Tätä nykyä maahanmuuttokriittisyyden ja oikeistopopulismin hoetaan kasvavan Euroopassa. Lauseesta on tullut mantra, jolla selitetään tilanne, pysäytetään se, saadaan joukko haluja saman määreen alle. Mediasta hokema on kulkeutunut ihmisten suihin ja yhä usemmin sitä tavataan käyttää tavalla, joka muistuttaa kahta erilaista puhunnan tapaa.
Ensinnäkin se muistuttaa pitkään Suomessakin vellonnutta keskustelua eläinoikeusaktivisteista: maahanmuuttokriittistä ajattelua vähätellään epäuskottavaksi, jotta sitä ei tarvitse ottaa vakavasti tai edes kiinnostuksella, uteliaisuudella, mitä kaikkea toisella osapuolella voisikaan olla sanottavana. Samalla maahanmuuttokriittisyys käännetään suoraan rasistisuudeksi ikään kuin se ei olisi – tai edes voisi olla – monenkirjavaa ajattelua.
Kettutyttöjen ja ituhippien sijaan puhutaan turhautuneista (nuorista) miehistä, joille kansallisuusaate on lähellä sydäntä ja joista useimmat haluavat säilyttää käsittämänsä ”kunnon” Suomen sulkemalla rajat, lopettamalla kehitysavun ja estää näillä toimenpiteillä monikulttuurisen Suomen kehittymisen. Retorisesti vähättely on tunnetusti (huomaamme sitä edelleen eo-aktivismiin kohdistuvassa puhunnassa) ollut kelvollinen väline, jolla säilytetään oletettujen massojen laajamittainen hyväksyntä – etenkin kun kyse on pinttyneistä tavoista ja totunnaisuuksista –, pidetään pieni väestönryhmä ns. kurissa ja herran nuhteessa sekä väistetään lähes kokonaan tämän esittämän, useimmiten vaikean kysymyksen kohtaaminen.
Sanalla sanoen vähättely kielii itsepetoksesta ja se on verrattavissa tapaan, jolla ihmiset esimerkiksi puhuvat ”tekotaiteellisuudesta” tai ”postmodernista tekotaiteesta”: näin paitsi väistetään vaikean kysymyksen kohtaaminen myös peitellään oma ymmärtämättömyys tai maku tuomitsevuuden ja määräävyyden kaapuun. Samaa kohtaa usein myös sanoma- ja aikakauslehtien kritiikeissä: jos kriitikko ei tunnusta tekstissään sitä, että opettelee jatkuvasti kirjoittamaan kritiikkejä, että opettelee lukemaan koko ajan uusilla tavoilla, hän usein tyytyy arvioimaan tekstiä eräänlaisesta kiinteästä pisteestä käsin, aivan kuin hänellä varmasti olisi oikeat kriteerit arvioida tekstiä niin kuin se on. Tämän lisäksi hän puhuu mieluummin siitä, mitä tekstin pitäisi olla, kuin siitä, mitä teksti on. Toisin sanoen hän on sokea itselleen ja omalle asemalleen, mikä ei voi olla heijastumatta kritiikin laatuun.
Ilmiö on, kyllä, verrattavissa myös puhunnoksiin maahanmuuttokriittisyydestä. Vaikka en erityisemmin pidä Timo Hännikäisen tavoista kirjoittaa, puhumattakaan hänen ajattelustaan, osuu hän jossain mielessä oikeaan esseekokoelmassaan Ihmisen viheliäisyydestä (2011) kirjoittaessaan Tiedostajista ja lukeneiston itsepetoksesta. Mutta sen sijaan, että lukeneisto jätettäisiin potemaan jotain kuviteltua kansantautia, joka on saanut alkunsa monikulttuurisuuden ihanteista, olisi nähdäkseni parempi käsittää ihmiset ja ihmisjoukot kukin omanlaisessa ja omissa liikkeissään. Lukeneisto ei ole pysyvä tila. Monet ihmiset ovat kirjaviisaita ja ns. oppineita, mutta se ei ole heidän pysyvä tai ainoa ominaisuutensa, joka hallitsee kaikkia heidän tekemisiään. Paremminkin huomiota olisi hyvä suunnata kohtaamisiin, niihin tilanteisiin joissa ihmiset luopuvat hetkeksi rooleistaan, vaihtavat niitä, ovat ymmällä, hallitsevat tilanteita – niihin kohtaamisiin joissa jokin heidän minuuksistaan hallitsee tai on hallitsematta. Mitä niissä tapahtuu? Kuka puhuu? Kuka väistää? Kuka tuntee olonsa vaivaantuneeksi? Miksi?
