Rakkaudesta luonnollisuuteen

Alle kirjattu hummusohje näyttää olevan yksi erityisen merkityksellinen lenkki luopumisten sarjassa. Jo pidemmän aikaa olen nimittäin ihmetellyt, kuinka joistakin asioista - tässä tapauksessa esimerkiksi leivänpäällisestä sulatejuustosta ja juustosta - luopumisesta on tullut vaivatonta ja luonnollista. Aistin kehoni sen verran voimakkaammin nyt, että tunnen nopeasti, milloin esimerkiksi jokin ruoka-aines tai juoma ei sovi (enää) minulle. Voi olla, että ulkopuolisen silmiin oma toimintani näyttää ehdottomuutena ja ryppyotsaisuutena, mutta voin vakuuttaa, etten tee asioita joita en halua. En tee asioita, jotka ovat luontoni vastaisia. Luopuminen on luonnollista - lause, joka tänä päivänä on varsin huonossa huudossa. Kun luopuu tai jättäytyy syrjään entisistä, tutuista ja ehkä turvallisistakin asioista ja rutiineista, alkaa huomata, kuinka myös kokeva ihminen muuttuu pikkuhiljaa - siksi entisten elämänrutiinien muistelu voi tuntua aivan käsittämättömältä, aivan kuin vuosien välissä oli kilometrien kerros rapaa, nuoskaa ja ymmärtämättömyyttä. Miten olen voinut toimia tällä tavalla? Kuka on tuo hahmo, jolla oli tuollaiset pinttymykset? Siten kai kokijan suhde myös muihin kokijoihin muuttuu alati, asemia vaihdetaan, toinen istuu penkillä, toinen katsoo kamanan alta, todellisuudet lähenevät ja etääntyvät - ainoastaan kokija itse, kokija itse liukuu kanaviaan pitkin, ihmettelee itseään ja ympäröivää. Siinä ei ole niinkään kyse liikkumisesta menneisyyden ja tulevaisuuden akselilla, vaan liikkumisesta tietoisuudentilasta toiseen, mikä omalla tavallaan merkitsee juuri lukemattomiin sisäisiin avaruuksiin kohdistuvia tutkimusretkiä. Siinä ohessa aika on voitettavissa keskittymällä siihen, mitä on. Ja mitä enemmän on, sitä vähemmän kiinnostaa, mitä oli ennen tai mitä tulee olemaan.

Luopumiset raivaavat ennen kaikkea tilaa omalle tekemiselle, omalle keskittymiskyvylle. Merkityksettömästä tulee todella merkityksetöntä, siihen kiinnittää vähemmän huomiota, eikä liiemmin joudu ulkoapäin ohjautuvien, laskelmoitujen affektien valtaan. Toki niihin törmätessään voi hämmästyä, mutta sellaisissa asioissa ei tapaa enää lillua. Mitä esimerkiksi mediassa ennen saattoi ärsyttää, alkaa vain vähitellen kiinnostaa yhä vähemmän - aivan kuin omasta inhostaan (ja kiintymyksestään tuohon inhoon) vain päästäisi irti. Se on ehkä sosiologian tai mediakulttuurin näkökulmasta kiinnostavaa, mutta ei ihmisen tekemien perimmäisten valintojen ja elämäntuntojen valossa vain kovinkaan kiinnostavaa. Eläminen on paljon mielekkäämpää. Oman elämän eläminen ja itselle tärkeiden asioiden oivaltamien ja toteuttaminen ovat paljon tärkeämpiä asioita.

Magian näkökulmasta kaikella, mitä ihminen tekee, on merkitystä. Itämainen filosofia kehottaa olemaan välittämättä turhuuksista ja esimerkiksi Hatha Yoga Pradipikan mukaan julkisilla paikoilla (pitkäaikaisen ja toistuvan) lorvailun katsotaan olevan ihmiselle pikemminkin haitaksi kuin hyödyksi. Ihmisiä voi varmasti tavata muuallakin, kodeissa, luonnossa, siellä ja täällä. Itselleni taannoinen, paikallisessa huvikeskuksessa näyttäytyminen oli ainakin sosiaalisen jälleennäkemisen nimissä valtavan antoisa, olin hyväntuulinen koko illan ajan, vaikka fyysisesti seuraukset olivat eittämättä haitalliset: lihasjännityksiä ja kehon tukkoisuutta. Ennen en olisi mennyt vastaavaan baari-infernoon ikimaailmassa. Nyt seisoin ja ihmettelin ympäröivää lumoutuneena. Tällaistakin on! Ihasteluni ei kuitenkaan tarkoita, että mieleni tekisi pikimmiten vastaavaan paikkaan uudelleen ja toistuvasti: “mieluummin en”. Toivon, että olen vain liikkumassa kohti suvaitsevaisempaa, iloitsevampaa ja alttiimpaa tietoisuudentilaa, tilaa jossa luottamukseni ihmisen omaan ymmärrykseen toimia ja liikkua (heille) parhaalla mahdollisella tavalla on vahva. Enimmäkseen ihmiset ovat mahtavia, niin hämmästyttäviä, niin kauniita henkiruumiinsa eri puolilta nähtynä, että huomaa äärimmäisen kirkkaan kiinteän pisteen, oli mutaa - rapaa, nuoskaa ja ymmärtämättömyyttä - edessä ja välissä kuinka paljon tahansa.

Viherpippurihummus leivän päälle

4-5 dl kikherneitä
1 kasvisliemikuutio
2 laakerinlehteä
2 valkosipulinkynttä
3 rkl tahinia eli seesamitahnaa
2 rkl rypsi- tai oliiviöljyä
n. ½-1 sitruunan mehu
10-20 murskattua viherpippuria

1. Liuota kikherneitä yön yli. Kaada vesi pois ja keitä herneitä uudessa, laakerinlehdellä ja kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä noin tunnin ajan. Kaada lopuksi keitinvesi pois ja nouki laakerinlehdet pois.
2. Lisää kattilaan paloitellut valkosipulinkynnet, tahini, rypsi- tai oliiviöljy, viherpippuri ja sitruunamehu sekä halutessasi ripaus soijakastiketta.
3. Sekoita sauvasekoittimella seos kiinteäksi tahnaksi.

Vihje: viherpippurin sijaan voit käyttää maustamiseen esimerkiksi juustokuminaa, paprikaa, mustapippuria tms. oman maun mukaan.

Karhunkäyntiä, saunatonttuja

Saunatonttu ja kotihaltija pitävät kai huolen siitä, että voin paremmin kuin koskaan ennen. Ajan lisääntyessä ilmaantuu tilaa ennen kaikkea luovuudelle. Ensinnäkin olen alkanut piirtää. Piirsin lapsena aika paljon, enimmäkseen sarjakuvahahmoja, pikku-ukkoja ja myöhemmin bändilogoja, mutta ajan saatossa sekin jäi. Jälkeenpäin muisteltuna yksi piirtämismotiivin kasvattajia oli ulkoinen, omien töiden vertaaminen muiden samalla luokalla olevien piirrostaitoisiin töihin. Koska jäin siinä pohjimmiltaan psyykkisessä kisassa aina palkintosijoitta, piirtäminen oli aina yhtä sisyfoksentyötä - eli sen verran tappista, etten ihmettele, miksi piirtäminen silloin jäi. Nyt, jo viikkoja selittämättömänä minussa ja mieleni liepeissä viipynyt tarve piirtää, sai lopulta purkautumiskanavan, kun aloin spontaanisti piirtää kuvapäiväkirjaa. Lähinnä piirrän kaaria, viivoja, ristejä, alkeellisia geometrisia kuvioita, minä pulppuan kynään ja olen hiljaa. Piirtäessä ei oikeastaan ajattele, kynä tekee työn, piirtää kaaren, ja silti kynää liikuttaa jokin muu kuin tietoinen mieli. Se on uskomattoman intensiivistä ja rentouttavaa.

Toiseksi aloin tehdä musiikkia. “Musiikkia” on tietenkin väärä sana - ei niin ole asian laita, musiikin kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä. Pikemminkin aloin nauhoittaa ääniä ja muokata niitä. Sekin on tekemistä, jonka päämäärä on tekeminen itse. Niinikään se on uskomattoman intensiivistä ja rentouttavaa, ja toisaalta sietämättömän jännittävää kun huomaa, millaisia kokonaisuuksia yksittäisiä raitoja yhdistelemällä voi saada aikaan.

Kumpikin alue tuntuu minulle täysin uudelta maailmalta, ennen kokemattomalta. On selvää, että ymmärrä kummastakaan juuri mitään, mutta kuten alkaessani joulunseudulla ommella, uskon että antautumalla tekemiselle itsessään myös tulos on sellainen kuin sen tulee olla. Tuolla tuloksella ei ole minkään valtakunnan vertailuarvoa, ja se jos mikä, minua siinä innostaakin.

