Skininuori liikuttuu

Tony Kayenin ohjaama ja David McKennan käsikirjoittama American History X (1998) on siitä harvinainen elokuva, että se omassa kastissaan onnistuu liikuttamaan – syystä, jota on oikeastaan hiukan vaikea ymmärtää. Aloitetaan tästä: elokuvat on jaettavissa periaatteessa (jako on täysin älytön, mutta se ehkä tässä kohtaa palvelee meitä jossain määrin) kolmeen eri tyyppiin. Ensimmäinen yrittää yltää taiteeksi (oikeasti), se suuntii muuallekin kuin pelkkään viihdyttämiseen ja tarinankerrontaan. Toisen tyypin elokuvat painottavat tarinaa: elokuva on kertomus, jonka tarkoitus on tarjota katsojalle jokin tarina. Kolmas ja ilmeisin on sitten elokuva viihteen välineenä: elokuvan pääasiallinen tarkoitus on viihdyttää ja siihen tarkoitukseen kelpaa kaikki pieruvitseistä nopean leikkauksen tusinatrilleriin.

Tyypeistä toinen saattaa olla se kiinnostavin. Jos elokuvantekijät panostavat kertomukseen, he haluavat kertoa hyvän tarinan, silloin he useimmiten tekevät sen hyvin. Esimerkistä käy Arto Halosen Prinsessa (2010), jossa ei toisen tyypin elokuvana ole periaatteessa juurikaan moitittavaa. Tämän tyypin elokuva on kuitenkin vain elokuva, se ei välttämättä auta ratkaisemaan mitään eksistentiaalisia tai eettisiä ongelmia ja siinä piilee sen ongelma elokuvana: kuka esimerkiksi jaksaa katsoa Halosen Prinsessaa kovinkaan montaa kertaa uudelleen, niin “ok” kuin se onkin?

American History X sijoittuu tähän ryhmään siinä mielessä, että senkin tekijät ovat selvästikin halunneet kertoa liikuttavan tarinan rasismista ja ääriajattelusta, kahden veljeksen läpikäymästä murroksesta. Sen liikuttavuudessa on kuitenkin – toisin kuin monissa muissa liikuttavissa toisen tyypin elokuvissa – puoli, joka selvästikin pyrkii liittämään sitä elokuvana ensimmäiseen tyyppiin. Ei, Kayen elokuvassa ei ole ansioita, joita liittäisin määreen “taide” alle. Ja sanotaan se nyt tässä: “taide” ei tässä tarkoita mitään elitististä, ymmärrän sen tässä yhteydessä vain alueena, joka avautuu katsojan ja tekstin yhteispelissä siten, että katsoja tuntee voivansa etsiä pelistä ratkaisun avaimia erilaisiin ongelmiin, tunteisiin, kokemuksiin jne. “Taide” tarkoittaa tässä (ja vain tässä) yhteydessä sitä, että luettavassa tekstissä on paljon erilaisia mahdollisuuksia: vastausta tiettyyn ongelmaan ei ole sidottu yhteen, tarjottavaan näkökulmaan (kuten viihteessä – kolmannen tyypin elokuvissa – usein tavataan puolestaan tehdä). Oli miten oli, American History X:n mielenkiintoisuus on siinä, että emotionaalisessa vaikutuksessaan se sysää katsojan ajattelemaan lähinnä, ettei rasismissa ole mitään järkeä, se rikkoo elämän, ihmissuhteet, tukahduttaa ihmisen vihaan. Tulee tunne, että juuri viha, turhat kuolemat, oma mitättömyys ja kyvyttömyys vaikuttaa alueen etnisiin ristiriitoihin ovat niin inhottava asia, että jokaisen velvollisuus olisi taistella sisimmässään ja ympäristössään, ettei vastaavaa enää ilmenisi; että kaikki tämä viha saataisiin sammumaan.

