lauantaina, tammikuuta 08, 2011

Isä meidän

Mitä yhteistä on Aleksi Mäkelän Pahoilla pojilla (2003), Mikko Niskasen Päätalo-filmatisoinneilla ja Robert Stevensonin Maija Poppasella (1964)? Ensinäkelmältä kovin vähän, mutta sentään jotain. Perhe – ja perheen isät. Vesa-Matti Loirin “erilaista” roolia Jouko-isänä muistaakseni kiiteltiin Pahojen poikien ilmestymisvuonna, mitä sopii ihmetellä, sillä Jouko-isä hahmo asettuu kuitenkin lähinnä kategoriaan, johon punkeaa aikanaan jokainen omaan, yhteen tai kahteen ikimuistettavaan rooliinsa takertumassa oleva näyttelijä. Loiri suurena näyttelijälahjakkuutena (joka – näkökulmasta riippuen – joko tuhlasi taitonsa uunoiluun tai vasta löysi niissä parhaan teränsä) asettuu toki luontevasti mielisairaan isän rooliin, isän joka manipuloi ja tyrannisoi perhettään. Ei rooli silti elämää suurempi ole – tai sitten on, juuri siksi, että se asettuu niin räikeään kontrastiin Uunon kanssa. Kuin Jouko-isä olisi jonkinlainen rässimpi versio Uunosta, rähjääntyneeseen ja ylipainoiseen syrjäytyjään kohdistettu (kauhu)fantasia.

Säästän kuitenkin lukijan elokuvan katsomiselta: Pahat pojat kertoo neljästä nuorukaisesta, joiden äiti on kuollut ja isä mielisairaalassa – ja elokuvan tapahtumien aikaan sieltä karussa. Pojat ovat bodattuja, yksinkertaisia, mutta useimmiten väkivallattomuuteen pyrkiviä viattomia nuorukaisia. Rahaa he rakastavat (mikä tuntuu olevan Mäkelän elokuvien keskeinen punainen lanka) ja silloin kun sitä heillä on, he eivät epäröi sitä kuluttaa. Elokuvan komediallinen aspekti syntyykin tähän saumaan: pojat yrittävät saada jostain rahaa, koska huomaavat sen tuovan heille iloa, mistä seuraa, että koska pojat eivät hetkeäkään ajattele että rahansaaminen edellyttäisi esimerkiksi palkkatyötä tms., he päätyvät tekemään bensa-asema- ja postiryöstöjä. Pahat pojat kertoo myös uutuudenviehätyksestä: kun isä ei ole tyrannisoimassa perhettään, pojat pyrkivät tulemaan toimeen omillaan, ja koska – nähtävästi – perhe on lähtöjään lestadiolainen, oijoi noita pahoja lestoja taas, elokuva kertoo myös vapautumisesta: lestadiolaisten syntikäsitysten sijaan pojat löytävät varastamisen, kuluttamisen, väkivaltaelokuvan, erotiikan ja rahalla käyvät todellisuudet. Tätä seikkaa ei elokuvassa tosin mitenkään erityisesti korosteta; pikemminkin tuntuu kuin katsoja haluttaisiin saada samastumaan juuri tähän uutuudenviehätyksen tunteeseen. Ensimmäiset ryöstöt, perheen vesan Eeron ensimmäinen rakkaus ja poikuudenmenetys, ensimmäinen yhdessä katsottu toimintaelokuva, ensimmäiset yhdysvaltalaisesta elokuvateollisuudesta vaikutteita saaneet pukeutumisvalinnat... näitä riittää.