Molemmissa on nimittäin ennen kaikkea kyse oman tunne- ja elämysrepertuaarin elvyttämisestä. Liian kauan ajattelin, että luovuudella täytyy olla elääkseen jokin ulkoinen päämäärä, oli se sitten piirros, drone-kappale, runo tai kokonainen taideteos - vasta nyt myöhemmin olen alkanut ymmärtää, puhuttuani itseäni tarpeeksi kauan ristiin, että taiteen tekemisen ydin on tekemisessä itsesssään, ei missään muussa. Toinen osatavoite on yksinkertainen: omien rajojen kartoittaminen. Olen jo aiemmin kirjoittanut muutamista rajoista, joilla esimerkiksi viime vuonna kävin niin fyysisyyteni kuin taitojeni suhteen - nyt lähestyn taas yhtä henkilökohtaista rajaa. En halua todistaa, että kuka tahansa voi tehdä esimerkiksi musiikkia, minä en tiedä sellaisesta mitään enkä oikeastaan välitä, haluan vain ottaa ja astua sille kynnykselle, jossa alkaa oma ääneni, omat fyysiseen olemassaolooni sidotut rajani. Minulla on ollut ja on edelleenkin patoutumia koskien omaa äänenkäyttöäni. Olen esimerkiksi niin kauan kuin muistan pelännyt tuottaa kovaa ääntä tai olla jollain tapaa fyysisesti ja äänellisesti esillä, olen pelännyt epäonnistumista, julkisuutta, (muotoon liittyvää) nauruntirskahdusta jossain takana (tai mikä pahempaa, edessä tai vieressä). Totuus on, että jos joku nauraa “minulle”, älyttömyyksilleni, fyysiselle olemukselleni, harrastuksilleni, mille tahansa “minussa”, ei se minulle oikeastaan kuulu, hyvä vain jos joku saa iloa. Jos tuotan iloa toiselle ihmiselle, ja vieläpä itse ilon tuottajana koen naurunaiheen jotenkin merkityksellisenä tekemisenä, mikä onkaan parempaa! Omassa äänessä, kehossa ja olemuksessa ei ole mitään hävettävää, se minun on viimein ymmärrettävä.

Julkaisuista ja blogeista

Suomalaisen ajattelun piirit kulkevat tätä nykyä kovin mielenkiintoisia ratoja. Valtavirrasta syrjään vetäytyneiden kuoro on yhä kirjavampi. Silti tietyistä runoilijoista, tutkijoista ja itsenäisistä ajattelijoista - yhdistäköön heitä nyt vaikkapa taiteeseen ja yhteiskuntafilosofiaan orientoituneisuus - on muodostunut eräänlaisia portinvartijoita; osa heistä saattaa vilahtaa valtakunnan ykkösmedian sivuilla, mutta heidän varsinaiset ajattelunsa kuhisee sellaisissa lehdissä kuin Nuori voima, Niin&Näin ja Filmihullu. Kuitenkin näyttäisi siltä, että vasta blogeissa ja verkkomedioissa veri punnitaan, vasta niissä omaäänisyys pääsee esiin, samoin kumartelemattomuus auktoriteetteja kohtaan, olipa kyseessä sitten suomalainen kulttuurikeskustelu tai ranskalainen ajattelu. Jos taitaa astua yli painetun sanan totuudellisuuden ja siihen liittyvän kirjoittajan auktorisoimisen, voi huomata, että Suomi on täynnä mielenkiintoisia, keskenään tasavertaisia ajattelukeskittymiä tai ihmis- ja hengentieteisiin orientoituneita pienyhteisöjä. Saattaa olla itse asiassa niin, että oikeasti vaikutusvaltainen puhunta löytää paikkansa vasta varjoissa. En sano tätä sillä, etten toivoisi myös suomalaisiin kulttuuripiireihin tuoreempaa, älyllisempää otetta - ja sille edellä mainitun kaltaiset portinvartijat antavat kyllä hyvän pohjan -, katson vain poliittisten vaikutusmahdollisuuksien olevan paremmat verkkokeskusteluissa ja vastaavissa piireissä.

Ystäväni julkaisevat Virta-lehteä. Olen katsellut Virtaa jo pitkään ja ihaillut, kuinka oikeastaan ainutlaatuista ajattelua sen sivuilla on esiintynyt. Virta näyttää olevan eräänlainen kahleista ja paineista vapaa ajatteluvyöhyke, jonka lukijakunta ei välttämättä ole (vielä) kovinkaan suuri, mutta joka tarjoaa tekijöilleen ja lähipiirilleen paljon tärkeää yhteisestä tekemisestä uskon luomiseen - uskon luomiseen siinä mielessä että lehti omalla olemassaolollaan tukehduttaa auktoriteettiuskon ja osoittaa, että periaatteessa kuka tahansa voi olla “intellektuelli”, itsenäinen kirjoittaja tai ajattelija, jos vain tohtii paineitta päästää ajattelunsa esiin. Ajatus julkaisusta kuitenkin jo itsessään takaa, että kirjoittajat ymmärtävät, mikä on mielekästä ja mikä ei. Luullakseni myös suurimmassa osassa blogeista pätevät osittain samat lait. Tässä mielessä ne puolustavat jopa paremmin paikkaansa kuin edellä mainitut suuremmat kulttuurijulkaisut, joilla näyttää olevan verrattain tiukempi linja ja tiettyyn muottiin pusertunut tapa tehdä, synnyttää ajattelua, vaikka toisaalta ne ovat ainoastaan hiukan suuremmalla volyymilla realisoituvia pieniyhteisöjä ja kirjoittajapiirejä, jotka keräävät vaikutteita toisiltaan ja suosittelevat toisilleen viimeksi kokemaansa. On vain piintynyt näköharha, että nämä lehdet edustaisivat jotain pitkällä tähtäimellä ja yksilön kannalta laadukkaampaa ajattelua kuin “kenen tahansa” tuottama anonyymi tekstuaalisuus. Iloitsen kuitenkin vilpittömästi kaikesta ajattelusta, jota tässä maassa harjoitetaan, vaikka suosinkin niitä saroja, joista emme juurikaan kuule. Kulunutta olisi puhua mistään uusheimolaisuudesta, mutta itseäni ainakin miellyttää, että saan jakaa kiinnostustani ja sympatiaani monelle taholle, olipa kyseessä sitten runous tai rituaaliambient ja silti olla niiden ihmisten kanssa läheisissä väleissä, joiden katson harjoittavan sen tyyppistä elämää, johon mukautuminen onnistuu minulta parhaiten ja johon minäkin voinen tuoda oman lisäni.

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi"

20 päivää kestänyt sydäntalven pyhä aika on nyt viimeistään päättynyt, ja uusi kuu nousee jo. Niin alkavat härkäviikot taas, samoin kuin arkiset askareemme. Ja niin on karhu huokaissut unissaan: “yö puolessa, nälkä suolessa” ja talvenselkä taittunut. Keväinen elinvoima on herännyt - se virtaa paitsi luonnossa myös meissä, punaisena meidän suonissamme, syvällä, ja Nuutti, joka teillä nyt liikkuu, on voimiemme kuva, hän joka valmistautuu paraikaa kosioonsa saadakseen vain surmansa, painuakseen takaisin yöhön. Niin kuluvat kuukaudet, niin varttuvi väki. Antaa valon nyt tulla, me luovutamme yhdessä pimeämme. Tervetuloa!

Tears wept in empathy shall be wiped away by God?

Jonkinlaisesta tunne-elämän repertuaarin lavenemisesta kielii se tosiasia, että olen viime aikoina alkanut kyynelehtiä yhä useammin eri taidemuotojen äärellä. Erityisesti tämä näkyy suhtautumisessa elokuvaan: ennen minua liikuttivat kyyneliin lähinnä romanttiset komediat, Jacques Demyn Cherbourgin sateenvarjot ja Andrei Tarkovskin Peili. Nyt mieleen palautuu ainakin viime ajoilta neljä elokuvaa, joiden aikana olen kyynelehtinyt: Terrence Malickin The New World, Markku Pölösen Lieksa!, Peter Weirin Fearless (suom. Peloton) sekä John Boormanin klassinen Excalibur. Pölösen Karjalan kunnailla- sarjan aikana olen kyynelehtinyt joka jaksossa. Mainittuja elokuvia (ja tv-sarjaa) ei mielestäni yhdistä mikään sen luontoinen pateettisuuden rekisteri, että sillä voisi selittää tyhjentävästi, miksi kaltaiseni katsoja liikuttuu. Pikemminkin väittäisin, että syy taitaa olla katsojassa (ainakin niin haluaisin uskoa).

Aiemmin reagoin vahvasti siihen, jos jokin elementti elokuvassa oli “klassisen ylielokuvallinen” ts. erityisen kaukana realismista (esim. se klassinen “tyttö tapaa pojan ja lopussa he saavat toisensa kaikenlaisista obstaakkeleista huolimatta“) tai vastaavasti baudrillardilaisessa mielessä “todempaa kuin tosi” (ja siten aktuaalisesta maailmasta väistämättä erillinen, oma tasonsa), siis simulakrumi. Nykyisin minuun vetoaa “hyvään pyrkivä elämänmakuisuus” tai kuten Excaliburin tapauksessa “hyvään pyrkivä elämänhakuisuus”. Kun esimerkiksi Eco jakaa tulkitsijan tavan kokea narratiivinen taideteos summittaisesti kahtia, siis “naiiviin” (joka on selkeästi tekijän ja teoksen kertojan asettamissa lieoissa ja elää tekstin mukana, pitää tekstiä itsestään selvästi totena) ja “kriittiseen” (joka osaa ennakoida teoksen narratiiviset harhaanjohdot ja ansat sekä nauttii nimenomaan tekstin kirjoittajan ja kertojan naiiville lukijalle asettamien sudenkuoppien väistelystä ja toisaalta niiden taiturimaisuudesta eli tässä tapauksessa “symppaa” tekijää ja kertojaa, muttei välttämättä usko häntä kuten naiivi lukija), ja vaikka en itse lähtisi tekemään noin selkeää kahtiajakoa, nautin toki molemmista, mutta mieluummin kyllä asetun naiivimman lukijan asemaan, joka on kokemuksellisesti paljon vahvempi kuin pelkkä tekstiteoreettinen lähestymistapa. Teoriassahan oletamme avatessamme kirjan tai laittaessamme dvd-levyn soittimeen, että alkamassa on koherentti ja tiettyjä perussääntöjä noudattava taideteos, ja näin ollen olemme ensisijaisesti, väittäisin, naiiveja lukijoita. Mitä enemmän kirjallinen kompetenssi, siis ymmärrys tietyssä taiteessa vallitsevista geneerisistä ja yleisistä lainalaisuuksista vankistaa asemaansa, sitä enemmänhän voisi olettaa meidän siirtyvän taiteen kokijoina kohti em. kriittistä lukijaa. Toki osin näin onkin, mutta oman kokemukseni perusteella katson taiteesta, erityisesti elokuvasta nauttimisen, perustuvan kompetenssin lisääntyessäkin tietoiseen uutuuden ja tuttuuden yhteenliittymiseen, mikä puolestaan nojaa enemmän naiiviuteen ja vaikka se tuokin mukanaan ongelmia, esimerkiksi tyypillisen genre-elokuvan, jossa ei ole mitään “ylijäämäistä“. “Ylijäämä” siis genrelleen tyypillisten elementtien ulkopuolelle jäävä tuore aines (joka kumuloituessaan voi synnyttää uusia genrejä) voi aiheuttaa vahvojakin tunne-elämyksiä, mutta enimmäkseen sitä näyttäisi aiheuttavan juuri se tuttuuteen liittyvä tulkitsijan varmuus, että “lopussa kaikki käy hyvin”, mikä voi näin käydessään purkautua kyynelinä tai asettuessaan ylijäämäiseksi (esim. genrelle epätyypillinen lopetus) aiheuttaa turhautumista ja ärtymystä.

