Tiedostamattoman kumu

Perussuomalaisista on muodostunut kollektiivinen tiedostamaton. Vaalivoittonsa jälkeen puolueen eri edustajilta on ”lipsahdellut” epäkorrekteja, rasistisia ja epädemokraattisia (tai sellaisiksi katsottuja) lausuntoja. Teuvo Hakkarainen aloitti kansanedustajauransa komeasti puhumalla neekeriukoista. Jussi Niinistö uhkasi poistaa varmistimen aseestaan kuullessaan sanan ”parlamentarismi”. Puhumattakaan sitten Mestari Jussi Halla-ahosta: viimeksi Halla-aho – kuten kaikki lukijat varmasti tietävät – mainitsi julkisessa Facebook-statuspäivityksessään seuraavaa: ”Juuri nyt Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, jonka ei tarvitsisi välittää suosiostaan ja joka voisi panna lakkoilijat ja mellakoijat kuriin panssarivaunuilla.”

Liberaalissa Suomessa on tietenkin väärin sanoa näin. Yksinkertaisesti: väärin. Siksi, kun Jussi Halla-aho avaa suunsa, alkaa välittömästi vastarannalla napina, kauhistelu, kiljunta ja huudahtelu. Ehkä syystäkin. Tämä on useimmiten vain reaktiivista, opittua elehdintää, jolla ilmaistaan, ettei Jussi Halla-ahoa – puhumattakaan Jussi Niinistöstä tai Teuvo Hakkaraisesta – tarvitse ottaa tosissaan.

Se, mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri kuitenkin tuntuu vaativan, on että Jussi Halla-ahon puheet nimenomaan otetaan vakavasti. En tarkoita, että olisi tehtävä, kuten Halla-aho ehdottaa kieli poskessa, vaan saatettava asia keskustelun alle. Napinan sijaan on vakavoiduttava – vitsit on jo kerrottu.

Suurin vaikeuttava elementti tässä on kuitenkin Jussi Halla-aho itse. Kun sammakko pullahtaa suusta, alkaa tavanomaiseksi muodostunut selittely: väärä tyylilaji, vahingossa, asiayhteydestä irrotetut lauseet. Surullisinta Halla-ahossa onkin hänen jatkuva tarpeensa väistää ja olla seisomatta sanojensa takana, ei se, mitä hän sanoo. Nykyisen demokratian ja parlamentarismin perustuksia pitääkin pohtia, ovatko ne toimivia tai ikuisia.

Kun Halla-aho sanoo, että Kreikkaan tarvittaisiin sotilasjuntta, lause tarkoittaa sitä mitä se tarkoittaa. Kun Halla-aho sanoo, että hän vitsaili, hän tarkoittaa, että lause oikeasti tarkoittaa jotain muuta kuin mitä se sanoo. Me taas muodostamme lauseesta oman käsityksemme, joka perustuu mm. ennakkoluuloihimme ja kompetenssiimme. Halla-aho ei tässä millään muotoa eroa Ronald Reaganista, joka aikanaan eräässä tiedotustilaisuudessa ennen puhetta tapahtuneen mikrofonitestauksen yhteydessä tuli sanoneeksi "painavansa muutaman minuutin päästä punaista nappia ja alkavansa pommittaa Neuvostoliittoa".

Tarvitaanko sitten Kreikkaan sotilasjuntta? Kun Suomessa järjestetään harva se viikko mielenosoituksia, useimmiten paikalle eksyy, ohi kävelee ihminen, joka huutaa jotain hapanta verojenmaksamisesta ja hipeistä. Lordi kerää yhteen enemmän ihmisiä kuin minkä tahansa sinänsä ihan kannatettavan aiheen tiimoilta järjestetty mielenosoitus. On tietysti liioiteltua rinnastaa nämä kaksi ilmiötä, mutta juuri tässä mielessä Halla-aho ja Perussuomalaiset todella ovat kollektiivisen tiedostamattoman ääniä, sen kumua. Auktoriteetti joka laittaisi kurittomat ja mieltään osoittavat kansalaiset kuriin (ja mieluusti takaisin maksamaan veroja) on vain vaihtunut mellakkapoliisista armeijaan, poliisista sotilasjunttaan.

