Saako nyt nauraa? Miksei saisi? Pitäisi nauraa!

Paitsi retoriikan siivittämää kansa-puhunnan punkeamista tiettyyn suuntaan, tolkun yhteiskuntaan, nämäkin vaalit ovat synnyttäneet myös muita lieveilmiöitä. Vaalivalvojaisissa muusikko Maki Kolehmainen hehkutti tulleensa juuri studiolta, jossa oli ollut levyttämässä Kurt ”Kurre” Westerlundin, vuosien takaisen Syksyn sävel -voittajan kanssa vaalilaulua Sauli Niinistölle. Kuuden vuoden kuuliaisuus -kappaleen ilmestyttyä Youtubeen, se on kerännyt latauksia perjantai-aamuun mennessä yli 212 000 ja kappale on varmasti ollut hyvin monen suomalaisen huulilla – hyvässä tai pahassa. Vauva-lehden keskustelupalstalle, tuon ehtymättömän ilonlähteen partaalle ilmestyikin piakkoin ketju, jonka aloitusviestissä kerrottiin Helsingin rautatieasemalla lauantaina 11.2.2012 toteutettavasta Kuuden vuoden kuuliaisuus -yhteislaulusta. Kuka ikinä ketjun käynnistikään, se oli reaktio aiemmin sosiaalisissa medioissa levinneelle Haavisto-flashmobille, jossa Haaviston kannattajat lauloivat Finlandiaa samaisella rautatieasemalla. Youtube-video päättyi yläkuvaan, jossa joukko ihmisiä (eri tilassa) muodosti numeron 2.

Toisenlainen kansalaisaloite ilmaantui Iltalehden keskustelufoorumille 4. helmikuuta. ”Yhtään Haavistoa tukeneiden levyä en osta, enkä katso kotimaisia elokuvia, joissa he esiintyvät. En myöskään käy teatterissa, jossa he ovat edes jossain roolissa. ”, ilmoitti Ei nimimerkkiä -nimimerkki. Seurasi pitkä boikottilista Haavistoa tavalla tai toisella kampanjan aikana tukeneista suomalaisista taiteilijoista. Alun huoli siitä, että uusi Mission Impossible -elokuva jää nyt näkemättä vaihtui pian yleisempään torantekoon siitä, kuinka taiteilijat ovat yhteiskunnan loisia, elävät veronmaksajien rahoilla ja kaiken hyvän lisäksi ilmaisevat vielä poliittisia ja ennen kaikkea vääriä mielipiteitä; keskittyisivät tekemään sitä mitä osaavat ja paremminkin siten, että voivat elättää itsensä. Perjantai-aamuun mennessä ketju oli kasvanut jo 304 sivuun, viestejä oli tullut 3032. Paljon on asiaa.

Mistä ketjut sitten kielivät? Mitä niillä halutaan ilmaista? Eritoten Kurren laulu on synnyttänyt suomalaisten keskuudessa lähinnä suunnatonta tyrmistystä, jonka vuoksi aiheen tiimoilta (näennäisesti) järjestettävä flashmob kuulostaa vastaavasti suunnattoman huvittavalta. Olisi kuitenkin huolimatonta otaksua, että flashmobin järjestäminen olisi tässä kohdistettu niinkään Niinistöä tai Niinistön kannattajia vastaan – päinvastoin, ilmiö – jos nyt ilmiöstä tämän kohdalla voidaan puhua – on selvästi näpäytys niinkin kokeneen musiikintekijän kuin Makin suuntaan. Kuten Aleksis Salusjärvi Luutiissa jo mainitsi, osataan sitä muillakin puoluetanterilla: järkyttävääkin järkyttävämpi, kuuden vuoden takainen Halos-rap uhmaa mielipuolisuudessaan kyllä kaikkia mahdollisia maun mittareita. Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus -ilmiössä jotain muutakin. Palaan tähän tuota pikaa.

