niin hegemonisesti tapahtumat esitetään. Mitään radikaalia elokuvissa ei ole. Ne kuvaavat niin uskollisesti neljännen lentokoneen tapahtumia kuin pystyvät ja välttävät viimeiseen asti sanomasta tapahtuneesta mitään, mikä olisi ristiriidassa Yhdysvaltain hallituksen kannan kanssa. Ja uskomatonta kyllä, tapahtunut kääntyy sekä Marklen että erityisesti Greengrassin käsittelyssä virkamiesten sankaruudeksi, jonkinlaiseksi antiteesiksi siitä Hannah Arendtin kuvaamasta “pahan banaliteetista”, jota Natsi-Saksassa aikoinaan harjoitettiin. Tässä kontekstissa United 93 on aidosti “hyvän banaliteetin” malliesimerkki. Byrokraatit ovat jähmettyneet torneihinsa, joissa puhuvat taukoamatta toisilleen ja puhelimiin: WTC-iskut ovat heillekin joko näkymiä kuvaruudulta tai mikä kiinnostavampaa, ikkunan takana avautuvia näkymiä. Kameran näin asettuessa kuvaamaan etupäässä heitä katsoja pakotetaan asettumaan heidän asemaan, ainoastaan tarkkailijaksi, jonka etäisyys tapahtumista on toimeenpano- ja kriisintorjuntapuheluista huolimatta suuri.

Vaikka Greengrassin elokuvan varsinaisessa keskiössä ovatkin United 93:n matkustajat ja miehistö, pääasiassa heidät kuvataan niinikään puhelimeen rakkauttaan ja muuta tunneskaalaansa jankuttavina “tavallisina ihmisinä”. Elokuvan ns. terroristit sitä vastoin; heissä piilee koko elokuvan iljettävin segmentti. Jo elokuvan ensimmäinen yksittäinen kuva kertoo tämän: yksi muslimiterroristeista lukee Koraania ja rukoilee. Kauttaaltaan siis muslimit esitetään joko penkeissään tärisevinä hermoraunioina, murhanhimoisina fanaatikkoina ja uskoaan joka toisessa lauseessa toistelevina uskovaisina. Jos Greengrassilla oli minkäänlaisia intressejä tehdä elokuvastaan rakentava, keskinäiseen ymmärrykseen yrittävä siltatyö, hän epäonnistui surkeasti. Päinvastoin: näyttää kuin elokuva haluaisi ainoastaan vahvistaa niitä käsityksiä, joita valtamedialla asiasta oli ja niin ollen ylläpitää terroristeista maalattua pirunkuvaa. Jo mainittu Gaghanin Syriana onnistuu, hienoisesta aiheen eriäväisyydestä huolimatta, paljon osuvammin. Greengrassin ja Marklen tärkein viesti on kuitenkin: Amerikan rauhallista ja idyllistä kansakuntaa on kohdannut suuri tragedia ja mahdolliset syylliset ovat suhteessa Amerikan kansalaisiin niin poikkeavia - murhanhimoisia, fanaattisia sekä demokratiaa ja meitä länsimaalaisia syyttä suotta vihaavia - raivopäitä, että mahdolliset vastatoimenpiteet ovat paitsi oikeutettuja myös välttämättömiä.

Olemmeko oppineet mitään 9/11:sta? Näyttää siltä, ettemme ole. Kykymme käsitellä symbolista koki 11.9.2001 tavattoman kolauksen ja sen sijaan, että olisimme kääntyneet sen puoleen, etsineet (myyttistä) vapahdusta, teimme kuten Matt Damonin esittämä Bryan Woodman Syrianassa: lähdimme vieraalle maalle hieromaan kauppaa, vaikka hukkuneen lapsemme hautajaisista ei ollut kulunut vielä viikkoakaan. Jälleen kerran käänsimme katseen väärään suuntaan. Sillä ei ole merkitystä, missä Bin Laden on - sillä on, mitä voimme tehdä symbolintajun pelastamiseksi.

Lähteet:
TERMONEN, MARKUS (2008): Elokuvat opettavat meidät haluamaan. Slavoj Zizek: The Pervert's Guide to Cinema (ohjaus: Sophie Fiennes). URL:http://megafoni.kulma.net/index.php?art=478&am=1 (tarkastettu 16.5.2008).
ŽIŽEK, SLAVOJ (2002/2004): Tervetuloa reaalisen autiomaahan! Viisi esseetä syyskuun 11. päivästä ja vastaavista päivämääristä. Suom. Janne Kurki. Helsinki: Apeiron.