En jaksa uskoa, etteikö Halla-ahokin tietäisi Kreikan menneisyydestä Everstin valtakautta, vuosia 1967–1974, jolloin maassa todella hallitsi sotilasjuntta. Enemmänkin Halla-aho hairahtaa samaan reaktiivisuuteen kuin vastustajansa. Siitä kielii jo mediumi, verkko, Facebook-statuspäivitys. Reaktiivisuus on taas luonteeltaan ei-poliittista: se on kiireistä, harkitsematonta, suivaantunutta. Reaktionopeutta, ei harkintaa tai keskustelua. Tätä reaktiivisuutta ei vähennä edes se, että Halla-aholla on ollut kuukausia aikaa miettiä Kreikan tilannetta, sillä on oletettavissa, että taustalla on jokin laukaiseva aktio, joka on heittänyt puurot eiralaisen pieluksille, sade joka on sotkenut lasit.

Tiedostamaton ei itsessään ole välttämättä siis poliittista, mutta siitä tulee sellaista kun se vuotaa sosiaalisiin yhteyksiin. Niin nytkin. Mutta jos Halla-ahon tokaisu puretaan osiin tai katsotaan kohti sen alisia referenttejä, kohti sen piilosisältöjä, huomataan ensin, että Halla-aho varsin suorasanaisesti puoltaa ajatusta, että lakkoilijat ja mellakoijat tulisi laittaa ojennukseen vahvemman oikeudella, kuriin joka kaiketi merkitsee heidän palauttamistaan ”kunnon ihmisiksi”, veronmaksajiksi – ja luultavasti pankkikriisin maksumiehiksi. Referentti: Suomi. Me emme halua Kreikan maksumiehiksi, kreikkalaisethan ovat eläneet yli varojensa, rallittaneet autoillaan ympyrää ouzo-kännissä ja rällänneet oliiviöljyttyine vartaloineen miten sattuu, kun me täällä Suomessa hoidamme vain omat asiamme, joissa on jo muutenkin tarpeeksi hoitamista, menkää vaikka Kontulan ostarille katsomaan.

Halla-ahon tosin toivoisi tässä tilanteessa ymmärtävän, ettei Kreikan tilanne ole niinkään kreikkalaisten kuluttajien kuin pankkien ongelma. Ihmiset, kuten todettua, tekevät vain useimmiten siten, miten on mahdollista. Toisin sanoen Halla-aho haukkuu väärää puuta – mutta tässähän ei ole mitään uutta, joten otetaan uusiksi: Halla-aho haukkuu taas väärää puuta. Kuriinlaittamisella on siten tästä johtuen myös toinen funktio: typerät kreikkalaiset ovat jotain, jota voidaan osoittaa. Vihollinen. Saisinko passinne, kiitos! Jaaa, kreikkalainen.

Miksi Halla-aho sitten haukkuisi väärää puuta? Koska tämä ”väärä puu”, kurittomat kreikkalaiset, uhkaavat a) sitä, että Kreikan velanmaksu viivästyy tai (kuten oletettavaa) kariutuu kokonaan ja b) sitä, että Suomi ei voi hoitaa omia asioitaan vaan joutuu (on jo joutunut) vedetyksi mukaan jonkinlaiseen Juokse tai kuole -tositv-ohjelmaan. Kolmas syy on suosion kalastelu, koska Halla-aho tietää, että poliisilla ei ole mihinkään niin kiire kuin pamputtamaan huonoja veronmaksajia, rikollisia ja hippejä, ja kansa nauttii siitä. Neljäs syy – syy johon vähiten uskon – on, että Halla-aho on pihalla, kuutamolla, koko pururataa ei ole valaistu. Viides ja edellistä mielekkäämpi on, että Halla-aho on todella tätä mieltä ja hän saa minun puolestani olla. Tällöin hänen olisi vain kerrottava miksi, eikä murista likaisissa silmälaseissa hommafoorumilla. Miksi kreikkalaiset?

Jos taas Halla-aho kalastelee suosiota, hän tietenkin, siltä näyttää, vetoaa olettamaansa kansaan, jonka tietää typeräksi. Suurin osa meistä ei tajua suoraan sanoen hevonvittua siitä, miten EU:n rahoituskriisi pitäisi hoitaa. Minä en ainakaan tajua, enkä tiedä, enkä uskottele tietävänikään. Minulla ei olisi selkärankaa (tai kompetenssia) päättää niin valtavista asioista kuin korkeintaan ase ohimolla. Sitä kuitenkin pidän varmana, etteivät kreikkalaiset yksittäisinä kuluttajina ole tähän suoranaisia syypäitä. Ongelma on hahmottomampi. Kreikkalaiset vain taistelevat oikeuksistaan – niistä samoista, joista kukaan perussuomalainen tai suomalainen ylipäätään ei haluaisi luopua (johtuen pitkälti yksilön tottumusluutumista ja samastumisesta omaan egoonsa). Ja kyllä: niistä samoista oikeuksista, joista Jussi Halla-aho itse haluaisi pitää kiinni, mutta – kuten näkyy – evätä toisilta. Odotankin kovasti sitä päivää, kun Suomi on samassa tilanteessa kuin Kreikka ja saamme kuulla Halla-ahon argumentit silloin. Ehkäpä silloin olisi taas sotilasjuntta tarpeen, tällä kertaa Suomen kohdalla. Silloin kuulisin toki mielelläni myös, miksi. Miksi me suomalaiset?

