perjantaina, helmikuuta 01, 2008

eroakirkosta.fi

Tämän päivän Helsingin sanomissa, tarkemmin ottaen sen harhautusliitteessä oli artikkeli suositun eroakirkosta.fi -sivuston alullepanijoista. Otan kyllä huomioon harhautusliitteen yleisen sävyn ja tarkoituksellisen provokaation ja yritän olla lankeamatta sen pauloihin - sinänsä artikkeli vain ei paljastanut minulle oikeastaan mitään uutta. On kuitenkin joitakin seikkoja, jotka vaivaavat minua kyseisessä palvelussa.
En sinänsä haluaisi ottaa kantaa, siihen kuuluuko joku kirkkoon tai ei, ja kategorisoida häntä sen mukaan. Jotenkin minulle on vain muodostunut käsitys, että se ihmistyyppi, joka määrittää itsensä ateistiksi tai agnostikoksi, ei aina ole vaivautunut työskentelemään uskon puolesta ennen kääntymystään, eikä niin ollen ole loppuun asti ajatellut vakaumustaan: pikemminkin kuin uskona liberaaleihin (tms.) arvoihin kirkosta eroaminen näyttää laiskuutena, välinpitämättömyytenä ja tyhjäpovisena kyynisyytenä. Tämän tekee erityisen näkyväksi eroakirkosta.fi -palvelun helppous. Sivuston “Miksi erota?” -tietoiskussakin päädytään mahalaskuun: “Viitsisitkö? Eroaminen kestää vain minuutin. Miksi et viitsisi?”. Kirkosta eroaminen on siis mutkattomampaa kuin verkkokaupasta tilaaminen! En väitä, että kirkko instituutiona olisi erityisen moderni tai kaavoiltaan tuore tai etteikö kirkollisveron kerääminen olisi vain yksi tapa kasvattaa maanalaista mandragoraa, enkä millään muotoa kirjoita tätä “kunnon kristittynä”, mutta kieltämättä tuollaisen henkisen laiskuuden ilmentymä (nettipalvelu) näyttää silmissäni heijastavan yleensäkin inhimillisiä arvoja, toisen ihmisen kunnioittamisen ambivalenssia sekä kyvyttömyyttä vastaanottaa ja arvioida ilmiöitä ja asioita harkitsevin, vakain mielin. Olimme eli emme sekularisoituneita, ei henkisen elämän tavoittelu sinänsä ole kenellekään haitaksi, olivat jumalat paenneet tai eivät. Harmi vain, osa kirkosta eroavista näyttää omaksuneen joko niin tiedefanaattisen maailmankuvan, että siinä uskonnollis-henkinen elämä on redusoitavissa (suurin piirtein) aivosähköhäiriöiksi, kun taas toista “ei vain kiinnosta“ tai pahempaa: kirkko tuomitsee ylenmääräisen bilettelyn, ja se on riittävä syy erota kirkosta (ollaan kai kyllästytty "lauantaina tehdään syntiä ja sunnuntaina puhdistutaan siitä" -oravanpyörään). Kirjava on kuitenkin kirkosta eroavien joukko, ja toivon, että heistä suurimmalla osalla on jano syvempään yhteyteen henkisen elämän kanssa kuin mitä kirkko instituutiona voi heille tarjota. Mitä en varsinaisesti ole kuitenkaan koskaan ymmärtänyt, on ateismi ja sen suhde pyhään. Onko sitä? Palauttaako ateisti pyhän uskontoon tai sosiaalisesti konstruoituihin tapoihin vai onko pyhää, tai sanokaamme yliluonnollista pyhää, olemassa hänelle? Minun on vaikea uskoa, että kukaan ihminen eläisi elämänsä tuntematta pyhän läsnäoloa, suurta mysteeriä joka ympärillämme ja sisällämme leijuu.
Pyhän palauttaminen olevaan, kaikkeen ympärillämme on tietenkin kaukana kristinuskon dogmeista, sen myönnän. Kristillisen uskon marginaaleissa, etenkin mystikkojen keskuudessa tämä moodi on ollut hyvinkin kunnioitettu, eikä se ole vienyt pohjaa kristinuskolta sinänsä. Näyttäisikin, että kirkosta eroavan tulkinta kristinuskosta jää usein aavistuksen parahultaiseksi ja yksiulotteiseksi, eikä sen pohjimmiltaan kuitenkin aika homogeenistä tulkintakartastoa ole aina kaikilta osin kaluttu. Niinpä omasta kristinusko-tulkinnasta on helppo heivata kaikki muu aines pois paitsi “jeesustelu” ja uskon nimissä tappaminen, joista etenkin jälkimmäinen lienee yksi suurimpia syitä hylätä kirkko ensimmäisen ollessa vain ahneessa valtiossa lähinnä vaivaannuttavan naiivia ja kaksinaismoralistista. Itse katsoisin kristinuskon sisällön ja eettisen kantavuuden olevan kuitenkin varsin rikasta, ja Jeesuksen teoissakin niin paljon pureskeltavaa, etten näe mitään syytä, miksi se sanomaltaan ei olisi relevantti myös tämän päivän ihmiselle.
Aiemmin kirjoitin koti-metaforan vaarallisuudesta, mutta tässä kohtaa käyttäisin sitä mielelläni. Kirkko edustaa minulle paitsi kotia ja sukua, myös henkisen kulttuurin jatkumoa suomalaisessa yhteiskunnassa, josta irtisanoutuminen merkitsee paitsi instituution myös oman henkisen ymmärryksen kyseenalaistamista. Henkisen elämän perustanhan voi katsoa olevan niissä arvoissa, jotka tulevat voimana ja verenä suoniin ja joiden pohjalta alkaa katsella tätä maailmaa. Tunnen toki itsekin vetoa esikristilliseen suomalaiseen kulttuurin, mutta se ei ole minussa mitenkään ristiriidassa sen uskonnollisen ilmapiirin kanssa, jossa olen kasvanut. Koti-metaforaa hyödyntäen kirkosta eroaminen ja esikristillisyyteen haikailu on kuin hylkäisi sen kodin, jossa on asunut 30 vuotta, sulkisi sen totaalisesti pois mielestään, ja perustaisi kaiken uudesta elämästään lapsuudenkotinsa ja siihen liittyvien sosiaalistumien ja tunne-elämän punosten varaan. Vaikka emme perustaisikaan arkielämäämme ja merkityksellistäisi sitä narratiiveihin vaan yksittäisten nykyhetkien konstellaatioihin, voi suvullistamisesta ja hengellistämisestä löytää aika ajoin turvapaikan maailman kohtaamisella. Kaiken lisäksi kuolleet esi-isät, jotka kaitsevat liikkeitämme ja intentioitamme, ovat aina läsnä, eikä heidän kanssaan riitaantuminen kuin turmioksi ole.

