Luonnoton kirjallisuus

Kotimaisen proosan taso on aihe, josta jaksetaan vääntää kättä. Se on huonoa, se ei ole huonoa; se on koripalloproosaa, klapiproosaa, höttöä... Milloin Suomessa on viimeksi ilmestynyt tasokas, kansainväliset puitteet täyttävä, eurooppalainen romaani? Milloin Suomesta on viimeksi viety maailmalle maailmankirjallisuutta?

Tyhmiä kysymyksiä. Miksi edes hakea oppia lännestä, tulla kotiin ja kirjoittaa romaani joka kelpaa lännelle? Monet tekevät näin. Monet eivät välitä. Monet kirjoittavat vain niin kuin parhaaksi taitavat, kirjoittavat koska on pakko, kirjoittavat koska heidän mielessään on kertomus, jonka he haluavat saattaa romaaniksi.

En usko, että moni alkaa kirjoittaa romaania siksi, että haluaa kirjoittaa maailmankirjallisuutta. Esikuvia on tietysti moneksi, eivätkä kaikki tietenkään ole vain suomalaisia. Toisaalta mitään yhtä maailmankirjallisuutta ei sinänsä edes ole. On kirjallisuuksia. Monia. Ja on yksi, eurooppalaiseen alkuperäänsä tukeutuva (porvarillinen) romaani, joka sekin on käynyt läpi muutoksia, mutta mikä olennaisinta, silloin kun se on edennyt johonkin, luonut jotain ylijäämäistä ja uutta, on kirjailija tai kirjailijajoukko ammentanut omasta maaperästään, omasta paikallisuudestaan. Tällä paikallisuudella ei ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansallisuusaatteen kanssa, mutta kielen ja ajattelun aseman kanssa kyllä.

Leimat tulevat perästä, mutta ensin on kieli. On sanottava, ettei suomalainen proosa ole viime vuosina loistanut kovinkaan kirkkaana juuri kielensä puolesta. Jos meilläpäin kiitellään Sofi Oksasta kielellisistä lahjoista on mittatikkuna perinteiseksi muodostunut väljähtynyt, ekonomiseen kieleen nojaava vähäeleinen proosa. Sillä mittarilla Oksasen kieli on ehkä keskivertoa parempaa, mutta ei lähelläkään sitä, mitä suomenkielinen proosa voisi olla.

Vähäeleisyys ei sinänsä ole ongelma. Jaakko Yli-Juonikkaan Valvoja (2009) on kelpo esimerkki samasta vähäeleisyydestä, jota Suomessa kirjoitetaan teksteiksi, mutta monista poiketen Yli-Juonikas onnistuu loihtimaan teksteihin aavistuksen vinon tulokulman. Teksti on samaan aikaan kömpelöä ja nerokasta, mutta kömpelöä jollain oudolla, pilkkaavalla tavalla. Lukiessa tulee tunne, että niinköhän Yli-Juonikas tosiaan pilkkaa Hotakaisia, Kyröjä ja Tervoja, vaikkei lukija saakaan vahvistusta tekstistä, että näin olisi laita.

Kolme esimerkkilausetta: ”Kolmen pienemmän aluksen kesken näkyy olevan käynnissä kananmunasyöntikilpailu. Raittiin ulkoilman ja urheiluhengen ansiosta kukaan ei oksenna. Tarkemmin katsoen työmuurahaisten kärräämät valkoiset kerät paljastuvat paperipaaleiksi.” (s. 42.) Pidän ensimmäisen lauseen mielikuvasta, vaikka se on lauseena uhkaavan lähellä em. koripalloproosaa, so. proosaa, jossa jokaisen lauseen on osuttava maaliinsa, ilmaistava täydellisesti jokin aie tai kuva. Pidän myös kolmen lauseen yhdessä muodostamasta yhteisvaikutuksesta, ulkopuolisuudesta jota kerronta ilmentää – ulkopuolisuudesta, joka muistuttaa Werner Herzogin Fata Morganan kehyskertomusta (vieraan planeetan antropologit maapallolla). Sanat ovat tuttuja, mutta niissä yhdistyy jatkuvasti paitsi ulkopuolisuus, myös keinotekoisen oloinen nokkeluus. Tämä ei ole moite: se tekee Yli-Juonikkaan proosasta oikeasti kiinnostavaa.