Komediallisen kuluttamisen harmonian rikkoo kuitenkin mielisairaalasta pakeneva isä – tai muistot isästä, vierailut tämän luona sairaalassa. Jouko-isä tekeekin Pahoista pojista toisaalta kovin yksitoikkoisen, toisaalta elokuvan täydelliseltä myötähäpeältä pelastavan kaksoiseleen, joka kannattaa huomioida: ensiksikin Jouko käyttää uskoaan hyväkseen mielivaltaisella tavalla, määritellen itse itselleen ja pojilleen ja vähän muillekin, mikä on syntiä ja mikä ei. Lestadiolaisuus, josta Joukon usko ilmeisestikin kasvaa, on täysin sekularisoitunut, eikä sillä ole uskonnollisessa mielessä enää mitään syvyyttä. Mielivaltaisuus kytkeytyy kuitenkin toiseen teemaan: melko varhain Jouko käsittää poikiensa olevan huoltoasemaryöstöjen takana ja koska “valtio on velkaa hänelle” (Joukon pakkomielle), hän kiristää pojilta rahoja itselleen. Kun pojista vanhin, Otto perää häneltä, miksi, mitä hän rahoilla tekisi, Jouko vastaa haluavansa “antaa palaa”, hurvitella, “viettää laatuaikaa”. Miksi näin? Jos lestadiolaisuus ei sitten ole tämän ajatusmaailman kasvualusta, onko se luettavissa ontuvan käsikirjoituksen piikkiin ja siten ohitettavissa? Oletetaan, että näin olisikin: jos näin kuvattu kaksoisele on olemassa – lestadiolaisuus joka on otettu omiin käsiin ja määritelty itse ja toisaalta rahan ja elostelun isoaminen – tällöin ensimmäinen paitsi oikeuttaa toisen myös liittää uskonnon tiukasti kapitalismiin. Joskus huppatoosamainen elokuva voi siis paljastaa asiat niinkuin ne ovat: että kapitalismi ja etenkin kuluttajuuteen nojaava myöhäiskapitalismi on uskontoon verrattavissa oleva ilmiö. Tässä nyt tietenkään ei ole mitään erityisen uutta ja oivaltavaa, mutta ajatuksen post-ideologisuus on hyvä tunnistaa: samaan aikaan kun me kiihkeästi olemme kritisoimassa uskontoja, toimimme tavalla jossa emme usko kapitalismilla olevan vaihtoehtoja. Eli: kun tiedämme meneillään olevista todellisista kriiseistä, emme usko niihin ja kun meidät saadaan uskomaan tai alamme omine nokkinemme uskoa niihin, emme enää tiedä, voiko muutoin ollakaan. Jälkimmäinen tietysti normalisoi tilanteen: kun alamme uskoa tosiasioihin – niin kuin meidän kaiken järjen mukaan tulisi tehdä – ei niissä ole enää mitään ihmeellistä, minkä vuoksi muuttaa elämää mihinkään suuntaan. Lopputulos on periaatteessa sama: kun emme usko napajäätiköiden sulamiseen, voimme olla välittämättä niistä – ja kun alamme uskoa, ne ovatkin jo normaaleja ilmiöitä, joista voimme ihmisinä hyötyä, ajateltakoon vaikkapa niitä öljy- ja kaasukenttiä, joita napajään alta paljastuu.

Jos Pahoissa pojissa pojat näyttävätkin alistuneen isänsä kuriin ja nuhteeseen, he jakavat saman rakkauden rahaan – lähes elokuvan loppuun asti, jolloin – ikäänkuin elokuvan opetuksena – pojat ymmärtävät rahan “oikean” arvon, ja uskaltautuvat polttamaan sitä isänsä silmien edessä (mistä tietenkin Jouko on kauhuissaan). Kun pojat sitten saadaan kiinni ja Jouko jää vapaalle, hän viimeiseen asti uskoo, etteivät pojat oikeasti polttaneet rahoja, ja etsii niitä joka kiven alta. Poikien rohkeaa rahanpolttospektaakkelia kuitenkin latistaa elokuvan viimeinen kohtaus, jossa pojat alkavat kisailla, kuka on nopein: viimeinen pysäytyskuva kertoo jo selvästi, että koska pojat ovat poikia, he eivät ole vastuullisia kuluttajia, eivätkä siten mitenkään mielekkäitä samastumiskohteita. Isä on taas poissa (kuollut) ja pojat kissoina pöydillä – joskin kumpainenkaan – ei isä eivätkä pojat – käy roolimallista: tunnistamme epäterveen suhtautumisen rahaan, mutta nautimme siitäkin huolimatta siitä myötätunnon tunteesta, kun pojilla oikeasti on rahaa kuin roskaa. Tämä vastuullisen kuluttamisen ja poikamaisen kohelluksen välinen dialektiikka onkin juuri osa sitä viettelyn politiikkaa, jolla Pahat pojat houkuttelee katsojiaan.