Muoto ja välihuomioiden hirviöt

Jo kauan maan johtava sanomalehti Helsingin Sanomat on sisällyttänyt lehteensä ns. silppua: pieniä uutisia, triviaa (esim. “Politiikan kulmapöytä“ -palsta) ja mikä vielä pöhkömpää, toimittajien hapuilevia muistiinpanoja isompien juttujen ja reportaasien oheen. Pikku-uutissilppuhan on tuttua ennen muuta HS:n juonittelevan ja sähäkkänä itseään pitävän pikkuveljen, NYT-liitteen sivuilta, ja vaikka en liiemmin pidäkään kyseisestä julkaisusta (lievästi ilmaistuna), myönnän että tällä kohtaa ne - harvinaislaatuista kyllä - oikeuttavat paikkansa, onhan NYT-liite painottunut etupäässä viihteeseen ja olettaa ilmeisen alkukantaisesti, että me raskaan työn tekijät voimme vähäksi aikaa hellittää viikonloppuisin ja lukea kirjaston kepeiden dekkareiden sijaan hiukan huomiotaloudellisesti merkittävää julkaisua kuten kepeä NYT-liite. Suotta ei esimerkiksi Filmihullu ole lehdestä raivoissaan: NYT-liitteen formaatti pakottaa myös elokuvan olemaan väistämättä viihdettä, ajanvietettä - musiikin saralla tilanne on sikäli hiukan parempi, että isoveljen kulttuurisivuilla on “vakavamman musiikin” arvioita. Mutta elokuva, jonka mahdollisuudet ovat meidänkin nykytodellisuudessamme valtavat, latistuu jonnekin pierukomedian asteelle, eikä tähditysrankkauksen takia voi mitään muuta ollakaan. Ainoastaan Antti Alasen minimaalinen palsta DVD-klassikoista väläyttää hetkellisesti toivonkipinöitä. Alanen taitaakin olla lehden elokuva-arvostelijoista ainoa, jolla on jotain kiinnostavaa ja analyyttista sanottavaa (mutta hänhän ei varsinaisia arvosteluja lehteen kirjoitakaan). Entisen pää-arvostelijan Helena Yläsen sikäli ihan kiinnostava haastattelu parin vuoden takaisessa Filmihullussa valveutti kuitenkin minutkin ymmärtämään, ettei elokuva-arvostelijoiden sija ole mitenkään häävi. Paitsi, että arvio riippuu monesta eri tekijästä, kuten arvostelijan silloisesta esteettisestä repertuaarista, on arvostelija ikään kuin pakotettu katsomaan työkseen liukuhihnamaisesti roskaa ja kirjoittamaan siitä rinta rinnan mahdollisten helmien kanssa. Lisäksi muoto, joka Umberto Econ mukaan tyylinä perustaa koko monimutkaisen Mallilukijan ja Mallitekijän verkoston tekstin sisään, pakottaa hyvänkin arvostelun vain mainokseksi. Ja mainostahan koko NYT-liite onkin: eri kulutustuotteiden kuten levyjen, elokuvien, pelien, keikkojen, ravintoloiden jne. Tässä mielessä NYT-liitteellä ja Metropolilla ei ole juurikaan eroa, jälkimmäisessä mainostaminen on vain jähmeän pornografisempaa, kun taas NYT-liite yrittää härskiydellään kiihottaa kuluttajia viikonlopun rientoihin. Hyvä puoli asiassa on se, että NYT-liite sentään promotoi silloin tällöin sellaisiakin asioita, joista täällä pääkaupunkiseudun ulkopuolella monikaan ei ole juurikaan kuullut - mutta joihin muilla kuin “kriitikoilla“ ja pääkaupunkiseutulaisilla ei ole välttämättä pääsyä.

