Minussa on liikaa kateutta. Vaikka älyllisesti tiedostankin, että sellaisten asioiden kuin tenttitulosten, työsuoritusten, jopa fyysisyyden kadehtiminen on pohjimmiltaan äärettömän typistävää, karkeaa ja rikollista, teen sitä silti. Hyvin karkeaa energiaa virtaa läpi älyn rautakourain ja pistelee seestä mieltä. Kateus on itseen kohdistuvaa, mutta siitä projisoituvaa vihaa ja pahuutta nostattavaa, kuluttavaa energiaa, mahmaa joka virtaa suonissa ja pakottaa minut aika ajoin toistuvasti tuhlaamaan aikaani, resurssejani ja ihmissuhteitani. En liene yksin. Suuri osa ongelmistamme ylipäätään perustuu kateuteen.
En osaa sanoa, onko kateus meihin biologisesti sitoutunut defenssi, mutta varmaa on, että yhteiskuntamme perustavimmat instituutiot, kuten koulujärjestelmä ja poliittinen elämä, vain vahvistavat ihmisten keskinäistä kateutta. Naapureilla ei ole välttämättä vilpitöntä halua kytkeytyä toisiinsa muodostaen katu- ja kyläyhteisöjä, koska he ovat siinä missä koululaiset ja opiskelijat, työttömät ja työntekijät tottuneet lapsesta asti kilpailemaan keskenään kaikessa ja kaikesta. Katsotaan, että hyvät arvosanat antavat paremmat eväät elämään. Arvottaminen alkaa jo ala-asteella, ellei tarhassa, ja vielä yliopistotasoinen opetuskin kannustaa keskinäiseen kilpailemiseen esimerkiksi tutkijan paikoista. Jopa työtodistuksissani ja sotilaspassissani on arvosanoja. Näin yhteiskuntamme jäsenet ovat oppineet arvioimaan itseään näennäisobjektiivisin kriteerein ja elämään jatkuvassa kilpailutilanteessa. Kilpailu ja keskinäinen vertailu ovat jo kauan aikaa sitten syöneet elintilan veljeydeltä ja hengensisaruudelta, ihmisen mahdollisuudelta vapaaseen yhteenliittymään (kts. Pennittömän oppitunti kansallisesta ekoanarkismista) ja siten mielekkääseen poliittiseen elämään. Edustuksellinen demokratiammekin on hyvistä puolistaan huolimatta vain yksi esimerkki siitä, millaisia lapsia kilpailuttaminen tuottaa.
Olen tuntenut ihmisiä, joihin luomani suhteet ovat olleet läpeensä piilotajuisen kateuden varaan rakentuneita, sen kyllästämiä ja juuri tuon perustan, valheellisen perustan katson myös tuhonneen nuo suhteet. Minun itseni tuntema kateus ajoi minut aikanaan käyttäytymään ylimielisesti, halveksivasti ja pelokkaasti, ja juuri tuohon käytökseen kätkeytyi se ”totuus”, että kadehdin kanssakumppaniani jollain, ehkä täysin triviaalillakin tasolla. Sanalla sanoen: hänellä oli tai hänellä näytti olevan sosiaalista, kulttuurillista tai henkistä pääomaa enemmän kuin minulla, mitä karkeat demonit minussa eivät voineet sietää. Suuri osa kateudestani tuntuu kietoutuvan koulujärjestelmän sosiaalistamaan kudokseen, irrationaaliselle mitta-asteikolle, jossa ihmisarvo, ihminen kykyineen on asetettavissa jotenkin pysyvästi arvosuhteeseen toisen ihmisen kanssa. Ylipäätään katson – ja näin kateus pukeutuu kunnianhimoon – että minun tulisi saada mainetta ja kunniaa sanotaan vaikkapa opiskeluissani, humanistisen tieteen aloilla, koska olen omasta mielestäni (tai ainakin niinä hetkinä kun piuka sattuu päähän pistämään) tehnyt verrattain paljon vuosien aikana asian eteen. Toisaalta tiedän, luojan kiitos tiedän, etten missään vaiheessa ole lukenut vapaa-aikanani, käyttänyt ilta- ja yökausia lukemiseen ”päteäkseni” myöhemmin, olen aina inhonnut ”pätemistä”, sitä kun ihmisen käytöksestä selvästi huomaa hänen polkaisseen paskaan, kun ihminen liittää omaan minuuteensa siihen selvästi kuulumattomia osia, osia jotka eivät ole sulaneet häneen kiinteiksi osiksi. Olen lukenut, opiskellut humanistisia aloja (ja myöhemmin muitakin aloja) kypsyäkseni, ollakseni itsessäni itselleni kypsempi. Kirjoittamisen lopetin, kun ymmärsin ettei minun tarvitse enkä halua kilpailla kenenkään kanssa kuvien, tekstien luomisen suhteen – siihen asti kirjoittamiseni oli nimittäin perustunut pitkälti sanataiteen nykyiselle (julkiselle) kultille, ei ajattelulle kielen kanssa ja kautta. Vuosikaudet olen sivistänyt itseäni, lukenut satamäärin kirjoja, saavuttanut omalla mittarillani tietyn (kirjaviisauden) tason, mutta aina löytyy ihmisiä, jotka ovat (tai näyttävät olevan) minua parempia, ja vaikka kuinka tiedän, ettei minua ja heitä voi verrata keskenämme kuin kapinen yhteiskuntamme, että pohjimmiltaan, ihmisyyden nimissä, minulla ja heillä ei ole yhteisiä arvottavia mittareita, kateus vihloo minua silti. Kateus vihloo minua silti, vaikka ihmisen elämä on kaikkinensa täysin ainutlaatuinen ja kaikenlaiset pyrkimykset asettaa elämät paremmuusjärjestykseen on tuomittu epäonnistumaan. Aina löytyy ihmisiä, katson, jotka ovat minua parempia ja jotka pääsevät samaan tai pahemmassa tapauksessa parempaan lopputulokseen pienellä, pienemmällä vaivalla. Ja tiedän, että sellaisten typeryyksien lavehtiminen syö omia resurssejani ja ruokkii demoneitani, eripuraa sosiaalisissa suhteissa ja sisälläni.
