Loppu/muutto

Runsaan seitsemän ja puolen vuoden bloggaamisen jälkeen olen päättänyt arkistoida Koiranmutkia-blogin. Tämä jää tähän. Alusta on palvellut hyvin, Nemo on voinut hyvin, mutta muoto on alkanut kuristaa, ja uuttakin on sanoihin ja ajatuksiin aina välilä hamuttava.

Itse pyrintö voi olla turha, mutta jatkan kirjoittamista Ojanposki-blogissa. Kiitos menneet ja tulevat!

Salikissat

En heruttamisesta niin tiedä. Sen tiedän, että moni nuori nainen on vaihtanut laihduttamisen treenaamiseen. Allien häviäminen ja lihasten esiin nouseminen löysän vatsan seasta on varmasti palkitsevaa – niin palkitsevaa, että sellaisen muodonmuutoksen ympärille kelpaa koostaa elämäntapablogeja. Sitä nimittäin treenaaminen tänään on, siinä missä toki moni muukin toimiminen ja oleminen. Osa tekemistä on tekemisen taltioiminen. Kuva todentaa liikkeen; näin tapahtui, näkemäsi on totta. Ajatus on hullaannuttava siitäkin huolimatta, että jokainen netinkäyttäjä pitää kuvamanipulaatioita arkipäiväisinä. Tunnemme esimerkiksi naistenlehtien kansikäytännöt: kauniistakin kasvoista photoshopataan uurteet ja luonnollisesta viestivät sävyt. Mutta elämäntapablogeissa ja Instagramissa kuva kuitenkin on niin totta kuin salilla hikoileva ruumis voi olla. Ilman timmiä poseerausta pukuhuoneen peilin edessä kännykkäkameralle tätä – mitään! – ei tapahtunut.

Ja kuitenkin koko asetelma vaikuttaa monella tapaa keinotekoiselta. Miksi vasta taltioiminen terästäisi treenaamisesta saatavan hyvän olon? Koska kuva esittää diagnoosin eikä diagnoosia ymmärrä ilman todennusta ja tukea. Kuva pyykkilautavatsasta palvelee siis samaa tarkoitusta kuin internetin datavirta sairaan tai muutoin huolestuneen kohdalla: kuvista ja kuvauksista etsitään tukea omille tunnoille. Oletetaan nyt, että kun on ihottumaa nivusissa ja kuvaus nivussilsasta vastaa kokemusta ihottumasta, oletettavasti kuvaus ja kokemus käyvät yksiin, nivussilsa leviää reisille.

Tämäkin itsessään on täysin luonnollista: vertaisryhmiä on löytynyt ja löytää verkosta vuosikausia, niin kuin kuvauksia jokaiseen vaivaankin. Se on luonnollista, sillä ilman vertaisryhmiä treenaamista ei välttämättä niin jaksaisi. Ajattelen kuntosalilla vuodesta toiseen käyvää isääni; hän ei niin Instagrameista ymmärrä, mutta onpahan vain saanut salilta monta kasvotuttavaa. Osa liikkumisen iloa on ystävät ja kasvotutut, joita ei muissa yhteyksissä tapaisi. Itse en niin saleista tiedä – olen viimeksi käynyt kuntosalilla 90-luvulla – mutta oletan kuitenkin, että kasvotuttuja sieltä tänäänkin saa. Suoranaisia kehuja sen sijaan saa harvemmin, suomalaiset kun ovat niin tuppisuisia kasvotusten, kehuvatkin mieluummin kuvia kuin toisiaan. Ja silti juuri kehuja ja tsemppaamista moni treenaava ihminen näyttää kaipaavan. Siksi blogit ja kuvavirrat ovat otollinen foorumi myös tämänlaiselle kaipaukselle. HeiaHeian kaltaiset sosiaaliset palvelut niin ikään: niissä kuntoliikkujakin voi merkitä suorituksiaan ylös ja jakaa niitä ystäviensä kanssa.

En silti suoraan väitä, että treenaamisen ja rahkan ympärillä pyörivät elämäntapablogit (ja ylipäänsä koko liikkumisen virtuaalisen jakamisen kulttuuri) olisivat sairauden kuvia. Sen sanon, että treenaamisen taltioimisessa on kuitenkin selvästi nähtävissä puolia, joissa puhtaan tekemisen alta kuultaa kuntosaliliikunnan tiedostamaton. Hikoileva ihminen anelee, pyytää ja haluaa, mutta mitä – mitä kaikkea! –, se vaatii lähempää tarkastelua.