Siinä missä Jouko ei näytä oppineen mitään, Stevenssonin Maija Poppasessa keskiössä olevan perheen isän, herra Banksin hahmon kehitys kulkee hieman erilaista tietä. Poppanen palkataan perheen lastenhoitajaksi, koska edellinen lastenhoitaja ei kestä kurittomia lapsia ja koska herra Banks tulkitsee asian siten, että lapset tarvitsevat entistä enemmän kuria ja kunnollisuutta. Itse asiassa voisi tohtia väittää, ettei Poppanen edes millään muotoa ole elokuvan keskushenkilö, silllä kun hän on saanut – osittain vahingossa – isänsä taas välittämään lapsistaan, on hänen vuoronsa kadota. Tuskallisen pitkien tanssikohtausten – niiden joita lapset kaiketi rakastavat – välissä olevat juonensiirtymät – samat jotka vievät eteenpäin niin muita musikaaleja kuin juonellisia pornoelokuvia ja toimintaelokuviakin – paljastavat itse asiassa isän harjoittaman tyrannian olevan se tekijä, joka motivoi koko elokuvaa. Kun äiti juoksentelee huolettomasti vaatimassa äänioikeutta naisille – ja äiti nimenomaan esitetään tällaisena kengät lonksuen lähättelevänä hepsankeikkana – jää isän tehtäväksi nakittaa Maija Poppanen saattamaan lapset kunnollisiksi ja rahaa rakastaviksi, kunnollisiksi kansalaisiksi.

Poppanen on tietysti sopivan ambivalentti hahmo miellyttämään sekä isää että lapsia. Hän näennäisesti tottelee isää, työnantajaansa, mutta samalla vie lapset hulvattomuuksiin. Ja tässä paino on sanalla “vie”, sillä Maija Poppanen lähinnä auttaa lapset tanssikohtauksiin tai liitupiirroksiin ja antautuu sitten heidän fantasioidensa objektiksi (jota katsella ja seurata). Hän on tapahtumien ytimessä ja varsinaisesti tekemättä mitään, hän saa lapset kiintymään itseensä ja isän pitämään häntä hyvänä työntekijänä. Työnantajan kodissa työntekijän roolissa hän on napakka ja reipas lastenhoitaja, joka toruu lapsia, kun nämä metelöivät hetki sitten koetuista fantasioista. Herääkin kysymys, onko Poppasta tosiasiassa olemassa lainkaan; onko hän vain jonkinlainen yhteisesti tuotettu ja koettu fantasia lähiesimiehestä, näennäisäidistä, joka on samanaikaisesti mitä parhain työntekijä että lapsille ihastus? Täydellinen linkki perheen ja yhteiskunnan välillä; tekijä joka pitää yhteiskunnan perusyksiköt koossa ja saa ne tuottamaan parhaalla mahdollisella tavalla – olettaen, että on olemassa korrelaatio perheyksikön onnellisuuden ja tehokkaan yhteiskuntajärjestelmän välillä.