Vähäeleisyys johtaa kuitenkin helposti kuvan tarkentumiseen ja tekojen ylikorostumiseen, eräänlaiseen ”Martti sanoi” -proosaan. Se muuttuu tehokeinosta typeräksi ja ennen kaikkea latteaksi tavaksi ilmaista kielellisesti köyhää todellisuuskokemusta. Lumi ei ole tikkulunta, nuoskaa, suvea, kinosta, haiventa, mitään, ainoastaan lunta. Lumen kuva ei synnytä muita mielleyhtymiä kuin lumen. Kuvan tarkentuminen taas merkitsee sitä, että lukijalta evätään mahdollisuus unelmoida, nauttia, tehdä kytkentöjä, yhdistellä osin mielivaltaisestikin. Samalla tekojen ylikorostuminen johtaa tarinallisuuden korostumiseen ja sitä kautta samaan elokuvamaiseen kuvaukseen, jota Oksasen olen jo maininnut ilmentävän.

Toisin sanoen olemme tilanteessa, jossa kirjailijat sulkevat lukijoiltaan mahdollisuuden monitulkintaisuuteen lausetasolla ennen kuin lukijat ovat edes saaneet kirjan käsiinsä. Tästä tietysti kirjankustantajat hyötyvät ja tätä voisi ajatella myös kustannustoimittajien pitävän silmällä. Ettei teksti herätä väärien metaforien mahdollisuutta. Vaikka ei tämäkään ole varsinaisesti mikään kustannusmaailman päähänpisto. Taustalla on enemmänkin tietty konventionaalinen lukuodote, automatisoitunut ja tiedostamaton lukutapa, joka odottaa tekstiltä kiinteyttä, koheesiota ja esimerkiksi hyvää päätäntöä, jossa teemat suljetaan ja lukija tyydytetään. Tästä esimerkiksi Peter Rabinowitz on jo pari vuosikymmentä sitten kirjoittanut teoksessaan Before Reading (1987). Samaa voisi sanoa toki ns. postmodernistisista teksteistä, jotka ovat ottaneet monia ”matalan” kirjallisuudenlajeja, mediatekstejä jne. oman kerrontansa perustaksi pelkän viittaamisen sijaan – jos suomalaisissa proosateoksissa olisi postmodernismia. Tällä tasolla on aika rauhallista. Fredric Jamesonin kommentti ”The postmodernisms have, in fact, been fascinated precisely by this whole 'degraded' landscape of schlock and kitsch, of TV series and Reader's Digest culture, of advertising and motels, of the late show and the grade-B Hollywood film, of so-called paraliterature, with its airport paperback categories of the gothic and the romance, the popular biography, the murder mystery, and the science fiction or fantasy novel: materials they no longer simply 'quote', as a Joyce or a Mahler might have done, but incorporate into their very substance” (Postmodernism, or, The Cultural Logic of Late Capitalism. 1991/2009, 2–3) ei oikeastaan koske suomalaisia kirjailijoita tai näiden suomalaisia lukijoita.

Jos olisin ilkeä, kysyisin tähän kohtaan, miksi Suomessa edes opetetaan niin monissa opinahjoissa sanataidetta, kun sitä ei ole saatu aikaiseksi juuri lainkaan? Jos tarkoitus on jatkaa ekonomisen kielen proosaa, ehkä olisi opetettava sanataitoa, mutta sitä varten on jo toimittajakoulut. Tällainen provokaatio on tietysti liioittelua, mutta käsi sydämellä: kuinka paljon Suomessa kirjoitetaan sellaista proosaa lausetasolla, joka vuotaa em. kuvatuista kehyksistä yli myös kielellisesti? Käyttää suomea eri tavoin, tavoittelee merkityksiä jotka ovat väistymässä tai vasta tulossa? Tuntuisi päinvastoin hyödyttävän meitä kaikkia, jos edes kourallinen suomalaisia kirjailijoita, harrastelijoita, bloggaajia, ketä tahansa kirjoittaisi tavalla, joka väistää ekonomisuuden lausetasolla, joka koristelee, jonka lauseissa on krumeluureja, monipolvisuutta, vaikeatulkintaisuutta – ja saisi vielä äänensä ja kielensä jotenkuten kuuluviin, edes muutaman lukijan saataville.