**

Hanna Hyvärinen kirjoitti aiheen tiimoilta artikkelin mennävuoden Imageen. Ensimmäinen huomionarvoinen seikka koskee mainintaa Jutta Gustafsbergin tv-sarjasta Jutta ja superdieetit. Hyvärinen kirjoittaa ohjelmissa pyrittävän ”tekemään sohvaperunoista aktiivikuntoilijoita. Tavoitteina on tietenkin kiinteä ja lihaksikas vartalo sekä 'kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi'.” Sellaisenaan kuvaus todentaa hyvin sen, mistä monien kohdalla lihastreenibisneksessä vaikuttaisi olevan kysymys: ei ainoastaan timmistä kropasta, vaan laajemmasta, omaa elämää koskevasta hyvästä olosta. Lihastreenibisneksessä otetaan aivan oikein ihminen kokonaisuudessaan muokattavaksi. Toki voi hyvällä syyllä kysyä, miten syvälle ihmiseen tällainen holismi sitten pääsee – vai onko syvälle meneminen sen tarkoitus ensinkään? Ennemminkin näyttää siltä, että kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin sinänsä aiheellinen korostaminen merkitsee kuitenkin pääasiassa vain pinnan eri segmenttien kartoittamista, aivan kuin asia koettaisiin kuin ruokaympyrä: jokainen osa-alue on otettava huomioon, kutakin sopivassa suhteessa.

On tärkeä siis huomata, ettei yksin lihaskunnon treenaaminen riitä parantamaan kehon ”kokonaisvaltaista” hyvinvointia – etenkin jos vuorokausirytmi, uni, ruokavalio, työ ja vastaavat seikat ovat retuperällä. Mutta pelkkä yhteyksien luominen itsessään ei myöskään riitä. Tämän pidemmälle lihastreenibisneksen tosin ei välttämättä kuulukaan mennä; laajemmat elämäntapaongelmat ja korjausliikkeet jäävät asiakkaan hoidettavaksi. Lihastreenibisnes ei ole psykoterapiaa eikä liioin uskonnollinen ilmiö. Se hokee keholähtöistä hyvinvointia, mutta varma en saata olla, miten pitkälle tällä polulla se lopulta pääsee, muista olemisen tasoista nyt puhumattakaan – mitä muuta keholähtöinen hyvinvointi voi tarjota tunteille, älylle, sielulliselle elämälle kuin tyhjiä hokemia ja geneerisen euforista ”hyvää oloa”? Tästä sitä ei kuitenkaan välttämättä käy syyttäminen, eihän sekään nyt, kuten todettua, kaikkeen pysty. Hyvä on kuitenkin muistaa, että ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” saa myös lihastreenibisneksessä keskenään eriäviä merkityssisältöjä.

Toiseksi Hyvärinen kertoo amerikkalaisesta Sophiesta, joka kertoo tajunneensa voimaharjoittelun ja fitnessin löydettyään, ”kuinka heikko ja avuton hän on aiemmin ollut”. Sophie katsoo, että monen nuoren naisen kohdalla ”sellaiset asiat kuin työllistyminen, johtavaan asemaan pääseminen ja sosiaalinen hyväksyntä ovat huomattavasti helpompia saavuttaa, jos onnistuu näyttämään hyvältä”. Hyvältä näyttäminen ei siis tarkoita enää vain laihaa; nyt sellaisesta käy ”voima, pystyvyys ja hyväkuntoisuus”. Jokainen kulttuurin suhteen valveutunut tiedostaa tietysti ja jopa jakaa saman yleisen käsityksen Sophien kanssa: naisena ei yksinkertaisesti pärjää ellei ole joko kaunis objekti tai potentti ja pystyvä subjekti. Välimalleja ei ole. Sanomattakin on selvää, että sama yleinen käsitys nojaa voimakkaisiin perstuntumaisiin stereotypioihin katseen kohteena olevista naisista, miehisestä työkulttuurista jossa nainen ei omilla taidoillaan tai sisäisillä avuillaan pärjää, sekä miehistä jotka lähes automaattisesti ovat pystyviä, voimakkaita ja menestyviä. En halua tällä kohtaa mitata stereotypian todenperäisyyttä, totean kuitenkin kulttuurin itsessään muuttaneen niissä määrin muotoaan ja halutuotantoaan, ettei potentti ja pystyvä subjekti sulje enää kaunista objektia millään muotoa pois. Sen sijaan nämä avut liukenevat toisiinsa: treenaava nainen tulee katseen kohteeksi. Tämän bloginpitäjät tietysti tiedostavat itsekin: he haluavat näyttää hyvältä eivätkä epäröi tuoda sitä julki. Herutuskuvien ohella mainitut foorumit täyttyvätkin iskulauseista ja tsemppausviesteistä, joissa nimenomaan voima on kaunista. Hyvärinenkin nimeää erään osuvimmista: ”Skinny girls look good in clothes, fit girls look good naked”. Lauseeseen eläytyen voi tietysti miettiä, kummasta on kanssaihmisille enemmän iloa.