Työnantajuus ei lankea herra Banksille suotta. Hän työskentelee myös pankissa ja talouselämä onkin jatkuvasti Maija Poppasessa läsnäoleva todellisuus. Asiaan varsinaisesti vaikuttamatta Poppanen saa isän lupaamaan viedä lapsensa eräänä päivänä pankkiin tutustumaan isän työhön ja avaamaan tilin. Matkalla pankkiin toinen lapsista kuitenkin huomaa lintuja ruokkivan eukon, joka pyytää ohikulkijoita rahaa. Näky saa pojan siinä määrin tolaltaan, että kun pankinjohtajat ja muut työmiehet alkavat perätä lapselta kolikkoa, jonka tallettaa, tämä kieltäytyy ja pakenee pankista. Seuraa väärinkäsityksiä – tai oikeammin klassisen kutkuttava nykyistäkin talouselämää pelottava kuluttajan vaalima kysymys: jos me kaikki menisimme yhtä aikaa pankkiin ja haluaisimme nostaa rahamme sieltä, nyt ja heti, onnistuisiko se? Vai menisikö koko pankki(järjestelmä) nurin? Maija Poppasessa tätä kuitenkin seuraa kaaos – mutta sen verran pienimuotoinen kaaos, ettei pankki kaadu, vaan joutuu ainoastaan torumaan alaisiaan.

Tämän seurauksena herra Banks menettää malttinsa, käyttäytyy epäammattimaisesti ja saa potkut. Vasta irtisanominen saa hänet huomaamaan lapsensa, minkä jälkeen ja vuoksi Poppasen on vuoro poistua. Herra Banks siis ns. kajahtaa ja hänen tyranniansa kääntyy nurin: hän on nyt vain perheenisä jolla ei ole muuta virkaa kuin lennättää leijaa lastensa kanssa. Matkalla puistoon hänelle – kuin vaivihkaa – annetaan pankinjohtajan paikka, mikä sysää katsojan ajattelemaan, josko kajahtaminen sittenkin oli reaalinen tapa edetä uralla, ottaa lapset tiukempaan rautanyrkkiin ja siten pelkkä silmänlume ja lapsus.

Mikko Niskasen Elämän vonkamies- (1986) ja Nuoruuteni savotat-elokuvissa (1988) esiintyy saman isähahmon kolmas versio. Jälleen kerran isä on mielisairas joka tyrannisoi perhettään, mutta koska puitteet ovat täysin erilaiset verrattuna Maija Poppaseen tai Pahoihin poikiin, isän tyrannia perustuu toisaalta hänen luulosairauteensa, toisaalta hänen vaimoonsa kohdistamaan seksuaaliseen haluun. Kun Herkko ei mieti, mitä “merkitystä tälläkin on” tai hoe Tauriais-Herkko ja Nakki-Jussia, hänen silmiinsä syttyy himo ja hän alkaa anella Riitua saunan puolelle tai pönkii röyhkeästi tämän päälle yövuoteella. Lapset luonnollisesti seuraavat – tai joutuvat seuraamaan – tätäkin, koska pirtissä on vain yksi huone.

Isän luulosairaus purkautuu raivokohtauksina. Kovana työmiehenä tunnettu Herkko noituu ja raivoaa tämän tästä, tarttuu sananpalkeisiin, käy päälle pienimmästäkin väärinsanomisesta. Kun Herkko näyttää Nuoruuteni savottojen loppupuolella pakkotyölaitoksesta karattuaan päässeen jonkin verran sairaudestaan – jota muut kyläläiset eivät tunnusta, minkä vuoksi hänet pakkotyölaitokseen passitettiinkin – hän alkaa kirota Kallen lukuharrastusta. Ei ole kunnollista toimintaa se. Elokuvien jälkeen tuntuukin kuin Kallen – joka alkaa olla isäänsä kovempi työmies – vapaa-ajasta huolehtimisesta tulisikin isän ainoa tapa osoittaa “normaalin isän” käytöstä.

Sen voi kuitenkin nähdä myös silmänlumeena jos asiaa tarkastellaan – jälleen – talouden näkökulmasta. Päätalojen perinteisellä tavalla käsitetty luokkasuhde on toki vähänlainen, eikä siihen kannata takertua, enemmänkin painopiste on tuolloisen “kovan elämän” kuvaamisessa, raskaan fyysisen työn tekemisessä ja omalla tavallaan hyvinkin herkän nuoren pojan kasvukuvauksessa. Perheen sisällä lapsia yritetään kuitenkin suomia oikeisiin elämäntapoihin ja kaiketi Herkkokin pelkää, että Kallen lukeneisuus johtaa samaan mihin Herkko on päätynyt toista kautta: heikkoon terveyteen ja mielisairauteen.