Samalla katsoja jää kyllä vähän ymmälle, mistä tämä tunne syntyy? Jatkuvastihan omassakin elämässämme sattuu asioita kaoottisella tavalla (johtuen pitkälti siitä, ettemme hallitse omaa itseämme – emme tunne itseämme), emmekä voi niille mitään, tunnemme oman mitättömyytemme, emme pysty pysäyttämään vihan ja kaunanpidon kierteitä, jotka ovat saattaneet alkaa jo sukupolvia sitten... joten miksi American History X:n rasismi olisi yhtään järjettömämpää? Vastaus on valitettava: useimmille meistä ei käy niin, että veljemme ammutaan koulussa, tai että tumma mies vie (kuten bunch of white boys ajattelee) sossurahojamme, työpaikkaamme ja naisiamme (ei, vaikka kuinka siitä fantasioisimme). Ehkä elokuvallisin keinoin ilmaistu, mahdollisen parannuksen tehneen veljen periaatteessa turha kuolema on nimenomaan se tekijä, joka liikuttaa meitä. Sen me muistamme. Ja Derek Vinyardin (Edward Norton) vankilakertomuksen.


Derek tuomitaan kahdesta taposta – pikkuveli kirjoittaa kouluesseeseensä, että tämä olisi saanut elinkautisen, jos hän olisi todistanut sen, minkä mekin takaumissa näemme – ja vankilassa hän melko pian pääsee muiden valkolaisten suojelukseen. Asiat kuitenkin saavat hänen kertomansa mukaan uuden käänteen, kun vuoden istumisen jälkeen hän huomaa toisen skinin tekevän palveluksia latinoille. Pienimuotoista treidausta, huumekauppaa, ruohoa, asia jää hivenen auki. Koska Derek jo ennen vankila-aikaa on kokenut olevansa periaatteen ihminen, ja ruoho on hänen mielestään ollut “nekrujen hommaa”, hän irrottautuu porukasta, etenkin kun vankilaskinien ilmeinen johtohahmo on antanut treidaavalle skinille suojeluksensa ja kehottanut Derekiä ottamaan rauhallisemmin, katsomaan läpi sormien. Derekin irrottautumista seuraa kuitenkin välirikko vankilaskinien kanssa, minkä huipentumana voidaan pitää ensinnäkin Derekin joukkoraiskausta ja toiseksi Derekin avointa erottautumista vankilaskineistä asettumalla syömään erilleen vankilan ruokalassa. Kun Derekin tummaihoinen työpari – Derek työskentelee päivisin vankilassa viikkaamalla alushousuja ja lakanoita – huomaa tämän, hän varoittaa Derekiä, että tämän jälkeen hänen veljensä raiskaisivat, pahoinpitelisivät ja tappaisivat hänet, uudelleen ja loputtomasti, sillä sitä elämä vankilassa ilman suojelusta on, varsinkin tunnustukselliselle nekrunvihaajalle, miehelle jonka sydämen päälle on tatuoitu valtava hakaristi.

Loppuajan vankilassa Derek elää pelossa – on kauheaa herätä joka aamu uskoon, että tietää kuolevansa tänään – ja kuin haamu. Vapauttamispäivänään hän hyvästelee työparinsa, ja katsojalle paljastuu, samoin kuin Derekillekin, että on nimenomaan työparin ansiota, että hän kävelee vapaana ja elävänä miehenä pois. Nähtävästi työpari on puhunut veljilleen Derekin koskemattomuuden puolesta.