Tämä näkökulma on viaton ja naiivi, mutta se korostaa enemmän keskustelun mahdollisuutta kuin juopunutta oman navan tuijottelua, jossa niin lukeneisto, tiedostajat, punavihreät stalinistit kuin maahanmuuttokriitikotkin ovat kunnostautuneet. Tiedämme ennestään, että makumme, habituksemme ja sosiaaliset taustamme ohjaavat osittain liittymisiämme eri viiteryhmiin, erilaisten kaveri- ja työporukoiden muotoutumista. Se ei ole uutinen. Ajatuksen kaivelu ja tarkastelu eri suunnista auttaa meitä kuitenkin jäljittämään paremmin hyödyttömänä pyörivän juupas-eipäs-keskustelun perimmäisiä näkymättömiä keskuksia ja vastinpisteitä. Tarkoittaen: emme ymmärrä toisiamme emmekä välttämättä edes halua ymmärtää toisiamme, koska silloin joutuisimme luopumaan jostain. Politiikka, kommunikointi, yhteisistä asioista sopiminen on kompromissien tekemistä. Laajentumisen (hyvinvointi, talous, ihmisoikeudet, ideologia) periaate yhdistää kuitenkin yllättävän monia poliittisia toimijoita, eivätkä edes maahanmuuttokriitikot poikkea tästä joukosta: he eivät halua luopua Suomestaan, mutta sen sijaan että he vaatisivat Karjalaa takaisin (joku sitäkin varmaan haluaa), he vaativat maahanmuuttopolitiikan kiristämistä, so. laajenevaa ymmärrystä siitä, että juuri he ovat oikeassa tässä nimenomaisessa asiassa.
Toisen puhunnan tapa, jota oikeistopopulismin kauhistelu muistuttaa, tulee lähelle kansaan ja kansalaisuuteen liittyvää puhuntaa – sitä, joka on viime aikoina ilmennyt lähinnä kahtaalla: yhtäältä suuremmassa mittakaavassa jääkiekon MM-kilpailujen jälkeisissä mestaruusjuhlissa, toisaalta pienemmässä mittakaavassa perussuomalaisten jytkyssä. Parin viikon ajan Suomessa lähinnä ihasteltiin ja kauhisteltiin – lähinnä kauhisteltiin – suomalaisten käytöstä juhlien aikaan: siinä missä leijonat kompuroivat humalassa, kääntyivät mahalleen, pyörähtivät selälleen ja pylly vilikkas, ns. suomalaiset kiljuivat, kirkuivat ja juoksivat appojeesuksen alasti ympäri kaupunkeja. Tuli sakkoja, mutta tuli myös keskustelunpoikanen kultajuhlien virittämästä rasismista ratikassa ja muissa julkisissa tiloissa. Molemmat keskustelut – sekä leijonien humalatilan kauhistelu että kansallismielisyyteen liittyvän rasistisen käytöksen toruminen – tuntuivat jo tapahtumahetkellä liioittelulta ja ennen kaikkea reaktiiviselta käytökseltä, huolimatta siitä, että kumpikaan näistä ei ole edelleenkään uutisia. Enemmänkin näytti siltä kuin nämä asiat olisi sisäistetty vasta tuolloin, joku jossain olisi ymmärtänyt ne vasta kun itse näki – aivan samoin kuin kukaan (tiedostajista) ei uskonut jytkyyn ja perussuomalaisten suosioon ennen kuin se tuli televisioon, paperille ja julkisen mölinän keskiöön.
Tarkoitus ei ole missään nimessä vähätellä kumpaakaan keskustelua. On aikuisia, joilta lapset varmasti kysyivät, miksi setä telkkarissa käyttäytyy tuolla tavoin – ja on Suomeen muualta muuttaneita, joita juhlailtoina uhkailtiin. Jälkimmäisen kohdalla kauhistelu unohtaa kuitenkin sen seikan, että monet Suomeen muualta muuttaneista tuntevat olonsa uhatuiksi monina muinakin vuoden päivinä – ihmiset jotka kokevat tarpeelliseksi ärhennellä heille, tekevät sen joka tapauksessa, juhlittiin Suomessa kiekkokultaa tai ei.
Perussuomalaisten jytky osoittautui sen sijaan maltillisemmaksi kuin alkuaan näytti. Puolue piti päänsä ja periaatteensa ja jättäytyi oppositioon – tai siltä ainakin näyttää tänään, kun ministerinsalkkuja ollaan vihdoin ja viimein jakamassa. Vaikka en perussuomalaisia äänestänytkään, olen tavallani harmissani, ettei puolue pääse hallitukseen asti näyttämään kynsiään. Mutta sellaista on demokratia.