Avainsanoja ovat siis runsaus ja monimuotoisuus. Sen vuoksi on miltei kokonaan väistettävä kysymys maailmankirjallisuudesta tai siihen viittaavasta normista, sillä jos jokin on maailmankirjallisuutta, sitä on oikeastaan vain suomesta kääntymätön kirjallisuus, kirjallisuus joka ei käänny toiseen kieleen väkivallatta. Ja mistä tällaisen kirjallisuuden sitten kaivat tällaisina aikoina, kun täytyy osata puhua sujuvaa englantia, kirjoittaa kieliopillisesti täsmällistä lausetta, paska ja hiki ei haise, elämä on steriiliä ja sisätiloissa? Proosa, jota Suomessa tällä hetkellä kirjoitetaan, on luonnotonta kirjallisuutta.

Ihmisiä elokuvissa - Osama bin Ladenin murha ja media

Viimeiset päivät mediat ovat väsymykseen tolkuttaneet Osama bin Ladenin kuolemaa. Spektaakkeli sai jo ensimmäisen päivän jälkeen mielenvikaiselta vaikuttavia piirteitä: amerikkalaisia kerääntyi Valkoisen talon edustalle ja Ground Zeron alueelle juhlimaan tapahtunutta. Pahempaa oli kuitenkin tulossa. Esimerkiksi Helsingin Sanomat on usean päivän ajan puhunut Osama bin Ladenin kuolemasta, vaikka kyseessä näyttää olleen teoriassa kuukausien suunnittelun vaatinut murha. Murha. Ei tappo, jota sitäkin ilmaisuna on vilauteltu. Viimeksi tänä aamuna Ylen uutiset raportoi, että ”kolme neljästä bin Laden -iskussa tapetusta oli aseettomia”. Näin ollen on selvää, ettei median jumaloimalla Navy Seals-ryhmällä ollut aikomustakaan napata bin Ladenia elävänä – mistä poikikin jonkin verran selittelyä: tilanne vaati sitä, Navy Sealsien oli pakko toimia kuten toimivat.

Joten ei: kyseessä oli valtion masinoima murha, olkootkin murhattuna sitten tuhansia ”viatttomia miehiä, naisia ja lapsia” tapattanut terroristijohtaja. Bin Ladenia ei edes haluttu saada sotarikostuomioistuimeen, enkä saata olla ajattelematta, että samoille lehtereille, syytettyjen joukkoon tulisi kaiken järjen ja loogisen juridiikan nimissä tuoda myös Yhdysvaltainen entinen presidentti, joka sentään hyökkäsi kahteen Lähi-idän maahan, aloitti kaksi sotaa saman ”terrorismin vastaisen sodan” nimissä ja perusti koko touhun ontuviin väitteisiin joukkotuhoaseista, naisten asemasta islaminuskoisissa maissa ja pölynryvettämistä sisseistä, jotka vihaavat länsimaista edistystä, demokratiaa ja erityisesti Amerikkaa. Ehkä bin Ladenia ei haluttu saada julkisuuteen kertomaan omaa näkemystään totuudesta, tai vaikkapa sitä, että vielä vuonna 2001 bin Ladenien suku ja Yhdysvaltain entisen presidentin suku oli hyvinkin hyvää pataa, kauppakumppaneita.

Puhumattakaan siitä, miten HS päätyi sitten peittelemään näitä seikkoja uutisilla, jotka otsikoitiin tähän tapaan: ”YK:n ihmisoikeusraportoija: Bin Ladenin tappaminen oli laillista”, ”USA: Osaman ampuminen ”kansallista itsepuolustusta”. Toki uutisointi noudatteli kansainvälisten uutiskanavien uutisointia, mutta asiasta ei silti liene epäilystä: Osama bin Ladenin murha oli poikkeus, jota missään muissa oloissa ei tehtäisi. Nyt tilanne kuitenkin sitä vaati, kyseessähän oli kuitenkin 2000-luvun ehkä keskeisin ikoni, kaiken pahan kuva ja kielenkantaja.