Tämä erittely vie minua kuitenkin kauemmaksi varsinaisista mielenliikutuksieni syistä. Liikutun edelleen myös edellä mainitusta syistä, mutta viime aikoina olen alkanut entisestäni tuntea empatiaa taiteessa esiintyviä henkilöhahmoja kohtaan, joten kun kuningas Arthur saa vihdoin maistaa Graalin maljasta ja Perceval ilmoittaa hänelle, että “kuningas ja maa ovat yhtä”, samoin kuin kuningas ja miekkakin, ja tästä alkaa Arthurin parantuminen, en voi olla heltymättä. Empatia liittyy toki kiinteästi niihin elämän perusvoimiin, jotka ylläpitävät ja vahvistavat sitä (sehän muistaakseni liittyi myös muihin Graal-variaatioihin) ja niin ollen en osaa kuin katsoa sen myötä elämisen henkisessä mielessä edistykselliseksi. Juuri empatia lisää keskinäistä ymmärrystä ja universaalia rakkautta, ja tekee meistä astioita. Saattaa olla, että tähän empatiaan kasvaminen on oman elämänkokemukseni ja -työn johdannaista, mutta erottamatonta siitä ovat taidekasvatus ja eri taidemuotojen äärellä eläminen.

Alamaailman väki

“So the Masters, as we picture them, are images in our imagination, as indeed are all inner plane entities, human, angelic or elemental. But this does not mean that they are the product of our imaginations. They are real beings on their own level. And the level of the Masters corresponds to the Sephirah Chesed, which is a sphere where forms are of the density of the processes of the abstract mind or intuition. (…)

Obviously if one is going to start holding interior conversations with projections of one’s own imagination it does not require much dissociation of consciousness to land one into the strange worlds of schizophrenia and hallucination. That is why practical occultism should be carried out under strictly controlled conditions and with a definite purpose in mind, and it is the reason for opening and sealing riuals before and after practical work.

Whilst early propagandists on behalf of the existence of the Masters may not have fallen into schizophrenia it appears that many were the victims of hallunication in that they confused their planes, mistaking astral consciousness for physical reality. Thus one reads accounts of meetings with such and such a Master in a railway train or public park, with detailed descriptions of dress, including top-hat, umbrella and all.

Anyone having any conception of what the Masters really are must realise that accounts of such alleged physical manifestations are complete balderdash. However the fact is that there is truth behind the folly and self-deception and it is an appalling tragedy that the foolish way in which the facts have been presented in the past has led many to dismiss the whole subject out of hand - and frankly one can hardly blame those who have done so.

The Masters, or Inner Plane Adepti, are human beings who have gained all the experience, and all the wisdom resulting from experience, necessary for their spiritual evolution in the worlds of form. They are thus ‘just men made perfect’. All souls, when they have become free of the necessity for birth and death, can go on to higher evolution in other spheres, but some elect to stay behind in Earth conditions in order to help on their ’younger brethen’ in their progress through cyclic evolution on this planet. These are the Masters, and there are many of them, though only a few are known to humanity by name for it is only the ’teaching Masters’ who communicate directly with us.

It is this ’College of Masters’ that forms the upper reaches of the planetary Hierarchy of human beings, just as the Archangels form the upper reaches of the Angelic and Elemental Hiearchy. The function of the Masters is to mediate divine forces, or the Will of God, to humanity and thus can they be considered to operate in the Sephirah Chesed." (Gareth Knight: A Practical Guide to Qabalistic Symbolism. vol. I On the Spheres of the Tree of Life. 1965/2001, p. 115-117)

Erakko (Atu IX) vaeltaa takaisin pimeästä kantaen aurinkoa

Tunnen vahvasti luonnonrytmit sisälläni. Aina vuosittaisten lakipisteiden tienoilla minut valtaa tunnepohjainen apeus, joka liittyy yhden vuodenajan päättymiseen ja toisen alkamiseen. Noissa liminaalitiloissa meidän on irtauduttava vanhasta ja orientoiduttava seuraavaan, myönnettävä että tuli karkaa käsistämme ja hiipuu, tai vastaavasti riistäytyy hallitsemattomaksi. Joillekin kesä, jolloin luonto näyttäytyy kenties vivahteikkaimpana, ja sen loppuminen aiheuttaa jopa surua. Minulle joulunseutu ja kalenterivuoden päättyminen ovat vähintään yhtä tärkeitä tunnemyrskyjen ja ihmissuhdehuolien aikoja, ei niinkään vuoden päättymisen ja vanhenemisen takia, vaan nimenomaan talven lopunaikojen alkamisen tähden: joulu ennustaa valon ajan alkamista, merkitseehän se kouriintuntuvasti valon syntymää. Tämä taas kytkeytyy tiukasti yksilölliseen rakenteeseen, jossa talvi edustaa kokoonvetäytymisen, hiljaisuuden ja rauhallisuuden aikaa, kun taas kesä on villin rakkauden, sosiaalisuuden ja eloisuuden aikaa - minun luonnolleni ensin mainittu on aina ollut kiitollisempaa. Mutta myös käänteisesti: joulu on perheen yhdessäolon aikaa, monenluontoisten elämänkumppanien aikaa, jonka loputtua on taas palattava maailman ja turhuuden turuille ja toreille, eroon monista lähimmäisistä. Minä olen aina viihtynyt mieluummin pimeässä, en synkistelyn takia, vaan sen tähden, että juuri pimeässä näen asiat, rajat ja näkymättömän selkeämmin. Oli miten oli, apeuden selättääkseni seuraan Hipon esimerkkiä ja vastaan jo viime vuonna tutuksi tulleeseen vuosikyselyyn.

1. Mitä teit vuonna 2007 sellaista, jota et ole tehnyt aiemmin?
Vuosi 2007 oli monessa suhteessa varsin merkittävä. Eritoten tulen muistamaan sen vuotena, jolloin muutin pois Tampereelta pienempään kymenlaaksolaiseen kaupunkiin, joka toivon mukaan on vain välietappi maallemuutolle. Heti asetuttuani asumaan sain useammastakin paikasta töitä, ja olin niissä toimissa vuoden loppuun. Jaoin postia ja sain nähdä ruumiillisen työn edut ja haitat sekä sen, kuinka tietyntyyppinen työ muokkaa tekijästään tietynlaisen - postin väestä minulla ei ole liiemmin ylistävää sanottavaa, mutta työn mielekkyyttä en käy kiistämään; samalla se sopi melko hyvin klassisen marxismin näkemykseen työn luonteesta, työajasta ja yhteishyvällisyydestä. Postin työ oli ennen kaikkea yhteishyvällistä, tärkeää työtä, vaikka sen julkisuuskuva onkin melko pirteän nolostuttava. Toisessa työpaikassani viihdyin melko paljon paremmin ja se vastaa paljon paremmin ”koulutustani”, vaikka missään vaiheessa en olekaan nähnyt yliopisto-opiskelua mitenkään välttämättömänä tulevan työn laadun ja arvostuksen edistäjänä - päinvastoin olen pitänyt ihmistieteiden opiskelua itseisarvoisen sivistävänä, yhteiskuntakelpoiseksi valmistavina, kun taas työ itsessään on jotain joko kutsumusperustaisesti tai sitä tehdään yhteishyvän ja elannon takia. Esimerkiksi taiteen tekeminen on hyvinvointivaltiossakin pitkälti riippuvainen apurahoista tai jonkinlaisen elintason ylläpitämisestä, enkä edes katso taiteen tekemistä työnä, sillä tässä yhteiskuntakontekstissa se ei ole asetettavissa samalle tasolle vaikkapa teollisen työn kanssa. Ideaalisesti taidetta tehdään toivoakseni pitkälti kutsumuksesta, ei mittatilaustyönä, ja näin ollen se jos mikä on pikemminkin leikinkaltaista, leikkiä vastakohtana työlle. Kuluneen vuoden aikana olen entisestään vakuuttunut, että tekisin mieluusti koko ajan osa-aikaista työtä - en ehkä ansaitsisi niin paljoa, mutta minulla jäisi aikaa itselleni ja hengentieteiden harjoittamiselle. Tätä toivon monille muillekin. Vaikka operoinkin lähinnä toiveen parissa, juuri tämä - nykyinen työnjako yhteiskunnassamme - on paitsi vastenmielinen myös ihmistä konkreettisesti orjuuttava. Palaan siis edelleen nietzscheläiseen väitteeseen yli kahdeksan tunnin työpäivästä orjuutena. Kaiken kaikkiaan olin siis vuodesta 2007 valtaosan päätoimisesti töissä, mikä oli sinänsä jo melko käänteentekevää.

