Puliukot käväisevät torilla

Tommi Uschanovin Suuri kaalihuijaus. Kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) tulisi epäilemättä olla kaikkien peruslukemistoa tänään. Verkkokeskustelun mielekkyydestä on puhuttu yhtä sun toista, mutta erään huomion voisin nostaa tässä esiin: sosiaaliset mediat muuttavat monet – itseni mukaan lukien – lähtökohtaisesti kännikaloiksi. Päästelemme näppäimistöllä täysin estottomasti ja useimmat bittiavaruuteen ilmestyvät sielunpurkaukset ovat ensimmäisiä reaktioita yhteen ärsykkeeseen. Ne eivät välttämättä kieli syvemmästä vakaudesta tai siitä, että sanoja olisi kahden minuutin tai kahden tunnin perästä edelleen samaa mieltä. Olen puhunut tämän reaktiivisuuden ilmiön ongelmallisuudesta aiemminkin ja yrittänyt sittemmin muuttaa omiakin kirjoitustottumuksia sen äkättyäni. Joskus jopa lukeminen vaikuttaa olevan jokseenkin kortilla; selvästi kriittinenkin huomautus jää äänenpainoiltaan huomaamatta ja vastaaja – reaktion muodostaja – noteeraa vain puheenaiheen, ei sen sävyjä tai piikkejä.

Uschanovin kirjaa ja sosiaalisissa medioissa, keskustelupalstoilla ja ylipäänsä kahvipöytäkeskusteluissa käytäviä mielipiteenvaihtoja yhdistää se häkellyttävä tosiasia, että ”mitä politiikkaan tulee, juuri kukaan ei ymmärrä juuri mistään juuri mitään” (2010, 31). Lainaus on Uschanovin tietoinen yksinkertaistus Michiganin yliopiston valtio-opin professori Philip Conversen valtio-opin saralla viljalti huomiota keränneen artikkelin ”The Nature of Belief Systems in Mass Publics” (1964) sisällöstä. Tätä yksinkertaistusta meistä monet ovat tietysti tottuneet toistelemaan, aina edes sen sisältöä kaikessa laajuudessaa ymmärtämättä. Uschanovin kirja on kiitettävän seikkaperäisesti taustoitettu ja tutkittu, joten sen varsinaisesti käynnistävän ja Conversea tulkitsevan väitteen pohjaksi on perusteluja on vaikka millä mitalla. Näin ollen kiinnostuneet voivat kääntyä suosiolla sen puoleen; oma vaatimaton aikomukseni tällä haavaa on kiinnittää huomiota juuri tuon väitteen osuvuuteen, kun kyseeseen tulevat juuri verkkokeskustelut ja tavanomaiset kahvipöytäkeskustelut.

Omasta tietämyksestään kaikkein varmimmat ovat usein niitä, joiden uskomukset pitävät huonoimmin paikkansa. Poliittisen psykologian – joka on monilta osin Uschanovin kirjan tarkastelutapana – huomaama sivuseikka siinä on, että monesti kaikkein varmimmat myös pitävät kaikkein ehdottomimmin kiinni kannoistaan, vaikka oikeaa tietoa olisikin tarjolla ja sitä heille osoitettaisiin. Arkihavainto todentaa tämän; vietävän vaikeaa on arpailla, mitä tehdä ydinvoimalle, maahanmuutolle, verojen korottamiselle, talouskriisille... ja silti monilla näyttää olevan siihen vahva ja voimakas mielipide, joka ilmaistaan suorin sanoin ja kiertelemättä, kunnes... mutta kunnesta harvemmin tulee.