Eikö ole meiltä jotensakin kohtuutonta lähteä joukolla mukaan tällaiseen pilkkaan? Miksi me yhtäältä paheksumme, toisaalta nauramme kuullessamme Kuuden vuoden kuuliaisuuden? Laulu itsessään on kuitenkin tavanomaista tusinapoppia myötähäpeään saattavia sanoituksiaan lukuunottamatta – mutta näitähän riittää, tarvitsee avata vain mikä tahansa paikallisradiokanava. Iskelmärenkutuksista ei kuitenkaan tule ilmiöitä. Kun Pekka Himanen tuli toissa vuonna tutkijankammiostaan (tai Bonon pöydästä) esittelemään Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) ajattelin jo silloin samaa kuin Kurren laulun kohdalla: tämän täytyy olla salajuoni, jolla joko naruttaa kuulijat pois menestymisen estävästä tragediamoodista tai  sitten yksinkertaisesti vain tappaa heidät nauruun. Sillä ansaitaan kyllä ilmiön kannukset.

Kaikkien paheksujien ja (tyhjän)naurajien motiiveja mukaantulolle ei edes kannata yrittää summata, sillä varmasti joukossa on niin kyynikkoa kuin katkeruuteen taipuvaista ja Haavistoa äänestänyttä, mutta myös muitakin. Jotain kertoo sekin, että emme tiedä yhtäkään niinistöläistä tai Niinistön kannattajaa, joka haluaisi asettua kappaleen taakse – jopa heille se tuottaa myötähäpeää. Tämä kertoo tietenkin jotain myös meidän huumorintajustamme. Ehkä se on meitä ja meidän ideologioitamme nokkelampi.

Makin ja Kurren laulun naurettavuutta korostaa varmasti monien mielestä se, että laulu on asiasta tehden laadittu oikeistolaisen poliitikon voitonlauluksi, harmittoman myötäileväksi kappaleeksi, joka ei puutu juurikaan Niinistön poliittisiin kantoihin, vaan keskittyy korostamaan suur... korjaan, ykkösmiehen aseman täyttämistä ja ylistämään muun ohella päämiehemme rakkautta rouva Jenni Haukioon. Ja kuinka paljon tässä maassa muuten tehdään vakavasti otettavaa, oikeistolaisittain asettautunutta taidetta? Toisaalla Salusjärvi ja Timo Hännikäinen kävivät osuvan sananvaihdon aiheen tiimoilta, enkä puutu siihen varsinaisesti nyt: totean vain, että pop-kulttuurillisten käytänteiden tasolla näyttää yhä useammin siltä, että menestyneet ja aivan eri motiivein taiteentekoon osallistuvat esittävät taiteilijat keskittyvät harmittomuuteen, ihmisten viihdyttämiseen ja toisinaan myös juhlimisen, jopa bilettämisen korostamiseen lauluissaan. Vasemmistolle ominainen valittaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien rakastelu loistaa poissaolollaan. Suomen iskelmätaivaan tähtien lisäksi tähän joukkoon voisi laskea paitsi Niinistön kampanjaan näkyvästi osallistuneen Cheekin myös Ben Zyskowiczin siskonpojan (Uniikki) ja miksei myös glamrock-yhtye Reckless Loven. Eikä kannata unohtaa Apulanta-yhtyettä, sillä vaikka yhtyeen laulaja kovin sanoin yhtyeen rumpalin puoluekannasta irtisanoutuikin, on myös yhtyeen pitkäaikainen ex-basisti vuosikaudet näkyvästi edustanut Kokoomusta – enkä malta olla ajattelematta, miten tämä on näkynyt yhtyeen punk-juurien vähittäisessä katoamisessa ja lisääntyneessä kaupallisessa periksiantavuudessa. Yhtä kaikki, artisteihin kohdistuneita huomioita ei tule tässä nähdä niinkään moitteina vaan ihmettelynä – olen vuosikausia jo miettinyt, miksi näin; mikä näitä taiteilijoita ja esimerkiksi monia urheilijoita ajaa Kokoomuksen riveihin.