2. Piditkö uudenvuodenlupauksesi?
Muistelisin, etten tehnyt uudenvuodenlupauksia. Siitä huolimatta pysyin sillä tiellä, jonka olen valinnut ja vuoden mittaan sillä kulkeminen kävi entistä olennaisemmaksi, ja asioista luopumisesta ja toisten asioiden omaksumisesta tuli entistä luonnollisempaa.

3. Synnyttikö kukaan läheisesi?
Kukaan varsinaisesti ihan lähipiiriin kuuluva ei synnyttänyt, mutta ulomman piirin hyvä tuttavapariskunta kyllä. Pojan nimeksi tuli Aapeli. Nimi valittiin kalenterin manuaalisesti selaamalla.

4. Kuoliko kukaan läheisesi?
Ei kuollut, vaikka jos asiaa tarkastelee yhtään symbolisemmin, useampikin tärkeä läheinen kuoli, poistui, muuttui maahiseksi. Näyttää siltä, että heidän hiljaisuutensa merkitsee heidän kuolemaansa minussa.

5. Missä maissa kävit?
Virossa, Viljandin ihastuttavassa pikkukaupungissa jossa järjestettiin aivan yhtä ihastuttavat kansanmusiikkifestivaalit.

6. Mitä haluaisit vuodelta 2008 sellaista, joka ei onnistunut vuonna 2007?
Toivon, että saamme vielä tämän vuoden puolella kahteen otteeseen - nyt kevättalvella ja ensi syksynä - hurjat määrät lunta ja pakkasta koko Suomen alueelle. Suomalaisen luonnonrytmien vääristymät (jotka ilmiselvästi johtuvat ilmastonmuutoksesta) etenkin talven suhteen masentavat minua kenties eniten tätä nykyä. Toiseksi toivoisin voivani jatkaa samaan malliin, työskenteleväni yhteishyvällisesti parina päivänä viikossa ja omistautuvani loppuajan itselleni ja hengentieteille ja tapaavani loma-aikoina entistä useammin ystäviäni, lähimmäisiäni ja uusiakin, totta kai ihastuttavia ihmisiä sekä tulevani hyvin toimeen heidän kanssaan ja oppivani heiltä alati uutta. Koska mainitsin jo lomat, kolmanneksi toivoisin voivani matkustaa koti- ja lähimaissamme ystävieni ja lähimmäisteni kanssa sekä erityisesti liikkua luonnossa.

7. Mikä päivämäärä säilyy muistissasi vuodelta 2007?
2.5.2007 oli muuttopäivä. Päivää edelsi loputtomalta tuntuva säätäminen ja hösääminen, roki-sohvasta luopumisyritykset ja vuoden aikana karttuneen stressin huipentuminen ranskan tenteissä. Tavarat saatiin kuin saatiinkin mahtumaan yliopiston pakettiautoon, joskin kaikki mahdollinen piti purkaa osiin, ja matka taittui melko vaivattomasti. Itse asunto, johon muutin rakkaani kanssa osoittautui kesän mittaan melko tukalaksi. Siksi on mainittava myös toinen päivämäärä: 3.10.2007 elämänlaatu parani entisestään, kun muutimme nykyiseen asuntoomme, 1910-luvulla rakennettuun kasarmirakennukseen. Uudessa, avarassa asunnossa elämämme on ollut jokseenkin täydellistä, etenkin kun kaupungin varsin kyseenalaisen yksityisautoiluintoilun kokoontumisajot ovat jääneet kauemmas, ja asumme varsin hiljaisella asuinalueella. Kaupungista on myös sanottava, että vaikken periaatteessa erityisesti välitäkään kokoomuslaisen kaupungin tietyistä käytänteistä, muuttui henkinen ilmapiiriini ja elintilani konkreettisesti muuton myötä. En kaipaa oikeastaan yhtään Tampereenkaan kokoiseen suurkaupunkiin, jonka kuulohavaintojen ulkopuolelle jäävä metelitaso ylitti kaikki ihmisille suotuiset määreet. Toiveajattelua tai ei, kaupunki on sopivan kokoinen vieraannuttaakseen minut suurkaupunkien ylellisyyksistä tarjoten silti tarvittavat määrät erikoispalveluja (kirjasto, ekokauppa jne.) ja valmistaen minua kohti tätäkin otollisempaa maaseutuympäristöä.

8. Vuoden suurin saavutuksesi?
Saattaa olla, että vuoden yksi varsinaisista saavutuksista oli henkilökohtaisen elämän saralla tapahtuneet spontaanisti paikkansa ottanut 19 kilometrin juoksulenkki syksyisessä metsässä sekä kolmet housut, jotka ompelin joulun aikana nälkämailla. ”Housuprojektista” mainittakoon sen verran, että aloitin suunnittelun jo syyskuussa, kun tympäännyin lopullisesti miehille suunnattujen vaatteiden yksipuolisuuteen. Ennen ensimmäisiä lakanoista ommeltuja harjoitushousuja en ollut käyttänyt ompelukonettakaan 13-14 vuoteen, joten sikäli tulos on merkittävän hyvä ottaen huomioon, että varsinaiset käyttöhousut (2 kpl) ovat kaiken lisäksi suhteellisen istuvat ja pitävät helmoissaan vain minimaalisesti suunnittelu- tai ompeluvirheitä.

9. ...ja suurin epäonnistuminen?
Suurimpana epäonnistumisena on jäänyt jotenkin kaikin puolin stressaavan kevättalven aneeminen osallistuminen kirjallisuustieteen seminaariin. Varsinainen kirjoittamani lähemmäs 40 sivun seminaarityökin on omasta mielestäni paikoin epäonnistunut ja kärsii rakenteellisesta vaillinaisuudesta. Ranskan ja ruotsin koearvosanoja en jaksa enää edes muistella. Kaiken kaikkiaan kevättalven rasittavuus kiteytyy joskus jo tammi-helmikuussa otettuun parin kolmen päivän hermolomaan, mikä kohdallani oli ainakin tuohon päivään saakka ollut erittäin harvinaista.

10. Kärsitkö vammoista?
En yhdestäkään, enkä fyysisesti sairaana ollut päivääkään.

11. Mikä oli paras asia, jonka ostit?
Ostin syksyllä kannettavan tietokoneen, joka näyttää vapauttaneen minut erityisen hyvin monista kirjoittamiseen liittyvistä estoista. Kaiken lisäksi voin vielä nautiskella sohvallamme - jonka ostaminen kesällä on tuonut ainakin yhtä paljon iloa kuin läppäri - ja kirjoittaa eli mikä sen parempaa!

12. Kenen käyttäytyminen ansaitsi kiitosta?
Ystävien ja lähimmäisten tietenkin. Minulle jäi vaikutelma viime vuodesta, että itse asiassa jokainen ystävistäni paljasti itsestään jonkin sellaisen puolen, joka aiemmin oli jäänyt joko paljastamatta tai minulta huomaamatta - ja osoittivat erityistä lämpöä myös minua kohtaan. Perheenjäseneni eivät ehkä paljastaneet vuoden kuluessa mitään sellaista, mitä en olisi heissä jo aiemmin nähnyt, mutta kannoimme mielestäni luontevasti huolta toisistamme ja tuimme toisiamme vaikeina hetkinä. Rakastan teitä kaikkia, ystävät ja lähimmäiset. Myös ne uudet tuttavuudet, joihin vuoden aikana tutustuin paljastivat lähtökohtaisesta ”karkeudestaan” huolimatta lämpimiä ja ihastuttavia puolia itsestään. Kiitos kuuluu heillekin.

13. Kenen käyttäytyminen aiheutti ahdistusta?
Ehkä yhden lähimmäiseni, joka on jo pitkään painiskellut tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan koskevan turhautumisen ja pessimistisyyden parissa. Huoli hänen jaksamisestaan painoi välillä.

14. Mihin käytit suurimman osan rahoistasi?
Luultavasti käytin suurimman osan rahoistani ruokaan. Se ei tarkoita, että olisin syönyt määrällisesti enemmän, mutta vuoden mittaan aloin panostaa yhä enemmän laatuun ja eettisesti kestävään (lähi)ruokaan.

15. Mistä innostuit eniten?
Muuttojen lisäksi innostuin olennaisesti olemisesta ja elämisestä itsessään. Tuntuu, että päivittelin ja löylyttelin olemistani alituiseen etenkin loppuvuodesta. Kesällä olin innoissani aamuyöllä heräämisestä. Syksyllä astangaan vaihdettu jooga käänsi viimeistään mittarin tanaan. Monta kuukautta fiilistelin myös etukäteen kolmen viikon periodia, jonka viettäisin nälkämailla. Babylon Whoresin yllätyskeikka ja Aural Hypnox-iltamat tarjosivat valtavasti elämyksiä, joista riittää ammennettavaa myöhemminkin. Hans Jürgen Syberbergin Hitler ja Die Nacht mullistivat ymmärrykseni elokuvan mahdollisuuksista ja syvällisyydestä ja taiteesta ylipäänsä.

16. Mikä albumi/kappale tulee muistuttamaan sinua vuodesta 2007?
Mieleeni jäävät todennäköiset Troumin ja Moljebka Pvlsen albumit, joita kuuntelin päiväunilla kesällä. Muutenkin vuoden 2007 tulen muistamaan vuotena, jolloin kuuntelin prosentuaalisesti paljon enemmän (dark) ambientia kuin mitään muuta musiikkia. Jos joitakin levyjä on pakko mainita, ehkä No Xivicin Yksityisyys, Bruce Springsteenin Magic, Current 93:n Soft Black Stars ja Talking Headsin Remain in Light jäänevät mieleen.

17. Verrattuna tähän aikaan viime vuonna, oletko nyt onnellisempi vai surullisempi?
Ehdottomasti onnellisempi (kts. yllä).