Pitäisikö Suomen osallistua Espanjan ja Italian jättilainojen tukemiseen? En tiedä. En todella tiedä. Monet silti tietävät – tai ainakin heillä on mielipide, joka – Uschanovin kirjaa silmällä pitäen – on kuitenkin vain vaivoin peitelty tietämättömyyden ilmaus. Ja ne, joiden tulisi kaiketi asiasta päättää, nauttivat samanlaista ammatillista suosiota kuin lehdenjakaja ja teurastaja. Uschanovilla on lyödä pöytään tällainenkin tutkimustulos: ”Taloustutkimuksen keväällä 2010 Suomen Kuvalehdelle tekemässä tuoreimmassa kyselyssä ministerin sijoitus oli 185 (hieman hitsaajan, vartijan ja parturin alapuolella) ja kansanedustajan 320” (emt., 102.). Suuri kaalihuijaus on ilmestynyt syksyllä 2010, puolisen vuotta ennen historiallista Perussuomalaisten vaalivoittoa eduskuntavaaleissa 2011. En saata olla ajattelematta, millaisella tasolla poliitikkojen arvostus tänään huitelee. Sen saatan sanoa, että ainakin ihmisten kiinnostus politiikkaan on palannut – jos se ikinä kateissa olikaan – vaikkakin, kuten Uschanov jälleen kerran argumentoi, poliitikkoihin kohdistuvat tunnereaktiot ovat muuttuneet selvän kielteisiksi. Talouskriisi ja outo, viheläinen tunne, että ”meidän veronmaksajien” rahoja törsätään ulkomaalaisten (ihmisten tai pankkien) tukemiseen näyttävät hermostuttavan meitä entisestään.

Sosiaalisten medioiden eräs suurimmista vitsauksista etten sanoisi, on joutua kasvotusten erilaisten mielipiteiden kanssa. Facebookissa käyttäjä voi tietysti piilottaa syötteestään sellaiset mielipideautomaatit, joiden kannat kiristävät hermoja. Hyvä puoli asiassa tietysti on nimenomaan sietokyvyn kasvattaminen (vaikkakin inhimilliset sietokyvyn rajat tulevat aina jossain vaiheessa vastaan); joskus meitä täytyykin tölväistä, jotta alkaisimme paremmin tulemaan toimeen vieraiden näkökulmien kanssa. Kyse ei ole niiden hyväksymisestä, vaan ainoastaan siitä, että monesti juuri varmimmat kantamme ovatkin kaikkein heikoimmissa kantimissa ja asioiden käsittelemiseksi meidän täytyy opetella ottamaan monenlaisia näkökulmia yhtäaikaisesti käyttöön. Siinä mielessä mielipideautomaatin piilottaminen tai keskustelupalstojen säännönmukainen vältteleminen ovat tieten tahtoen kääntymistä poispäin, eristäytymistä, eikä siten kaikissa tapauksissa laisinkaan hyvästä.

Mutta kuten todettua, sosiaalisia medioita voisi verrata toriin, joka on täynnä puliukkoja. Jokaisella on tavattomasti asiaa, mutta keskinäinen ymmärrys on jotakuinkin nollassa. G. I. Gurdjieff korosti aikanaan Neljännen tien merkitsevän – erotuksena joogin, fakiirin ja munkin teistä – myös sitä, että ihmisten keskellä on elettävä: se on itsensä muistamisen jälkeen yksi vaativimmista tehtävistä. Tiedän nyt provosoivani, mutta eräässä mielessä sosiaalisten medioiden käyttämisen voisi nähdä tässäkin mielessä, vaikka toki on sanottava, että asiaan liittyy niin monta mutkaa ja muttaa, että tosiasiallisesti verkossa vellominen ei tee kenellekään vain hyvää tai käy vain hyvästä harjoituksesta.

Kokeilen siis toista: käyttäjän näkökulmasta sosiaaliset mediat voisivat myös olla kuin julkisia saunoja. Ihmiset ovat alastomia, keskustelevat enimmäkseen hyvässä hengessä toisilleen vieraiden ihmisten kanssa. Sanat valitaan varoen. En puhu sinulle samalla tavalla kuin puhuisin minulle vieraalle ihmistyypille; ihmiselle jolla on tyystin erilainen työnkuva, erilaiset harrastukset, erilaiset elämänasenteet ja -arvot.