Huoneentaulu kannattaa pitää mielessä paitsi kuntosalilla myös kulttuurin kuvien äärellä. Jokunen viikko sitten Rumba tiedotti ”syystäkin unohdetun räppärin seksistisestä paluuvideosta”. Suomalainen some-kansa otti ja meni puihin. Skandaalin ”Salikissa” on kyllä näkemisen arvoinen musiikkivideo, muttei niinkään siitä syystä, että siinä toden totta ”kuvataan perseitä”. ”Salikissa” on lajissaan merkillinen siksi, että se todella iskee ajan hermoon – jopa paremmin kuin moni edeltäjänsä. Jotkut videon nähneet totesivat kuitenkin videon vitsiksi, tuhahtivat ja palasivat hipelöimään Mustan barbaarin hittiä ”Salil eka salil vika” (Hyvärisen Image-artikkeli kantaa muuten samaa nimeä).

Mutta Mustalla barbaarilla ja Skandaalilla ei ole varsinaisesti muuta yhteistä kuin miljöö ja pieni osa sanomasta. Ensimmäinen on iloitseva, liikunnasta nauttivan maahanmuuttajan bodausanthem, jossa kyllä sivutaan laajempia, yhteiskunnallisia aiheita, mutta ennen muuta ”Salil eka salil vika” on hyvän mielen räpralli. ”Salikissa” sen sijaan on synkkä, tahmea ja, niin, seksistinen – teemojensa puolesta enemmän sukua Teflon Brothersin ”Hikoilen ku raiskaajalle” kuin varsinaista kuntoilua ylistäville lauluille. Seksistinen se ei niinkään ole perseiden tai Skandaalin itsensä vuoksi, vaan yleisemmän kulttuurisen katseen, joka, kyllä, verifioi sitä, millaiseksi kulttuurinen kuva haluttavasta naisesta on muuttumassa.

Tämä merkitsee, että teoriassa videossa voitaisiin hyvinkin kuvata pääasiassa aivan muita asioita kunhan täkyjä olisi riittämiin, sillä vasta varsinainen teoksen asettama interaktiivisuus paljastaa katseen. Perse sinällään on pelkkä koriste. Juuri tästä syystä ”Salikissa” käy ajan hermoon: se havainnollistaa tilanteen, johon treenaamisen taltioiminen ehdollistaa katsojat, jotka oletusarvoisesti ovat tietysti miehiä. Videota voi sanoa tylsäksi tai lamaannuttavaksi, mutta merkityksetön se ei (valitettavasti) ole. ”Salikissa” itsessään tuo esiin halun, jota opetellaan ja uusinnetaan, läkähtymiseen asti: mallit ja pornotähdet voidaan vähin eri korvata näillä, pystyvillä ja potenteilla hahmoilla, jotka näyttävät hyvältä ilman vaatteita. Siinä mielessä on selvää, että jos videossa kuvataan salilla treenaavia naisia, kulttuurinen katse – sama joka saa laatimaan huoneentauluja – haluaa itse asiassa riisua treenaavat naiset vaatteistaan, onhan alkuperäisen väitteen liepeessä loppuviimein ajatus siitä, että vasta vaatteitta nämä naiset näyttävät hyvältä, mutta vaatteissa vain kuin keneltä tahansa.

**

Hyvärinen on haastatellut artikkeliinsa myös Taina Kinnusta, jonka vuosituhannen vaihteessa ilmestynyt väitöskirja käsitteli ruumiillisuutta ja bodareita. ”Kinnusen mukaan [nuorten naisten voimaharjoittelukotkotuksessa] kyse on – jälleen kerran – amerikkalaisperäisestä, Kaliforniassa syntyneestä muodista. Se on osa laajempaa terveyden ja liikunnallisuuden trendiä, joka puolestaan on syntynyt vastareaktiona pitkälle edenneelle teknologisoitumiselle ja sen mukanaan tuomalle istuvalle elämäntyylille.”