Derekin vankilakertomus näyttää saavan isoveljeään tolkuttomasti ihailevan pikkuveljen (Edward Furlong) niiinikään luopumaan aatteesta. Mutta miksi? Pitääkö hän vastenmielisenä sitä, että “omat” raiskasivat Derekin? Pitääkö hän kunnioitettavana sitä, että musta mies otti hänen Derekinsä suojelukseensa? On vielä kolmas vaihtoehto. Derek ja Danny ovat englanninopettajansa mukaan todella fiksuja poikia, mutta he hengailevat tyhjäpäiden kanssa, väärien ihmisten seurassa. Tosiasiassa näyttää, että Derek saa Dannyn puolelleen siinä kertomuksen kohdassa, jossa hän kertoo, miten kävelee erilleen vankilaskinien joukosta vankilan pihalla – kohdassa jossa treidaava skini nostaa kätensä Derekille natsitervehdykseen: ele on – tietenkin – ironinen ja todistus siitä, että Derek näyttää olevan ainoa, joka on tosissaan aatteensa kanssa; muille vankilaskineille uusnatsismi on kuin tyyli, tapa koristautua, eikä lainkaan ideologinen tai identiteettiä tukeva elementti. Käytännössä tämä tarkoittaa, että viimeistään joukkoraiskauksen jälkeen Derek ymmärtää, ettei jengitoiminta – ja jengejähän skinit kiven sisässä ja kiven ulkopuolella elokuvassa ovat – salli yksilöllisyyttä, fiksuutta, tapaa mennä miten oma mieli vaatii. Raiskauksen jälkeinen aika vankilassa on hänelle pelon aikaa, koska hän ei kuulu enää mihinkään ryhmään, ei mihinkään jengiin – paikassa, jossa jengiin kuuluminen on välttämätöntä (niin meidän ainakin rivien välistä annetaan ymmärtää). Ja kun Derek pääsee vankilasta, häntä odottaa toinen jengi: jengi, jossa hänen läheisensä – veli, tyttöystävä – selittävät, miten organisoituja he nyt ovat, miten vahvoja he nyt ovat, miten ei-fiksuja he nyt ovat. Heillä on voimaa, muttei viisautta.

Vaikkei fiksuus tietenkään tarkoita viisautta. Ei tarvitse olla viisas ollakseen kuulumatta arjalaisjengiin. Vankilassa Derekin aate kääntyy häntä vastaan: hän on tosissaan sen kanssa, mutta kukaan muu ei ole. Vankilan ulkopuolella tilanne on puolestaan täysin menetetty: kaikki muut ovat tosissaan sen kanssa, ja hänkin on, mutta nyt täysin eri tavalla. Hän ei sano, ettei hän olisi enää rasisti – hän sanoo, ettei halua olla tekemisissä jengien kanssa, ei tuon toiminnan. Meille välittyy kuitenkin vaikutelma, että Derek luopuu rasismistaan – ja toivotaan niin, että hän oikeasti luopui, tuossa elokuvan todellisuudessa. Tai sanotaan näin: vankilassa Derek luopuu vihasta. Hän lakkaa takertumasta isäänsä (joka näyttää pikkuveljen kertomuksen mukaan välittäneen pojilleen rasismin aatteensa), hän ymmärtää vastuunsa, ymmärtää englanninopettajansa sanat “mitä sellaista olet tehnyt joka on ollut sinulle hyväksi”. Opettajan sanat ovat – ja tämä saattaa yllättää – kuin lähetyskäsky. Eikö se olekin versio (kristillisestä) kultaisesta käskystä tai Immanuel Kantin eettisestä periaatteesta ”Toimi vain sen maksiimin mukaan, jonka kautta samalla saatat tahtoa, että se tulisi yleiseksi laiksi”? Eikö Derekin purskahtaminen itkuun tässä kohtaa merkitse, että hän pyyhkii vihan sisimmästään ja korvaa sen lähimmäisenrakkaudella? Ja eikö Derekin suostuminen puhumaan vielä kerran – henkensäkin uhalla – entiselle jengilleen, kun hänen englanninopettajansa sitä häneltä myöhemmin pyytää, ole saman päätöksen kaiku, saman anteeksiantamisen akti?