Taustalla ei ole ajatus siitä, josko kaikki sopuisuus perustuisi pohjimmiltaan yhteisille arvoille. Monesti ”keskustelun herättäminen” – mikä usein eripuran tieten tahtoen tuottamiseksi laskettakoon – voi palvella sitä, että kuulijat joutuvat vastatusten tietämättömyytensä kanssa. Joidenkin konservatiivien sanoin on oltava myös ”poliittisia vihollisia”. Mutta yhtä lailla jatkuva keskustelun herättely voi myös tuudittaa itse puhujaa, mielipideautomaattia entistä syvemmälle ruususenuneensa, jossa hän tietää, hänellä on mielipide, tosiasiat hallussa. Siinä mielessä kehotan eritoten itseäni entistä suurempaan varovaisuuteen, ja tunnustan kerralla: minä tiedän asioista verrattain vähän ja tulen aina suunnaltani vain. Kirjoittajana minunkin tulisi harjoitella rakentamaan sanojeni sekaan sellaisia väärinkäyttöestoja tai tarttumapintoja, jotka auttaisivat lukijaa näkemään selvemmin, että ”tässä puhuu ihminen, joka tietää sittenkin verrattain aika vähän ja vielä vähemmän väittää olevansa oikeassa”. Useammasta näkökulmasta katsominen yhtäaikaisesti on silti viehättävä haaste ja eräässä mielessä myös dialektisen ajattelun edellytys.

Kaksi huomiota hyvinvointi-yritysten eetoksesta

Myöhäismodernissa kulttuurissa, jossa työ prekarisoi ja stressaa ihmistä ennen näkemättömällä tavalla, yleistyvät hyvää kyytiä erilaiset nopean rentoutumisen tekniikat. Hektinen (työ)elämä vaatii veronsa: kuntoilemme vähemmän, nukumme huonosti, syömme antidepresantteja enemmän kuin koskaan, sosiaaliset suhteet rakoilevat tai niille ei löydy aikaa. Maailmankuvan litistyessä myös perinteiset uskonnot menettävät monen kohdalla merkitystään, mutta jano näyttää jäävän. Sitä tyydyttämään tarjolla on heidän onnekseen edes jotakin: traditioista irrotettuja tai kokonaan (uudelleen)keksittyjä instant-traditioita, jotka tarpeen vaatiessa mukautuvat ostajan tarpeisiin. Tarjolla on myös selvästi ei-uskonnollisia ja ei-hengellisiä rentoutumis- ja meditaatiokokonaisuuksia, -kursseja ja iltamia. Kuin työn vastapainoksi näiden eetos voidaan tiivistää sanoihin ”hyvä olo”.

Aivan kuin palvelun-, kurssin- ja ohjelmantarjoajat sanoisivat siis suoraan, että elämämme on kerta kaikkiaan perseestä. Se on kurjaa, köyhää ja vaillinaista. Viestiminen hyvästä olosta näet antaa ymmärtää, ettei muilla elämän osa-alueilla sellaista esiinny, täällä vain ollaan ja pusataan, kaikki on niin saamarin vaikeaa, työ riistää ja stressaa, lapset on haettava tarhasta, auto vietävä huoltoon. Yritysten harjoittama piilovittuilu on tietenkin vain sivujuonne. On muutakin. Tarjoamiensa rentoutumisharjoitusten puolesta ne varmasti ovat tärkeän äärellä; parempi sekin on kuin ei mitään, se on selvä. Nostan esiin kuitenkin kaksi huomiota liittyen hyvän olon palveluja tarjoavien yritysten eetokseen, joista molemmat koen jossain määrin ongelmallisiksi.