“Kriitikko” onkin määre, joka on kärsinyt vuosien saatossa tavattoman inflaation. Kyllä, tiedostan että itsekin olen profiiliini kirjannut ilmauksen “kolmen pennin kulttuurikriitikko”, mutta itse olen käsittänyt kritiikin nimenomaan “juuriin menemisenä”, paneutumisena perinpohjin asiaan kuin asiaan - tässä tapauksessa kulttuuriin - ja NYT-liitteen “kriitikoista” poiketen toivon, että nämä kirjoitukseni täyttävät paikkansa syvällisemmin kuin kyseisen lehden liete. Kritiikki on paitsi arvostelua, myös ja ennen kaikkea juuriin menemistä, analyyttis-hermeneuttista tarkastelua. Tällä ei nähdäkseni ole kovinkaan paljon tekemistä NYT-liitteen kanssa, ja siitä voi syyttää - jos syyllisiä kaivataan - etupäässä sen muotoa ja asemaa HS-konsernissa.

Isoveli on päättänyt tuoda lehden formaattia lähemmäksi nykykuluttajaa. Siksi viikoittainen julkkismittari ja kasvavat määrät toimittajien muistiinpanoja ja kommentteja ovat vakiinnuttamassa paikkaansa. Aikana, jolloin tunnetusti kuka tahansa voi ja haluaa olla oman elämänsä kolumnisti, myös nämä Helsingin Sanomien toimittajat, joista pahimpia ovat varmasti ne, jotka eivät edes kirjoita isompia uutisia, vaan kaikenlaiset kuhmosta kaupunkiin muuttaneet “kaupunkitoimittajat”, joiden sanottava on toimivuudessaan pakkasessa jäätyneen märän kintaan tasoa. Toki näissä silpuissa on välillä aiheellisiakin huomioita, joilla toimittaja voi esimerkiksi viedä kansalaisen uutiskäsitystä lähemmäs hänen kuluttajanarkeaan, mutta suuressa osassa käytäntö näyttää olevan, ettei silppuosiossa, ts. “välihuomiossa”, sanota yhtään mitään tai mikä pahempaa, sanotaan jotain, joka vain vahvistaa konsensusta ja laiskanpulskean kuluttajan egoa. Toimittaja korostaa olevansa tavallinen ihminen, ja juuri se on hänen suurin paheensa. Hän on täsmälleen samanlainen kuin kuka tahansa muukin, mutta kolumnistin sija antaa hänelle auktoriteetin aseman. Kolumnisti on jollain tapaa merkittävä, kiinnostava ihminen, joka on paitsi kirjoittajana ja reetorina lahjakas, myös ideologisesti omaehtoinen. Suurella osalla Helsingin Sanomien toimittajakaartia ei ole tätä ominaisuutta ja siksi lehden tulisi hyvissä ajoissa tiedostaa tämän mukanaolevan elementin lattapäisyyttä hedelmöittävä vaarallisuus. Muodon vaatimuksesta esimerkiksi yleisönosastosivut näyttävät suhteessa muuhun lehteen “tavallisten ihmisten” mielipidealustana ja painoarvoltaan lopulta kuitenkin vähäisempänä kuin muu lehti, etenkin sen alkuosat - mukaan lukien nämä toimittajien välihuomiot ja aivopierut.

Mitäänsanomattomuus ei kuitenkaan taida olla nykytoimittajan karmaisevin pahe. Sen sijaan vuosien saatossa toimittajat ovat alkaneet olla yhä kyynisempiä ja ironisia, mikä saattaa olla toimittajan etiikan kannalta erityisen raskauttavaa. Eikö mediaväki ole kuullut prekariaatin käsitteestä ja sen suomista mahdollisuuksista; senhän pitäisi johtaa kaikkeen muuhun kuin kyynisyyteen?

Tauti on vallalla Helsingin Sanomien mediaväen joukossa. Kyyninen suhtautuminen omaan kuluttajuuteen ja vaikkapa ilmastonmuutosta on ehkä pahinta, mitä kolumnisti voi pallillaan tehdä. Kuten edellä totesin, tuo kolumnistin sija on omanlaisensa valtaistuin, jolta käsin tiedostamatta ohjataan monia kuluttajia heidän arkipäivän käsityksissään ja valinnoissaan. Jos kolumnisti tai toimittaja on lähtökohtaisesti niin vastuuton, että tunnustettuaan oman henkisen laiskuutensa ei pidättäydy kirjoittamasta vetelää ulostevanaa, jonka lehti nimeää “välihuomioksi” tai “Anti-Manniseksi“, ei hänen ainakaan tulisi pyllistää lukijoilleen. On eri asia kirjoittaa johonkin pienlehteen raivotautista kouristusvaahtoa kuin kirjoittaa sitä lehteen, jonka levikki on 419 000. Joku uhkea anarkisti voisi kai pitää sitä jotenkin hienopiirteisenä ja ylevänä, että saadaan radikaalia sanottavaa ja radikaaleja puhujia valtamediaan, mutta kun tuossa silpussa ei ole yhtikäs mitään radikaalia! Samantasoista vuotoa, tylsämielisyyttä ja typerryttävää typeryyttä tapaa samaisen lehden verkkokeskustelupalstoilla, joista osan armollinen mediaväki painaa vielä päivittäin lehteenkin. Erona vain on, että toimittajanplantulla on enemmän valtaa kuin kenellä-tahansa, kiitos taloudellisen formaatin.