19 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Erosin kirkosta suunnilleen seuraavana päivänä kun olin täyttänyt 18. Silloin se tuntui ainoalta mahdolliselta vaihtoehdolta ja jotenkin muka radikaalilta kannanotoltakin. Tämä tapahtui maistraatissa, oli siis aika vaivatonta sekin, ei tarvinnut selitellä kirkkoherralle syitä, kuten joidenkin oli kuulemma täytynyt.

En kadu tänä päivänä yhtään, että en kuulu kirkkoon, koska kirkon tänä päivänä edustama uskonkuva on oikeastaan peilikuva omalle pyhän kokemukselleni. Perinteitä on useita (osittain limittäisiä), ja olin mustavalkoinen ja kärjistävä tai en, kristinuskon tämänpäiväiset perinteet liittyvät mielestäni tyhjään vanhurskauteen ja jumalanpelkoon. Esimerkiksi omat hääni haluaisin mielelläni pitää meren rannalla tai metsän keskellä, vaivaantuneita kirkkohäitä en ole ikinä kaivannut. Ja miten yhteys perheeseen ja sukuun liittyy kirkkoon? Pitääkö velvollisuudesta tunnustaa asioita, joita aikaisemmat sukupolvet ovat tunnustaneet? Se on vähän sama kuin mukautuisi sosiaaliseen paineeseen ettei loukkaisi muita. Mikä on se henkisen kulttuurin jatkumo, joka virtaa voimana ja verenä suoniin? Näen kristinuskon nykytulkinnan kaikkea muuta kuin voimana, suorastaan elämänvastaisuutena. Enkä sano tätä edes mitenkään varovaisesti. Liberaaliuden laiska välinpitämättömyys on toki huono vaihtoehto sekin, mutta en näe näitä kahta minään vastakkaisina tai ainoina vaihtoehtoina. Ruumiin, nautintojen ja energian kieltämistä en vain allekirjoita ollenkaan (tosin en kyllä ajatuksetonta hedonismiakaan). Pyhän pitäisi olla (myös) iloinen ja estoton kokemus, ei mikään musta sumu, jonka ympärillä pitää hyssytellä.

Ehkä yritän vain sanoa, että oma kokemukseni elämänvoimasta ei ole ikinä liittynyt kristinuskon (tämänpäiväiseen) perinteeseen. On kuolleita ja eläviä perinteitä, ja uusia syntyy koko ajan. En jotenkin osaa suhtautua niihin minkäänlaisina jähmettyneinä pyhinä; kristinuskon perinteenkin merkittävimmät hahmot ovat olleet kapinallisia. Siinä mielessä kirkkoa täytyykin mielestäni kyseenalaistaa, vaikkakin olen täysin samaa mieltä siinä, että eroakirkosta.fi ei siihen ehkä ole kaikkein hedelmällisin kanava. Kirkosta eroamisessa en sinänsä näe mitään vikaa.

Mitä taas tulee siihen, kuuluuko kristinusko suomalaiseen kulttuuriin vai ei, en vieläkään täysin ymmärrä miksi kuuluisi sen enempää kuin mikään muukaan vieras uskonto. Kristus voi toki olla vahva myytti ja mystiikan kannalta monella tapaa hedelmällinen, mutta vieraisiin uskontoihin tutustuminen ja niiden harjoittaminen on mielestäni henkilökohtainen vaihtoehto, valtionuskontona kristinusko on Suomessa yhtä teennäinen kuin mikä tahansa muukin. Kristinusko ei esimerkiksi millään tavoin liity suomalaiseen luontokokemukseen. Ja oma kokemukseni on siinä määrin panteistinen, etten ole oikein koskaan samaistunut liian tarkasti määriteltyyn jumalaan, jos jumala ajatellaan nyt kaiken takana olevana yhtenä, kaikkena, eikä minään tiettynä. Jumaluudet ovat taas toki asia erikseen.

Toki voidaan ajatella jotain kosmista historiaa, jossa tietyt asiat ovat tapahtuneet yliluonnollisen voiman saattelemana ja historia on välttämättömyys johon täytyy suhtautua vakavasti. Näin ollen kristinuskokin olisi meille jossain määrin osa universaalia totuutta, johon täytyy luoda henkilökohtainen suhde. Tämänkaltaiset ajatukset ovat vain alkaneet tuntua minusta yhä vieraammilta. Ihmisen mieli venyy melkein mihin tahansa ja hän voi tehdä kodin melkein mihin haluaa ja miten haluaa. Vaikka tietty nöyryys äärettömyyden edessä on tietty oltava.

Anonyymi kirjoitti...

"Kaiken lisäksi kuolleet esi-isät, jotka kaitsevat liikkeitämme ja intentioitamme, ovat aina läsnä, eikä heidän kanssaan riitaantuminen kuin turmioksi ole."

Anteeks, pakko viel kysyy: mitä tää tarkoittaa käytännössä? Et pitäis harjoittaa ihmisuhreja ja sotia, koska esi-isätkin?

Santeri Nemo kirjoitti...

Mahtavaa, Mikko! Hieno kommentti!

Huomaan olevani melko konservatiivinen tässä asiassa, ja kun osa paatoksellisesta puheestani ei välttämättä ole palautettavissa puheeseen (esim. se veri, voima jne.), koska ne ovat pohjimmiltaan epä-älyllisiä asiainpuolia, lupaan olla entistä varovaisempi vastedes. Tarkoitus ei ollut eikä ole loukata ketään, ainoastaan harmitella verkkopalvelua, ja nostaa esiin ihmetteleviä kysymyksiä.