Ensinnäkin palvelujen taustalla vaikuttaa toistuvan kiinteä yhteys myöhäismoderniin työkulttuuriin ja edelleen kapitalistiseen yrityselämään. Palveluntarjoajat saattavat jopa eksplisiittisesti tarjota sivuillaan tietoa erillisessä osiossa nimenomaan yritykselle; yritys hyötyy, kun työntekijät voivat hyvin. Esimerkiksi innovatiivinen työ tarvitsee tuekseen sekä laiskuutta että rotia, sekä leppoisuutta että säännöllisyyttä. Tämä on epäilemättä totta. Mutta millaisesta arvostuksesta tekniikoita (ja niiden mahdollisia päämääriä) kohtaan se kielii, kun palveluntarjoaja näin selvin sanoin asettuu palvelemaan työelämää? Kun yrityksen tarjoamiin palveluihin kuuluvat kuitenkin harjoitukset ja tekniikat, joiden lähtökohta on aiemmissa yhteyksissä ollut ihmisten itsenäisten pyrkimysten kuuntelemisessa, kenties hänen oman persoonansa, luonteensa, halujen, toiveiden, ajatusten muuntamisessa, miten käy nyt, kun yrityselämä sorvaa nämä harjoitukset soveltumaan mielestään paremmin osaksi työelämää? Näyttääkin siltä kuin yhä voimakkaammin taustalla olevana ajatuksena olisi puskea meistä esiin tietoisuutta, jossa hyvinvointi liittyy kiinteällä tavalla työhyvinvointiin, jaksamiseen ja välittömän immanentteihin olemisen ulottuvuuksiin. Korkeampia päämääriä ei ole, ei tarvita. Riittää, että voimme nauttia elämästä, elää terveinä ja hyvinvoivina elämämme läpi, sen enempää muuttumatta tai mistään luopumatta. Sanomattakin on selvää, että tällainen muuntamisen projekti on osa laajempaa uusliberalistista siirtymää, jossa ”kaikki inhimillinen”, mukaan lukien henkisen ja esteettisen alueet, litistetään ja mukautetaan osaksi tuotantoa. Kaikki on saatava talouden alle, kaiken on oltava kaupan.

Toiseksi palvelujen eetosta vaivaa juuri litteys. Tämä niveltyy edelliseen. Palveluiden kenties ainoa tarkoitus kuluttajalle on tarjota välitöntä helpotusta ei-uskonnollisessa ja ei-hengellisessä mielessä. Tämä merkitsee, että kuntosalijooga ja yritysmeditointi ovat osaltaan edistämässä kulttuuria, joka ei katso millään muotoa merkitykselliseksi ylläpitää minkäänlaista transsendenssi-ajattelua. Ei ole korkeampia päämääriä tai syvällisempää filosofiaa. Eikä näkyvän maailman tuolla puolen varsinkaan ole muuta. Sielu on vain sosiaalisten suhteiden kertymää, uskonnollisuus sosiaalisesti korruptoitunut muinaisjäänneinstituutio, jolla ei ole käyttöä valistuneessa maailmassa. En saata tästä tietystikään mitään yksittäistä tekijää syyttää, eikä siihen ole tarvettakaan. Siinä missä tällainen puhe näyttäytyy tänään lähinnä naiivina ja nostalgisena, sen vastapuheen ilmeinen imperialistisuus on pantava yhtä lailla merkille. Uskonnot eivät ole maailmasta häviämässä yhtään mihinkään. Jos kolmikymppinen suomalainen ei koe niitä merkitykselliseksi, sen pahempi hänelle. Outoa sen sijaan, että ihmiset jotka eivät koe muutoin olevansa juurikaan tekemisissä uskontojen kanssa, kokevat kuitenkin usein yritysten tarjoamat rentoutumispalvelut omakseen. Ja mikseivät kokisi? Niistä loistaa poissaolollaan kaikenlainen toismaailmallinen haihattelu, hörhöily ja new age. Ne ovat pragmaattisia ja tähtäävät tuloksiin, jotka palvelun ostaja voi selvästi omassa kehossaan kokea ja aistia. Tällaista dynaamisuutta harvemmin liittää mielikuvissa esimerkiksi tämän päivän kristillisyyteen. Outoa asiassa on kuitenkin juuri kaipuu, joka etsii jotain, mutta tyytyy sittenkin vain siihen, mitä on tarjolla. Tässä mielessä vaikuttaakin, kuin meidät olisi jollain tapaa jätetty yksin. Osa meistä ei tietenkään osaa tai halua paremmasta edes haaveilla; tällöin ei ole tyytyminen, vaan kaikki on jo kotiinpäin. ”Hengellisen etsinnän” yritykset taitavat kuitenkin pystyä tyydyttämään vain hetkeksi.