Molemmat tapaukset – känniset kultajuhlat lieveilmiöineen ja jytky – ovat nimittäin hyvin kuvaavia lähestyessä kansaa käsitteenä. Sillä käsite se nimenomaan on, ja kuten käsitteillä on tapana, monet käsitteet eivät pysty saamaan täydellistä kosketusta referenttiinsä. Jos meillä siis on kansan käsite, mikä tämä kansa on? Joukko ihmisiä? Joukko samalla tavalla ajattelevia ihmisiä? Joukko ihmisiä, joilla on samanlainen päämäärä? Joukko ihmisiä, joilla on erilaisia haluja ja joskus samanlaisiakin? Joukko ihmisiä, jotka jostain syystä tuntevat keskenään säännöllisesti ja syvästi jonkinlaista yhteenkuuluvuuden tunnetta?
Useimmiten kansa on käsitetty nimenomaan joukkona, jolla on samanlaiset tavat, päämäärät ja samansuuntaiset arvot. Toisin sanoen – ja tätä on tässäkin blogissa aika useasti jo kerrattu – kansa on käsitteenä merkitty tietyn maantieteellisesti samalla alueella asuvan ihmisryhmän samanlaistamista tiettyjen ihanteiden pohjalta (ja kyllä, (luultavasti A. I. Arwidssonin suuhun laitettu ”Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia ” lukeutuu näihin ihanteenmäärittelyihin). Samalla on kiinnostavaa, että demokratialla tarkoitetaan kansanvaltaa, siis edelliseen nähden samanlaistetun joukon valtaa. Sen välitön käsitteellinen vastakohta on väkivalta – sama, jota Suomeen muualta muuttaneet kohtasivat mm. mestaruusjuhlien aikaan. Yhteistä käsiteparilla onkin se, että joku muu kuin kansan sisään sullotut ihmiset ovat määritelleet sen: jos Suomi oli ruotsalaisen Suomenmaalla asuvan yläluokan fiktio, väkivalta on kansan käsitteen omaksuneen mielen tuote: väkivalta on valtaa jota käytetään kansaa vastaan, mikä käytännössä tarkoittaa toiseen ihmiseen kohdistuvaa fyysistä tai psyykkistä kaltoinkohtelua, mutta sisältää – ja tämä on vähintään yhtä olennaista – myös ulottuvuuden, jossa jokainen kansan ihanteita vastaan tehty toimi lukeutuu automaattisesti väkivallaksi ja siten tuomittavaksi ja rikolliseksi ellei tätä toimea ole toteutettu valtion tai kansa-määrettä ylläpitävien instituutioiden nimissä. Sotilaat eivät tappaessaan harjoita väkivaltaa, vaan enemmänkin juurikin kansanvaltaa.
Tämä ei merkitse, että väkivalta itsessään olisi ratkaisu – edes hyvä sellainen – kansanvallan murentamiseksi. Kokonaan toinen, keskusteltava asia niinikään on, tuleeko kansanvaltaa edes murentaa – eli toisin ilmaistuna: tarvitsemmeko demokratiaa? Onko demokratia paras mahdollinen valtiomuoto? Se, mikä useimpia meistä tässä kuitenkin puhuttelee, on, ettemme tunnusta enää välttämättä kuuluvamme kansaan. Kukin käyttää sitä ilmaisua mitä mielii; joku on kosmopoliitti, toinen eurooppalainen, joku vain on. Elämässämme on muutakin ja painopiste on selvästi siirtynyt lähemmäksi omaa elämänpiiriä: minulla on nämä asiat elämässäni ja näistä haluan pitää niistä kiinni, nämä asiat määrittävät minut – eikä suomalaisuus tule kysymykseen kuin silloin kun olemme reaalisessa vuorovaikutuksessa jonkun ei-suomalaisen kanssa, ulkomailla, internetissä, kasvokkain turistin kanssa. Tai kun kieli kohtaa puhujan itse asettamansa rajat.
Sanotun perusteella voisi luulla, että maahanmuuttokriitikot olisivat erityisen paljon tekemisissä ns. maahanmuuttajien kanssa. Kaikilta osin näin ei ole. Tässä monenkirjavassa joukossa on toki heitä, joiden maahanmuuttokriittisyys on kasvanut sen myötä mitä pidempään he ovat esimerkiksi olleet ammatissa, jossa kohtaavat erilaisuutta ja vaikkapa maahanmuuttajien harjoittamaa väkivaltaa. (Ei ole tarpeen vaieta maahanmuuttajataustaisten ihmisten tekemistä rikoksista – kuten ei ole tarpeen vaieta täällä syntyneiden tekemisistä rikoksista. Kaikki pöydälle vaan.) Mutta selvästi maahanmuuttajakriitikoiden joukkoon lukeutuu myös monia, joilla ei ole muuta kokemusta maahanmuutosta kuin kylänraitilla kertaalleen nähty neekeri ja Hommafoorumin kirjoitukset miehestä, joka oli kerran nähnyt ulkolaisen jalanjäljet. Silti tällaista vähättelevää puheenpartta on väistettävä: mitä sitten jos joillakin maahanmuuttokriitikoilla ei olisikaan erityisen paljon kokemusta asiasta? Heillä on edelleenkin oikeus mielipiteeseensä. Jokainen meistä tietää, että lörpöttelee itsekin asioista, joista ei mitään tiedä – eikä kukaan tule välttämättä vuosiin asiaa korjaamaankaan. Miksi siis maahanmuuttoon liittyvä puhunta olisi tässä suhteessa jotenkin erityinen? Jatkuvasti aiheellisempi kysymys onkin, kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen, ettei tiedä tästä tai tästä asiasta kylliksi, riittävästi, tarpeeksi – ja kuinka moni meistä on valmis myöntämään sen julkisesti, pitäen sitä jatkuvasti oman puhuntansa paljaana ja näkyvänä pohjana? Itse teen sen heti: erityisesti maahanmuuttokriittisyys ja ateismi ovat ilmiöitä, jotka hiertävät minua, koska en ymmärrä niitä, ja silti kirjoitan niistä näin julkisesti. Toki on muitakin asioita... loputtomasti asioita.