Sanoisin edelleen, että kristinuskosta on nykytulkintoja lähes tolkuton määrä. Minä muodostan varmasti varsin erilaisen suhteen kristilliseen perintöön kuin joku toinen ikäiseni tai kuka tahansa muu. Myönnän kyllä, että jos pyrimme objektiiviseen nykytulkintaan ja asetamme sen yhteyteen kirkon itsensä antaman julkisuuskuvan, ei kirkon varmasti tarvitse ihmetellä, miksi ihmiset lähtevät sen piiristä. Itse esimerkiksi saan nykyisin hyvinkin paljon selittämätöntä pontta aina käydessäni kirkossa, mikä tosin liittyy siihen, että olen viime vuodet viettänyt varsin erilaisessa miljöössä kuin raamattulukupiirissä, ja omaksunut varsin toisennäköisen tulkinnan kristinuskosta kuin lueskelemalla raamattua. Olen myös sitä mieltä, että teoriassa paljon, paljon kirkkoa parempi paikka uskonnonharjoittamiselle on metsä, mutta mielestäni tällöinkin on muistettava ne lukemattomat eri kerrostumat, joiden kanssa saamme elää. On toki räikeän okkultistista vedota obskuuristi joihinkin kuolleisiin, haltijoihin ja aavesumuun - itse tulen kuitenkin suvuista, joissa eli aikoinaan vahvana melko suvaitsevainen rinnakkaiselo kansanuskon ja vahvan herännäisuskon välillä. Itsenäisyyspäivän merkintäni kertonee niin ollen oman kantani, mitä tulee esi-isien kunnioitukseen ja heidän kanssa elämiseen sekä esi-isien ja uskonnon suhteeseen. Heidän valinnoistaan voi luopua (siksikin se koti-metafora), mutta heitä olisi hyvä kunnioittaa, onhan suuri osa meitä ympäröivistä aikaansaannoksista (ja puhun nyt yhtä lailla henkisestä ilmapiiristä, aatteellisista suuntauksista kuin myös hyvinvointivaltiosta) ja meidän valinnoistamme heidän avullaan ohjautuvaa. Usko sinänsä voi olla yliyksilöllistä, tarkoittaen että henkisenä ilmapiirinä siitä ammentaminen ei ole riippuvaista isästä ja äidistä, vaan yhdestä tai useammasta sukupolvesta. Myönnän kuitenkin, etteivät kaikki kantani taida olla ihan moderneimmasta päästä, enkä tiedä kuinka uskollisesti toistan sukupolveni ääniä. Esi-isien kunnioitus ei siis kuitenkaan tarkoita mitään ihmisuhreja, ainoastaan ymmärrystä oman vapaan tahdon epämääräisyydestä suhteessa sukuun ja henkiseen maaperään: tiedostaessaan “alkuperänsä” ja suhteuttaessaan sen toimintaansa hänellä on, uskoisin, paremmat edellytykset ymmärtää omaa toimintaansa ja siten myös muiden toimintaa, eikä hänen näin ollen, itsenäisenä ja silti muista riippuvaisena ihmisenä tarvitse elää henkisten pakkoliikkeiden riepoteltavana. Tietenkin tässä on se vaaran momentti: tarvitsee vain käydä vilkaisemassa jotain itä-suomalaisia peräkamaripoikia tai niitä korvenraivaajia, jotka jatkavat isien töitään täysin samoin elkein, vaikka maailma kuin modernistuisi ja metsät harvenisivat ympäriltä.

Jumalanpelkoa en kuitenkaan ymmärrä lainkaan. Minusta se ei ole lainkaan kovassa huudossa tänä päivänä, enemmän ihminen pelkää toista ihmistä. Siinä mielessä olemme siirtyneet jo toisen sukupolven aikaan. Vanhurskauden suhteen luulen, että useampia ihmisiä ärsyttää kristityissä heidän oletettu (ts. heihin projisoitu) ylemmyys ja paremmuus, vaikkakin he tietenkin ovat ihmisiä siinä missä muutkin. Samaa kammoksuttaa saatetaan tuntea vegaaneita kohtaan. Ehdottomuus ja periaatteellisuus jos jotkin ovat vastatuulessa.

Oikeutan kristinuskon olemassaolon nyky-Suomessa ainoastaan sen vuosisataisella perinteellä, jonka aikana se on imeytynyt suomalaiseen maaperään ja näin tullut osaksi em. henkistä ilmapiiriä, en muuten. Olet täysin oikeassa sen teennäisyydestä ja “luonnottomuudesta”. Toisaalta kuten jo mainittua, paitsi että kukin yksilö tulkitsee kristinuskon omalla tavallaan, niin tekee myös kukin kansa. On toki todennäköistä, että sukupolvien vaihtuessa todella irtaannumme nykyisistä kristillisyyden muodoista, enkä itsekään näkisi sitä välttämättömänä pahana, jotenkin vain toivon, että tämä hiljainen muutos tapahtuisi harkiten eikä hutiloiden. Vaikka toisaalta, eivätkö niin monet tunnetun historiamme käänteet ole pelkkää “sattumaa” “sattuman” perään?

Antti Filppu kirjoitti...

joskus useita vuosia sitten totesin, että oma uskontoni koostuu periaatteessa Läntisen kristinskon (jossa kirkkokristilliset kehykset vain ovat ja kannattelevat, jos sitäkään, sillä tarkoitan erityisesti Graal-mystiikkaa jne), Itäisen kristinuskon (josta en nyt osaa sanoa mitään sen tarkemmin) ja Vanhan Suomalaisen Uskonnon välisestä liitosta. Rautavaaran Thomas kertoo tällaisen liiton syntymisestä 1200-luvulla jo.....

asioita voi ymmärtää monella tavalla, onneksi, muuten ei oikein saisi mitään tolkkua mihinkään. olen tehnyt monta hurjaa kieppiä näiden juttujen ympärillä, ottaakseni selvää mikä on todella totta (itselleni) ja mikä ei ole....

en halua ottaa kantaa muihin / muiden juttuihin. Mutta sen verran, että ymmärrän Vesan juttua oikein hyvin, ja ymmärrän myös sitä että kirkosta erotaan (olen itsekin sitä taas viime aikoina miettinyt - mutta se EI missään nimessä ole omasta mielestäni sellainen asia, että siitä pitäisi kohkata, kuten nykyään. ei kirkko merkitse ihmisille eikä sanele ihmisille ohjeita enää ollenkaan, säälikää kirkkoa, itse toivon että se muuntuu rauhan satamaksi ihmisille, että se ojentaa kätensä vihdoin kerettiläisten perinteelle...)

Santeri Nemo kirjoitti...