Tässä Kinnunen varmasti on oikeassa, mutta kaikkia sävyjä vastaus ei tavoita. On tiettyyn rajaan asti mielekästä puhua uudesta tavasta kuluttaa, jossa ”terveydestä ja hyvinvoinnista on tehty se tavoite ja tarve, jonka saavuttamiseksi täytyy kuluttaa erilaisia palveluja ja tuotteita, kuten kuntosalijäsenyyksiä, lisäravinteita, treenivaatteita ja personal trainereita”, mutta muuta mieltä kuntosaliharjoitteluun kulutuskritiikillä on vaikea saada. Ennen kaikkeahan ihmiset eivät ole niin tyhmiä kuin kulutuslähtöinen näkökulma antaa useimmiten olettaa. Välineiden hankkiminen ja palveluiden ostaminen ovat lähtötaso, mutta niitä tarkastelemalla ei tavoiteta sitä iloa, tuskaa, kokonaista kokemusten ja tuntojen kirjoa, joka treenaamiseen sisältyy ja jota pyritään myös taltioinneilla välittämään.

Kuten Kinnunen Hyvärisen artikkelissa tekee, treenaamisen kulttuuri on kyllä kytkettävissä ”ulkonäköihanteiden historialliseen jatkumoon” ja sellaisenaan siinä on myös hyviä puolia. Liikkuminen, mielekäs ruokavalio, säännöllisyys ja rytmien tunnistaminen ovat hyvinvoinnin kannalta ehdottoman tärkeitä asioita – ja varmasti parempia asioita kuin laihduttaminen, painon tarkkailu ja itsensä syyllistäminen, jos ei laihdu. Mutta neurooseja tästä jatkumosta on yhtä lailla hankala poistaa.

”You want a hot body? You want a Bugatti? You want a Maserati? You better work bitch”, aloittaa Britney Spears kappaleensa ”Work Bitch”. Se ei tietenkään ole lauluna lajissaan ainoa kovan työn kuvaus, jollaisia viime vuosina on levylautasilta soitettu, vaan esimerkiksi Iggy Azalean ”Work”, Ciaran ”Work” ja Missy Eliottin ”Work it” lukemattomien muiden ohella tihentävät samaa kokemusta. On kyllä huomioitava niin laulujen ilmeisimmät ympäristöt – klubit ja kuntosalit – kuin sivumerkityksetkin – parittelu – mutta edes nämä eivät tunnu tyhjentävän laulujen piiskaavia work-hokemia todellisista piilosisällöistään, nimittäin toiston ja monotonisen työstön olemuksellisista piirteistä laajemmissa, elämää ja työtä koskevissa ulottuvuuksissa. Työn pakkotahtisuus ja piiskaavuus, joita lauluissa korostetaan rytmiikan, hokemien ja yleisen kiemurtelun välityksellä, ovat kuitenkin ennen muuta haavekuvia: joustavaa, immateriaalisuutta haltuunottavaa, ja sen mukaista työtä painottavassa kulttuurissa niillä ei ole kuin korkeintaan fantasmaattisia merkityssisältöjä. Toisin sanoen aika ajoin jopa mielipuoliselta vaikuttavina (itse)psyykkauksen merkkeinä kappaleet ovatkin tosiasiassa hätähuutoja.

Toisteinen, yksitoikkoinen työn rutiini – ”work work work work, working on my shit” – näet vertautuu kyllä lihastreeneihin mutta kielii erityisesti siinä lihallistuvista muistijäljistä: vanhasta työstä ja sen oletetusta nautinnollisuudesta, ehkä jopa suoranaisesta kaipuusta ruumiillisen työn pariin. Tämän näkemyksen pohjalta kuntosalit tulevat modernilla aikakaudella todella mielekkäiksi oikeastaan vasta sen myötä kun työn, (hyöty)liikkumisen ja ylipäänsä kehollisen olemisen luonteet alkavat yksiulotteistua. Tällöin kuntosaliharjoittelusta aletaan etsiä ennen muuta kompensaatiota, takaisinkytkeytymisen mahdollisuutta. Silloin myös ”kokonaisvaltainen terveys ja hyvinvointi” tulevat kysymykseen. Aiemmin tällaista puhetta ei ole välttämättä edes tarvittu.