Toisaalta ei niin paljon pahaa, ellei jotain hyvääkin. Vilpittömästi ja ilman sarvia ja hampaita on tietysti hyvä, että sinänsä toimivat tekniikat ja harjoitukset tulevat osaksi ihmisten elämää. Väärin käytettynä ne toki saattavat vahvistaa ”henkistä materialismia” ja egoa, mutta ei kai harjoituksia suoralta kädeltä pidä tuomittaman. Ei pidä epäillä, että seuraukset kuluttajalle olisivat järjestään vinouttavia ja iestäviä. Usein hyvä olo, kohdalle sattuessa, on monen hyvän ja kauniin asian alku. Tosiasia on, että ihmiset ovat stressaantuneita. Ja ilahduttavaa on, että yhä useammat myös ymmärtävät sen, ovat jopa valmiita luopumaan joistakin työtehtävistä saadakseen enemmän omaa tilaa elämässään.

Matopoikia, antikristuksia, ihmisiä, vain ihmisiä

Yhdeksänkymmentäluku oli outoa aikaa amerikkalaisessa rock-kulttuurissa. Elettiin vielä jonkinlaisen satanistisen paniikin aikaa; 1980-luvulla rehottanut Satanic Ritual Abuse -paniikki oli tuoreessa muistissa. Ja vielä löytyi ihmisiä, useimmiten fundamentalistikristittyjä, jotka olivat huolestuneita lastensa kuuntelemasta musiikista, angstisesta rockista, joka avoimesti flirttaili kuoleman, itsetuhon, pahan olon ja saatanan kanssa. Vettä myllyynsä he saivat taas vuonna 1996, kun Marilyn Manson julkaisi läpimurtolevynsä Antichrist Superstar. Manson yhdistettiin paria vuotta myöhemmin jopa Columbinen koulusurmiin, minkä yhteydessä artistia syytettiin suoranaisesta kiihottamisesta surmaamiseen: nuoret olivat ensitietojen mukaan kuunnelleet Mansonin musiikkia, ammentaneet kai innoitusta. Samanlaista ajojahtia esiintyi myöhemmin mm. Ranskassa. (90-luvun loppuun mennessä tämä huoli oli ehättänyt Suomeenkin saaden eri kohteita.)

Mansonin toinen levy oli täysiverinen teemalevy ja ilmeisen onnistunut, sillä ajankohtaisuutta sillä vaikuttaa olevan vieläkin – olkootkin että artistina Mansonin juna näyttää menneen jo aikapäiviä sitten. Se, mikä erotti Mansonin lukemattomista muista sen ajan ns. industrial rockin ja nu metallin esittäjistä oli tapa kytkeä henkilökohtainen angsti laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Jos vaikkapa Nine Inch Nails -yhtyeen arvo länsimaiselle populaarimusiikille oli tietynlaisten soundien testaamisessa ja vakiinnuttamisessa, Mansonin ansiot olivat toisaalla. Edelleenkään Mansonin musiikki ei ole erityisen kiinnostavaa. Se on rock-musiikkia ja sellaisenaan aika joutavanpäiväistä. 2000-luvulla elävän silmin Mansonin shokeerauksetkaan eivät juuri hätkäytä.

Ennen 9/11-välikohtausta oli kuitenkin vara kukkoilla ja shokeerata. Tässäkin – ja etenkin amerikkalaisen arvomaailman tapauksessa – syyskuun 11. päivä oli jonkinlainen vedenjakaja. Tämän jälkeen perinteiset arvot nousivat (ainakin hetkellisesti) takaisin tapetille ja ehkä siinä rytäkässä itseviha ja misantropiakin sai väistyä. Jokin ero hengessä yleisesti ottaen muutenkin on, jos vertaa keskenään 90-luvun lopun amerikkalaisia rock-yhtyeitä ja 2000-luvun emo- ja screamo- ja mitä näitä nyt on, musiikkityylisuuntia. Näyttää kuin aiemmin angstilla olisi ollut edes jonkinlainen substanssi. Artistit raivosivat lavoilla ”tätäkö te todella haluatte, tätäkö?”, mutta tänään musiikista on tullut pelkkää tyhjää näytöstä, omaksutun tyylin uskollista esittämistä (jopa Manson itse näyttää päätyneen jäljittelemään omaa tyyliä ja kadottanut matkan varrella sanottavansa). Tai ehkä tänään eletään vain toisenlaista vaihetta – jos silmäilee industrial rockin ja nu metallin edeltäjiä – grungea ja sitä edeltänyttä hard- ja glam rockia – saattaa havaita siinäkin jonkinlaisen vastakkaisuuksien jatkumon; kuka tietää, ehkä me vain elämme uuden Manson-messiaan odotuksen aikaa....

