Aamulla herättyäni en ole päässyt ajatuksesta, että eilinen kirjoitukseni oli sittenkin huti, niin ikään tajuttoman kirjoitusta. Tai vastaavasti: se oli jotain, jota tämänpäiväinen minuuteni ei vain muista eikä ymmärrä. Tämänpäiväinen kokee sen jotenkin virheellisenä ja haitallisena, jollain tavalla uhkaavana tekstinä. Aivan kuin se kaivaisi verta nenästä, keräisi närää, langettaisi syytöksiä itselle.
Ja tästä huolimatta tämänpäiväinen minuuteni katsoo, että eilinen kirjoittaja jätti jotain sanomatta reaktiivisuudesta. Jotain, mitä. Ehkä ainoastaan sen, että reaktioissa pidättyminen, itsehillintä on taito, joka on opeteltavissa. Huomautus ei koske niinkään Luutii-blogia, koska kukin kirjoittaja vastaa omista sanoistaan eikä huomauttajalla ole niinkään torumista heidän suhteensa. Sen sijaan se koskee huomauttajaa itseään, joka siirtyessään ”minuudesta” toiseen ehkä juuri reaktiivisuuden kautta kokee säännöllisiä vaikeuksia olla reagoimatta äkkinäisen näreästi johonkin Luutiin – tai vaikkapa Hesarin nimettömien pääkirjoitustoimittajien – kommenteista.
Jotain säännöllistä kuitenkin siis on. Ja on muitakin. Eilinen kirjoittaja mainitsi, että ”epäilystä on myös kirjoittamisessa eräässä mielessä sisäsyntyisesti – ja joidenkuiden kohdalla se näkyy. Tai joidenkuiden kulloisien minuuksien kohdalla: osa teksteistä on kirjoitettu hiukan tietoisemmin kuin toiset; osa taas on pelkkää pärskettä. Sen voi nähdä.” Säännöllistä voi myös olla suhteiden luonti joihinkin ilmiöihin, teksteihin, kirjoittajan kantamiin ulkoasuihin ja ulosteisiin. Toiset keskustelufoorumit tuntuvat säännöllisesti kiehtovilta ja puoleensavetäviltä, toiset kirjoittajat säännöllisesti eltaantuneilta, happamilta, olennoilta joita kulloisetkin lukijuudet hylkivät. Tämä säännöllisyys lähenee makua, mutta siinä on myös jotain muutakin; sen turvin kulloinen lukijuus kokee ”näkevänsä” oikein, objektiivisemmin, todemmin sen, mitä kirjoittajan tekstistä huokuu.
Vaikka kai tälle on toinenkin nimi arkikielenkäytössä: kritiikki. Harjaantunut silmä, joka näkee yhteydet, onnistumiset, epäonnistumiset, kytkeytymiset maastoon tai karttaan. Taito joka ylittää maun ja henkilökohtaisen ja pyrkiytyy päiväunelmien ohi kohti jaettavaa, sitä miten teksti oikeasti on.
Ehkä juuri tästä eilinen kirjoittaja yritti saada otetta: että se, mitä ajattelemme toisista ei ole se, mitä toiset itsestään ja töistään ajattelevat. Kritiikin ihanteena ei välttämättä ole asettua kolmanteen asemaan, vaan enemmänkin kirjoittua epäilyksessä. Epäilykseen avaamiseen eivät tietenkään riitä minkään valtakunnan lehden tekstille asetetut merkkimäärät – mutta sen tämänpäiväinen siltikin kokee ihanteeksi: en varmasti tiedä. En halua opettaa, vaan jakaa, puitteittaa: epäilys kirjoittuu esiin siinä siten, että se luo katkon, shokin, häkellyksen tilan kirjoittavaan kirjottajaan. Tämä katko saattaa häilähtää itse tekstissä ja se on toivottavaa. Epävarma kirjoittaminen. Ihminen on itselleen valehteleva eläin.
Koska näin on, kirjoittamisen prosesseille ja kirjoittajan epävarmuudelle jää vain katve, jota ei oikeastaan huomata. Viime aikojen puheet kirjastoapurahoista, kirjailijuudesta ammattina tai sitten kaupungista nimeltä kirjallisuus ovat tarpeellisia ja mielekkäitä sosiaalisissa yhteyksissään ja joiltakin säikeiltään lähenevät olennaista kysymystä: tarvitsemmeko (rahallista, julkista, kritiikillistä, julkaisun kautta miellettävää) tunnustusta kirjoittamiselle ja jos tarvitsemme, miksi?
Tämänpäiväinen kirjoittaja vastaa: sosiaalisessa mielessä luultavasti kyllä. Nykyiset kirjallisuusinstitutionaaliset rakenteet eivät ole kovinkaan myönteisiä kirjoittajille, joiden julkaisut eivät myy ja joiden kirjoja ei välttämättä lainata kirjastostakaan. Koettuna prosessina puitteiden vakiintuminen – kirjoittajuus leipätyönä, tunnustetuksi tuleminen ”kirjailijana” – saattaa kuitenkin olla haitallista kirjoittamisen prosesseille itselleen. Eikä välttämättä siten, että kirjoittajuus alkaa takerrella, valmista ei tule tai tulos on keskinkertaista, vaan siten, että kulloisetkin kirjoittavat minuudet samastuvat kirjailijuuteensa, jolloin heiltä hälleytyy, katoaa, unohtuu se mahdollisuus, että hän todella on itselleen valehteleva eläin. Kirjoitus muuttuu varmaksi, haisee varmalta ja siten vain uusintaa reaktiivisuutta hänessä itsessään, mutta myös lukijoissa.
Pulma ei tietenkään koske vain kirjailijoita ja kirjoittajia, vaan jokaista ihmistä, joka haluaa tai kokee velvollisuudekseen tuoda mielipiteensä tai kantansa julki (mikä paikka ja tila sitten onkin) – kirjoittamalla tai suullisesti, sama se. Jokaista ihmistä, joka kokee asiakseen puolustaa jotakuta syytettyä, jotakin katoamassa olevaa, jotakin joka voisi olla tulossa jos suhtautuisimme sitä ympäröivään suotuisammin. Voimme toki sanoa, että on asioita, joita vastaan täytyy kamppailla, on aatteita joita haluamme edistää, on oikeuksia joita haluamme kaikille, mutta tämänpäiväinenkin kirjoittaja huomaa usein itsensä kohdalla, ettei oikeastaan tiedä miksi puolustaa näitä arvoja, ajaa näitä asioita. Epäilys ei ole kaikilta osin sisäsyntyistä. Näillä asioilla toisin sanoen perustellaan monia asioita, mutta niitä itseään ei perustella.
Selitys voisi olla tämä: kirjoittaja uskoo, että asia tarvitsee edustusta – tai että hän itse on jossain määrin oikeassa, oikeammassa. Tässä merkityksessä: hän on varma. Jos omaan varmuuteensa uskominen ja siihen samastuminen ajavat meitä siis liikkeelle ja samaan aikaan ihminen on itselleen valehteleva eläin, mikä voisi laukaista tätä ristivetoa? Yksi vastaus: vaikeneminen, hesykasmi. Ole hiljaa, äläkä vertaa itseäsi muihin. Toinen vastaus: epävarma ilmaisu, yritykset muuntaa reaktioita kääntämällä niitä ja muuntamalla niitä. Kumpikin on työn, tuskan ja sisäisen kuoleman takana.