18. Lihavampi vai laihempi?
Taisin löysistyä kuukauden aikana nälkämailla, siellä eläminen kun merkitsee sekä elämänrytmin että rutiinien höltymistä, pitkiä yöunia ja jonkinasteista pöhöttymistä, mutta uskon etten olen mitenkään merkittävästi lihonut. Parin viikon päästä olen taas vanhoissa uomissani. Jos kysymys tulkitaan symbolisemmin, olen ehdottomasti lihavampi, henkisesti rikkaampi ja ympäristölle ja kaiken tapahtumiselle alttiimpi.

19. Rikkaampi vai köyhempi?
Todennäköisesti rikkaampi. Viime kuukausina en ole liiemmin penniä venyttänyt, sillä tilin saldon totalitaristinen tarkkailu ei taida tehdä erityisemmin hyvää. Ainakaan itselleni se ei tehnyt. En sano, etten pitäisi huolta rahoistani siinä missä ennenkin, olen vain välinpitämättömämpi rahan suhteen yleensä, mikä osittain johtuu toki siitä, että tiedän sitä tulevan kuukausittain. Toivon, että mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman moni kokisi samalla tavoin, ja kehittäisi mielekkäämpiä tapoja kokea todellisuutta kuin kuluttaa sitä. Siihen pyrin itsekin.

20. Mitä olisit toivonut tekeväsi enemmän?
Jälkeenpäin ajatellen en kärkeen keksi mitään erityistä - lukeminen ja kirjoittaminen ajatustyön edistäjinä ovat tietenkin niitä asioita, mitä aina tapaa kahmia itselleen, ja tahtoisi kahmia enemmänkin, mutta välillä pitää tehdä sellaisia, olennaisempiakin asioita kuin ruoanlaitto, tiskaaminen, työnteko, ulkoilu jne.

21. ...entä vähemmän?
Vuoden kuluessa vähensin jonkin verran television ja tietokoneen ääressä luuraamista, joskin sitäkin harrastin jonkin verran, aina pahastumiseeni asti. Päivässä itsessään on hurjat määrät tyhjiä hetkiä, jolloin ei tee mitään tai jotka käyttää hermoiluun, suunnitteluun, tyhjään näppäilyyn; jos sellaiset aukkoajat saisi karsittua minimiin, olisi hienoa. Toisaalta osa niistä tekee olemisesta merkittävää, vaikka osa puolestaan vain estää ihmistä tekemästä kulloistakin asiaa vaadittavalla tarkkuudella ja vakaumuksella. Esimerkiksi tulevien askareiden säätämisenomainen järjestely, stressi ja odotus ovat kaikkein pahimpia ajantappajia.

22. Miten aiot viettää joulun?
Kirjoitan tätä jälkeenpäin, joten joulu oli ja meni, ja veti helposti vertoja lapsuuden jouluille. Yksi parhaista jouluista siis. Koko kotiväki puuhaili omiaan ja oli rentoutunut, välitön, huoleton - yhteiset askareet jakautuivat tasaisesti eikä mitään konflikteja päässyt syntymään. Nautimme toistemme seurasta. Itse ompelin housut, hakkasin halkoja, korjailin lamppuja, postilaatikkoja, digiboxeja jne.

23. Jos voisit mennä ajassa taaksepäin ja muuttaa yhden hetken menneestä vuodesta, mikä se olisi?
Viime kevättalvi oli hektisyydessään niin vastenmielinen, jälkeenpäin ajatellen, että mieluusti pyyhkisin sen muististani. Yhtä hetkeä siitä on mahdoton kai kaivaa esiin, jollei hermolomahetkeä oteta lukuun - ja sitä juuri tarvitsin. Niin ollen en varmaankaan muuttaisi mitään, koska kaikki tapahtui lopulta asioiden luonnollisella painolla, ja niin on hyvä.

24. Rakastuitko vuonna 2007?
Rakastuin olemiseen, rakkaimpiini ja hetkittäin jopa ihmisten ajoittaisiin käsittämättömyyksiinkin (ilmentyessään omissa ainutlaatuisissa konteksteissaan).

25. Kuinka monta yhden illan juttua sinulla oli?
Tämä on oikeasti ollut tämän kyselyn kaikkein tympäännyttävin tai vähintäänkin irrelevantein kysymys. Millaisen psyyken rakenteen omaava tyyppi on tämänkin keksinyt? Yhtä hyvin voisi kysyä, pelasitko koronaa vuonna 2007. Ei yhtään. Ja ei, en pelannut myöskään koronaa.

26. Mikä oli mieluisin tv-sarja, jota seurasit?
Talvella seurasin Ozia, joka kyllä jälkeenpäin ajatellen alkoi kaikessa verisyydessään ja iljettävyydessään lopulta toisintaa itseään myös omalla mentaalisella kartallani. Tällä hetkellä pyörivä Markku Pölösen Karjalan kunnailla -tv-sarja edustaa kuitenkin kaikkea sitä, mihin olen mielistynyt itse olemisen suhteen. Sarja on niin kaukana siitä kuvottavasta estetiikasta, jota 95 % nykyisestä sisällöntuottajateollisuudesta harjoittaa, ettei Pölösen näkemyksille voi olla kuin mieltymättä. Ei voi kuin ajatella Pölösen toista elokuvakokemusta, jotain saksalaista pehmopornoelokuvaa Pannaanpa jodlaten jossain pohjois-karjalalaisessa elokuvateatterissa, jossa punakat, humalaiset maalaiset pitkä hässivät ties missä pusikossa ja Pölönen ajatteli, että ”tuota kohti!” - siitä on tietenkin kuljettu melko pitkä matka, eikä esimerkki anna Karjalan kunnailla -sarjasta lainkaan oikeaa kuvaa. Pienimuotoisuus ja luonnollisuus (jossa ei ole karkeutta) ovat kuitenkin ne arvot, joita tässä ajan takaa, ja joita Pölönen sarjoineen edustaa.

27. Vihaatko tällä hetkellä ketään, jota et vihannut viime vuonna samaan aikaan?
En vihaa ketään. Monet asiat yököttävät minua kulttuurissamme, kulutustottumuksissamme, vastuuttomuudessamme, mutta ihmiset itsessään eivät minua vihastuta. Tämä on tietenkin kovin teoreettinen aksiooma, etenkin kun monista ihmisistä ei välttämättä ikinä näe muuta kuin heidän kulutustottumuksensa tai makuarvostelmansa - silloin ei voi kuin yrittää löytää kaikesta siitä ”hulluudesta sympaattisia puolia”, kuten Maspe sanoi Matti Eskon Rekkamies-kappaleesta.

28. Mikä oli paras lukemasi kirja?
En ole aikoihin arvottanut kirjoja sen mukaan ikään kuin niillä olisi jokin itsenäinen, muista konteksteista ja kanavista riippumaton arvo, joka voidaan asettaa jatkumoon huonoin-paras. On vain toimivammin ja heikommin aktuaalistuvia periodeja jolloin tietty kirja puolustaa itseään paremmin. Tänä vuonna vaikutuin esimerkiksi Margaret Atwoodin Oryxista ja Crakesta, Gustave Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista, D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajasta ja Michel Onfrayn Kapinallisen politiikasta.

29. ...entä musiikillinen löytö?
Hyviä ambient-artisteja virtasi esiin alituiseen. Scott Walker, Talking Heads ja Prince antoivat paljon tänä vuonna.

30. Mitä halusit ja sait?
Sain kaiken minkä halusin.

31. Mitä halusit, muttet saanut?
Kts. yllä.

32. Mikä oli vuoden suosikkielokuvasi?
Vuoden aikana näin tietenkin paljon elokuvia. Syberbergin jo mainitsinkin. Pölösen Lieksa! ensimmäisen teatterielokuvana kuukausiin sysäsi kyyneliin asti. Godardin Our Music jäi mieleen, samoin Konchalovskyn Runaway Train.

33. Mitä teit syntymäpäivänäsi?
Töitä.

34. Mikä yksi asia olisi tehnyt vuodestasi äärettömän paljon tyydyttävämmän?
Melun puute ja se, etten olisi harmistunut niin paljon yksityisautoilusta ja em. suomalaisten vuodenaikojen vääristymistä.

35. Miten kuvailisit vaatemuotiasi vuonna 2007?
Vuoteen 2007 kuuluu myös omalta osaltani uudenlainen tiedostaminen, mitä tulee vaatteisiin - jouluna päätin, että vastaisuudessa pyrin parhaani mukaan tekemään suurimman osan paidoista ja housuista itse tai teettämään ne esimerkiksi rakkaalla ja erityisen käsityötaitoisella siskollani. Ostin kesällä kuudella eurolla elämäni ensimmäisen pikkutakin, jota käytinkin syksyn mittaan töissä, samoin kuin uudet maihinnousukengät (joiden nahkaisuus vaivaa minua nyt vähän). Muuten viihdyin enimmäkseen melko rennoissa vakosamettihousuissa, t-paidassa ja villatakissa. Ja ne hupaisat hipit hassuissa hatuissaan! Ja toki käytin niitä samoja loputtoman kuluneita ruskeita farkkuja, joiden veroisia en ole vieläkään löytänyt saati osannut (vielä) tehdä. Toivotaan, että vuosi 2008 tuo mukanaan ennennäkemättömän käsityöinnostuksen, joka ei laannu.

36. Mikä sai sinut pysymään järjissäsi?
Rakkaani, ystävät, koti. Nykyisin viihdyn enimmäkseen kotosalla, enkä silti väitä että olisin taantunut täysin sohvaperunan asteelle. Osaltaan kulutukselle virikkeetön ympäristö vain lisää halua olla kotosalla, enkä enää kaipaa lainkaan sitä kaupungilla harhailua, jota vielä vuosi sitten ihastelin. Pidän edelleen kävelystä ja juoksemisesta, mutta päämäärätön ja toimeton liikuskelu julkisilla paikoilla ei ole enää niinkään mieleeni. Sen sijaan retrospektio ja oman itsen tarkkailu tarjoavat minulle paljon enemmän.