Yhtä kaikki Antichrist Superstar ilmestyi. Yksi Mansonin maneereista oli jo tuolloin flirttailla avoimesti fasistisen ja Aleister Crowleyyn liittyvän kuvaston kanssa – ja eittämättä sekin shokeerasi – mutta ketä sekään tänään enää hätkähdyttää? Okkultismia löytyy joka hevilevyn kansisivuilta ja natseista tehdään suuren budjetin komedioita. Vähemmälle huomiolle lienee jäänyt Mansonin levylleen kirjoittama lyyrinen kuvaus prosessista, jossa tietynlainen ympäristö pystyy tuottamaan ensin pahan olon musiikkia, omat syntipukkinsa, joista sitten kehittyy ihmisiä joita pelätä, uusia fasistisia johtajia. Levyn toinen raita sen jo kiteytti: ”Capitalism has made it this way, / Old-fashioned fascism will take it away” (Beautiful People).

Levyn käynnistää nimensä mukaisesti vastuuton vihanylistys (Irresponsible Hate Anthem). Ensimmäinen säe (”I am so all-american. I'd sell you suicide”) tuo kuulijan korviin paitsi puitteet myös sen, mitä on luvassa, mutta olennaisempaa on luvassa: ”Hey victim / you were the one who put the stick in my hand / I am the ism, my hate's a prism / Let's just kill everyone and let your god sort them out”. Olemme ”jokainen jonkun toisen neekereitä” maailmassa, jossa Jumala on jätetty (tuolle?) jollekulle toiselle ja ismeistä on tullut pelkkää tyyli- ja kauppatavaraa – paitsi tietysti kapitalismi ja fasismi, jotka näyttävät edustavat Mansonin hahmolle tärkeimpiä pohjahorisontteja myöhäismodernin all-amerikkalaisuuden todellisuudessa: ensimmäinen taipuu lopulta jälkimmäiseksi.

Tätä vihanpurskautusta seuraa viidentoista kappaleen verran prosessinkuvausta, jossa itsemurhaa teineille kauppaavasta artistista tulee ensin syntipukki, uusi käärme, matopoika, supertähti, enkeli, antikristus ja viimein uusi Jumala tai vain se mies jota eniten pelkäämme. ”We're on the other side, the screen is us and we're tv. /[...] You've poisoned all of your children to camouflage your scars / […] When all of your wishes are granted, many of your dreams will be destroyed” (Man that you fear) tiivistävät hyvin paitsi tietynlaisen sukupolvikokemuksen myös 90-luvun yleisemmät yhteiskunnalliset olosuhteet, erään metaforisen maailmanlopun. Sen jälkeen on vain pullopostia tuleville (piiloraita):

”Go ahead and build a better messiah, we can dig another grave
This is your calling.
If you are hearing this, there is nothing I can do
Something has grown in my chest.
And I have seen it.
It is hard and cold.
It's been dormant for many years.
I have tried to save you, but I cannot come to save you
But this is what you deserve
This is what we deserve
This is something that we have brought upon ourselves
We are not a victim, you are not a victim
We are not a victim, you are not a victim
God will grovel before me.
God will crawl at my feet.
These are the dying years.
These are the dying years.
When you are suffering, know that I have betrayed you."