Väitänkin kulttuurissamme vallitsevan lähtökohtaisesti nuivan asennoitumisen oikeistolaisen taiteen mahdollisuuksiin. Yllämainituista syistä – ja esimerkiksi Helsingin kaupunkin vähintäänkin holtittoman Guggenheim-suunnittelujen johdosta – näitä mahdollisuuksia on kuitenkin hyvin, hyvin vaikea ottaa vakavasti. He tekevät sen itse. Totta puhuen kulttuurimme elinvoimaisuuden kannalta olisi vain hyvä, jos latua avattaisiin myös siellä suunnalla vakuuttavilla, esteettisesti ja älyllisesti haastavilla tavoilla – mutta niin kauan kuin oikeistoon kallellaan olevat tekijät keskittyvät töissään tyhjänpäiväisyyksien löpimisemiseen ja sen paketointiin suurella rahalla, saa taiteen kenttä pysyä jotakuinkin lestissään ja kansan syvät rivit valittaa siitä, miksi nämä meidän punavihreät sottatukat, ”arvostetut taiteilijat” purevat niitä käsiä jotka heitä ruokkivat.

Iltalehden keskustelupalstan boikottilista-ketju myötäilee sekin tätä. Tietenkin jokainen apurahataiteilija tai vähälevikkisen taiteen tekijä saa tukehtua oksennukseensa ketjua lukiessaan jos haluaa, mutta kannattaisiko se? Miten tosissaan ihmiset ovat ketjussa mukana? Ja mitä uutta siinä oikeastaan on? Jo useita päiviä sitten huomasin, miten nopeasti ketju muuttui – ja väitän, että se oli myös sen tarkoitus – putkeksi, jossa ihmiset vuoron perään töräyttelevät mitä sattuu, eikä väliä, oliko se puolesta, vastaan vai ihan ohi aiheesta. Oikeastaan se on vain kiehtovaa! Aivan kuin jälleen kerran nämä myyttisen kansan myyttisen syvät rivit olisivat saaneet kanavan purkaa turhautumistaan (puolin ja toisin) siitä, miten heidän oma elämänsä on jotenkin pilalla – ja miten joillakuilla on liikaa aikaa, muutamat toiset elävät loisena – ja he itse joutuvat maksumiehiksi! Taiteilijat, kuten Ville Luoma-aho kirjoitti, voivat olla heidän puolesta pahoillaan, itsekin olen, mutta toisaalta, eikö taiteilijoiden pidä lopulta tehdä sitä mitä tekevät koska pystyvät? He ovat osansa valinneet ja sivusta asiaa seuranneena voin sanoa, ettei se osa ole helppo osa. Jos osa meistä päättää elää kädestä suuhun, mikä helkkari siinä muita ihmisiä niin korpeaa?

Yleinen tosiasia, joka kuitenkin tunnustetaan aivan liian harvoin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa, on, että emme tunne toisiamme, emme tunne toistemme arkea, työnkuvaa emmekä toistemme ajatusmaailmaa. Siksi oleminen on niin kivuliasta. Kun ihminen työskentelee kotona, hänen ei oleteta työskentelevän yhtä ahkerasti kuin konttorityöläisen tai yövuorossa olevan sairaanhoitajan. Kun ihminen tutkii, kirjoittaa, tekee taidetta, ei se ainakaan oikeaa työtä ole, riippumatta siitä, miten paljon hän päivittäisestä ajastaan siihen käyttää. Ja jos hänellä on ylipäänsä mahdollisuus tai tarve pohtia sellaisia asioita kuin maahanmuutto, Jumala, eläinten oikeudet, estetiikan tulevaisuus tai mitä ikinä, hänellä on liikaa aikaa. Suulla sanottuna tämä tietysti alkaa tarkoittaa sitä, että olisi yksi ja sama jos tämä hän nyt jättäisi tämän tyhjän vouhkaamisen ja keskittyisi pelaamaan Xboxia. Sama asia. Syrjäytynyt mikä syrjäytynyt. Ja siihenhän tuleva presidenttimme aikoi tarttua ensi töikseen.