Paitsi, että niin, Halla-ahohan sanoi vain päivää ennen sotilasjuntta-lipsautustaan Helsingin Sanomissa seuraavaa:

”Ihmisarvo on aikaan ja paikkaan sidottu konventio eli sopimus. Tämän päivän länsimaissa vallitsee laaja ja kattava ihmisarvokäsitys. Länsimaisen yhteiskunnan tulee tässäkin suhteessa muistaa, että sillä on paljon puolustettavaa.

Tärkeimmät ihmisarvoisen elämän elementit ovat oikeus ruumiilliseen koskemattomuuteen, ajattelun ja ilmaisun vapaus sekä mahdollisuus omilla valinnoillaan vaikuttaa oman elämänsä laatuun.” (HS 14.9.)

Oletan nyt kuitenkin, ettei Kreikka kuulu (enää) länsimaihin. Tai ainakin sillä on nyt huono päivä, eikä se halua leikkiä meidän kanssamme. Pääkipeä, mahakipua, migreeniä tai jotain. Mutta pärjätään kai me tälläkin porukalla. Ihan hyvät pelit saadaan.

Kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva

Tämänpäiväisessä Helsingin Sanomissa oli pääkirjoitus, joka oli sävyltäään erityisen moralisoiva. ”Luomupornon monet vaarat” oli kommentti muutaman päivän takaiseen Anna-Stina Nykäsen artikkeliin Ite-pornoa (HS 11.9.), joka käsitteli suomalaisten verkkoon lataamia alaston- ja seksikuvia. Toisin kuin suhteellisen neutraalisti kirjoitettu artikkeli, pääkirjoitus suhtautui ilmiöön suhteettoman nyrpeästi. Tarkemmin ottaen nyrpeä suhtautuminen oli reaktio artikkelista nousseelle verkkokeskustelulle (hs.fi-keskustelufoorumilla, jota suosittelen jokaisen välttämään): ”verkkokeskustelussa puhuttiin sairaasta ilmiöstä ja keskikaljamaan rappiosta. Toiset taas kommentoivat ”luomupornon” surkeutta, ja kolmannet puolustivat ihmisten oikeutta tehdä mitä huvittaa”.

Verkkokeskusteluiden kommentit eivät yllätä. Vaikka länsimaissa on tapahtunut huomattavaa emansipoitumista nimenomaan pornon tiimoilta – joka on paitsi valtava bisnes myös oikeus ja kaiketi melko tavanomainen puheenaihe – reaktiot jakautuvat tässä keskustelussa hyvin helposti puolestapuhuviin ja vastustaviin. On selvää, että edellinen lause jo itsessään on monien mielestä närkästyttävä: heille ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla yksityisasia. Puhuminen petipuuhista julkisesti kielii heille lähinnä siitä, miten moraalittomia, välinpitämättömiä ja vastuuttomia puhujat ovat. Dildokoulu televisiossa ei edusta hyvää makua, vaan hyveellisyyden rappiota.

Usein kun porno – tai tässä tapauksessa omien kuvien lataaminen internettiin – tuohtuneeseen sävyyn tuomitaan, käytetään toistuvasti epämääräisiä ilmauksia. Helsingin Sanomien pääkirjoitus esimerkiksi rinnastaa itse tuotetun pornon julkaisemisen ”prostituutioon pakotettujen huumeaddiktien kuvaamiseen”, vaikkakin ensimmäisen eduksi. Varovasti onkin kysyttävä, onko todella näin? Ainoa referenssi, johon tällaisen rinnastuksen voi lukea ymmärrettävästi, on käsitys siitä, että esimerkiksi amerikkalainen pornoteollisuus on narkkarien ja sutenöörien valtaisa bisnes, jossa ns. näyttelijät ovat jokainen työhönsä pakotettuja, olosuhteiden uhreja, huumenuoria, lapsena hyväksikäytettyjä, rikkinäisistä perheistä jne. Sen sijaan – näin pääkirjoituksen oletuskin sanelee – suomalaiset nuoret (sillä nuoriahan he ovat!) ovat lähtökohtaisesti kunnollisia, hyvistä perheistä, ihan tavallisia ihmisiä, jotka nyt jostain syystä ovat astumassa pois kunnollisuuden keskitieltä.