Syvemmälle levyn yksityiskohtiin ei tällä haavaa ole tarvis mennä. 90-luvun Amerikkaa näyttää hallinneen (edellämainittuun satanistiseen paniikkiin viitaten) syyttelyn ja syyllisen löytämisen kulttuuri, joka tietysti huipentuu Osama Bin Laden -ajojahtiin 2000-luvulla. Saman ajattelutavan saadessa nyt jalansijaa myös terroritekojen ja koulusurmien Euroopassa näyttää siltä, että Mansonin sanoma on vieläkin monilta osin akuutti. Viikontakaisen Hyvinkään ampumisten jälkeenkin ovat nousseet vanhat kysymykset esille: tietokonepelit, internet, suomalainen asekulttuuri, poikien kasvatus, muumit... Jokainen tietysti ymmärtää, ettei yksittäisiä seikkoja korjaamalla tulevia julkisia väkivallantekoja voida poistaa, ei edes ehkäistä. Silti tuntuu, että ”jotain on tehtävä”.

Ennemminkin näitä julkisia väkivallantekoja on odotettavissa vain lisää. Ei siksi, että nuoret olisivat välttämättä tavallista enemmän sekaisin tai psyykkisesti sairaita; ei siksi, että aselakia ei tiukenneta, ettei asioille tehdä mitään, vaan koska julkiset väkivallanteot ovat jo – ja etenkin Suomessa – kasvaneet meemiksi. Muistan itsekin 90-luvun kouluajoiltani, ettei ihmisviha ja angsti olleet mitenkään vieraita tunteita yläastetta käyvälle sulkeutuneelle nuorukaiselle; silti ei tullut mieleenkään, että jotain Jokelan, Kauhajoen tai Hyvinkään kaltaista voisi tehdä. Tänään tulee: joku on näyttänyt mallia. Ja ihminen on siitä surkea olento, että niin hyvässä kuin pahassa se on loputtoman taitava ja kiintynyt jäljittelemään toisten käytöstä. Me menemme mukaan, kunhan vain joku menee ensin. Tässä on se kiehtova paradoksi, joka luo samanaikaisesti tulevaisuudennäkymiimme sekä toivoa että toivottomuuta. Voimme oppia tästä pois, mutta on mahdollista, että nämä tragediat vain replikoituvat tulevaisuudessa. Enkä ihmettelisi, jos vastaisuuden auviset ja saaret eivät tietäisi sitäkään vähää, miksi tekivät mitä tekivät. Tiedämmekö mekään aina selvästi, miksi ja millaisin motiivein menimme mukaan – oli kyseessä sitten uusi tyyli, satunnainen tapahtuma, opinahjo? Harva meistä alituiseen tietoisesti elää ja toimii.

Mansonin konseptilevyn eetokseen voisikin tehdä pienen korjausliikkeen. Supertähtien aika on ohi, populaarikulttuurin sisältä nousevalle rankiajattelulle aikamme on aivan liian fragmentoitunut. Taiteilijat eivät saa taakseen massoja, erikokoisia ryhmiä vain, eikä sukupolvikokemuksen tulkkeja laajassa mielessä enää välttämättä tule. Sellainen kulttuuri ei kuori matopojista antikristuksia, jotka häpäisisivät musiikillaan amerikkalaiset arvot tai sikäläisen (täkäläisen) elämäntavan. Ei ole julkkista, jota syyttää. Tai ehkä niitäkin on vain liikaa.

Mutta ainakin meillä on toisemme. Jos kapitalismi Mansonin sanoin valmisteli tien, länsimaisen kulttuurin kehitys on 2000-luvulla johtanut siihen, että toisen neekereitä on nyt entistä enemmän. Esimerkiksi Slavoj Žižek monien muiden tavoin näkee konkreettisena, kapitalismin piiristä nousevana tulevaisuuden uhkana uusien näkymättömien muurien ja apartheidien mahdollisuuden. Ihmisiä erotellaan, heidän kulkuaan ja elämäntapaansa rajoitetaan, aivan kuin vähä vähältä heitä käännettäisiin toinen toistaan vastaan. Poliiseja korvataan julkisten tilojen valvonnan suhteen yhä enemmän vartijoilla, yksityisten firmojen työntekijöillä. Näillä on vain paljon lyhyempi koulutus tehtäviin, joita aiemmin annettiin poliiseille, joten rahaa säästyy tai mikä ikinä se pohjimmainen peruste tälle prosessille nyt sitten onkaan. Virkavallan korvautuminen vartijavallalla ei yhtä kaikki ole ihmisten ja demokratian kannalta suotuisaa, mutta kapitalistisen kehityksen näkökulmasta tietenkin luontevaa.