Shane Meadowsin This is England (2006) lukeutuu samaan, tämän esseen puitteissa esitettyyn toisen tyypin elokuvaan, siis elokuvaan jonka painopiste on kertomuksessa. Siitä kuitenkin puuttuvat liikuttamiseen pyrkivät keinot, tai jos niitä on, ne jäävät oudon valjuiksi: This is England ei pyri vakuuttamaan katsojaa skiniyden tai rasismin järjettömyydestä. Suhteessa American History X:ään sen tulosuunta on kuitenkin yhtälailla kiinnostava. Elokuvan keskiössä on pieni, tuskin murrosikään ehtinyt poika, Shaun, joka ystävystyy paikallisten skininuorten kanssa. Vuosi on 1983. Näissä skineissä ei ole alkujaan mitään rasistista, mistä kertoo elokuvan ensimmäinen skinien ryhmittämä kohtaus lähiön alikulkutunnelissa: joukossa on osittain jamaikalaistaustainen Milky, musta poika, joka selvästi kuuluu joukkoon siinä missä muutkin nuoret. Nuorina he selvästi ovat ottaneet tyylinsä ja elämäntapansa alkuperäisestä, ei-rasistisesta skinhead-kulttuurista, jonka merkitsevänä piirteenä olivat työläisnuoret, jotka yhdistelivät pukeutumis-, hius- ja musiikkityylejä sikäläisen työväenluokan arvomaailmaan, jossa korostuivat maskuliinisuus, pub-elämä ja kova työnteko. Ensimmäisten skinhead-sukupolvien tapauksessa vuorovaikutus maahanmuuttajien kanssa oli jatkuvaa ja hedelmällistä.


This is Englandin konteksti on Margaret Thatcherin uusliberalismille myöntyväinen Britannia. Jo 70-luvun puolella skinhead-liike alkoi saada rasistisia piirteitä, osin punkin, osin maahanmuuttovastaisten ryhmien saatua skinejä puolelleen hankalan taloudellisen tilanteen alla. Tähän murrosvaiheeseen Meadowsin elokuva sijoittuu ja kuten tavallista, koska elokuva sijoittuu Englannin maaseudulle, kaikki virtaukset tulevat hiukan myöhässä periferiaan – jos keskuksena pitää vaikkapa Lontoota, josta This is Englandissa puhutaan ihaillen, esimerkiksi kohtauksessa jossa Shaun hankkii äitinsä kanssa kenkiä ja päätyy Doc Martenseista Tompkinseihin, pitkälti äitinsä ja kenkäkaupan myyjän painostuksesta.

Toisin kuin American History X:n Derek, Shaun ei ole missään vaiheessa tosissaan. Tosissaanolo on elokuvan puitteissa tietysti ymmärrettävä tietyllä tavalla: Shaun ja muut skininuoret ovat selvästikin omaksuneet tyylin, oleskelun, elämäntavat joita voisi pitää alkuperäisinä skinikulttuurin piirteinä. Kun tämän lapsuuden auran rikkoo sitten Shaunin suojatikseen ottaman Woodyn ystävä Combo, joka palaa kolmen vuoden vankilareissulta kaupunkiin ja ottaa hyvin nopeasti haltuunsa poikien skinipiirit. Combo, epätasapainoinen ja turhautunut nuori aikuinen, tuo mukanaan orastavan rasismin, joka on elokuvan dynamiikan kannalta olennaisessa asemassa – jälleen kerran. Ja dynamiikka alkaa muotoutua hiljalleen paitsi Combon ja Milkyn välille, myös Combon ja Shaun välille. Tähän saakka poikien touhut ovat olleet selvästikin poikien leikkejä, autiotaloissa riehumista, kaljanjuontia, naureskelua. Ensimmäisistä kohtaamisista lähtien Combo ottaa kuitenkin Milkyn pihteihinsä, kyselee tämän taustoista, välillä suorasukaisesti haukkuu tätä neekeriksi. Combon rasismi ei ole kuitenkaan selvästi verrannollinen Derek Vinyardin systemaattiseen vihaan, joskin molempien taustoiksi tuntuu kelpaavan huono työllisyystilanne, perhetausta (Combon isästä ei muistaakseni puhuta, mutta katsoja saa siitä jonkinlaisen käsityksen elokuvan aikana: hän lienee yksinhuoltajan lapsi) ja sama argumentaatio: maahanmuuttajat vievät työmme, elävät meidän rahoillamme. Combo nimittäin heittelehtii: välillä aidosti näyttää, että Combo haluaa olla Milkyn ystävä, arvostaa tätä, ja hän näyttää yrittävän. On kuitenkin kuin vieras aate, tai olento, ottaisi Combosta ajoittain vallan: hän totisesti on nimensä mukainen, yhdistelmä erilaisia tuntoja, erilaisia luontoja.