Jo Risto Jarva kuvasi tarkkanäköisesti toimittajakuntaa elokuvassaan Kun taivas putoaa… (1972), jonka pohjana oli silloinen Hymy-lehden sensaatiotoimittaja Veikko Ennala. En seuraa nykyistä keltaista lehdistöä, enkä siten tiedä, onko tuo sarka siistiytynyt yhtään - oletan kuitenkin, että kirjo on valtava aina Iltalehdestä Alibiin ja mediaväkeä on lopulta moneen junaan. Tässä mielessä on huolestuttavaa, että lehti, joka oman asemansa ja tarkoituksensa perusteella tekee luonnollisesti pesäeron keltaiseen lehdistöön, paitsi majoittaa tylsämielisiä toimittajia myös antaa heille mahdollisuuden (tai pakottaa, en tiedä) kirjoittaa itseään tylsämielisempiä välihuomioita. Hyvä Helsingin Sanomat, antakaa heidän kirjoittaa uutisiaan, sen he varmaankin osaavat, välittää sanomaa, mutta jättäkää edes toimittajan huomiot pois. Toimittajat eivät ole auktoriteetteja, kolumnistit ovat erikseen. Muoto, jonka olette luoneet, on hirviö ja yksi hirviö siittää kaltaisiaan lisää.

Ruoan alkemia ja mustat messut

Viime aikoina olen päätynyt kirjoittamaan toistuvasti veganismista ja kasvissyönnin ekologisesta paremmuudesta sekasyöntiin nähden. Olen ajatellut asiaa paljon, ja suhteutettuna muihin mahdollisiin epäkohtiin yhteiskunnassamme sekasyönti saattaa olla se vaarallisin. Siksi palaan siihen jälleen.

Media on puhunut jokseenkin paljon ruoan hinnan noususta, mutta mahdollisia parannusehdotuksia on kuitenkin mielestäni esitetty melko vähän. Yleisönosastokirjoituksissa ja muissa marginaaleissa on nostettu esiin niitä näkemyksiä, joissa vegaanisen ruokavalion noudattamisella on tärkeä rooli maapallomme hedelmällisempää tulevaisuutta luodattaessa. Esimerkiksi Riina Simosen taannoinen kirjoitus Helsingin Sanomissa on omiaan promotoimaan oivalla tavalla kasvisruokavaliota. Harmillista kyllä, useimmiten näihinkin huomionarvoisiin kirjoituksiin on reagoitu ontuvilla ohilyönneillä: eräskin kommentti juuttui pohdiskelemaan sitä ilmastonkuormituksen määrää, joka syntyy kun soijapapu (tai jokin vastaava “erikoisruoka”) lennätetään meille Suomeen. Hänkään ei kuitenkaan noteeraa, että soijapavun syöttäminen suomalaiselle lihakarjalle rasittaa ympäristöä jopa kymmenen kertaa enemmän kuin jos ihmiset nauttisivat soijansa suoraan kasviproteiineina - siinä on globaalisti verrattain vähemmän päästörasitusta. Lisäksi suomalaista maatalousteollisuutta parempaan kuntoon sorvaamalla päästäisiin viljelemään sellaisia kasveja, joilla voitaisiin vähentää soijan importointia.