Toivoa sopii, vaikka toinen puoli epäilisikin. Kirkon yrityksessä kohottaa kasvojaan on kuitenkin jotain aika, hmm, herttaista tai sanokaamme puoleensavetävää – pitää vain yrittää nähdä tämän meille kaikille moderneille suomalaisille tyypillisen harhautusliitepellenaamarin takaa, omilla silmillä, vapaasti, hetkittäin. Antikristillisyys ei oikeastaan viehätä minua enää lainkaan, korkeintaan silloin kun katson Enslaved-dvd:tä, ja silloinkin siksi, koska siinä kurotutaan perustellusti johonkin vähintään yhtä mielekkääseen maaperään kuin mitä kristillisyys parhaimpina hetkinä voi tarjota: myyttien nykypäiväistämiseen. Ei jollain Satanic Warmasterin tai Havoc Unitin nihkeilyillä ole oikein mitään annettavaa, kun koko ympäröivä kulttuuri on läpeensä ”saatanallinen”. Uups, tarkoitin, tietynlaisia arvoja ajava, ja nuo tietynlaiset arvot korreloivat hetkittäin aika hyvin antikristillisen estetiikan kanssa. Nämä jutut nyt risteilevät moneen suuntaan, ja tästä piti sanoa ehkä myös Sun Trystin vieraskirjassa, mutta jotenkin sen kapinan hengen, mistä oli puhe, täytyy olla tietynlaista, oikealla tavalla rikinkatkuista purrakseen kulttuurissa, joka tietoisesti provosoi kapinoimaan, ärtymään, ilkeilemään, olemaan ivallinen. Sen täytyy olla tuollaisen kulttuurin ylittävää viattomuutta, pyhää armollisuutta kaikkea tätä kuonaa, loskaa ja riittämättömyyttä kohtaan, jotain joka kohottaa meitä kaikkia yhdessä ylemmäs, sen sijaan että repisi rikki ja polkisi alas ja syvälle multiin. Inho ja viha ovat vain niin tavattoman vaikeita tunteita vaihtaa (kaikkeen kohdistuvaan) rakkauteen.

Anonyymi kirjoitti...

Luterilaisten kirkko jakaa eu:n ruoka-apua omissa nimissään, sijoittaa reilun miljardin €uron kirkollisverotulosta 10% diakoniaan (ts 900 miljoonaa €uroa menee jonnekin muualle,kuin "avuntarvitsijoille"), yhteisöverolla (jota kirkkoon kuulumattomatkin) maksavat, katetaan hautaustoimi, kirkkoon kuuluvien "väestökirjanpito", tosin vrk:han tästä nykyään huolehtii, lisäksi tuolla summalla kansalaiset tukevat myös kirkkorakennusten ylläpitoa. Loput (se reilu 900 miljoonaa €uroa) menevätkin leipäpappien ym palkkoihin, sekä, mikä tietysti tärkeintä, kirkon varsin suuren maallisen omaisuuden kasvattamiseen (miljardiluokkaa, jo maat ja mannut, osakkeet,kiinteistöt 500 mil-joonaa €uroa (tässä ei mukana siis kirkko-, seurakunta- ym rakennukset). Eli ei ole ollenkaan perätön "1 €uroa SPR:lle tmv erilaista apua ja tukea tarjoavalle järjestölle on sama kuin 10€uroa luterilaisten kirkolle". Tosin SPR ei harrasta piilokäännytystä avustusten varjolla..

Dataa lainattu mm sivustolta evl.fi/talous


Paimentolaisten nuotiotarinat ihmiskunnan alkuhämärästä, ketä varten ja miksi?

Anonyymi kirjoitti...

En ymmärrä, miksi pyhyyden kokemus edellyttäisi eriskummallisiin harhoihin uskomista. Richard Dawkins kuvailee hienossa teoksessaan Jumalharha "einsteiniläistä" uskontoa, jossa pyhyyden kokemus muodostuu esimerkiksi luonnon kauniin järjestelmällisyyden ymmärtämisestä tarvitsematta tuekseen naurettavaa taikauskoa.

"Kaiken lisäksi kuolleet esi-isät, jotka kaitsevat liikkeitämme ja intentioitamme, ovat aina läsnä, eikä heidän kanssaan riitaantuminen kuin turmioksi ole."

Tämä on muuten minulle uutta tietoa. Mitä todisteita kirjoittajalla on väitteensä tueksi?

Santeri Nemo kirjoitti...

Hyvä anonyymi,

en ole tutustunut mainitsemaasi Richard Dawkinsin varmaankin ihan kelpo kirjaan, mutta en suoranaisesti ymmärrä, miksi Dawkins (mitä olen haastatteluita ja artikkeleita lukenut) suhtautuu niin aggressiivisesti uskonnollisuuteen. Kertoisitko? Ennen kuin sanon varsinaisesti mitään, kerrot varmaankin myös, mitä Dawkins tarkoittaa "luonnon kauniilla järjestelmällisyydellä? Minulle luonnon "kaunis järjestelmällisyys kuulostaa sen "järjestämiseltä", mikä puolestaan merkitsee asettumista subjektisuhteeseen luonnon kanssa ja nykyisillä kyvyillämme - surkastuneella mielikuvituksella ja välineellisellä järjellä - se ei näyttäydy kovinkaan "luonnollisena" suhtautumisena, päinvastoin raakana, laskelmoivana haltuunottona. Samaa voinee joku sanoa tietysti myös esimerkiksi kristinuskon luontosuhteesta joissakin kohdin, mutta yleisemmin uskonnollisuudesta se ei nähdäkseni niinkään viesti.

Hyvä anonyymi ymmärtää myös, että oletus ihmisen vapaasta tahdosta on koko lailla ristiriidassa myös evoluutioteorian kanssa (siihenhän ateistit usein ja niin itsepintaisesti tukeutuvat) siinä ääliömäisessä mustavalkomallimallissa, jossa ei ole muuta kreationismin ja evoluutio-opin tuolla puolen. Hyvä anonyymi ymmärtää myös metaforista ajattelua.

Anonyymi kirjoitti...

Dawkinsin vastustus uskontoa kohtaan perustuu sille, että hän arvostaa totuutta ja niinpä ajatus mielivaltaisen dogmin (olkoon se sitten kristinoppi, hindulaisuus tai vaikka lentävä spagetti hirviö) hyväksymisestä ilman mitään todisteita on jo sinällään vastenmielinen. Tämän lisäksi Dawkins katsoo uskonnon aiheuttavan monia suoranaisia haittoja. Tarkemman erittelyn hän tarjoaa kirjassaan (joka muuten on mainio. Mikäli aiot vaivautua lukemaan vain yhden ateistin argumentteja esittelevän teoksen niin lue tämä, paljon esimerkiksi Hitchensin sepustusta parempi), mutta en viitsisi referoida häntä tähän koska mielestäni keskustelu siitä mitä haittoja uskonnot ovat ehkä aiheuttaneet ja mitä etuja niistä ehkä on ei oikeastaan ole lainkaan olennaista. Olennaista on, ettei ole mitään syytä uskoa hypoteesiin, jonka mukaan on olemassa jonkinlainen Jumala ja sellaiseen uskominen on täsmälleen kuin uskoisi näkymättömiin punaisiin yksisarvisiin. Mikäli joku haluaa argumentoida, että usko näkymättömiin punaisiin yksisarvisiin (tai Jumalaan) on jotenkin edullista, suostun keskustelemaan aiheesta vain, mikäli hän ensin myöntää, että niitä ei ole olemassa ja, että pragmaattinen eduntavoittelu on ainut syy pyrkiä uskomaan niihin.