Jokainen, joka pysähtyy ajattelemaan asiaa, ymmärtää, että vaikka vaihtaisimme päittäin kaksi läppärinsä ääressä päivät pitkät istuvaa, eivät he osaisi tehdä toistensa töitä. Jos ihminen vie ruumiinsa työpaikalle kello kahdeksaksi ja raijaa sen sieltä pois neljän jälkeen, on tämä eri asia kuin antaa ruumiinsa olla potentiaalisen työn käytössä koko valveillaoloajan: prekaari saattaa hyvin työskennellä aktiivisesti aikavälit 10–14, 16–22 ja käydä läpi päässään erilaista ajatustyötä istuessaan saunassa, paskalla, metrossa tai juhlissa. Enkä malta olla korostamatta myöskään tätä: se, että kirjoitan tätä nyt tähän, on työtä. Siitä ei makseta, kukaan tuskin edes lukee tätä, mutta kirjoitan tätä, koska tämä on työtä – siinä missä tiskaaminen, lumenluonti, omaisten hoivaaminen, ystävän kanssa keskustelu, tämän inspiroiminen ja vastaava. Ovelimmille meistä tästä ehkä jo maksetaan.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tosissaan Iltalehden keskusteluketjussa. Kieltäydyn uskomasta. Tai vaikka uskoisinkin, mitä se muuttaisi? Törmäämme tuosta ketjusta huolimatta jatkuvasti – olimme taiteilijoita tai emme – asenteisiin, jotka kielivät erilaisuuden pelosta, jatkuvasta, jopa patologisesta huolesta, tekeeköhän nyt varmasti joku toinen vähintään yhtä paljon töitä kuin minä, onkohan joku toinen nyt varmasti samalla tavalla kunnon ihminen kuin minä. Voin vain vastata: ei tee eikä ole. Kukaan meistä ei ole kunnon ihminen. Töitä me varmasti kaikki teemme ja yritämme varmasti olla tarpeeksi hyviä toisillemme, mutta mitä meidän kannattaisi ymmärtää onkin siinä, että tämä hyvyys nousee toisten välittämisestä, kunnioituksesta ja arvostamisesta, eleestä itsestään, ei itsemme kohottamisesta. Ja välittämisen, kunnioituksen ja arvostamisen perusta on tiedossa, ymmärryksessä siitä mitä toinen tekee, miten hän päivänsä käyttää, miten hän ajattelee. Kärsivällisesti, armahtaen meidän tulisikin yrittää tuoda toisillemme esiin, mitä me oikeasti teemme, miksi me näin teemme ja miksi näin on mahdollista elää.

Nauru on tapa ylittää rajoja, tapa tasoittaa eroja. Pidän yhtälailla työnä sitä, mitä tuhannet nuoret ja vanhemmat tekevät päivittäin internetissä: he eivät vain keskustele tai chattaile, vaan he myös luovat ja levittävät luomiaan tekstejä. Meemit. Hupikuvat. Laulut. Trailerit. Kaikki nämä ovat työtä, sillä ne tuottavat ihmisissä naurua ja liittävät ihmisiä nauravaan joukkoon. Ne tuottavat arvoja. Emme epäile hetkeäkään, etteikö Maki ja Kurre olisi tehneet töitä säveltäessään Kuuden vuoden kuuliaisuutta. Se, että laulusta on tullut ilmiö, on vaatinut kuitenkin paljon jakamista, paljon mielipiteen ilmaisua, paljon vitsailua – tässä mielessä Kuuden vuoden kuulaisuus -flashmobin mahdollinen toteutuminen (mihin en kuitenkaan usko) olisi vain selvin mahdollinen tunnustus itselleen näkymättömälle työlle, joka – kuten olemme jo nähneet – ei ole kysynyt puoluerajoja, vaan se on nimenomaan ottanut naurun muodon. Yhdessä nauraminen – sillä me olemme jatkaneet sanoittaja Sana Mustosen, Makin ja Kurren tekemää työtä. Ja jos Niinistö ja Haavisto kerran eivät kilpailleet toisiaan vastaan vaan toistensa kanssa, niin mekin nyt nauramme toistemme kanssa, yhdessä. Se, jos mikä, on rakentavaa poliittista osallistumista.

Tolkun yhteiskunta

Milloin Suomesta tuli ”tolkun yhteiskunta”? Pääministeri Jyrki Katainen totesi eilen vaalivalvojaisissa, että Suomessa ollaan palattu yhteiskuntaan, joka ei pelkää mitään, joka on rohkea ja ulospäinsuuntautunut, kansainvälinen. Vihreät ja Haaviston kannattajat pitivät Haaviston yli miljoonan äänen saalista todisteena samasta: Suomi ei pelkää ”enää” erilaisuutta – huolimatta siitä, että äänestysprosentti jäi ennätysalhaiseksi ja esimerkiksi Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimosen mukaan Haaviston homoseksuaalisuus miltei ratkaisi vaalit.