Uutta laulujen merkityssisällöissä puolestaan on se, että haaveen suullistaa ennen kaikkea nainen, joka eittämättä vanhan työn aikakaudella on saanut osansa ruumiillisesta työstä, mutta joka tästä huolimatta samastetaan (edelleen) ei-ruumiillisen työntekijäksi ja rajataan siten tehdasmaisten työympäristöjen ulkopuolella. Hoivatyökin on pelkkää myötätuntoista taputtelua eikä aikuisten ukkojen raijaamista. Siksi ainoaksi mielekkääksi ruumiillisen työn muodoksi, jota nainen voi harjoittaa ja joka näillä ehdoilla pystytään patriarkaalisvaltaiseen kulttuuriin tuottamaan, on esiintymistaide, tai oikeammin: prostituutio. Voimakas ruumiillisuus, tanssi, paljastavat asut ja yleinen kiemurtelu viestivät kaikki samasta. Toki ne ilmaisevat myös itseään; tanssi on tanssia ihan vain tanssimisen ihanuuden vuoksi, ei vain esileikki. Ja toki yhtälössä on muutakin pelissä, esimerkiksi loputon, pitkästyttävä madonna/huora -leikittely yhtäällä ja naisartistin urakehitys tuhmasta pikkutytöstä jonkinlaiseksi pornon jumalattareksi toisaalla, Mutta lopulta nämäkin ovat vain pintaa, sillä myös roolin ironisointi on roolin ottamista ensisijaisena. Tämän takia yleisemmin kiinnostavampaa ovatkin tahattomat piilosisällöt ja kääntöpuolet, jotka kuitenkin tulevat paljaina, suorina kysymyksinä esiin lauluissa. Miksi oikeastaan laulaa työstä? Millaista on tämä työ?

**

Palaan Skandaalin ”Salikissaan”. Olen katsonut videon viime viikkojen aikana useampaan otteeseen miettien ja miettien, mistä ihmeestä siinä lopulta voisi olla kysymys. Ilmeinen, käsilläoleva, lihallinen ei tunnu oikealta, mutta toisaalta olisi moraalitonta väittää videolla olevan jokin syvällisempi sanoma. Ei Skandaalikaan teostaan luultavasti mitenkään sen syvällisemmin ajattele. Se on läppä ja se on tietynlaista geneeristä puhuntaa, mutta kaikesta huolimatta uskallan väittää, että jotain ajalle merkityksellistä ”Salikissa” siitä huolimatta kanavoi.

Kinnusen lopputulema Hyvärisen Image-artikkelissa vaikuttaa olevan, että ”niin yleviltä kuin terveys- ja liikunnanedistämistavoitteet kuulostavat, pohjimmiltaan kyseessä on jälleen yksi kulttuurisesti tuotettu ihanne tai vaatimus, johon liittyy suuren mittakaavan kaupallisuutta, teollisuutta sekä paljon epäterveitä piirteitä”. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” on tässä merkitsevä ilmaus; mikään ei siis ole muuttunut, naisiin kohdistuvat ja naisten itsensäkin uusintamat ulkonäköpaineet eivät ole uusi asia, mutta mikä olennaisempaa, me kaikki tunnumme olevan vainulla siitä megaluokan bisneksestä, joka myös ”tervehenkisen” liikunnan ympärille kietoutuu. Hyvärisen käyttämä ”jälleen” todentaa siis ilmeisen: viime kädessä, myös liikkuessamme, jopa juostessamme pakoon, nauttiessamme liikkumisen vapaudesta olemme kuluttajia, välineurheilijoita kuntosalikortti lompakossa. Puusta ei ole päästy sen pidemmälle. Artikkeli kanavoi sen, minkä jo tiesimme.

Sen sijaan jos on kysyminen, mitä uutta ja muuta nuorten naisten voimaharjoittelu ja siihen sisältyvät herajuomat ja herutukset tuovat esiin, saattaa olla paikallaan katsoa ”Salikissa” vielä kerran. Kun Skandaali ruumiillistaa omalla läsnäolollaan ne roolit, jotka miehelle tässä leikissä lankeavat, nimittäin imbesillin sivustakuolaajan, hökelön avustajan, laiskan kanssatreenaajan ja pystyvän panomiehen, naisen rooli – sekä se tuotanto, joka käynnistyy tämän roolin ja miehen roolien kohdatessa – tuntuu kaikesta huolimatta häilyväisemmältä.