En varmaankaan ole paras henkilö kuvailemaan einsteiniläistä uskontoa, sillä itse en koe vastaavaa pyhyyttä luontoa tutkiessani (kuten en myöskään Raamattua, Koraania tai Nag Hammadin tekstejä tutkiessani). Siksipä annan Dawkinsin tehdä sen puolestani: http://richarddawkins.net/firstChapter,1

Minusta tuollaisessa hurmioitumisessa luonnon rajattoman monimuotoisuuden edessä ei ole mitään raakaa tai laskelmoivaa, eikä luonnon lainalaisuuksien selvittämisessä rajallisesta käsityskyvystä huolimatta ole mitään pahaa.

Mielestäni "en pidä ajatuksesta, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, joten sellaiseen mahdollisuuteen johtava materialismi ei voi pitää paikkaansa" on argumenttina jotakuinkin puutteellinen.

Hämäännyin tekstin yleisestä taikauskoon kohdistuvasta positiivisesta sävystä johtuen luulemaan, että heitto vielä olemassa olevista kuolleista olisi tarkoitettu tosissaan otettavaksi eikä metaforaksi, pahoittelen kyvyttömyyttäni.

Santeri Nemo kirjoitti...

Luen Dawkinsin vielä jossain vaiheessa, se kiinnostaa minua. Ehkä tätä kysymystä pitäisi lähteä aukomaan ennemminkin siltä kantilta, mitä elämän osa-aluetta uskonto koskee, ts. mistä puhumme kun puhumme uskonnollisuudesta? Kosmogonisesta kertomuksesta, ihmiskunnan merkitysrakenteita ylläpitäneestä luottamuksesta yliaistilliseen entiteettiin, yksilöllisestä kokemuksesta, kirkosta? Mitä edes on "taikausko"?

Vaikkei kenties sanojesi mukaan ole "syytä" uskoa oletukseen jumalasta ja että tämä vastaa uskomista "näkymättömiin punaisiin yksisarvisiin", en silti saa ajatuksesta kiinni, mitä sitten? Mitä haitallista - sillä siihen oletan lopulta kuitenkin kysymyksen palaavan - siinä on, että uskoo entiteetteihin, jotka oletan sinun katsovan puhtaasti "mielikuvituksen tuotteiksi"? Jos näin: mitä vikaa on mielikuvituksen tuotteissa? En ota tässä vaiheessa kantaa, onko näitä entiteettejä olemassa, totean vain, että useille ihmisille niihin uskomisesta on enemmän hyötyä kuin haittaa (siis yksilökokemuksen tasolla), eikä tämä hyöty sinänsä vertaudu "pragmaattiseen eduntavoitteluun", joka aktuaalistuu eri tasolla, so. sosiaalisissa suhteissa. Puhun nyt tietenkin lohdusta, joka uskonnollisuudessa yksilöllisenä asiana on verrattain koko lailla tärkeä merkitysrakenne.

Samalla korostaisin, että luonnon kohtaamisessa - mitä käsitteistöä siihen ikinä jälkikäteen liitetäänkään - on kyse esteettisestä kokemuksesta, joka sinänsä paljastuu järjen ja uskon alueen ulottumattomissa. Sitä en kiellä, etteikö käsitteistö toisi esteettiseen kokemukseen lisävaloa, mutta ensi kädessä siinä on kyse esikielellisestä yksilökokemuksesta, jossa subjektisuhde lakkaa hetkeksi olemasta. Jutun juuri on, ja tässä olen yhtä mieltä kanssasi, tarvitseeko tuota kokemusta kääntää millekään kielelle? Kuten sanottu, kääntäminen voi kuitenkin tuoda lisävaloa, ja pelkäänpä, että myös ateisti selittää luonnonilmiöt ja luonnonlait itselleen mieleisiksi.

Ylipäätään on harmi, että useimmiten argumentit, joilla ateistinen puhunta yrittää suistaa uskonnollisen, ovat nolostuttavuuteen asti täynnä tosiasia-pullistelua: todisteita, tosiasioita, totuuksia. Miksi vaatia todisteita ja todisteita ja mitattavia tutkimustuloksia, kun kyse ei ole lainkaan samasta ja samalakisesta kielipelistä?

Jos viittaat "en pidä ajatuksesta, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, joten sellaiseen mahdollisuuteen johtava materialismi ei voi pitää paikkaansa" -argumentilla "oletukseen ihmisen vapaasta tahdosta, joka on koko lailla ristiriidassa myös evoluutioteorian kanssa", tarkoitin tietysti, että metafora kuolleista jotka elävät meissä viittaa mm. vapaan tahdon paikkansapitämättömyyteen, mikä voitaisiin siis kääntää myös geenien kielelle, mutta sehän surkastuttaisi paitsi esteettistä ymmärrystä myös itse metaforaa huomattavasti.

Anonyymi kirjoitti...

Kun puhun uskonnosta puhun käsityksestä, jonka mukaan on olemassa yliaistillinen entititeetti. Taikauskolla taas tarkoitan uskoa mihin tahansa yliluonnolliseen ilmiöön.

Niin, tarjoaahan uskonta lohtua. Minusta on ikävää, että neuvostoliitto epäonnistui niin pahoin, taidan siis alkaa uskoa että se päinvastoin oli maanpäällinen taivas, Marxin unelma realisoituneena! Minua myös vaivaa suuresti se että joka päivä kymmenet tuhannet ihmiset kuolevat turhan mutta tuskallisen kuoleman. Niinpä minun kannattaa uskoa, että ei oikeasti kukaan maailmassa kuole, sehän parantaa oloani! Mielestäni tällainen suhtautuminen on halveksittavaa luonteen heikkoutta, vaikka ymmärrän toki, että kaikki eivät kestä todellisuutta vaan pakenevat mieluummin harhoihinsa.

Kysyt mitä haittaa siitä on, että joku uskoo näkymättömiin olentoihin? Niin mitäpä sitten. Mitäpä väliä jos joku uskoo, että lentävä spagettihirviö loi maailman viime torstaina. Mitäpä se minulle kuuluu jos joku uskoo, että oikeasti puolet suomen väestöstä on naamioituneita avaruusolentoja. Eihän se minulta olekaan pois. En haluakaan ryhtyä ajatuspoliisiksi, joka valvoisi mihin mielettömyyteen joku kokee tarpeelliseksi uskoa. Mutta voit varmaankin ymmärtää, että täydellinen välinpitämättömyys tosiasioista tai järjestä on minusta asenteena säälittävää hengen velttoutta.