Näyttääkin, että ainakin retoriikan tasolla presidentinvaaleissa on rakennettu tietoisesti toisenlaista kuvaa kuin viime kevään eduskuntavaaleissa. Eräät ovat jopa intoilleet antijytkystä. Yhtä kaikki olennaista on, että poliitikot ja puolestapuhujat ovat kukin vuorollaan ehättäneet puhumaan nimenomaan sellaisen Suomen puolesta, joka ei ”käperry kuoreensa”, pelkää kovien arvojensa suojissa. Ja riippumatta siitä, kenen puolesta puhutaan, kenestä sanoissa leivotaan presidenttiä.

En ole kuluneen vuoden aikana missään vaiheessa ole ollut täysin vakuuttunut siitä poliittisesta syvämuutoksesta, jota on väsymyksiin asti hoettu – ja joka löytyy esimerkiksi Niin & Näin -lehden viimeisimmästä Suomi 2011 -numerosta (4/2011) useamman artikkelin taustalta: usko – painotan sanaa usko, sillä uskolta se nimenomaan vaikuttaa – rasismin ja maahanmuuttokriittisyyden nousuun Suomessa. En usko, että Suomi muuttui keväällä yhtään enemmän rasistiseksi Suomeksi kuin se muuttui eilisiltana suvaitsevaisemmaksi, tolkun Suomeksi. Nämä ovat ennen kaikkea mielikuvien, elämysten ja sanojen tehtailua, eivätkä ehkä niinkään identiteettiin sitoutuneiden vakiintuneiden asenteiden asia.

Sanon tämän siksi, koska en suoranaisesti usko minkään juntti-Suomen olemassaoloon. Se on vaarallinen mielikuva tai retorinen tehokeino, jolla tuotetaan lisää erottavia mielikuvia. Uskonpuute ei kuitenkaan kieli siitä, että kiellettäisiin alueelliset tai yksilölliset erot: se, että maakunnissa joissa keskustan kannatus on ollut vahvaa, äänestettiin mieluummin Niinistöä kuin Haavistoa, tai se, että pohjoisemmassa Suomessa osa poliittisista kysymyksistä muotoilaan toisin ja toisesta vinkkelistä kuin ruuhka-Suomessa, kuten Niinistö antoi ymmärtää eilisiltana. En hetkeäkään myöskään epäile, etteikö pohjoisessa Suomessa asuisi seksuaaliseen tai etniseen erilaisuuteen nuivasti suhtautuvia – mutta niinhän niitä asuu pitkin Suomea. Edes tämä ei tee heistä mielestäni juntteja – suvaitsemattomia ehkä, mutta ei meistä muista niin poikkeavasti erilaisia, että heidät voitaisiin sivuuttaa tai että heidän kauttaan voitaisiin puhua rasistisesta Suomesta.

Silmiinpistävintä näissä presidentinvaaleissa on kuitenkin äänestysprosentti, eikä se selity yksin pakkasella – eikä Haaviston homoudella. En väitä tuntevani väen moneutta niin tarkasti, että voisin antaa selviä vastauksia tähän, mutta kysyä kai voin: entä jos äänetysprosentin alhaisuutta selittää juuri se, että näissä vaaleissa mielikuvien Suomea on lobattu entisestään juuri suvaitsevaisuuden, tolkun, kansainvälisyyden ja ulospäinsuuntautuneisuuden suuntaan? Entä jos kotiin on jääty sen vuoksi, että edustajat eivät muilta avuiltaan tue sitä, mitä me olettavasti haluaisimme presidentiltä? Tätä ei pitäisi tulkita esimerkiksi siten, että vaalien toiselta kierrokselta puuttui vasemmistolainen vaihtoehto, vaikka mieli tekisi, sillä siitäkään ei ole varsinaisesti kysymys: ennemminkin ne ihmiset, jotka ovat tottuneet äänestämään kepua ja demareita eivät kai löytäneet ehdokastaan – puhumattakaan niistä, a) joita presidentinvaalit eivät kiinnosta edes nimeksi, b) joita kampanja itsessään ärsytti niin paljon, että he jättäytyivät äänestämästä ja c) joita demokraattisen tasavallan hallinto ei syystä tai toisesta miellytä. Mutta samalla – ja tämä on mielestäni – tärkeä tekijä: ehkä näissä vaaleissa suomalaisissa ihmisissä heräsi terve epäluulo itseään retoriikkaa kohtaan.