Halu leijuu raskaana jokaisessa kolmessa perheessä. Ajatellaanpa: Pahoissa pojissa on eksplisiittisesti rahaa haluava isä. Jouko haluaa hurvitella poikiensa kustannuksella, koska rahat ovat valtion, eivätkä poikien. Hän katsoo, että rahat selvästi kuuluvat hänelle ja hänen halunsa on oikeutetumpi kuin poikien, koska hän on isä. Maija Poppasessa herra Banks on samanaikaisesti sekä pankinjohtajan alainen, työntekijä että työnantaja ja omistavaan luokkaan kuuluva kapitalisti, josta uran näkökulmasta vaarallinen hetken kestänyt irtaantuminen työelämästä tekee pankinjohtajan. Se on hänen salainen halunsa, jonka toteuttamiseksi hän taistelee: siksi myös lapset saatetaan saman kapitalistisen menestyjän luokkatietoisuuden piiriin – ja jopa niissä määrin, että lapsia käytetään hyväksi uralla etenemisessä. Elämän vonkamiehessä ja Nuoruuteni savotoissa Herkko on isä paljaimmillaan (myös freudilaisittain): raha ei häntä varsinaisesti kiinnosta, koska sitä ei ole saatavilla muutenkaan ja koska se muutenkin on seksuaalisen halun korvike. Halun isä kohdistaa Riituun, mitä nyt luulottelultaan ehtii. Herkko ei tarvitse rahaa näyttääkseen seksuaalisuuteensa ylivoimaisuuden Kalleen ja muihin lapsiin nähden.

Luulo on halun toteutumista uhkaava tekijä – ja tämä tekee eritoten Niskasen kahdesta viimeisestä filmatisoinnista niin merkittävän. Kaikkia kolmea isäversiota yhdistää juuri luulo, aivan kuin se olisi halun kääntöpuoli: kaikki isät luulevat – ja tämä on heidän keskeinen fobiansa – että perhe kääntyy heitä vastaan, että lapset pettävät hänet – ja että lapset ovat seksuaalisesti kyvykkäämpiä kuin hän. Tätähän Freudin (ja Marcusen) primaarinen isähahmokin oli: puhdasta halua, joka tarvitsee sortamista pystyäkseen haluamaan, mutta jota luulo muiden halujen piilevistä potentioista jatkuvasti uhkaa. Umberto Econ ja Slavoj Žižekin banaalia esimerkkiä lainatakseni: jokainen raiskaaja nauttii siitä, että uhri vastustaa väkisinmakuuta, mutta jos uhri osoittaa vähänkään aktiivisuutta ja suoranaisesta halua seksiaktiin, raiskaaja juoksee kauhuissaan pakoon.

Pahojen poikien, Maija Poppasen ja Päätalo-filmatisointien yhdistävä nimittäjä ei kuitenkaan ole siinä, että niissä isät vain terrorisoivat perheitään. Isä on mielisairaudessaan enemmän kuin isä. Paremminkin: hän on Isä. Siis paitsi kurittava hallitsija, myös ja vain mielisairautensa nojalla enemmän kuin isä: isä-painajainen, oidipaalinen isä joksi emme halua isiämme tunnustaa. Sama teema toistuu usein elokuvassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miksi elokuvat suosivat perhekuvauksissa pahoja isiä tai uusia isiä (kuten Bergmanin Fanny ja Alexanderissa (1982))? Tai ei: isä ei ole paha, vaan hän on omalla olemisellaan subliimi hahmo, jonka olemassaolo riippuu siitä, että hän säilyttää ylevän asemansa. Sama koskee tietysti myös elokuvan yhteiskunnallisuutta, sitä kuinka elokuvat formuloivat lain ja kuuliaisuuden periaatteita: jos niiden antaja ei olisi subliimi hahmo, niissä ei olisi käytännössä mitään. Sama pätee ns. koivuniemeläisiin – jotka joulukuussa olivat hyvinkin paljon esillä kotimaisessa mediassa: hahmohan on konservatiivien märkä uni ja vasemmiston, sekulaarin humanistin ja vapaa-ajattelijan kaipaama anti-jumala, jokin jonka avulla he saavat uskolleen tukea.