Korostan vielä, että tottakai kuka tahansa saa uskoa mitä tahtoo. Eri asia on, miten tulisi suhtautua lasten systemaattiseen indoktrinaatioon, sekä erilaisten taikauskojen tunnustettuun rooliin yhteiskunnassa. Useimmat eivät myöskään rajoita uskoaan pelkästään siihen, että on olemassa jokin yliluonnollinen entititeetti, vaan uskovat lisäksi, että tämä entititeetti haluaa hänen pidättäytyvän auton käytöstä lauantaisin ja kivittävän kuoliaaksi kaikki vääräuskoiset. Tällainen uskonnollisuus on luonnollisesti vielä vastustettavampaa, kuin pelkkä välinpitämättömyys tosiasioita kohtaan.

Olen valitettavan oppimaton enkä tunne Wittgensteinia siinä määrin että osaisin kääntää mielipiteeni kielipelien käsitteistölle, mutta en ymmärrä miksi väitteeltä "on olemassa Jumala" ei voisi vaatia todisteita kuten väitteeltä "vapaassa pudotuksessa nopeuden kasvu on laskettavissa kaavalla f".

Itseasiassa luin väärin viestisi eikä "en pidä ajatuksesta, että ihmisellä ei ole vapaata tahtoa, joten sellaiseen mahdollisuuteen johtava materialismi ei voi pitää paikkaansa" taida viitata mihinkään sanomaasi. Mutta en ymmärrä miksi evoluutioteoria edellyttäisi vapaata tahtoa?

"pelkäänpä, että myös ateisti selittää luonnonilmiöt ja luonnonlait itselleen mieleisiksi."

Todellako? Miten ateisti esimerkiksi selittää suppean suhteellisuusteorian itselleen mieleiseksi?

Santeri Nemo kirjoitti...

En usko, että provosoituminen auttaa yhtään. En myöskään usko, että suuri osa ihmisistä eläisi jossain "täydellisessä välinpitämättömyydessä tosiasioista tai järjestä", vaan päinvastoin, moni elää mielestään hyvinkin järkevästi, vaikka tosiasiassa jokapäiväinen elämämme pohjaa hyvin pitkälti juuri uskoon koskien eri, hyvin arkipäiväisiäkin ilmiöitä. Mutta tarkoitit varmaankin jotain muuta "erilaisten taikauskojen tunnustetusta roolista yhteiskunnassa", josta kerrotkin varmaan hiukan?

Senpä takia onkin mielestäni aika ontuvaa jankuttaa monien ateistien tavoin uskonnontuntien paheellisuudesta ja mainitsemastasi "lasten systemaattisesta indoktrinaatiosta". Yhtä pätevällä syyllä meidän tulisi kieltää lapsiltamme luonnontieteiden opiskelu ja mikseipä saman tien kaikki muukin: niin monissa oppiaineissa on kysymys uskosta, joten ollaksemme "järkeviä", kaikki vähäisetkin mahdollisuudet uskoon pitäisi välittömästi poistaa, eikö? Anteeksi vain, mutta aika tärkeä edellytys yhteiskunnan jäseneksi kasvamista on, että lapsi uskoo vanhempiensa ja kasvattajiensa hänelle tarjoamat totuudet, ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Mielekkäänä pitäisinkin ajatusta, että lapsi saa tästä tarvittavan perustan, johon hän myöhemmällä iällä - sitten kun hän voi turvallisesti, saatuaan riittävät määrät kulttuuripääomaa, ajatella jo itsenäisesti ja kriittisesti - luo omakohtaisen ja mahdollisesti eroavankin suhteen. Yksilökokemuksen kannalta esimerkiksi luonnontieteiden (ja niiden vaaliman suhteellisuusteorian) opettaminen on täysin vastaavanlaista kielipeliin pakottamista kuin uskonnonopetuskin, uskomusta uskomuksen perään.

Juuri tämä on se ongelma: "ateisti selittää luonnonilmiöt ja luonnonlait itselleen mieleiseksi" vedotessaan tosiasioihin ja suhteellisuusteorioihin. Historiallis-kulttuurisessa vertailussa se ei yksilökokemuksen kannalta ole pätkääkään ylistettävämpi uskomusmaailma tai kielipeli, ainoastaan "järkevämpi". Toisin sanoen Australian aboriginaali tai vanha saamelainen uskoi luontoon miten uskoi ja sai siitä uskomuksesta itselleen voimaa - samoin kuin ateisti nojaa enqvistiläiseen puhuntaan ja tosiasiatodisteluun ja uskoo niihin. Kysymys kuuluukin: millä edellytyksillä luonnontieteiden ateisti ja aboriginaali mahtuvat saman, ymmärtävän kielipelin piiriin? Molemmat, ja painotan tätä, muuttuvat helposti ahdasmielisiksi, samalla tavoin kuin sinä puhuessasi spagettihirviöistä.

Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en suoranaisesti ymmärrä, millaisessa murrosikäisessä todellisuudessa sellainen ihminen elää, joka empatian sijaan vaahtoaa luonteen heikkoudesta. Miten kyvytön yhteiskunnallinen huippuosaaja hänestä onkaan kasvatettu? Kaikki eivät kuitenkaan ole samalla viivalla, eikä kaikilta välttämättä tarvitsekaan olettaa sitä. Erittäin helposti tuollainen puhunta alkaakin sivuta fasismia. Tärkeämpää olisi mielestäni kuitenkin hakea kumppanuuden periaatteita ääliömäisen ja ohiluetun darwinismin sijaan. Mummo sunnuntaisessa kirkossa on tietysti tällaisen finninaaman silmissä heikko, mutta heikkous ei ole aina huonommuutta. Järjen nykyinen ylivalta kenties "nostaa meidät villin asteelta ja taikauskon piiristä", mutta se ei tarkoita, että järjen korostaminen kohottaisi meitä ihmisinä yhtään (itse asiassa järjen korostuminen lännessä viimeisen parinsadan vuoden aikana... noh, katso ympärillesi ja lähihistoriaasi, niin alkaa valjeta). Mutta ilmeisesti rakkauskaan yliaistillisena entiteettinä ei ole ateistin voimakkaassa ajattelussa kuin taikauskoa. Empatiattomuus jos mikä se vasta hengen velttoutta onkin.

Anonyymi kirjoitti...

Pitäisi ehkä ottaa huomioon, että uskonnollisuutta on aika monenlaista. Uskonnollisuuden vastustaja tuntuu usein vastustavan institutionaalista uskontoa ja tapauskovaisia.

Itselleni pyhän kokemuksessa on kysymys jostain, jota en voi välittää kenellekään, koska se on henkilökohtainen pyhän kokemukseni. Minua ei kiinnosta käännyttää ketään, koska itselleni ei ole nyt tai luultavasti koskaan selvää, mistä maailmankaikkeudessa tai ihmisenä olemisessa on kysymys. En halua rajata jumalaa mihinkään, koska mielestäni jumala ei ole persoonallinen, vaan nimetön voima, jota voidaan lähestyä äärettömillä tavoilla.