Halusivatpa äänestämättä jättäneet tai eivät, Niinistö on Suomen 12. presidentti. Ottamatta mitenkään kantaa ehdokkaisiin, olen pitkin vaalikampanjoiden etenemistä seurannut pienellä mielenkiinnolla niitä tapoja, joilla ehdokkaista puhutaan ja ennen kaikkea miettinyt, miksi ihmiset oikeasti päätyvät äänestämään omaa ehdokastaan. Niinistöstä on esimerkiksi sanottu useampaan otteeseen tämän olevan mm. suoraselkäinen suomalainen, joka pitää sanansa. Mikä selittäisi Niinistön yli kuusi vuotta jatkuneen kannatuksen? Mitä ihmiset näkevät hänessä? Haaviston meriitit ovat tavallaan selvemmin nähtävissä, kiitos äänekkäimpien puolestapuhujien, mutta hänen kohdallaan sama kysymys on esitettävissä myös: mitä samastuttavaa ihmiset näkevät hänessä? Miksi juuri hän? Pehmeät, liberaalit arvot?

Kiinnostavaa on ollut myös, että näissä vaaleissa presidenttien välille ei kovista aikeista huolimatta ole saatu kunnollista vastakkainasettelua. Haavisto on kilpaillut Niinistön kanssa, ei häntä vastaan, kuten on todettu. Edes Haaviston liberaalius ei ole tavattoman kaukana Niinistön konservatiivisuudesta – käsitteet hämärtyvät mitä enemmän niissä vellotaan – ja kuten asiantuntijat taisivat jo mainita, etenkin presidentinvaalien toisella kierroksella särmiä hiottiin pois entisestään ja ehdokkaat asemoituivat eri tavoin saadakseen ääniä niiltä, jotka eivät häntä ensimmäisellä kierroksella äänestäneet. Kataisen mukaan viime kevään vaalien ”jyrkkä vastakkainasettelu” on kuitenkin jäänyt taakse ja siksi, sen vuoksi olemme palanneet tolkun yhteiskuntaan.

Näihin sanoihin ei tulisi tarttua liian tiukasti, mutta jostain ne kertovat: se, että näissä vaaleissa on luotu retoriikalla kuvaa yhtenäisestä Suomesta jossa ”vastakkainasettelun aika on ohi”, kuten Niinistön kampanja kuusi vuotta sitten maanitteli ja viime viikkoina ovelasti todensi, kertoo ehkä enemmän oikeistopolitiikan viime vuosina varsin onnistuneesta räätälöinnin taidosta kuin asioiden todellisesta tilasta. Kusi kuitenkin läikkyy yli: siksi ennätyssurkeaa äänestysprosenttia pitää tilkitä puheilla tolkusta. Ja katso! Aamun valjetessa monet ehättivät jo sosiaalisessa mediassa ilmaista heränneensä paremmassa Suomessa. Tekisikin kysyä, mihin nämä suomalaiset junttirasistit – jos heitä ikinä oli - vajaassa vuodessa sitten katosivat? Kuoriutuiko heistä painostuksen alla liberaaleja, Niinistön kannattajia vai muuttivatko he maasta? Tuskin. Puheiden takana heitä ei koskaan ollutkaan.