”Ymmärtävätkö ihmiset todella, että nettiin menevät kuvat ja videot eivät poistu sieltä ikinä ja voivat kopioitua lukemattomille sivuistoille?

20-vuotias kotipornomalli voi olla 10 vuoden päästä äiti ja 30 vuoden päästä isoäiti. Haluaako hän jälkipolvienkin näkevän emätinkuvansa? Kiusataanko luomupornotähden lasta koulussa?”

Huoli, joka ilmenee näin, ei ole oikeastaan huolta, vaan hössötystä hössötyksen vuoksi. Se menettää kaiken tehonsa, kun aletaan pohtia, kiusataanko nyt nuoren ihmisen lasta 10 vuoden päästä koulussa. Lasta kiusataan joka tapauksessa, eikä se aina johdu siitä, mitä vanhemmat ovat tai mitä vanhemmat ovat tehneet. Ruma toppatakki riittää. Kun huolehdittavaa kerran on, se olisikin ilmaistava toisella tavalla, mutta rehellisyyden nimissä en vain tiedä, miten. Itse kaipaisin sellaisia painavia argumentteja puolesta ja vastaan, joissa esitettäisiin kattavasti ja vetoavasti, onko pornolla tai seksuaalisella (julkisella) itseilmaisulla suhdetta aistimelliseen herkkyyteen, hyvään elämään tai vaikkapa hengelliseen olemassaoloon.

Anna-Stina Nykäsen artikkeli kuvasi ilmiötä kolmen haastateltavan kautta. Yksi haastateltavista, Tero, kuvasi omia ja tyttöystävänsä motiiveja seuraavasti: ”Minulla ja tyttöystävällä on tähän eri motiivi: Hän tykkää esitellä itseään. Minua taas kiihottaa, kun muut ihailevat tyttöystävääni ja kehuvat häntä.” Toinen haastateltava, Tepa, vastasi miksi-kysymykseen ”hauskalla porukalla”: ”Olen saanut paljon hyviä ystäviä blogien kautta ja kun olen kommentoinut toisten kuvia”. Näitä motiiveja saneli osaltaan myös kuvattavien sivujen ehdot: muiden kuvia pääsee katselemaan vain jos on ladannut oman kuvansa sivustolle – tai näin ainakin Nykäsen artikkeli asian kuvaa (”Jokaisen heistä on pitänyt lähettää verkkoon kuvansa”).

Todellisuudessa vastauksia ja selityksiä, miksi ihmiset lataavat ”emätinkuviaan” verkkoon, on ehkä yhtä paljon kuin vastaajia. Nykäsen mukaan rekisteröityneitä käyttäjiä esimerkiksi alastonsuomi.com-sivustolla on 60 000, joten haastateltavia riittää. Väestöliiton tutkija Osmo Kontula, joka yleensä tunnutaan kutsuvan paikalle aina kun puhe kääntyy pornoon, teki kiinnostavan epämääräisen huomion: ekshibitionismi liitetään useimmiten namu- ja puistosetiin, kun taas strippaaminen ”naisiin, jotka usein mielletään uhreiksi”. Eli Suomessa on yli 60 000 namusetää ja stripparia? Vaara vaanii nurkan takana? Moraalittomat itsensäpaljastajat valmistelevat hyökkäystä länsimaista sivistysyhteiskuntaa vastaan? Ei ehkä niinkään.

Totta tai ainakin osittain totta kuitenkin on HS:n pääkirjoituksessa mainittu ”oikeus tehdä mitä huvittaa”. Näin uskon. Oikeus muodostuu tänä päivänä siitä, että voidaan. Ja jos 60 000 ihmistä voi tehdä noin, miksen siis minäkin? Ongelmallista pääkirjoituksessa onkin juuri se, ettei siinä paneuduta näihin oikeuksiin, siihen miksi meillä on oikeus ja onko mielekästä käyttää tätä ”oikeutta”. Sen sijaan tekstissä painotettiin, etteivät ”ihmiset” ymmärrä, mitä tekevät. He eivät ”ymmärrä”, että ”tänään julkkikseksi haluava kotipornoilija voi muutaman vuoden päästä etsiä tavallisia töitä, joiden saamista ei edistä netistä kaiken kansan eteen pomppaava alastonkuva”.