Monesti maahanmuuttoon kielteisesti suhtautuvia pidetään myös jotenkin pelokkaina: juuri pelokkuus tuottaa kauhua toiseuden edessä. Selitys sekin toki on. Kun katsoo Jussi Halla-ahoa, tuota oman elämänsä pelästynyttä pellepelotonta villapaitakriiseineen, selitys voi tuntua jopa järkevältä. Ja aikuiset miehet kiljahtelevat kauhusta samalla nettifoorumilla, kun eivät ulos uskalla mennä – tai jos menevät, kiertävät kaukaa ostarit eivätkä taatusti katso ketään silmiin, kasvoilla sulkeutunut, mykkä ja eloton ilme. Mutta mitä sitten vaikka Jussi ”Mestari” Halla-aho ja hänen seuraajansa olisivatkin pelokkaita? Tai eivät olisi? Ei pelokkuuskaan ole välttämättä mikään pysyvä ominaisuus ja monet ihmiset osallistuvat yhteisiin tekemisiin juuri koska kokevat asian tärkeämmäksi kuin omissa peloissaan pyöriskelyn.
Ja varmasti maahanmuuttokriitikot siinä missä tiedostajatkin ovat pettyneitä demokratiaan. Aina joku epäonnistuu. Molemmissa joukoissa on ihmisiä, jotka ajattelevat ihmisten olevan pölkkypäitä. Äänestää nyt kokoomusta! Vihreitä! Perussuomalaisia! Mutta nämäkin halutilat ovat ohikiitäviä tulemisen huoneita: itsekin olen enimmäkseen tyytyväinen siihen, että elän demokraattisessa valtiossa, vaikka monena aamuna huimaisikin päättäjien sanomiset. Ymmärrämme kuitenkin, että kansanvalta tällaisessa muodossaan on puutteellinen, mutta paremman puutteessa menettelevä. Siksi suurin osa ihmisistä haluaisi vahvistaa kansanvaltaa, parantaa sitä, eikä välttämättä murentaa. Näin uskoisin myös monen maahanmuuttokriitikoiden joukossa olevien ajattelevan.
Toisin sanoen väkivalta elää meissä. Tai paremminkin: väenvalta – eripurainen kansaan nähden, uppiniskainen ja siltikin kenties halukas yhteisiin toimituksiin. Väenvalta määrittyy kansaa vastaan, alhaalta ylöspäin, ihmisten haluista ulospäin sosiaaliseen. Jopa puhuessaan Suomen kansasta maahanmuuttokriittinen ei välttämättä tarkoita täsmälleen sitä mitä sanoo: hänkään ei tahdo, että joku päättää hänen puolestaan, tekee hänen puolestaan kompromisseja.
Tässä mielessä väenvalta on todellakin halun valtaa: se on yksilön tahtoa toteuttaa asiat, jopa yhteiset asiat, juuri yksilön haluamalla tavalla. Väenvalta ei mukaudu, mene yhteen uomaan, vaan sykkii ja pulppuaa miljoonina erilaisina puroina ja virtoina. Ja koska se tätä nykyä, tämän päivän Suomessa todellakin sykkii ja pulppuaa, siksi meistä monen on niin vaikea suhtautua siihen vähättelemättä, muuna kuin uutena, uteliaisuudella, kiinnostuneesti. Se todella haastaa meidät – ja pakottaa pohtimaan paitsi kompromissien tarpeellisuutta myös niiden mielekkyyttä. Tämän jälkeen kysymys onkin enää siitä, mikä puolueista tai poliittisista siivistä onnistuu saamaan siitä, väenvallasta otteen, kesyttämään sen, pysäyttämään sen ja latistamaan sen – tekemään siitä jotain kansanvaltaa vastaavaa.