Mutta palatakseni epäsuhtaan äänestysprosentin ja yhtenäistä Suomen kansaa vaalivan mielikuvan välillä, vaikeaahan Niinistön tai yhden puolueen on edustaa koko kansaa. Niinistö myönsi sen itsekin: hän ei ole koko kansan presidentti ja hänen on tehtävä töitä vakuuttaakseen myös ne, jotka eivät häntä äänestäneet ja ne, jotka eivät äänestäneet lainkaan. Tämä kertoo aivan toisenlaisesta maltista kuin mitä Katainen osoitti eilisillan löylytyksineen. Silti se, mistä Niinistö vaikeni, merkitsi vain sitä, että muut ehättivät puhumaan hänen puolestaan, ylläpitämään senlaatuista subjektiviteettia, joka sopii 2000-luvun oikeistolaiseen pirtaan: me olemme yhtä nuottaa vetämässä, samassa veneessä, samoissa talkoissa, kaikki yhdessä. Tätä mielikuvaa on edelleen vaalittava, jotta eroja saataisiin piiloon, jotta niitä ei huomattaisi. Se, että osa Suomen kansasta äänesti kokoomuslaisen heteromiehen presidentiksi ei kuitenkaan tarkoita, että me kaikki häntä ihan oikeasti kannattaisimme. Sanoillahan tämäkin voidaan vääntää toisinpäin – niin on tehty aina suomalaisuusaatteen alkutaipaleesta lähtien ja niin tehdään tänäänkin. Edelleen ilmaukset ”kansa” ja ”suomalaisuus” saadaan pienin tuunauksin niin hemmetin vakuuttaviksi. Samaa latteaa jargonia kun luupataan tarpeeksi kauan, niin ei ihme, jos sekin alkaa tuntua todelta.

Milloin Suomesta sitten tuli oman episteeminsä vanki? Milloin kansainvälisyydestä ja suvaitsevaisuudesta tuli sellaisia itseisarvoja, että niitä kohti voidaan – ja niitä kohti pitää – suuntia, meni miten meni? Milloin tolkusta tuli meidän yhteiskuntamme axis mundi? Näitä taikasanoja toistamalla saadaan hyvin luontevasti leimattua sitä epäilevät tai sen kieltävät tahot kuoreensa kääriytyviksi, suvaitsemattomiksi, ei-tolkullisiksi, kolmannelle kirkkosivulle. Mutta pitääkö tämä paikkansa? Ihmiset, jotka suhtautuvat välinpitämättömästi kansainvälisyyteen, eivät ole itsestäänselvästi rasisteja tai juntteja, vaikka eivät puhukaan ruotsia ja asuvat landella. Hekin katsovat ulkomaisia tv-sarjoja ja käyvät ulkomaisilla internet-sivuilla, mutta eivät välttämättä joudu edes viikottain tilanteisiin, jossa joutuisivat kommunikoimaan maahanmuuttajan kanssa.

Ajattelenkin siksi taas Susi-Kustaata, Linnan Pohjantähden omalakista erakkoa, joka piut välittää politiikasta, valkoisten ja punaisten kahakoista, vaikka totta helvetissä myös riitelee, ärhentelee, raivoaa kyläläisille, jos tarvis vaatii. Kustaa on omavarainen, maankiertäjä, irtolainen, taksvärkkiä ei häneltä kukaan perää ja kädentaitojaan hän käyttää lähinnä oman selviämisensä eteen. ”Hullu” Kustaa on, viimeistään sitten kun hän alkaa nähdä harhoja, mutta junttia hänestä on työläämpi leipoa.

Ajattelen Susi-Kustaata ennen kaikkea siksi, että ehkä hän mallintaa sellaista suomalaista olemista, joka ei tietenkään asetu tolkun sisälle (tolkun tuolle puolen jää siis muutakin), muttei myöskään sorra muita ihmisiä tai väestöryhmiä heidän seksuaalisen, etnisen tai poliittisen erilaisuuden vuoksi. Hahmo ei ole mikään lopullinen totuus suomalaisesta olemisesta, mutta omana itsessään se asettuu selväksi vastaväitteeksi kansainvälisyyttä koskevalle retoriikalle. Eikä Susi-Kustaa mallinna vain poliittista apatiaa, kuten ensinäkemältä saattaisi vaikuttaa, vaan syvää epäluuloa uusien agitaatiopuheiden edessä, juuri samojen joita Katainenkin eilisiltana viljeli; miksi ottaa osaa poliittiseen toimintaan, jos se tähtää muutokseen ja parempaan elämään vain ja ainoastaan mielikuvien ja sanojen tasolla?