Vaikka noin 70 % maailman väestöstä elää ilman maitoa ja kaiken lisäksi suhteellisen terveinä, meilläpäin toistuvasti uskotellaan maidon olevan välttämätön osa ruokavaliotamme. Aiheen tiimoilta on ilahduttavaa, että tämän päivän Helsingin Sanomat uutisoi aloitteesta, jonka pohjalta elintarvikkeisiin liitettäisiin merkintä kunkin tuotteen ilmastonrasitusmäärästä. Pelkään vain, että tämäkin aloite kaatuu lopulta hallituksellisen tai valiokunnallisen intervention takia, huolimatta siitä, että esimerkiksi HK Ruokatalon kaltainen suurrikollinen on mukana aloitteessa. HS:n harjoittama esimerkki, broilerin ja juuston keskinäinen vertailu on tietenkin paikallaan, mutta se ei jätä broileriteollisuutta paremmaksi valinnaksi, vaan vertailua on jatkettava, vietävä seuraavalle asteelle: vain lihateollisuuden systemaattinen alasajo voi todella edistää ilmastonmuutoksen “torjumista”.

Vastikään päivitetyn Peter Singerin Animal Liberationin suomalaisen laitoksen lisäluvuissa, jotka Suomen johtava eläinetiikan tutkija Elisa Aaltola on kirjoittanut, todetaan mm. seuraavaa:

Lihaa tuotetaan enemmän kuin koskaan, vähintään 55 miljardin eläimen vuosivauhdilla. Maailman lihantuotannon uskotaan edelleen kaksinkertaistuvan vuosien 2000-2050 välillä. Viidenkymmenen vuoden päästä tapettaisiin siis 110 miljardia eläintä vuosittain. Lihantuotannon vaikutukset päästöihin sekä veden ja maa-alan käyttöön alkavat olla jo niin tuntuvia, että erilaiset viralliset tahot, kuten Iso-Britannian valtiolliset elimet ja YK:n maatalousjärjestö FAO, suosittelevat kansalaisia lisäämään kasvissyöntiä. YK:n raportti vuodelta 2006 onkin surkeaa luettavaa. 30 % maapallon maa-alasta käytetään karjatalouteen. Amazonin sademetsistä 70 % on hakattu eläintuotantoa varten. Käytössä maaperä köyhtyy ja siitä tulee nopeasti käyttökelvotonta. Eläintuotanto saastuttaa vesivaroja (ja on siten merkittävä syy mm. koralliriuttojen häviämiseen) sekä vaikuttaa haitallisesti pinta- ja pohjavesien väliseen kiertoon - eläintuotantoon myös kulutetaan valtavat määrät arvokasta vettä. Eläintuotanto on vahingollista biodiversiteetille. Tuotantoeläimet vastaavat 20 % maaeläinten biomassasta, ja tuotantoa pidetään syyllisenä tärkeiden ekosysteemien tuhoon. Eläintuotanto myös tuottaa hulppeat määrät hiilidioksidia, typpioksidia ja metaania, jotka ovat perussyitä kasvihuoneilmiölle. Lihansyöjä tuottaa vuosittain 1,5 tonnia enemmän kuin kasvissyöjä. Eläintuotannon osuus ihmisen aiheuttamista typpioksidipäästöistä on 65 % - typpioksidi on 296 kertaa vahingollisempaa kuin hiilidioksidi. Metaani on 23 kertaa hiilidioksidia haitallisempaa, ja sen kohdalla eläintuotannon osuus on 37 %. Eläintuotanto tuottaa 64 % ammoniakista, mikä on happosateiden merkittävä syy. Karjatalous onkin liikennettä suurempi ilmastonmuutoksen aiheuttaja.

USA:ssa eläintuotanto käyttää puolet vesivaroista ja 80 % maatalouspinta-alasta. Eläimet syövät 90 % soijasta. Erään arvion mukaan tuotetulla viljalla voitaisiin ruokkia 800 miljoonaa ihmistä. Kasvi- ja eläinproteiinien hyötysuhteet ovat seuraavanlaiset: 4:1 (kana), 54:1 (nauta), 14:1 (maito), 17:1 (sianliha) ja 26:1 (kananmuna). Ensimmäinen luku viittaa kasviproteiinikiloon, ja jälkimmäinen eläinproteiinikiloon. Tarvitaan siis jopa 54 kiloa kasviproteiinia vain yhden eläinproteiinikilon tuottamiseksi. Yhden eläinperäisen kilokalorin tuottamiseksi tarvitaan keskimäärin 28 kasvikilokaloria. Jokaista naudanlihakiloa varten tarvitaan 100 000 litraa vettä, kun taas soijakilon tuottaminen vaatisi vain 2000 litraa vettä. Eläinproteiinin tuottaminen kuluttaa myös kahdeksan kertaa enemmän fossiilisia polttoaineita kuin kasviproteiinin tuottaminen. 40 % maailman viljasta syötetään eläimille sen sijaan, että ihmiset söisivät sen suoraan. Kasvissyönti onkin paitsi ympäristö- myös ihmisoikeuskysymys. Vegaaniruokavaliolla voitaisiin ruokkia moninkertainen määrä ihmisiä, kun taas liharuokavalio edesauttaa nälänhätää (kolmansien maiden viljelymaata käytetään länsimaisten hampurilaisten tuottamista varten.).” (Singer 1975/2007, 233-234.)