37. Kenestä julkisuuden henkilöstä pidit eniten?
Viime vuosi muistetaan monien poismenneiden suuruuksien vuotena: Bergman, Antonioni, Stockhausen, Baudrillard jne. Nyt minusta näyttää, että seurasin vähemmän julkisuutta kuin aiemmin, eikä mieleeni nouse kuin yksi Elisa Aaltolan hermostuneen oloinen esiintyminen jossain ajankohtaisohjelmassa Oikeutta Eläimille-videonauhojen myötä paljastuneen maatalous-uutisen tiimoilta, sekin aivan kuukauden kahden takaa. City-lehden lukemisesta olen totaalisen vieraantunut, enkä tiedä - en edes halua - kuka on tällä hetkellä katujen kuumin nimi. ”Harhautusliite” (kuten Mika nimitti HS:n Nyt-liitettä) ei minua juurikaan kiinnosta, lähinnä yököttää (sen lajin vihaamisesta en näköjään ole päässyt vieläkään). Peter von Bagh on hahmo, jonka edesottamuksista nautin, ja tänä vuonnahan hän esiintyi julkisuudessa varsin edukseen.

38. Mikä poliittinen puheenaihe säväytti sinua eniten?
Samaten vuosi 2007 piirtyy eteeni jotenkin verrattain kulmikkaana. Paljon poliittisesti arveluttavaa tapahtui: Kokoomuksen vaalivoitto, Tehyn työtaistelu, Oikeutta eläimille -nauhat, Jokela. Kaikkia näitä enemmän olin kuitenkin enemmän harmistunut yleisestä elämänpoliittisesta välinpitämättömyydestä, kaikenlaisista väärinkäytöksistä ja laiminlyönneistä, ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen rajoittamisen ja talouskasvun välisestä ilmeisestä ristiriidasta, jonka kysymyksenasettelussa tiedettiin jo etukäteen, kumpi on tärkeämpää, mutta retorisesti yritettiin silti tehdä myönnytyksiä rajoitusten ja toimenpiteiden suuntaan.

39. Ketä kaipasit?
Uudessa vieraassa kaupungissa kaipasin tietenkin ystäviä, joiden viikoittainen näkeminen tekisi varmasti terää. Toisaalta viihdyin kyllä hyvin yksinkin ja rakkaani seurassa. Koska en myöskään ollut kaikkia päiviä yksin kotona, en millään muotoa tullut mökkihöperömmäksi.

40. Kuka oli paras uusi tuttavuus?
Mahdollisesti parasta oli, että rakkaani löysi ystävän kaupungista, jonka seurassa minäkin viihdyin. Työtoverini miellyttivät myös, ja tekivät osaltaan kaupunkia henkisesti turvallisemmaksi ja kodikkaammaksi.

41. Kerro elämänohje, jonka opit vuonna 2007.
”Työ tekijäänsä neuvoo” valkeni minulle useine ulottuvuuksineen vuoden saatossa.

42. Lainaa sanoituksia, jotka summaavat vuoden 2007.
”Think of London, a small city
It's dark, dark in the daytime
The people sleep, sleep in the daytime
If they want to, if they want to

I'm checking them out
I'm checking them out
I got it figured out
I got it figured out
There's good points and bad pointsi
Find a city
Find myself a city to live in.

There are a lot of rich people in Birmingham
A lot of ghosts in a lot of houses
Look over there!...A dry ice factory
A good place to get some thinking done

Down el Paso way things get pretty spread out
People got no idea where in the world they are
They go up north and come back south
Still got no idea where in the world they are.

Did I forget to mention, to mention Memphis
Home of Elvis and the ancient greeks
Do I smell? I smell home cooking
It's only the river, it's only the river. ”
(Talking Heads: Cities)

90-vuotiaalle Suomelle ja ikuiselle kansanhengelle

Otin vuosi sitten Suomen itsenäisyyspäivänä osaa spiraalimeditaatioon, jossa tähdättiin suomalais-kansallisen energian kohottamiseen. Vaikutukset olivat näin jälkeenpäin ajatellen milteipä kohtuuttomat. Saattoi olla, että jätin varsinaisen suomalaisuuden ajattelun vähemmälle, mutta jotain syvällistä, maa-energiaa koskevaa mukaan tarttui tai tässä tapauksessa, jollain hienovaraisella tasolla sisälläni heräsi. Vuoden kuluessa vietin paljon aikaa maa-elementin parissa, ja vaikka järjestyksessään maa-elementti katsotaan pahnanpohjimmaiseksi (suhteessa muihin elementteihin ja henkeen), se ei millään muotoa tarkoita hengen poissaoloa ja pelkkää karkean energian läpikulkua (esim. materiaalisten ilojen kartuttamista ja edesvastuutonta juhlimista). Päinvastoin: maa-elementti kaikessa mullankatkuisuudessaan luo perustan muille henkisille pyyteille. Perusmuodossaan tämä tarkoittaa esimerkiksi oman kehon rajojen, tuntemusten ja velvollisuuksien vahvistamista, mutta myös paneutumista mitä arkisimpiin toimintoihin; huomaamista, kuinka kaikki tuo maallinen kuhisee elämää, mailleen menneitä, esi-isiä ja vainajia.

Samoihin aikoihin viime syystalvella aloin herätellä itseäni myös siitä poliittisesta unesta, jossa olin ollut. Kuten aiemmin jo totesin, politiikka tulee käsittää kattavan kaikki inhimilliset toiminnot, aina vapaa-ajanvietosta ostoksiin. Tämä tarkoittaa yksilön ja yhteiskunnan välisen vuorovaikutuksen alituista tarkastelua. Kun nyt hiljennymme tahoillamme itsenäisyyspäivänviettoon, saatamme huomata että itsenäisyyspäivä on mahdollisesti valtakunnan poliittisin päivä. Silloin suuri osa suomalaisista palauttaa mieleensä, mitä suomalaisuus heille merkitsee ja millaisia tuntemuksia se heissä herättää. Medioituneella aikakaudellamme näitä tuntemuksia stimuloidaan vanhemman Tuntemattoman sotilaan katsomisella, tai johonkin muuhun Suomen itsenäisyystaisteluista kertovaan teokseen paneutumisella. Nuo “kollektiivin alkua” edustavat kansakunnan symbolit eivät voisi itseisarvoisessa alkuvoimaisuudessaan olla kauempana siitä, mihin itsenäisyyspäivä monien osalta huipentuu: presidentinlinnan itsenäisyyspäivän vastaanoton seuraamiseen ja kaikkeen siihen liittyvään epäpolitikointiin. Tässä mielessä on paradoksaalista, että mahdollisesti ainoana päivänä, jolloin kansakunta oikeasti kohdistaa katseensa valtion poliittisiin pääelimiin, ne heittäytyvät vapaalle, puhuvat mieluusti kaikesta muusta paitsi politiikasta.

Presidentin vastaanotolla oli nähdäkseni joskus jokin merkitys, se oli kansakunnalle tärkeään hetkeen palaaminen rituaalinomaisen juhlinnan muodossa. Vastaanotollahan ei ole veteraaneja ja kadetteja lukuun ottamatta mitään, mikä muutoin viittaisi kansamme käymiin itsenäisyystaisteluihin, ja siksipä niistä on jo kauan aikaa sitten kadonnut maku ja ne ovat muuttuneet valtaapitävän vähemmistön itseisarvoiseksi patsasteluksi, jonka tarkoitus on pikemminkin ylläpitää vallitsevaa järjestelmää kuin oikeasti juhlia mitään, mikä liittyy suomalaiseen kansanmuistiin. Kansamme muistissa on nimittäin hetkiä, jolloin itsenäisyydestä taisteleminen oli kansalaistottelemattomuuden muoto (esim. jääkäriliike) - nythän mitään taistelua kohti itsenäisyyttä ei enää edes ole, vaan vallitsevat asiaintilat pyritään säilyttämään myymällä itsenäisyys kansainvälistymisen ja kansainvälisen kaupan ideaaleille. Tietoyhteiskunnan monsuunimainen luonne takaa, ettei kriittiseen suomalaisuuteen näytä edes olevan varaa; presidentinlinnaan ne eivät ainakaan mahdu, areenalle jota kerran vuodessa koko Suomi katsoo.

Kansan taloudellisella menestystarinalla on kuitenkin verrattain vähän tekemistä suomalaisen hengen kanssa. Kansallinen henki onkin substanssi, joka jää pintatason ilmiöiden taa ja siten unohduksiin. Suomalainen liittää suomalaisuuden ennemmin jääkiekkoon ja talvisodan henkeen kuin mihinkään abstraktimmalla tavalla kollektiiviseen, alati itse itseään kasvattavaan kansanhenkeen. Jos Adorno näki Sibeliuksen musiikissa elämänpalvonnallisia ja “luonnollisia” elementtejä ja kavahti niitä, en voi kuin harmissani todeta Adornon syyllistyvän pahimman luokan kolonialismiin ja toisaalta olevan kestämätön kaikenlaista kansallistaiteellista diversiteettiä kohtaan. Ymmärrän kuitenkin tavallani, mitä Adorno ajaa takaa: Sibeliuksen musiikissa on olemassa oma vaarallisuutensa, mutta mitä Adorno ei suostu noteeraamaan on se, että samoin on asianlaita missä tahansa kansallisessa kuvastossa. Mitä lähempänä varhaista pyhää ollaan, sitä vaarallisemmaksi monet asiat muuttuvat. Hento ihminen särkyisi, jos hän saisi suoran yhteyden sen alkuvoiman kanssa, joka tässä tapauksessa suomalaiseen kansanvirtaukseen on iskostunut ja vuosisatojen saatossa kerrostunut. Kansan tuntoja peilaava taide sekä uusintaa (tavallaan; usein tuhoamalla vanhoja tulkintoja, joskus toistaen rituaalisesti vahvaksi havaittua) tätä kansanvirtausta että avaa kanavan, jonka kautta kansallisuuden syviä virtoja voidaan lähestyä turvallisemmin, esteettisen rajoissa.