Kotimaisen uutisoinnin infantiilein hetki koettiin kuitenkin toissapäivänä, kun Helsingin Sanomien ulkomaan uutisten etusivulla oli koko sivun artikkeli nimeltä ”Viisi viimeistä päivää”. Sivun yläosan peitti kuva Barack Obaman turvallisuusryhmästä Valkoisessa talossa. Kuva itsessään tuo mieleen paitsi Kubrickin Dr Strangeloven myös kaikki ne elokuvat, joissa valtiopäämiehet kerääntyvät yhteen jännittääkseen tulevia tapahtumia, maata kriisissä. Suotta Anssi Männistö Tampereen yliopistolta onkin epäillyt kuvaa lavastetuksi. Itse artikkeli vetää kuitenkin touhun huippuunsa: sen lisäksi että jutussa kerrotaan sähäkkään tapaan itse operaation etenemisestä, jalat vie alta kuvaus sunnuntai-aamupäivästä:

”Obama suuntaa golfkentälle. Hän pelaa tavallisen 18 reiän sijaan vain yhdeksän. Peliä seuranneet toimittajat päättelevät, että kolea sää on vienyt pelihalut.

Tosiasiassa Obama suuntaa suoraan toimistoonsa ottamatta edes golfkenkiä jalastaan.

Valkoinen talo sulkee ovensa turisteilta. Yksi työntekijä passitetaan ostoksille. Hän tuo kalkkunalla täytettyjen wrapeja, katkarapuja, perunalastuja ja limsaa.” (HS 4.5.)

Nämä kaksi tekijää – kuva ja kuvaus Obamasta ja Valkoisesta talosta valmistautumassa spektaakkeliin – hölskäyttävät kyllä vasta heränneen lukijan kahvit rinnuksille. Ihanko oikeasti tässä valmistaudutaan seuraamaan suoraa lähetystä murhasta? Tai kuten Männistö äimistelee:

”Seurataanko lätkämatsia vai miksi niin kiinnostuneina katsovat? Mitään viitettä siitä, että mitä tässä todella tapahtuu, ei ole. Tosin on vankat sanat, joiden mukaan tässä tapahtuu yksi hurjimmista suorista lähetyksistä ikinä, mutta kukaan muu kuin nuo kolmetoista henkilöä ei sitä todista. ”

Kiinnostavaa bin Ladenin murhassa onkin sen salamyhkäisyys. Foliohattuja ei tarvita, he tekevät sen itse. He tekevät kaikkensa, jotta uutistoimistot ja tavan kansalaiset kiihottuisivat. Meille on kerrottu yksityiskohtaisesti kaikki erityisjoukosta ja operaation etenemisestä, mutta varsinaisia todisteita, valokuvia, videokuvaa tai itse ruumista emme saa nähdä. Ne eivät tietenkään ole koko perheen katseltavaa, mutta koko tapahtuman keskiö, bin Ladenin ruumis ja sen poissaolo, panee epäilemään koko tapahtuman totuudellisuutta.

Älkää käsittäkö väärin. En ota kantaa siihen, onko bin Laden ollut kuolleena jo vuosikausia vai murhattiinko hänet todella nyt kuten dna-tunnisteen mukaan on oikeasti tapahtunut. Enemminkin on kysyttävä, mitä Osama bin Ladenin ympärillä tapahtuu. Tommi Melender kirjoittaa Kuka nauttii eniten -esseekokoelmassaan (2010) Don DeLillon mainiosta romaanista Valkoinen kohina (1985), jossa

”romaanin minäkertoja, Hitler-tutkimukseen erikoistunutta laitosta kuvitteellisen Blacksmithin pikkukaupungin collegessa johtava Jack Gladney vie opinahjoonsa vierailevaksi luennoitsijaksi saapuneen Murray Jay Siskindin maaseudulle katsomaan syrjäisen lehmipolun päässä sijaitsevaa latoa.