Siis: vaikkei kolme mainittua elokuvaa ole lähtökohdiltaan yhteiskunnallisia eikä niistä kannata väen vängällä sellaisia tehdä, voidaan niistä tunnistaa perheyksiköiden kannalta tutunomaisia sosiaalisia suhteita. Mitä nuoren kasvukertomuksen kannalta kertoo se, että perheyksikön päänä uusinnettava isä ei noudata samoja sääntöjä, jotka on antanut muulle perheelle? Ja millaisen kuvan monella eri kentällä (perhe, yhteiskunta, politiikka, uskonto) käytetty isä-metafora meistä itsestämme antaa? Olisi kaiketi turhan yksiulotteista luoda tästä johtopäätös, että isä on surmattava tai syöstävä lainsäätäjän asemastaan, jotta voisimme vapautua. Juuri isän epäinhimillisyydessähän on koko perhemallin mieli! Juuri se näyttää antavan meille syyn vapautua, jonkin mielekkään halun ylipäätään vapautua. Mikäli siis tämä isä-metafora on yhtään käypä, me – etenkin elokuvissa – tarvitsemme toimintamme ja esteettisen luomiskykymme perustaksi sortavia, meitä ilkkuvia isähahmoja. Isänmurhan sijaan olisikin parempi miettiä – ja tämä saattaa olla koko homman ydin – tapoja, joilla voimme oikeasti vapautua isän taikapiiristä (himo rahaan)? Tässä mielessä Christopher Nolanin The Dark Knightin (2008) Jokeri saattaa sittenkin olla yksi valtavirtaelokuvan keskeisistä ja hedelmällisimmästä hahmoista, joita patentoimalla ja siirtämällä hyvien puolelle saattaisimme päästä tästä kapitalismin ylistystä laulavasta tilanteesta ja toisaalta paha isä -teeman uusintamasta halun taikapiiristä eteenpäin.

1 kommentti:

Raimo kirjoitti...

Ruotsi vaati Pohjois-Suomea ja Ahvenanmaata vuonna 1915. Korvaukseksi tarjosi "niin suuren osan Venäjän Karjalaa kuin maamme haluaisi." Syntyisi suur-Ruotsi ja pohjoissuomalaiset joutuisivat ruotsalaistamisen uhreiksi. Tohtori Aaro Pakaslahti kertoo tästä teoksessaan Suomen politiikka maailmansodassa.

Ruotsin Rotubiologinen instituutti toimi vuosina 1921-1976. Sen ensimmäiset uhrit olisivat todennäköisesti olleet Ruotsiin liitetyt pohjoissuomalaiset.

http://lyyxem.freehostia.com/teljo.htm


"Presidentti Relander kaatui ruotsalaismielisyyteensä kuusi vuotta sitten [1931]. Olin mukana siinä kokouksessa, jossa maalaisliitto päätti olla asettamatta presidentti Relanderia uudelleen presidenttiehdokkaaksi. Ja se tapahtui juuri hänen ruotsalaisystävällisen politiikkansa takia." - Veikko Heiskanen


Veikko Heiskanen oli geofyysikko ja geodeetti. Maalaisliiton kansanedustaja 1933-1936. 1935 sai eduskunnassa lain sukunimien suomalaistamisesta (Lex Heiskanen), jolla 250 000 suomalaista muutti vierasperäisen sukunimensä suomalaiseksi. Ohion yliopistossa 1950-61 Veikko Heiskanen johti tiedemiesryhmää, jonka salaisena tehtävänä oli laskea mannertenvälisten ydinohjusten tarkkoja lentoratoja ja osumatarkkuutta.


http://lyyxem.freehostia.com/lehti-2-1937.htm