Faktat tiskiin. Vaikka Singerin teosta seuraava kulkue onkin selvästi puolueellinen, ei filosofian tohtori Aaltola nähdäkseni vedä tuonkaltaisia seikkoja hatusta (olen jättänyt sitaatista pois lähdeviitteet, mutta kiinnostuneet perehtykööt teokseen itseensä: Peter Singer: Oikeutta eläimille. Eläinten vapautuksen filosofiaa. 1975/2007. Päivittänyt Elisa Aaltola. Helsinki: Animalia). Toiseksi kenelle tahansa vakavaa mediaa seuranneelle suuri osa yllä esitetystä on jo ennestään tuttua uutismateriaalia: uutisilla vain ei ole tarjota juurikaan parannusehdotuksia, mediahan varoo tallomasta liikaa kuluttajan varpaille. Itsekseni olen miettinyt, pitäisikö näistä asioista vaieta ainakin minun, nyt kun meillä Suomessakin keskustelu aiheesta alkaa lisääntyä ja samalla myös kiinnostus kasvaa (ja ekokauppoja toivottavasti tupsahtelee pikkukaupunkeihinkin, joissa on tulevaisuus). Tarkemmin ajatellen meistä jokaisen elinympäristössä on kuitenkin toimijoita, joilla ei näytä olevan minkäänlaista käsitystä tekojensa seurauksista ja raskaista vaikutuksista. Edelleen meistä monia tuohduttaa enemmän maidon hinta. Niinikään olemme vuosikausien aikana juurtuneet niin syvälle omaan todellisuuskäsitykseemme, ettemme edes ajattele, mitä syömme saati sitten, että muuttaisimme gastronomisia mieltymyksiämme. Tämän takia aiheesta on puhuttava, jopa kyllästyttävyyden ja saarnaavuuden varjolla. Olen miettinyt myös, onko tämä uusankaruus jonkinlaista jatkumoa entisaikojen raittius- ja herätysliikkeille, omanlaistaan elitismiä jossa operoidaan tiukalla me tiedostaneet - tuo tyhmä massa -vastakkainasettelulla - tai vain ilmiö, joka voidaan kuitata kuivan akateemisesti 2000-luvun alun radikalismiksi. Totuus kuitenkin on, että sen lisäksi ettemme tunne itseämme, emme oikeasti tunne ympäristömme eri lainalaisuuksia (ulkomaan uutisia maitojuomalasi kädessään seuraava on tästä kenties osuvin metafora). En voi yhtyä esimerkiksi Dostojevskin kommenttiin, kuinka valtaosa ihmiskunnasta on pataidiootteja - pikemminkin lieventäisin hiukan: suuren osan päivittäisestä ajastamme ohjaamme toimintoihin, joissa näyttäydymme sokeina imbesilleinä.