Voidaankin kysyä, kuinka suuri osa rakkaudestani johonkuhun lähimmäiseeni pohjaa jollekin sisäiselle kateustendenssille? Luonko suhteita ihmisiin joita kunnioitan, koska kadehdin heitä? Mihin ihmissuhteet pohjaavat, millaiset piilotajuiset kytkökset hallitsevat kaikkia sosiaalisia kontaktejamme? Kateus on henkilökohtaisista demoneistani yksi vaarallisimmista, koska suhteessa esimerkiksi laiskuuteen, laiskuutta pystyn vielä kontrolloimaan, mutta kateuden hallitseminen on jo paljon vaikeampaa – kuten sanottu, se onnistuu murtautumaan järkeni kontrollin läpi ja saattamaan minut ei-toivottavien affektien valtaan sysäten samalla liikkeelle impulsseja jotka pitkällä tähtäimellä tuntuvat murtavan vähä vähältä sosiaalista elämääni. Suora sykäys, jonka kateus aiheuttaa, on esimerkiksi kausittainen halu vetäytyä hiljaisuuteen, olla vaiti, pukea ”huonoutensa” siihen, ettei ole sanottavaa. Pohjimmiltani puhelisin ihmisten kanssa, kyselisin heiltä, jos vain osaisin paremmin tunnustaa, etten tiedä, että todellisuudessa ”kypsyyteni” ja keskustelutaitoni ovat pelkkää kateuden ja kunnianhimon värittämää kirjaviisautta, jos sitäkään. Argumentoinnista tai oman järjen käytöstä en tiedä juurikaan.
Pelkään, etten välttämättä onnistu koskaan poistamaan itsestäni kateutta, mutta toivon että kykenen tulevaisuudessa paremmin sublimoimaan sen terveemmäksi energiaksi, myötäelämiseksi ja –tunnoksi, aktiiviseksi, hyväntahtoiseksi ja kunnioittavaksi elinvoimaksi jota voisin jakaa – antaa jatkua – ympärilleni. Niin kauan kuin kateus hallitsee edes silloin tällöin tunne-elämääni, niin kauan katson ihmissuhteeni pysyvän murealla, heikolla pohjalla. Siten minun on pysyttävä valppaana. Kun ja jos kateus hiljalleen väistyy ja sublimoituu, voin alkaa nähdä ihmiset, ystävät, lähimmäiset yksilöllisemmin, ainutlaatuisemmin ja voimme yhdessä tavoittaa toisemme syvemmin. Tämä on utopia, mutta pohjimmiltani uskon, että kaikki tekemisemme, jopa arkipäiväiset askareemme, raukeavat tyhjiin ilman utooppista ainesta.
Neljännen tuotantokauden jälkeen suosittu tv-sarja O.C päättyi viimein. Katsoin yhtä jaksoa lukuunottamatta jokaisen osan, mistä tietenkin voidaan johtaa yksinkertainen kysymys: miksi? Miksi tuhlasin viikosta yhden tunnin tuijottaakseni tv-sarjaa, jonka sopivaa – tai ainakin oletettua – kohderyhmää lienevät teini-ikäiset tyttölapset ja muuten vain höttöiset nuoret? Syy on yksinkertainen: O.C vetosi minussa samoihin aineksiin kuin romanttiset komediat: mieltymykseeni sadunomaiseen, kiillotellun kauniiseen, ”siirappiseen” kulttuuriainekseen, jossa silti on säikeitä realismista, omista muistikuvistani ja totuuksistani. Alusta alkaen minua varmaankin miellytti O.C:ssa sarjan maailman tuonpuoleisuus, tietynlainen fantastisuus: Orange Countyn nuoret asuivat toteutuneessa amerikkalaisessa unelmassa, rikkaiden kakarat ja silti ja juuri siksi ongelmaiset. Mitä oikeutta heillä oli ihmissuhdeongelmiin? Koska ne ovat osa jokaisen teini-ikää. Tuon katsoin fantasian (väljässä mielessä) ja realismin leikkauspinnaksi. Toinen vastaava leikkauspinta oli oma kokemuksellinen minäni.