Tietysti huoli on siinä mielessä aiheellinen, että samaa voi kysyä mistä tahansa verkkoon liittyvästä lataamisesta. Ymmärtävätkö ihmiset, että omien tietojen antaminen esimerkiksi Facebookissa, Google-palveluissa jne., saattaa ne potentiaalisesti jonkun ulkopuolisen nähtäväksi, eivätkä nämä tiedot välttämättä koskaan poistu sieltä. Tässäkin vastauksia on monia, mutta loppuviimein uskon, että he todella ymmärtävät. He eivät välttämättä ajattele pitkän tähtäimen potentiaalisia seurauksia, mutta olen melko varma, että he ymmärtävät tekemisensä, mutta eivät välitä, tee siitä suurta numeroa. Voidaan vain kysyä, millainen ihminen elää niin kaukana tulevassa, että miettii kaiken nykyisen sitä vasten, ettei vain tuleva työnantaja sattuisi internetin ihmemaassa miljardeista sivuista yhdelle, jossa hänen silmiensä eteen pomppaisi juuri minun alastonkuvani?

Tämän suhteen pääkirjoituksesta onkin luettavissa outo ristiriitainen pohjakumu. Samaan aikaan kun se mieltää (implisiittisesti) ite-pornon vastakohdat työhön pakotettujen narkomaanien sekavaksi toikkaroinniksi, se kuitenkin hyväksyy jälkimmäisen, koska se on laillista, bisnestä ja ennen kaikkea jotain muuta kuin ”tavallisten ihmisten” tekemää, näiden ymmärtämättömien ihmisten, näiden kotiäitien jotka tulevaisuudessa ovat tavallisissa töissä. Siinä mielessä tämä on tuore, mutta jokseenkin regressiivinen kanta lehdeltä. Se antaa nimittäin olettaa, ettei pornontuotanto saisi olla demokraattista, kenen tahansa tuottamaa, ruohonjuuritason itseilmaisua, vaan ammattilaisten käsissä, jotka ovat narkom... korjaan, vastuullisia bisnesmiehiä ja -naisia. Se, että itseilmaisuna luomuporno on myös ei-kaupallista, ”vapaaehtoista ja ilmaista” (kuten Nykäsen artikkelissa todetaan) on tietysti niin ikään huono asia.

Jos näkökulmaksi otetaankin juuri itseilmaisu ja pornokuvien demokratisoituminen, tämä tendenssi on tietääkseni jatkunut länsimaissa jo pitkään, enkä näe sitä pelkästään huonona asiana, jos vaihtoehtona on totaalinen pornoteollisuuden dominanssi. Vaikka ammattilaisten tekemää pornoa voitaisiinkin nimittää ”reilun kaupan pornoksi” sen pohjalta, että se on laillista, ammattimaista ja valvottua tuotantoa, ei ite-pornoa voida suoraan nimetä sen vastakohdaksikaan. Se ei yksinkertaista alistu tähän, vaan jossain määrin pystyy aina pakenemaan kaupallistamispyrkimyksiä. Tässä onkin sen epämääräinen luonne: on kuvien ihmisiä, joiden asennoista, eleistä ja ilmaisutavoista, näkee heidän pyrkivän imitoimaan ammattilaispornon kuvastoa, mutta jotka itseilmaisun ei-kaupallisuuden vuoksi oikeastaan lakkauttavat referenttinsä painon ja alkavat olla jossain määrin itsenään. Omalakisia kertomuksia, remakeja, tehtyjen elokuvien halvalla tehtyjä uusintaversiota, detournementtia? Kuvia ja kuvien tähtiä on myös aivan liikaa – ja on kasvot, rinnat, reidet, elimet ja perseet, mutta ei nimeä, eikä koneistoa, joka iskostaisi nämä kaikki kuluttajan tajuntaan ja kaupallistaisi ne.

Demokratisoituminen on kuitenkin asia, jota olisi syytä pohtia laajemminkin. Tyhjänpäiväiseltä vaikuttava aihe on läpikotaisen poliittinen ja koskettaa laajempia länsimaisen ihmisen etiikkaan, oikeustajuun ja sosiaalisuuteen liittyviä kysymyksiä – sekä tietysti sitä zeitgeistia tai ”henkistä tilaa”, jossa tai johon suhteessa aikansa ihminen elää.

Kymmenisen vuotta sitten kotini seinällä oli samaisesta Helsingin Sanomista leikkaamani juliste ”Minun vartaloni kuuluu vain minulle” (tms., olen kadottanut julisteen). Se oli osa laajempaa mainossarjaa, jossa varoiteltiin mm. television, huumeiden ja alkoholin haitallisista vaikutuksista. Toisaalta mainos on väärä sana: enemmänkin julisteet olivat koko sivun kokoisia tietoiskuja, valistustyötä. Jälkeenpäin ajateltuna ne edustivat minulle juuri demokraattisten arvojen ja oikeuksien valinnaisuutta: meillä on kaikki mahdollisuudet käyttää saamiamme oikeuksia ja mahdollisuuksia väärin.