Ihminen tuntee kansallisuutensa lantiollaan, ei järjellään. Lantion uumeniin on asettunut asumaan kokonainen esi-isien heimo, joka tavoillaan ohjaa jokaista ihmistä toimimaan paitsi itsenäisesti myös osana kansakuntaa. Jos pyrimme unohtamaan tällä kohtaa kulttuurisen synkronismin, yksilön kannalta on olennaista, että hänen uumalleen on paitsi kerrostunut myös sekoittunut kerroksissaan kaikki, mikä hänen isilleen ja äideilleen on ollut kollektiivisesti tyypillistä, millaisia uskomusjärjestelmiä he ovat kannatelleet omilla hartioillaan ja omilla uumillaan.

“Sinisenä säteilevien ihmisten piiri, joka teitä ympäröi, oli niiden perittyjen ‘minuuksien’ ketju, joita jokainen äidistä syntynyt kantaa mukanaan. Sielu ei ole mitään ‘yksittäistä’ - se on vasta sen päämäärä, ja sitä nimitetään ‘kuolemattomuudeksi’; teidän sielunne on koottu vielä monesta ‘minästä’ - kuin muurahaisyhdyskunta monista muurahaisista; te kannatte itsessänne monien tuhansien esi-isien henkisiä jäännöksiä - sukunne päitä. Näin on kaikkien olentojen laita. Kuinka muuten osaisi kana, joka on keinotekoisesti haudottu munasta, heti etsiä oikeaa ravintoa, ellei se kanna itsessään vuosimiljoonien kokemusta? ‘Vaiston’ olemassaolo paljastaa esi-isien läsnäolon ruumiissa ja sielussa.”

Näin kirjoitti Gustav Meyrink okkultistisessa romaanissaan Der Golem (1915). Usein yksilön suhde omaan kansaansa mutkistuu (tai vastaavasti yksinkertaistuu liikaa), kun hän päätyy ajattelemaan sitä järjellään tai oman kulttuurisen ympäristönsä ohjaamana. Hän ajattelee kansallisuutensa, ei tunne sitä. Myös Meyrink kuvailee romaanissaan, kuinka ihmisen tulee väkeä sisällään kantaessaan lopulta yksilöityä ja muuttua “kuolemattomaksi” irrottautumalla alkuperästään ja tehtävä omat valintansa, jotta isät ja äidit hyväksyvät hänet kuolemattomuuden ketjuun, siihen veren pimeään ja alkuvoimaiseen virtaan joka meidän lävitsemme virtaa ja eteenpäin. Ajatuksena ei kuitenkaan ole oman kansallisuutensa älyllinen hylkääminen, vaan okkultistis-gnostinen sisäänpäin kääntyminen: perehtymällä siihen aistilliseen ja järjen tavoittamattomaan esteettis-okkultistiseen tiedostamattoman mielen ympäristöön, kasvaa ymmärrys niin oman vapaan tahdon näennäisyydestä kuin henkisestä kasvustakin, joka tarkoittaa menneiden polvien kunnioitusta tiettyyn rajaan asti, minkä jälkeen on toimittava itse, tehtävä itse omat valintansa ja siltikin isiään kunnioittaen. Useissa yhteiskunnissa, jotka moderni maailma tuomitsee usein primitiivisiksi, menneiden polvien kunnioitus oli itsestäänselvyys ja koko holistisen olemisen ehto.

Ilman tätä ymmärrystä myös syvällinen käsitys siitä, mitä suomalaisuus kulttuurillisesti merkitsee ja miten suomalaisuutta olisi uusinnettava, jää nähdäkseni vähintäänkin vaillinaiseksi. Omalla kohdallani itsenäisyys tuo ennen muuta mukanaan velvollisuuden olla vastarinnassa vallitsevan konsensus-järjestelmän eri muotojen kanssa. Suomalaisuuteni kannalta olennaisinta näin ollen on, kuinka tietoisesti pystyn kaivautumaan omiin juuriini, kansakuntamme juuriin, luonnehtimaan niitä mutta myös niiden nykyaikaista kasvustoa ja katkomaan tarvittaessa tautiset ja vahingolliset. Ja ennen kaikkea tuntemaan kaiken tämän. Joidenkin kohdalla kansallisuus voi tarkoittaa yhtenä voimana eteenpäin liikkumista, em. talvisodan henkeä, mutta itse katson kansallisuuteen sisältyvän aina myös käsityksen väestä, moninaisista vähemmistöistä jotka auttavat viemään kansaa kohti elämälle edullisempaa, ja tässä mielessä valoisampaa tulevaisuutta. Mistä olemme ja mihin menemme avautuu vasta, kun kysymme itseltämme “mistä tulen, kenelle olen velkaa ja mihin tahdon mennä?”

Elämänpolitiikka ja evankelikaalinen kristinusko

Taannoin televisiosta tullut Jumalan lapset -dokumentti ja samoihin aikoihin loppuun luettu Theodore Roszakin Paholainen ja herra Silverman (2003/2006) laittoivat ihmettelemään paitsi amerikkalaista kristillisyyttä myös amerikkalaista liberalismia. Sekä dokumentissa että Roszakin aateromaanissa on siis kyse evankelikaalisen kristinuskon ja suomalaiseen sosiaalidemokratiaan verrattavan amerikkalaisen liberalismin välisestä nihkeydestä. Näiden kahden osapuolen kartoittaminen lienee perustavanlaatuista kenen tahansa ymmärrykselle, mitä tulee Amerikkaan - siitäkin huolimatta, että valtameri välissä saattaa suoristaa mutkia ja typistää yksilökokemusta.

Molemmassa tekstiesimerkissä, siis dokumentissa ja romaanissa äärimmäisen mielenkiintoista on, mihin kontekstiin luentansa lukija mahtaa asettaa. Jumalan lapsetkin tasapainoilee siinä ja siinä, alkaako se ivaamaan muotoja, joita evankelinen kristinusko on saanut Amerikassa (aina kristillisestä wrestling-liitosta kristillisiin Raamattu-teemapuistoihin) vai pyrkiikö se tarkastelemaan niitä mahdollisimman objektiivisesti. Sen verran kohtelias dokumentti kuitenkin on, ettei suoraan tulkitse, kerro, vaan antaa katsojan löytää kantansa. Ja toden totta: jos Ulkolinjan dokumentin katsoi tietäen jo etukäteen mitä tulisi saamaan, sitä varmasti myös sai - sen sijaan, jos pyrki hiukankin myötämielisempään luentaan, huomasi että varmasti evankelikaalisessa kristinuskossa on hyvät, ihmisen onnellisuutta edistävät puolensa, ja sen ettei syvän etelän väki nyt ihan dollarinhymystä elä.

Muutamaa erityistä useammankin fundamentalistikristityn esiin nostamaa kantaa haluaisin aiheen tiimoilta lähestyä. Ne ovat: perhearvot, kreationismi ja elämänvaalinta. Sanomattakin lienee selvää, että näitä yhdistää toisiinsa raamatun kirjaimellinen luenta. Meille jotka olemme tottuneet ottamaan itsestäänselvyytenä evoluutio-opin, voi tulla jonkinasteisena kauhistuksena, kuinka kukaan voi uskoa siihen, että ihminen on luotu, syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta ja käynyt sukuna läpi ties kuinka monet vedenpaisumukset ja kauhistukset. Jos kreationismin kuitenkin ottaa pelkästään vaihtoehtona, teoriassa aivan yhtä relevanttina uskomuksena kuin länsimaisen luonnontieteen todistelutkin, ei tämä vaihtoehto näytä välttämättä kovinkaan hullunkuriselta. Kyse on nähdäkseni kuitenkin puhtaasti uskomusjärjestelmästä, jolla ei yksilökokemuksen kannalta ole kuin suotuisia vaikutuksia - jos kyseinen sanasto, kielipeli tai uskomusjärjestelmä antaa lohtua, uskoa ja mahdollisuuksia toimia tietyissä puitteissa, olla kohti rajojaan, täyttää se nähdäkseni uskonnon perustavat, säilyttävät tehtävät. Dogmeihin ja traditioon nojaava uskomusjärjestelmä on tässä mielessä niin ollen ainakin lähtökohta, minkä jälkeen on kuitenkin alettava etsiä omia henkisiä rajojaan, omaa etiikkaansa joka on terveessä, hedelmällisessä suhteessa isien uskoon ja äitien etiikkaan. Uskonnossakaan ei ole kysymys paremmuudesta, vaan yksilöllisistä tunteista, “rajantajusta” ja turvasta jota jokin instanssi voi tarjota henkilökohtaisen henkisen kehityksen pohjaksi.