Ruoka on ihmiskehon ja -mielen perusta. Sen luulisi olevan kaikkein tärkein tekijä motivoimaan ihmisiä kiinnittämään huomiota siihen, mitä syömme. Itsensä ravitseminen ei ole rasite, vaan pyhä velvollisuus, jumalanpalvelus. Meidän on lopettava mustat messut, olemme häpäisseet kehojamme ja syömiemme olentojen kehoja jo aivan tarpeeksi kauan. Emme saa kiirehtiä lähikaupassa siksi, että kaupassa asioiminen olisi yksi olosuhteiden pakottama toimi, joka estää meitä heittäytymästä vapaalle tai viettämästä laatuaikaa tai tekemään "tärkeämpiä asioita". Itse elän harva se päivä sen tilapäisen harhan vallassa, että tunnen esimerkiksi ruoanlaittamisen syövän aivan liikaa aikaa muilta toimilta, kuten lukemiselta tai kirjoittamiselta, mutta tuo harha kaikkoaa, kun tiedostan taas pyhän velvollisuuteni, tekoni merkittävyyden. Ruoka jota syömme on muodonmuutoksen läpikäyvää energiaa. Yhteen pakkautunut materia hajoaa pureskelussamme ja ruoansulatuksessamme alkemistisesti pyhäksi orgoni- tai elämänenergiaksi, kosmiseksi vitaliteetiksi, joka antaa meille voimia kaikkeen mitä ikinä aiommekaan tehdä. Jos tuo materia on tuotu ruokapöytään väärin, mustamaagisin perustein, emme pysty välttämättä kontrolloimaan tekemisiämme, puhumme mitä sattuu, käyttäydymme moraalittomasti, valehdellen, kuin jonkin sortin sokeat. Se, jos mikä, on pahin skenaario: ettei tämä yö ikinä lopu.

Kodin rajat

En ole koskaan uskonut kapakoiden, kahviloiden ja terassien sosiaalisuutta vaalivaan voimaan. Paljon tärkeämpänä yhteisen tekemisen ja sanokaamme, yhteen kasvamisen perustana olen nähnyt yhteisen tekemisen, olipa se sitten mitä hyvänsä: muuttamista, siivoamista, ruoanlaittoa, pelailua. Niinikään kapakat ja terassit voivat kyllä olla viihdyttäviä paikkoja silloin tällöin kohdata jo ennestään tuttuja ystäviä ja tovereita, mutta niiden yleinen energiakeskittyneisyys luo ilmapiirin, jossa mitään kokemuksellisesti syvällisempää ja herkempää ei mielestäni voi syntyä. Pikemminkin päinvastoin: niihin luontaisesti liittyvät rehentelyn, nauramisen ja suulauden ja jopa öykkäröinnin piirteet eivät ole minua vetäneet puoleensa, koska tuo energiakeskittymä on paitsi vieras myös sellainen todellisuus, jossa eivät pääse esiin ihmisen luontoa ja toista ihmistä rakastavat hyveet. Tarkoitan yhteistuumaisuutta ja kumppanuutta. Alkoholista ja tanssimisesta viehtyneet ihmiset ottavat toisiinsa kyllä kontakteja, ja hyvä niin, mutta mihinkään syvempään yhteyteen ne tuskin pääsevät: alkoholi, kovaääninen musiikki, väsymys ja matalamielisyys takaavat sen. Kotien hiljaisuudessa asiat ovat toisin. Silloin tällöin olenkin ihmetellyt, miten esimerkiksi ne, joita eivät kapakkaympyrät kiinnosta, löytävät elämänkumppaneita ja ystäviä, mutta nykyisin en kai enää; he toivoakseni uskovat, että on olemassa muitakin kanavia, sattumia ja arkipäivän pariutumista, romanttisten komedioiden realistisuutta. Luulen, että he ovat oikeassa.

En silti halua välittää kuvaa, että enää inhoaisin kapakka- ja terassipiirejä. Niissä on ollut mukava silloin tällöin pistäytyä, mutta mieluummin vain satun viihtymään kodeissa ja luonnossa. Niin kuin mieli maailman alusta ja ruumis sen perusta, on kodin kodiksi tekeminen erityisen tärkeää. Kodissa viihtyminen ei kuitenkaan tarkoita television tuijottamista työpäivän jälkeen, vaan sielunyhteyttä esineisiin, jota on kerännyt ympärilleen ja siihen väkeen, joka asui asunnossa itseä ennen. Tavaton ongelma meille suomalaisillekin on suoranainen viha omaa kotiamme kohtaan: emme oikeasti viihtyisi siellä, jos meillä ei olisi töitä tai meillä olisi lomaa - heti haluaisimme “irtiottoja“, etelänreissuja ja elämysmatkailua. Tämä näkyy myös yhteiskunnallisessa suhteessamme työntekoon ja lastenkasvatukseen: pakenemme paitsi kasvavia lapsiamme myös kotiamme takaisin töihin, ulkomaille, lomamatkoille ja lähikapakoihin niin pian kuin mahdollista. Jopa television katsomisen voi jossain mielessä nähdä eskapistisena kodinpakenemisena, huolimatta siitä, että se on edellä mainituista kenties ainoa, jota tehdään erityisesti kotona, joskin nykyisen prekariaatin tietotyöläistulvan takia myös työ siirtyy yhä enemmän kotiin.