Sama valinnaisuus piirtyy eteen myös ite-pornon kohdalla. Kun Tero, Nykäsen eräs haastateltavista, sanoo pitävänsä siitä, miten tuntemattomat kehuvat hänen tyttöystäväänsä, hän käsittääkseni kokee olevansa erityisen tyytyväinen siihen, että Laura – tyttöystävä – on hänen tyttöystävänsä; että hänellä on oikeus ja mahdollisuus jakaa elämänsä Lauran kanssa, jota muut, ventovieraat ihmiset, ihailevat ja mielellään myös ”panisivat”. Lauran ja Teron kohdalla valistusjulisteen lause on siis kääntynyt ympäri: ”sinun vartalosi kuuluu vain minulle”. Mutta se, mikä kääntymässä on merkittävää, ei ole niinkään näennäinen omistajuussuhde, vaan se, että ”sinun vartalosi” on osa minääni: Laura on Teroa siinä määrin kuin Tero kohottaa itsetuntoaan Lauran vartalon avulla. Laura taasen nauttii siitä, että saa esitellä vartaloaan. Hän ei kysy esittämällä, kuuluuko hänen vartalonsa hänelle, vaan hän asettaa sen näkyville, käyttöön, ja kuten ihmiset käyttävät esineitä joita sattuvat löytämään – mietitään vaikkapa lapsia leikkipuistossa – he käyttävät niitä riippumatta siitä, kenen ne ovat. Jos ne ovat vapaasti käytössä, niitä voidaan käyttää. Se on oikeutemme.

Kun esineet ja asiat, vartalot ja galleriat ovat vapaasti käytettävissämme, on tuskastuttavan helppoa ajatella vapautta itsessään oikeuden takeeksi ja oikeutta puolestaan hyvän elämän takeeksi. Länsimainen yhteiskunta perustuu nykyään laajenemisen periaatteelle: kasvutalouden lisäksi ihmisten on saatava paitsi hyvinvointia myös ennen kaikkea lisää oikeuksia. Rajoittaminen mielletään tyrannien ja diktatuurien perustavaksi toimintatavaksi. Siksi kysymys ite-pornon mielestä ei ole kysymys siitä, ymmärtävätkö ihmiset mitä tekevät, vaan siitä, miten mielekkäitä oikeudet ja vapaudet ovat. Jos meillä kerran on ”oikeus tehdä mitä huvittaa”, niin eikö tämä kata myös sen, että jätämme jotain tekemättä? Että alamme supistua, luopua? Ehkä tätä ulottuvuutta vapaudessa valita tulisi tuoda enemmänkin esiin. Silloin voisimme oikeasti kysyä myös sen miksi-kysymyksen.

Kirjoittaminen on väistämistä

Kirjoittamisen sanotaan usein olevan kutsumus. Se ei ehkä ole ammatti, eikä sellaiseksi kaikille kelpaakaan. Siitä voi tehdä työn itselleen – mikä on eri asia kuin ammatti – ja siitä voi tehdä harrasteen. Nämä ovat kuitenkin myös tietoisen tahallisia kirjoittamisen asemointeja, yrityksiä oikeuttaa se itsensä tai muiden silmissä. Itse kirjoittamisen kannalta niillä ei ole juurikaan väliä – olkootkin, että monet haluaisivat saada myös rahallista hyvitystä, leipää pöytään, tekemisistään. Siltikään sillä ei ole väliä, koska toimeentulon saaminen ja kirjoittaminen koskettelevat lopultakin eri puolia ihmisessä, eikä jälkimmäinen prosessina kaipaa ensimmäistä, vaan se mitä prosessin toteuttaja – tai välittäjä – ajastaan, yhteiskunnasta ja elämästään ajattelee.

Toinen sanonta koskee kirjoittamisen lajeja. On valittu essee. On valittu runous. On valittu kolumnit, proosa, kritiikki, asiateksti ja mitä näitä nyt on. Joka tapauksessa: on tehty valinta. Esitetään siis toinen ”kuitenkin”: kuitenkin uskallan epäillä, että noinkohan kyseessä on ollut tietoisen mielen tietoinen päätös valita jokin laji ja alkaa kirjoittaa siinä, ehkä sen rajojakin koetellen.