Tuo lato ei ole mikä tahansa lautarakennelma, vaan seudun merkittävin matkailunähtävyys. Teiden varret ovat täynnä kylttejä, jotka kertovat sen olevan AMERIKAN ENITEN VALOKUVATTU LATO. Ei siis suurin, kaunein, vanhin tai historiallisesti merkittävin. Ihmiset eivät vaella ladon luokse ihaillakseen sitä tai oppiakseen sen historiaa. He haluavat vain ottaa siitä kuvan. Eikä heillä ole halulleen muuta syytä kuin tietoisuus siitä, että lukemattomat muut ovat vanginneet ladon kameraansa ennen heitä.” (Melender 2010, 114–115).

Lato, jonka ympärille on asetettu valtavat määrät kylttejä, lakkaa itse asiassa olemasta. Näemme vain kyltit, näemme sen mitä oletamme kylttien edustavan, mihin oletamme niiden viittaavan. Tämä seikka tulee mieleen myös Osama bin Ladenin murhan uutisoinnissa. Me emme seuraa bin Ladeniin liittyviä tapahtumia, vaan miestä koskevaa uutisointia. Siksi emme näe bin Ladenin ruumista tai videokuvaa – sitähän näinä CNN:nä ja reaaliaikaisen sodankäynnin aikoina sopisi odottaa – vaan ihmisiä katsomassa videokuvaa. Emme näe elokuvaa, vaan ihmisiä katsomassa elokuvaa. Se herättää kiinnostuksemme, kiihottaa mielikuvitustamme.

Mitä meiltä sitten jää näkemättä? Ensinnäkin ihminen, jota on ammuttu päähän. Varmasti karmea näky. Monet ovat nähneet tätä televisiossa, mutta toisin kuin elokuva nykyisin, todellisuus (tai Valkoinen talo) päätti tällä kertaa keskittyä viettelyyn, referentin poissaoloon. Ehkä sillä on syynsä Vähän sama kuin katsoisi toiminta-, kauhu- tai pornoelokuvia ilman toiminta-, kauhu- tai pornokohtauksia. Toiseksi meiltä jäi näkemättä bin Ladenin hautajaiset. Nehän toimitettiin hyvin nopealla, jopa epäilyttävän nopealla aikataululla: ammuttu mies pestiin ja vaatetettiin, hoidettiin islamin oppien mukaisesti kahdessakymmenessäneljässä tunnissa ja kipattiin lopuksi mereen. Paikkaa ei kerrota, koska bin Ladenin haudasta ei kuulemma haluta pyhiinvaelluspaikkaa. Tämä saattaa olla kuitenkin tapahtuman kaikkein häkellyttävin seikka, joskin tarkemmin ajateltuna vain loogista. Miksi Navy Seals ja Yhdysvaltain armeija kunnioitti niin paljon maailman etsityimmän rikollisen, globaaliksi puetun kansallisen murhenäytelmän pääarkkitehdin kuolemaa, ruumista ja edesmennyttä elämää niin paljon, ettei se häpäissyt bin Ladenia julkisesti – toisin kuin amerikkalaisjoukkojen saatua Saddam Husseinin kiinni vuonna 2006 jolloin sotarikollista ryöpytettiin eessuntaas ja lehdet pullistelivat kärsivän, likaisen Saddamin kasvoja jossain nimettömässä maakuopassa. Niinköhän Osama bin Laden ansaitsi parempaa? Tai niinköhän Yhdysvallat oli parissa vuodessa oppinut kohtelemaan tuomitsemiaan rikollisia kunnollisemmin (jos ei oteta lukuun tätä varsinaista murhaa)? Eikö nöyryyttävämpää ja kaikista meistä vastenmielisempää – mutta sittenkin ihanampaa ja juhlittavampaa – olisi ollut saattaa Al-Qaida -maestro maallisen oikeuden eteen, meidän kaikkien syljeksittäväksi?