Samanaikaisesti politiikka on valonnopeaa. On reagoitava, ei arssinoitava, pohdittava, mietittävä. Ei ole aikaa. Ja kun aikaa ei ole, on toimittava nopeasti, mieluiten varmistellen: ”There's no time to discriminate, / Hate every motherfucker / That's in your way” (Beautiful people).

Jatkuva kiire ja entisestään mutkistuvat ihmissuhteet eivät ainakaan edesauta tulevien tragedioitten, tulevien antikristusten tulemisten ehkäisyä. Antichrist Superstarin oivaltavuus oli myös tämän näkemisessä: tv:n on ehkä korvannut toinen mediumi, mutta periaate on sama. Olemme toisiimme, mutta myös rakastamiimme julkimoihin yhteydessä eri mediumien välityksellä. Jos antikristukset ovat tullakseen, ne nousevat itsestään etäisyyksistä, joita ihmisten välille syntyy mediumien ansiosta. Matopojat ovat tämänkin suhteen oivaltava metafora. Internetin kehitys ja sen käyttämisen arkipäiväistyminen ei esimerkiksi kaikilta osin merkitse narsismin tai egoismin kasvua, vaan vain jonkinlaisten kuoriaislasten multiploitumista, olentojen jotka eristyvät omaan solipsistiseen kuplaansa. On vain omat tunteet, omat aistit ja yhteydettömyys, outo uusi yksinäisyys, joka ei edes tunnu yksinäisyydeltä.

Tarkoitukseni ei ole ollut saarnata, ei edes maailmanlopusta tai tuomiosta tai nuorison rappeutumisesta. Tarkoitukseni on ollut yrittää välittää jotain siitä, millaisena Antichrist Superstarin eetos voi näyttäytyä, jos sitä katselee tietystä vinkkelistä. Sehän Mansonissa parin vuoden ajan oli niin hienoa: vihattunakin hän välitti musiikillaan jotain totuudellista, jotain punnitsemisen arvoista. Se on tietysti raskas osa, ja kuuleman mukaan Mansonin viime vuodet ovat olleet pelkkää alkoholin ja huumeiden täyttämää tyhjää rokkitähden elämää, alas viettävää kierrettä. Nihilismin rajalla tosissaan sanottu kadottaa niin nopeasti sekä merkityksensä että sanojansa.

Mutta pitäisikö angstirokille lausua sitten synninpäästö? En tiedä. Paljon sitä enemmän puhutaan tänään julkisuudesta, siitä miten nuoret haluavat rokkitähdiksi, laulajiksi, miksi nyt ikinä. Useimmasta matopojasta ei koskaan tule julkisuuden henkilöä – paitsi tietysti niistä, jotka seuraavat tätä alusta alkaen surullista koulusurmameemiä. Itsetuhosta ja kuolemasta laulaminen on varmasti paitsi sydämestä nousevaa myös terapeuttista, mutta kyse on myös jostain laajemmasta: Marilyn Mansonin nihilismiin taipuvaa musiikkia yhdistää moniin muihin kulttuurimme ilmiöihin sen ilmeinen jalansijattomuus ja orpous, joka ilmenee nyt vain Mansonin kohdalla ilmenee inhona ja vihana ja tuhon kutsumisena – Sinkkuelämää-tv-sarja ja siitä tehdyt elokuvat sen sijaan saattavat kieliä täsmälleen samasta tunteesta, joka on vain muuntunut rakkauden ja tuotemerkkien (”labels & love”, mainitsee sarjan päähenkilö alkuperäisiksi syikseen muuttaa New Yorkiin) janoamiseksi. On luottamuksen menettäminen, pettymys, ja elämä on monilta osin niin helvetin merkityksetöntä, vain ihmisen kokoista...