Ystäväni opasti minua kerran: jos ottaa tehtäväkseen vaikkapa soittaa kitaraa puolisen tuntia päivässä, kehittyy. Mikään taito ei kehity ellei sitä harjoitella ja harjoiteta. Toisaalta tämä puoli tuntia, jonka voisin käyttää kitaransoittoon tai valitsemaani harjoitteeseen, on poissa jostakin. Esimerkiksi kirjoittamisen luonto vaikuttaa sellaiselta, että se vaatii tilaa, aikaa, tila-aikaa ja se ottaa sen, jos sille antaa sijan. Tämä tila-aika on luonnollisesti pois jostain toisaalta. Hyvistä asioista vai haitallisista, kukin päättäköön itse. Käytämme – tai ainakin minä käytän – päivittäin huomattavan osan ajastamme asioihin, joiden väistämättömyyden toisaalta ymmärrän, mutta jotka silti hiertävät ja kuluttavat sitä energiaa, jota voisi käyttää vaikkapa nyt kirjoittamiseen.

On tietysti kiireellisiä asioita, jotka täytyy hoitaa. Suuri osa näistäkin asioista kerää kuitenkin ympärilleen eräänlaista ajattelun nukkaa, joka sitoo itseensä energiaa. Vatvomme asian yhteydessä mennyttä ja tulevaa, puramme tuntojamme ystävillemme tai tyhjäkäyntiin, ja näin saamme helposti kulumaan esimerkiksi kokonaisen iltapäivän. Pieni asia, pieni muutos suunnitelmissa, ja nukka alkaa kerääntyä, haukkaa iltapäivällisen energiaa.

En ole koskaan kokenut niin syvää kirjoittamisblokkia, että olisin siitä lamaantunut pitkäksi aikaa. Alituiset ongelmat, joita minulla kirjoittamisen suhteen on, ovat nimenomaan ajankäytöllisiä ja liittyvät toisaalta varsin vahvasti keskittymiskykyyn. Myös keskittymiskyky on taito, jota on harjoiteltava – sekään ei kehity tai kasva noin vaan. Sille on varattava tilaa, sen kanssa on ponnisteltava. Väitän kuitenkin, ettei kirjoittaminen tässä mielessä ole erityisasemassa, vaan milloin tahansa kirjoittamisen voisi korvata jollakin toisella harjoitteella, joka nyt sattuu lukijaa vetämään puoleensa. Meillä ei jostain syystä tunnu olevan tarpeeksi aikaa valitsemamme harjoitteen kanssa askartelemiseen niin paljon kuin haluaisimme. Päivässä on liian vähän tunteja, aina jokin asia ottaa sen ajan, jonka saatoin varata harjoitteelleni. Sellaista on elämä. Totutelkaamme siihen. Huomiona vielä sanottakoon, että jos tavoitellaan tulosta tai jotain konkreettista päämäärää, keskittynyt tekeminen ei tarvitse niin paljon aikaa kuin epäkeskittynyt: päivän hajamielinen työskentely on tehty parissa tunnissa, jos tekeminen on keskittynyttä.

Toisaalta näyttää siltä, että esimerkiksi minussa on monia puolia, jotka eivät ole lainkaan pahoillaan siitä, että yllättävät asiat haukkaavat ajan, jonka olen varannut kirjoittamiselle. Nämä puolet ovat vain mielissään, jos en asetu keskittyneesti kirjoitukselle. Toiset – osin edellisiin limittyvät – ovat mielissään, jos en saa aikaiseksi lähteä juoksulenkille. Jokainen liikuntaa harrastanut tietää tämän: aloittaminen on aina vaikeaa, mutta liikunta itsessään oikeinkin mukavaa. Mutta tämäkin on osaltaan vale, ainakin jos sitä suhteutetaan kirjoittamiseen: ei kirjoittaminen ole aina edes kivaa. Joskus ihminen vain istuu, miettii ja yrittää väsyneenäkin saattaa aiotun ajatuksen jonkinlaiseen muotoon, tekstiksi. Joskus kirjoittaminen on tukkoista, tapailua, täynnä epäonnistumisen tuntemuksia.

Epäonnistumisen tuntemukset eivät välttämättä johdu siitä, että kirjoittajan kuvittelema yleisö tai kirjoitukseen sisällytetty mallilukija eivät ehkä pitäisi lopputuloksesta. Se, miltä kirjoittamisen lopputulos päätyessään yleisön tai aktuaalisen lukijan käsiin näyttää, ei ole epäonnistumisten suhteen varsinaisesti edes kiinnostavaa. Enemmänkin siihen liittyvät ne uhat, joita kirjoittajalla itsensä suhteen on. Epäonnistumisen tunne on osaltaan siirtymistä pois mukavuusalueelta (pahoittelen latteaa ilmaisua) tai egon alueelta, kiinnittymistä toisin. Tämä vastaa omaa kokemustani: kun ihminen minäkuvineen, ajatuksineen ja käsitykseen on jollain tavalla uhattuna – vaikka sitten vain turhautumisen äärellä – hän oppii. Taito karttuu.