Vaikka hurskasteluun Obamakin sortui sitten:

”Pidimme parempaa huolta kuin bin Laden silloin, kun hän tappoi 3000 ihmistä. Hän ei paljoa välittänyt siitä, kuinka heitä kohdeltiin ja häpäistiin”, sanoi Obama viitaten WTC-iskuihin."

Kuten uutisista on käynyt ilmi, itse murhan jälkeiset tapahtumat, dna-varmistus, ruumiin valmistelu ja hautaaminen, olivat suunniteltuja tapahtumia. Toisin kuin Obama väitti, eivät Osama ja Yhdysvallat – onpa siinäkin voimasuhteet – ole niin erilaisia: molemmat valmistelivat iskujaan kuukausikaupalla, molempien motiivit ovat hiukan kyseenalaisia ja molemmista tapahtumista on vuotanut relevanttia tietoa yllättävän vähän. Voisi jopa sanoa, että WTC-iskuilla ja bin Ladenin kuolemalla on samantyyppinen luonne: molempiin esimerkiksi liittyy seikkoja, joista ei julkisesti ole kerrottu tarpeeksi selvästi; molemmat ovat spektaakkeleja, joista ensimmäisessä käsiteltiin surua ja toisessa koston suomaa mielihyvää; kumpikin estetisoi kuoleman ja eräällä tavalla myös häpäisi sen: WTC-iskut estetisoivat ”maailmojen sodan”, Bin Ladenin murha kaikki kuviteltavissa olevat ”pahan johtajan” murhayritykset jonka kunnialliset kansalaiset panivat toteen (vrt. Hitlerin murhayritykset) – sillä erotuksella, että molemmissa onnistuttiin. Maailmojen sota näyttää olleen voittoisa meidän suhteemme ja tuntemattoman, vieraan uhan kasvot saatiin tuhottua.

Kuten kunnon tarinaan kuuluu, bin Ladenin kuolemaan on tietysti saatu jo erilaisia tulokulmia. Virallisen kertomuksen mukaan hän ja hänen seuralaisensa tekivät vahvaa vastarintaa, jonka takia bin Laden oli pakko tappaa. Operaation kulusta käy myös ilmi, kuten tällä kertaa oivaltava HS kertoi, että ”Bin Ladenilla oli yli puoli tuntia aikaa tarttua aseeseen, mutta hän ei sitä tehnyt. Tulitaistelu kesti 40 minuuttia, ja bin Laden tapettiin sen loppupuolella.” (HS 6.5.)

40 minuuttia ja yksi ihminen vastaan Navy Seals-ryhmä, joukko huippukoulutettuja tappajia? Kiinnostavampi ja Yhdysvaltain toiminnan entistä moraalittomaan valoon asettava kertomus kuitenkin menee toisin: ”Uutiskanavan Al Arabiyan ”siteeraamat nimettömät pakistanilaiset turvallisuuslähteet väittivät haastatelleensa talosta löytynyttä bin Ladenin 12-vuotaista tyttöä, jonka mukaan bin Laden olisi saatu kiinni elävänä operaation alkuvaiheessa ja teloitettu sitten perheenjäsenien nähden.” (HS 5.5.)

”Kaikki mitä sanon on, on valetta.” Tämän lauseen tulisi lukea jokaisen sanomalehden sivulla, jokaisen tv-kanavan ruudun alakulmassa. Niin nytkin. Oli sitten kysymys Al Arabiyasta, CNN:stä tai Helsingin Sanomista, on jotakuinkin selvää, että kaikki ne puhuvat lörpötellen, koska lörpöttely on tapa, jolla spektaakkeli rakennetaan. Siitä puhutaan, lakkaamatta, siitä tiedetään kaikki paitsi se, mitä ”todella tapahtui”. Näemme kuvia, luemme uutisia tapahtuneesta, mutta koko ajan jotain vuotaa yli, koko ajan esitetyn totuus pakenee – eikä silti, ei se meitä edes kiinnosta, meitä kiinnostaa kiihottuminen, se että edes näemme ne jotka näkivät. Ja ehkä juuri se on asia, jonka tulisi vaati kaikki huomiomme. Kiihottuminen.