Väite siitä, että uskonnollisuus on mielen heikkoutta tai taikauskoa on minusta älytön ja menee täysin ohi. Kyse on jakamattomasta kokemuksesta, jostain joka vain on, ei se omalla kohdallani ainakaan liity mihinkään todellisuuden pakenemiseen tai turvan hakemiseen; ja mitä sitä paitsi on todellisuus? Kuka voi sanoa, että hänen todellisuuskokemuksensa on objektiivinen? Sehän on jo väitteenä täysin absurdi.

Olen samaa mieltä siitä, että uskonnon nimissä tehdään paljon pahaa. Sehän on jo kyllästymiseen asti jauhettu tosiasia. Näin eittämättä onkin, kun uskonnosta tulee dogmi. Mutta tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö uskonnollista kokemusta voisi olla olemassa. Harmi vain, ettei minua oikeastaan nykyään edes kiinnosta yrittää todistaa sitä kenellekään, koska minusta on aivan sama mihin kukakin uskoo niin kauan kun hän ei yritä saada muita uskomaan samaan.

Ymmärrän ateistia ihan hyvin, koska paasasin ateismia itsekin monta vuotta. Minulla vain oli jokin pilkahdus tai polte joka on puolihuomaamatta vahvistunut kun olen tutustunut erinäisiin uskonnollisiin oppeihin, koska eri teksteissä tunnutaan nimeävän se aavistus, joka minulla on jostakin "tuonpuoleisesta", tai millä nimellä sitä nyt haluaakaan kutsua. Esimerkiksi kristillisessä mystiikassa ja idän uskonnoissa on erityisesti kysymys itsensä kehittämisestä ja totuuden etsimisestä. Mukana vain sattuu olemaan käsitys siitä, että on olemassa muitakin todellisuuksia kuin maallisella järjellä käsitettävä todellisuus. Ja se on aivan yksilöstä kiinni, miten sen ottaa haltuun, eikä siinä ole kysymys mistään hurahtamisesta tai järjen unohtamisesta, vaan ainoastaan siitä, että tuntee jonkin voiman, joka on suurempi kuin minä. Ja se on täysin Kokemuksen kysymys.

En tiedä, osaanko nyt selittää tätä. Mutta en kerkeä enempää kun pitää syödä, käydä paskalla ja mennä töihin, joten turpiin vaan ja onnea!

Anonyymi kirjoitti...

Niin ja haluan tässä ihan viimeiseen asti välttää sellaisen opettavan "olin ateisti kunnes tiesin paremmin" -paasauksen. Tärkeintä on seurata omaa tahtoaan, olkoon se sitten mikä tahansa.

Mutta haluaisin kysyä anonyymiltä, kuinka hyvin itse asiassa tunnet maailman uskontoja, esim. hindulaisuutta tai buddhalaisuutta?

M:R kirjoitti...

Kiinnostavaa keskustelua käytte täällä.

Itseäni ateismissa, varsinkin silloin, kun sillä tarkoitetaan "tiedeuskovaisuutta" ihmetyttää se, etteivät sen edustajat tavallisesti ota huomioon tiedon ja totuuden kontekstisidonnaisuutta. Kaikki tieto, oli kyse sitten suhteellisuusteoriasta, siitä paljonko kilo painaa tai voiko tietoisuus elää ruumiista irrallaan, on sidoksissa siihen kulttuuriseen ja historialliseen kontekstiin, jossa se luodaan. Totta, omenat putoilivat puista jo ennen painovoiman keksimistä. Mutta tämä vain tarkoittaa, että painovoimakin on vain kontekstisidonnainen selitys ilmiölle, joka on olemassa siitä riippumatta. Olettaessaan länsimaisen luonnontieteellisen totuuskäsityksen jotenkin universaaliksi mittariksi tällainen lähestymistapa esiintyy mielestäni kyseenalaisessa valossa suhteessa enemmistöön maailman kulttuureista, joissa ei käsitetä asioita samalla tavalla.

Edelleen, tiedeuskovaisuus sivuuttaa ihmisen eksistentiaalisen sidonnaisuuden, joka liittyy kiinteästi edelliseen. Me synnymme maailmaan, jota meitä opetetaan tulkitsemaan tietyllä tavalla. Meillä ei ole mitään objektiivista aparaattia, jolla voisimme tulkita todellisuutta sen ulkopuolelta. Olemme maailman osia myös ontologisella tasolla. Reflektiivisiä sellaisia, ehkä parhaimmillamme, mutta osia yhtä kaikki.

Se, mikä on syytä tässä välissä huomata on, että nämä seikat unohtuvat vakaumuksellisten ateistien lisäksi myös muilta fundamentalisteilta. Tästä syystä Dawkinsin ja muiden sivistyneiden ateistien kritiikki on varmasti pitkälti oikeutettua.

Länsimaiseen kulttuuriimme on myös iskostunut aika syvälle käsitys siitä, että kokemuksemme todellisuudesta on jotenkin yhteneväinen. Uskonnollisen kokemuksen ymmärtäminen perustuu tämän kyseenalaistamiselle. Kokemuksemme laatu määräytyy paljon niistä psyykkisistä ja fyysisistä valmiuksista joita meillä on. Monet mystiset traditiot opettavat hyvin käytännöllisesti, miten inhimillistä kokemusta voidaan laajentaa ja muuttaa. Tätä on tutkittu myös länsimaissa ns. Transpersoonallisen psykologian piirissä.

Se, että kaikilla ei ole kokemuksia, jotka ylittävät tieteen selitysmallit, ei tarkoita etteikö niitä olisi tai voisi olla jollain toisilla. Sama koskee ihmisen toiminnan rajoja. Esimerkiksi intialaisten joogien kykyä pysäyttää hengityksensä ja sydämensä pitkiksi ajoiksi tahdonalaisesti on tutkittu ihan luonnontieteellisin metodein 1900-luvun alusta asti. Jostain syystä näissä tutkimuksissa ilmenneitä seikkoja ei vain haluta tuoda laajalti julki. Itselläni ei ole kokemustietoa tällaisista kyvyistä, mutta minulla ei ole myöskään perusteita väittää niitä valehteluksi.