Ja vaikkei oppisikaan, turhautumisen ja epäonnistumisen kohdalla kirjoittaja alkaa havainnoida siinä määrin itseään, että ymmärtää myös siirtyä pois tieltä. Juuri tässä tullaan kirjoittamisen mieleen ja jos korulauseet sallitaan, sen jaloimpaan luontoon. Kirjoittaminen on väistämistä.

Kirjoittaminen on väistämistä siinä mielessä, että toisin kuin egomaanisimmat kirjailijamme Suomessa tuntuvat haluavan viestiä, kirjoittaminen ei ole oman erinomaisuuden tai edes oman aseman korostamista, vaan siitä luopumista. Tavallaan se on katumusta, luovuttamista, asettumista palvelukseen.

Olkootkin vanhanaikaista ja luutunutta, mutta minuun ovat voimakkaasti vaikuttaneet jo vuosia sitten Einojuhani Rautavaaran sanat käytössäolemisesta: säveltäjä asettuu käyttöön, käytettäväksi. Kukin mielessään voi toki miettiä, minkä tai kenen käyttöön, käytettäväksi Einojuhani, säveltäjä tai kirjoittaja oikeasti asettuu, mutta olisi mielestäni suunnatonta röyhkeyttä luulla taitojaan ja sitä, mikä lähestyy kun väistää, yhdeksi ja samaksi asiaksi. Toisaalta, ensimmäisen painottaminen ei yleensäkään näy tekstissä toisen eduksi: tällöin on vain hengetöntä taitoa, elotonta kylmää toistoa, koneen mekaniikkaa.

Palataan siihen, miksi epäilen sitä, että kirjoittaja todellisuudessa valitsisi lajinsa – tai kliseisesti: laji valitsisi kirjoittajan. Kumpikaan ei välttämättä – kaikkien kohdalla – pidä paikkaansa. Jos kirjoittamista harjoitteena tarkastellaan lähemmin, näyttää minusta enemmänkin siltä, että se, jonka käyttöön kirjoittaja ehkä asettuu, ohjaisi sitä, mikä ulkopuolisten silmissä näyttäytyy valintana. Tämä ”se” ei ole laji. Laji on muodon suhde muihin muotoihin ja lukijoiden käsityksiin muotojen samuuksista ja eroista. Kyse ei myöskään ole hölmöstä sisällön ja muodon välisestä erottelusta, vaan vaikeasti määrittyvästä sykkeestä sen piirissä, jonka käyttöön asetutaan. Ehkä ideat tai ajatukset ovat tämän sykkeen pintakuohua, en tiedä. Silti enemmänkin tämä ”se” on kuin jokin vääjäämätön vuoripuro, noro, jokin joka tulee ja näyttäytyy jos sille annetaan sen vaatima tila.

Tämän ajatuksen luulisi saavan nöyräksi kenet hyvänsä, sillä se liittyy myös muuhun tekemiseen kuin taiteeseen tai kirjoittamiseen. Toki jos on halua (ja halujahan egolla aina on), voi tuudittautua ajatukseen, että esimerkiksi kirjoittaminen olisi tämän suhteen erityisasemassa – koska se on pyhä toimitus, taidetta, ties mitä. Tämä ei kuitenkaan merkitse, etteikö muilla ihmisen toiminnan osa-alueilla olisi vastaavia kokemuksia, kun ihminen asettuu harjoitteeseensa ja keskittyy.

Ylipäätään kysymykset, mitä minussa tapahtuu, kun kirjoitan, kun valmistan ruokaa, kun matkustan junalla, kun kävelen, kun puhun vieraalle ihmiselle jne. osoittavat, että näitä asioita tehdessämme emme useinkaan yhtäaikaisesti havainnoi mitä teemme, kuka tekee ja mihin tekemisemme kohdistuu. Nostan tämän seikan esiin, koska olen jokseenkin varma, että on ihmisiä, jotka sanovat tekevänsä asioita keskittyneesti, elävänsä hetkessä, pitävänsä siitä mitä he tekevät. Heidän puolestaan en voi tietenkään puhua heitä vastaan: ehkä he elävätkin, en vain ole varma tästä. Oma kokemukseni osoittaa toista. Omasta puolestani voin vain sanoa olevani aivan liian usein hajamieli, unessa, mieli repale ja muualla. Ja pelkään, etten ole ainoa lajiani.

”Isä, anna heille anteeksi. He eivät tiedä, mitä tekevät.” (Luuk. 23: 33–34.)