”Tytön” ensinnäkin toivotaan pumppaavan niin kauan, että hän paitsi oksentaa myös itkee. Nämä ovat kaksi asiaa, joita naiselta ei tavallisesti odoteta. Toiseksi Skandaali tulee ”jauhamaan” naispuoliselle treenaajalle, vaikka tällä ”on napit korvilla”. (Tiedän, tämä on idioottimaista.) Kuvana kuitenkin säe tuo esiin varsinaisen perusasetelman: nainen on tyyni, viileä, eteerinen treenaaja, joka ei kuolaajista ja kanssabodaajista niin piittaa. Hän on keskittynyt sataprosenttisesti tekemiseensä, jota on paitsi itse treenaus myös asiaankuuluva herutus (ilmeisesti jonkinlainen yleinen, ähkivä pyllistely). Yhteistä kuvissa on se, että lähtökohtaisesti treenaavan nuoren naisen oletetaan olevan mykkä, muodokas ja toisteinen vartalo. Tätä Skandaalin videossa korostetaan useampaan kertaan väheksymällä muuten tämän ulkonäköä: ”...ja naamaskin just ja just kasi plus” ei varsinaisesti mairittele ketään. Merkitsevää onkin vain vartalo, eikä ole epäselvyyttä, miksi katse niin maanisesti sitä preparoi: ”Salikissa” on ennen kaikkea kolmen minuutin esileikki, jonka lopussa varsinainen tarkoite ja päämäärä käytännössä kiihdytetään lävitse: ”ja kun mennään lakanoiden väliin / niin tissitkin on jees, mut mä tuun pakaroitten väliin”. Tietysti kiihdytys voi tässä olla myös videon esiinnostamien kuvien varsinaista ylijäämää: kolmen minuutin ajan oman elämänsä skandaaleja on leikitetty ja kun näiden olisi vihdoin aika osoittaa mieskuntonsa, pystyvyys lerpahtaa, jännitys on yksinkertaisesti liikaa. ”Salikissa” kuitenkin puhuu voimallisesti myös toisen ilmeisen tarkoitteensa puolesta, nimittäin sen, että kyseessä on lavastettu yhdyntä. Jälleen herutetaan fantasiaa, että pukeissa nämä naiset ovat mitä ovat, korkeintaan ”kasi plus”, mutta vaatteitta aivan muuta.

On kuitenkin työlästä myötäillä Kinnusen jalanjäljissä, että tässä mielessä nuorten naisten voimaharjoittelu olisi ”jälleen” vain ”yksi kulttuurisesti tuotettu vaatimus tai ihanne”. Toisin tekisi mieli. Treenaaminen ei ole pelkkä uusi vaatimus tai ihanne sen vuoksi, että yksistään Skandaalin videota vasten on hyvin vaikea kuvitella sellaista miehistä, seksinnälkäistä katsetta, joka eläisi pelkästä hoikasta naisen vartalosta. Sen sijaan videon pohjalta on erittäin yksinkertaista visualisoida eteensä kiimainen tahvo, jolle merkitsevää on vain naisen lihaksikas vartalo. Miksei näin olisi: jopa useimmat bloginpitäjät rajaavat kasvot herutustensa ulkopuolelle. On vain vartalo. Toki on korostettava että yksin länsimaisessa kulttuurihistoriassa rintaa ja reittä näyttää tämä jokamies kaivanneen jo hyvän tovin ja kaiken aikaa, mutta tällöinkin, väittäisin, kasvot ja silmientakainen, nimittäin aivot ja persoonallisuus, ovat muodostaneet ainakin yhden osatekijän varsinaisessa yhtälössä. Voi tietysti olla, että tämä on vain omaa idealistista löpertelyäni. Jollei, jotain sellaista, joka on etenkin musiikkivideoiden lähihistoriassa tehnyt jo pitkään tulemistaan, alkaa vihdoin olla käsillä: esiinsoitto parittelulle, jossa mies kuvineen läkähtyy fleshlightiinsa ja naiden, nainen katoaa. Kun siis Skandaalin videon puolimatkassa useamman naistreenaajan kasvot käyvät hokemaan samaa oksennusta ja itkua pumppaavaa kertosäettä, tiedämme todellisuudessa, etteivät he enää naisia ole, vaan kasvoja korkeintaan. Eikä niillä niin väliä ole, vain vartalolla on.