Uskontoa ja yksilöpolitiikkaa on osittain mahdotonta erottaa toisistaan. Tausta-ajatuksenani on, että kaikki mitä valitsemme ja teemme on jossain määrin poliittista - se nykyinen itsestäänselvyytenä pidetty ympäripyöreys, että politiikassa on kyse Matti Vanhasesta, Jyrki Kataisesta ja kaikenlaisten virkamiesten julkisista puuhasteluista on vähintäänkin haksahtanut. Katson eettisten valintojen perustuvan niihin uskomuksiin, joita ihminen omaksuu elinympäristöstään ja myötäsyntyisesti. Siksi demokratiassa suotuisin mahdollinen hallintomalli saattaa sittenkin olla se kaikkein hirvittävin: kaiken hedelmällisen ja yksilöllisen keskiarvottava myllyttäminen, jotta mitään vaarallista ja ihmisen perusturvaa uhkaavaa ei pääsisi julkiseen tilaan - tämä siksi, ettei ihmisen perusturvantaju järkkyisi ja joutuisi liian kovalle koetukselle. Koen esimerkiksi itseni olevan verrattain hyvissä kantimissa, mutta ymmärrän sen, ettei kaikilla ole perusmotivaatiota kehittää itseään, etsiä rajojaan, luoda itse oma, hedelmällinen etiikkansa, ja siksikin jokainen meistä tarvitsee lähimmäistemme tukea, mikä tarkoittaa osin myös uskonnollista turvaverkkoa. Tämä ei tarkoita, ettenkö toivoisi ihmisten hylkäävän aitiopaikkansa formularatojensa penkoilta ja sohvanmutkista ja alkavan tehdä jokahetkisestä elämästään arvokasta, mielekästä ja henkistä - sitä toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun tehtäväni ei ole valita, mikä on oikein ja mikä väärin. Minun tehtäväni ei ole holhota, niin paljon kuin tahtoisinkin - minun tehtäväni on kunnioittaa toisia ihmisiä, tuntea solidaarisuutta ja pyrkiä rakastamaan heitä huolimatta siitä, keitä he ovat ja miten.

Uskonjärjestelmässä eläminen on siis mielestäni ainoastaan perusta luovemmalle toiminnalle, samalla tapaa kuin äiti tarjoaa lapselle turvan, jotta tämä voi kehittyä yksilöksi. Toiminnan mahdollisuus, luovuuden mahdollisuus on läsnä implisiittisesti kaikissa perustoissa, kävipä se sitten vallankumouksen tai yksilöllisen anarkismin nimissä. Yksilötasolla solidaarisuus muotoutuu ja on itse asiassa edellytys tasaveroiselle kahden ihmisen kommunikaatiolle. Tämän solidaarisuuden periaatteen suhteen amerikkalainen evankelisuus jää epäilemättä ylijäämäiseksi: se haluaa vaalia elämää kaikissa muodoissaan, riippumatta yksilöiden tahdoista, ja siksi se katsoo esimerkiksi homoavioliitot ja abortit elämää tuhoaviksi voimiksi ja kurkottaa siis näin samaan päämäärään kuin suomalainen sosiaalidemokratiakin: holhoamiseen tai mahdollisesti sitäkin vasemmalle, kohti yhteiskunnallisia rajoituksia. Sivukaneettina mainittakoon, että on vähintäänkin mielenkiintoista, miten fundamentalistikristityistä tavataan puhua äärioikeistona, vaikka tänä päivänä oikeistolaisemmalta minun silmiini näyttää kylmä, taloutta edistävä liiketoiminta. Se, mikä evankelikaalisuuden erottaa oikeistosta, on siis ennen kaikkea edellisen tapa asettaa etiikka ja kuuliaisuus ekonomian edelle.

Perhesuunnitteluneuvoloiden tarjoama tuki ja samaa sukupuolta olevien keskinäinen onnellisuus eivät merkitse juurikaan, kun tehdään rajauksia, mikä edistää elämää ja mikä ei. Hyvä, joskin fiktiivinen esimerkki löytyy Roszakin romaanista, jossa evankelistit puhuvat abortista holokaustina juutalaiselle homoliberaalille - juutalaisten holokausti on heille sionistien kehittämä kollektiivinen vale, jota ei koskaan tapahtunut. Lukijalle tämä on varmasti yhtä pöyristyttävää kuin romaanin päähenkilölle Daniel Silvermanille, merkitseehän Auschwitz symbolina jotain, mihin länsimainen aatehistorian synnyttämä moderni elämä tavallaan kulminoituu. Holokaustia käytetään abortin synonyymina myös Jumalan lapsissa. Molempien tekstien oletettu implisiittinen kohdeyleisö näyttää olevan ei-kristitty väki, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että tekstit jatkaisivat monille toisille moderneille teksteille tyypillistä kristittyjen demonisoimista - tosiasiassa ne mittaavat omasta mielestään avaramielistä odotuskatsojaa, kuinka vapaa- ja avaramielinen hän lopulta onkaan. Tässä mielessä tuollaiset tekstit ovat äärimmäisen tervetulleita kaikkialla länsimaissa - on jo aikakin itsekriittisyydelle ja vaalimamme “vapaamielisyyden tekstin” hermeneutiikalle. Liian kauan on elämänpoliittinen liberalismikin jo saanut marinoitua omassa hyvyydessään ja pyrkinyt kieltämään vapauksia rajoittavan politiikan tekstit.

Se, mikä molemmissa teksteissä minun silmiini kuitenkin näyttäytyi varsin sympaattisena ja jota kohtaan tunsin syvää ymmärrystä, oli perhearvojen vaaliminen; yhteisöllisyys, jota modernina individualistina silloin tällöin tapaa tietenkin kaivata. Tämä ei käsittääkseni myöskään ole mikään yksilöllinen oikku, vaan useat meistä suomalaisistakin kaipaamme jonkin suuremman instituution huomaan. Jos kristinusko Amerikassa edistää yhteisöllisyyttä tuohon tapaan, en näe siinä juurikaan haitallista ainesta, niin kauan kuin elämänvaalinta ja sosiaalipolitiikka pysyy siitä etäällä (mikä edellä mainitun elämänpolitiikan takia tuntuu kyllä jokseenkin mahdottomalta). Milloinkaan se ei kuitenkaan saisi alkaa rajoittaa kollektiivisesti kenenkään elämänpoliittisia oikeuksia: ketä rakastaa, kenen kanssa voida hyvin. Vapauteen liittyy aina myös velvollisuuksia, ja se tahtoo liberalismin liimahöyryissä usein unohtua, niin Leviathanin jätteiltä kuin kaikenlaisilta osaajiltakin (joista kollektiivisesti tuhoisampaa jälkeä tietenkin tekevät jälkimmäiset muotivirtauksineen, mukavuudenhaluineen ja korkeine palkkoineen - raha jolla he eivät oikeasti tee mitään - he, autuaan tietämättömät).

En tunne kovinkaan hyvin amerikkalaista henkistä maaperää, en sen kenties rikastakin henkistä pääomaa - tunnen kuitenkin sen vain a.) hysteerisiä mittoja saaneista kansanliikkeistä ja b.) nk. vastakulttuurista, c.) liberaalista talousteoriasta ja d.) amerikkalaisen vapauden käsitteestä, joka ajan saatossa on kulkenut varsin pitkän matkan Thoreaun ja Emersonin ideaaleista Hollywoodin kuvastoon. Amerikkalainen vapaus on edustanut minulle yleisinhimillistä mahdollisuutta elää itsenäisesti ja lähellä luontoa, ilman teollisen yhteiskunnan raskauttamia velvoitteita. Tuo vapaus, joka sittemmin on vakiintunut osaksi työläisen unelmia tai unelmatehdasta itseään, saattaa tietenkin olla kovin kaukana amerikkalaisesta reaalipolitiikasta. Minulle on eri tahoilta välittynyt kuva vaaleasta amerikkalaisesta melko keskinkertaisena virkamiehenä ja tummasta kovasuisena hampurilaisenpaistajana, puhumattakaan muista etnisistä ryhmistä. Kaukana New Yorkista ja San Franciscosta ihmiset hymyilevät leveästi stetsonit päässään. Missä määrin tällainenkin mielikuva on millään tavalla relevantti?

Jos vaikkakin mielikuvani amerikkalaisista (sekä muutaman tosielämän kontaktin lisäksi) ei ole kovinkaan totuudenmukainen, pidän melko kohtuullisena väittää, että Amerikassa kristinusko puolustaa paikkaansa - siitä kielii kai republikaanien suosio, mikä ei tietenkään tarkoita, etteivät demokraatit puoltaisi kristillistä uskontoa. Amerikkalainen vapauden käsite on itse asiassa sidoksissa osittain samaan kristilliseen etiikkaan, joka raamatussa esitetään. Omat perinteensä ja omat nykymuotonsa amerikkalaisella kristinuskolla tietenkin on, ja se saattaa selittää, miksi sillä on niin vahva asema: se ei ole pelkästään valkoisten asia, kuten saattaisi olettaa, vaan yhtä lailla eri etnisiä ryhmiä yhdistävä tekijä. Amerikkalainen kristinusko on amerikkalaisen vapauden muoto - kysymys siitä, kuinka elää kunniallisesti, oikeudenmukaisesti ja lähimmäisestä välittäen, läpäisee molemmat. Siksi amerikkalainen kristinusko on niin vahva, ja siksi mekin, liberaalinkaltaiset, sitä pelkäämme. Pelkäämme osittain vapautemme menetystä, auktoriteetteja mutta myös vastustajan sietämätöntä voittokulkua. Ilmiö itse asiassa näyttää yleismaailmalliselta: pelästymme ja turvaudumme ironiaan aina kun kohtaamme ihmisen tai liikkeen, joka on juuriaan myöten vaikuttunut, affektien vallassa, valmis luopumaan modernin yhteiskunnan oletetusta elintasosta jos tarve vaatii. Erilaisuuden pelko ei ole niin ollen koko totuus: lähempänä sitä liikutaan, jos retorisesti kuvaillaan kuinka näin marginaalisten ryhmien kautta länsimainen liberalismi huomaa intuitiivisesti laimentuneensa elinkelvottomaksi. Vain iva saa sen unohtamaan ja jatkamaan kuolinkouristelujaan vielä hetken. Elämä, jota se kaipaa suoniinsa, on toisaalla, syntymässä.