Dawkins, jonka teoksia en ikäväkseni ole lukenut, menee kuitenkin monien ihailijoidensa tavoin metsään siinä, kun hän muutoin varsin valistuneesta asemastaan samastaa uskonnon sen vulgaareimpiin tulkintoihin. Tästä johtuen Dawkins tietääkseni joutuu toteamaan, että hänen uskontokritiikkinsä ei koske esim. Buddhalaisuutta. Uskontotieteilijän näkökulmasta on huomautettava, että tässä tapauksessa uskonnon määrittelyn kriteereissä on jotain pahasti vialla, mikäli se sulkee jonkin selkeästi uskonnollisen ilmiön ulkopuolelleen. Koska en ole lukenut Dawkinsia, en ryhdy spekuloimaan, miksi hän on valinnut juuri tällaisen uskonnon määrittelyn, ja ottanut kohteekseen juuri nämä tietyt uskonnon ilmenemismuodot. Haluan kuitenkin alleviivata, että kyse on mitä luultavimmin tietoisesta, ideologisesta valinnasta.

Totta kai uskonto voi toimia tukena ihmisen todellisuuspakoisille kuvitelmille ja toiveille. Toisaalta, kokemukseni mukaan, sen päämääränä on usein juuri päinvastainen: Inhimillisen varmuuden, minäkeskeisyyden (ja jopa ihmiskeskeisyyden) purkaminen. Tässä mielessä uskonnollisilla perinteillä on edelleen hyvin paljon annettavaa, ja monien niistä voidaan katsoa jo ratkaisseen monia sellaisia ongelmia, joita filosofiset ja muut aatteelliset rakennelmat tuon tuosta pyrkivät lähestymään.

Kysymys jumalan olemassaolosta liittyy edelleen kysymykseen siitä, missä mielessä uskonnosta puhutaan. Se on kiinnostava aihe ja palaan siihen ehkä myöhemmin. Nyt menen tekemään jotain ihan muuta.

Antti Filppu kirjoitti...

Heh, en minäkään halua alkaa väittelemään mistään kenenkään kanssa. Uskon henkiseen vapauteen ja toivon, että sellaista ilmapiiriä saadaan lisättyä kaikkialle.

Paljon aina väännellään kristinuskoa ja sitten puhutaan buddhalaisuudesta ym vastineeksi; juuri kuten tuo Dawkinsin "jumalharha" ja muut. Se on yleistä. Samalla aina ihmellisesti on suuri vaara unohtaa, että esoteerisella tasolla nämä "uskontojen väliset erot" eivät enää päde samalla tavalla ollenkaan. Siksi olen itse enemmän ja enemmän vakuuttunut omalla kohdallani esim. antroposofian TIETEELLISYYDESTÄ, joka on aikalailla varteenotettava mahdollisuus vanhojen "uskontojen" sijaan henkisten ilmiöiden kanssa "vehtaamiseen", nyt ja varsinkin tulevaisuudessa. Kun pohjaa hengentieteelle, ei ole kyse enää "uskonasioista" vaan tosiasioista. ja siinä on kuuluisa Dawkinskin ollut ihmeissään, vaikkei sitä ole myöntänyt julkisesti. Itse allekirjoitan luonnontieteelliset tosiasiat, ne ovat täysin totta, mutta niiden totuus rajoittuu aikalailla materiaalisen maailman tasoihin - sen lisäksi on olemassa (ainakin hyvin vakavastiotettavana mahdollisuutena) äärettömyyksiä ja taas lisää äärettömyyksiä enemmän ja vähemmän "henkisiä" maailman tasoja, joihin ei materialistisen teiteen työkalut käy ollenkaan. en eivät näe eivätkä koe niitä. Ja niitä tulisi tutkia sata miljoonaa kertaa enemmän ja puolueettomammin kuin tähän asti on tehty "virallisen" tieteen nimissä. sata miljoonaa kertaa enemmän myös niitä märärahoja, ja heti.

Niin, eräs hengentieteilijä / kuuluisa taiteilja sanoi minulle toissaviikolla, että "luterilainen kirkko on saatanan kirkko". eikä kyse ollut mistään helvetillä pelottelusta, vaan siitä että....no, niin. Itse siis tosiaan sitten erosin kirkosta viime elokuussa. Mutta en tehnyt sitä netissä. Kävin pitkän ja antoisan keskustelun kirkkoherran kanssa. vähän sääli. koko juttu.

M:R kirjoitti...

Pitää ehkä tuoda esiin vielä että kyllä minä itseasiassa hyvin paljon ymmärrän ja jopa symppaan aika kovasti agnostikkoja, skeptikkoja ja maltillisia ateisteja, joiden kanta perustuu rehelliselle arviolle omasta todellisuuskokemuksesta, mutta ei sulje pois toisenlaisten kokemusten ja näkemysten mahdollisuutta. Ihailen esim. edesmennyt kirjailijaa John Fowlesia, joka oli pesunkestävä ateisti, mutta kirjojensa perusteella ymmärsi uskontoja aika paljon. Toinen hyvä esimerkki on niin ikään edesmennyt kirjailija Robert Anton Wilson, joka kutsui itseään "malli-agnostikoksi". Hän halusi asettaa kyseenalaiseksi aivan kaiken, ja luonnontieteellis-rationaalisesta lähtökohdastaan tutki ennakkoluulottomasti mm. rituaalimagiaa ja joogaa, todeten niiden toimivan. Wilsonin kohdalla tulee toki mainita myös miehen ennakkoluuloton asenne psykedeeleihin, mikä voi jakaa mielipiteitä.

Tältä pohjalta haluan kuitenkin alleviivata edellisessä kirjoituksessani esiinnostamaani kokemuksen moninaisuuden pointtia. Järki ei kykene ottamaan maailmaa haltuun. Siksi emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että todellisuus tulee aina lopulta yllättämään meidät ihmeellisillä tavoilla. Saattaa se persoonallinen jumalakin sieltä jossain vaiheessa kurkistaa, niin epätodennäköiseltä kuin se itsestänikin juuri nyt vaikuttaa.

Anonyymi kirjoitti...

Buber kirjoittaa hasidismista: "Ihminen ei voi lähestyä jumalallista kurottautumalla inhimillisen ulkopuolelle. Hän voi lähestyä sitä tulemalla siksi persoonaksi, joksi hän, tämä yksilö, oli luotu tulemaan."

Taidan olla Buberin linjoilla. Joskin tuosta kurottautumiskysymyksestä voi olla montaa mieltä.

M:R kirjoitti...

Niin, tuota Buberin juttua vastaava ajatus löytynee aika monista henkisistä poluista. Mutta voi olla paikallaan pohtia, tarkoitetaanko "itsekseen tulemisella" tai "itsensä tuntemisella" näissä yhteyksissä jokapäiväistä itsetuntemusta ja "oman juttunsa" tekemistä. Toki en halua riistää tulkinnanvapautta keneltäkään, vaan kehotan päin vastoin kulkemaan juuri (ja ainoastaan) siihen suuntaan mikä tuntuu ravitsevalta.