Koti muodostaa ensimmäisen piirin. Toinen piiri on kaupunki. Voimme pitää kodistamme, mutta emme kaupungista: raivostuttava kaupunkisuunnittelu, vähän viheralueita, liian paljon liikennettä. Niinikään voimme pitää kaupungista, mutta olosuhteiden pakosta asumme asunnossa, joka ei ole mieluinen. Ensimmäinen vaihtoehto pitää meidät kotona, toinen ajaa kaduille. Mikä olisi hyvä tasapaino?

Ystävät. Läheiset. Tutut. Kun ihminen tutustuu toisiin ihmisiin uudessa kaupungissa hän alkaa kartoittaa kaupungin psykomaantiedettä. Kun hän tietää, että hänellä on ystäviä toisella piirillä, hän tuntee olevansa kotiutumassa tai jo kotiutunut. Ystävättömyys saattaa ruokkia syrjäytymistä: koska ei ole ystäviä, ei vaivaudu kaduille. Toisaalta kuitenkin ystävien seurassa liikkuminen voi olla este uusille tutustumiselle. Mitä pidempään ikä uurtaa nahanpintaa, sitä enemmän huomaa, ettei ole oikeastaan tarvetta koluta kapakoita ja katuja, koska hyvät ystävät ovat löytyneet. Todellisuudessahan ystäviä tulee aina lisää, ehkä juuri niinä aikoina kun niitä ei etsi. Silti traagisinta on, että suuri osa pidemmistä suhteista muodostetaan koulu- ja opiskeluiässä. Ansiotyö sinänsä ei välttämättä luo ystäviä, vaan ihmissuhteet ovat pitkälti koneistetun työn jatkeita, kumppanit eivät välttämättä valittavissa tai suhdetta heihin ei ehditä syventää. Edellä mainitun prekariaatin kannalta on tietenkin huomattavaa, että useiden eri pätkätöiden kautta voi muodostua erilaisia tuttavia, mutta mahdollinen etätyö sen sijaan romuttaa paitsi ne myös muut päivittäiset asioimiset erilaisten ihmisten kanssa. Jos ainoa ihminen, jolle puhuu päivän aikana on kaupan kassa, jotain voi katsoa olevan vialla.

Uskon, ja jatkan unelmoimista, että ensimmäisen ja toisen piirin välimaastoon on luotavissa vielä yksi piiri, nimittäin pienyhteisön piiri. Tämän pienyhteisön piirin tavoitteena on paitsi lähentää ihmistä muihin ihmisiin, myös kotouttaa hänet kylän yhteisille pihoille ja poluille tekemään yhdessä todellista yhteishyvää, hoitamaan todellisia yhteisiä asioita. Ystävinä yhteisillä pihoilla, ei-kenenkään maalla. Vaikka tiedostan pienyhteisön mahdolliset ongelmapesäkkeet, kuten kateuden ja yksityisyyden mahdollisen vaillinaisuuden, uskon, ja jatkan unelmoimista, että terveelle pohjalle - kunnioitukselle, arvonannolle ja ystävyydelle - istutettu yhteisö takaa parhaan mahdollisen kasvualustan paitsi tuleville sukupolville myös meille itsenäisesti ajattelevina yksilöinä. Niinikään pienyhteisössä toteutuva työnjako, henkisen ja kasvatustyön arvonpalautus ja pientalouspolitiikka, jossa yritysmaailman interventiot ja markkinakapitalismin orjuuttavaa vaikutusta pyritään minimoimaan, saa aurinkoisemmat elinolot. Toivon, uskon ja jatkan unelmoimista, että tämä olisi kasvava moodi, että huomaisimme pienyhteisöllisen järjestäytymisen vapauttavan ihmiset itsenäisyyteen ja keskinäiseen arvonantoon, solidaarisuuteen ja kanssaeloon itsekkyyden, nukkamielisen egoismin, omistamisen tarpeen ja rahan vallasta. Yksilön sosiaalisen vallan ja vaikuttamisen palautus, terve yhteisöllisyyden myötävaikuttama omanarvontunto, yhdessäolo, vapaus, - ketäpä ne eivät kiinnostaisi?