Combon myötä myös itse skiniliike pikkukaupungissa alkaa saada yhä ääripoliittisempia sävyjä. Combo messuaa kiinnostavalla tavalla siitä, kuinka maahanmuuttajille annetaan kaikki asunnot, työttömyys kasvaa jne., mutta kiinnostavuus ei ole messun sisällössä, vaan siinä, mihin messu viittaa: se selvästikin osoittaa kohti Thatcherin ja sikäläisen Englannin harjoittamaa sisä- ja ulkopolitiikkaa. Eikä liene perätöntä sanoa, että This is England kuvaa tavallaan arjen tasolla niitä mahdollisia seurauksia, joita uusliberalistisella politiikalla ainakin Britanniassa oli. Ketjun päässä ovat ihmiset ja näiden ihmisten mielissä kytee viha, joka etsii purkautumiskeinoa.

Kun tulee valinnan hetki, aika jolloin on valittava kumpaa seurata, Comboa vai Woodya – ja tämä on kohtalon hetki -, ainoat jotka poistuvat ovat Woody, tämän tyttöystävä ja Milky. Näistä ainoana Milky palaa kuitenkin Combon sakkiin myöhemmin, kohtalokkain seurauksin. Kaikki muut valitsevat Combon tien, sodan ja taistelun tien. Tämän jälkeen elokuvan looginen kehityskulku kulkee veljesvalan ja agitoinnin kautta lähikaupan terrorisointiin ja edelleen pahoinpitelyihin.

Shaun on liian nuori ymmärtämään tämän poliittisen agitoinnin sisällön. Hän ymmärtää ainoastaan Combon sanat taistelun jatkamisesta, koska niin (sodassa kuollut) isäkin olisi jatkanut. Ja Shaun kunnioittaa isäänsä: jo elokuvan ensimmäisessä kohtauksessa Shaun herää ja katsoo yöpöydällään olevaa isänsä kuvaa pitkään ja merkitsevästi. Vaikka Shaun on kuitenkin ikäisekseen yllättävän kypsä ja hänessä lapsenomaisuus on vielä vihan ja turhautumisen – jotka selvästi merkitsevät muutamaa muuta, Shaunista vähän vanhempaa skiniä – edellä ja tilalla, jotakin hyvin ristiriitaista hänessä silti on. Hän ei ole enää siinä mielessä lapsi, etteikö hän puheidensa puolesta tietäisi mitä on tekemässä. Samalla hän ei ole kuitenkaan vielä ihminen, joka ottaa sydämellään täyden vastuun elämästään. Koko ajan katsojalla onkin tunne kuin Shaun yrittäisi pitää samalla tavalla hauskaa – joukossa, joka ei enää pyri hauskanpitoon, vaan poliittiseen toimintaan. Shaun nauraa, iloitsee, itkee, tuntee kuin lapsi; hänessä on jotain paljon puhtaampaa ja kajoamattompaa kuin yhdessäkään vanhemmassa skinissä. Vaikka tämä ei katsojaa saakaan ajattelemaan, että Shaun olisi pahoilla teillä tai väärissä piireissä – merkitsevä kohtaus on, että kun Shaunin äiti näkee elokuvan alkupuolella poikansa nutipäänä, hän menee Shaun kanssa pubiin, jossa puhuttelee vanhempia nuoria, mutta hyväksyy sitten näiden seuran, koska “Shaun pitää teistä” - Shaunin elehdintä elokuvan aikana saa katsojan vähintäänkin mietteliääksi.

Kuten American History X:n taiteelliset kuvat lapsista meren rannalla, This is England päättyy konkreettisesti samaan kuvaan. Shaun seisoo englannin lippu kädessään rannalla – Milky makaa sairaalassa pahasti mukiloituna – ja tässä, nimenomaan tässä kohtauksessa tuntuu olevan ainoa hetki koko elokuvassa, jolloin Shaunin kasvoilta paistaa viha. Ja sekin kestää vain hetken, vain hetken jona hän heittää lipun mereen. Sitten Shaun katsoo lippua jotenkin lapsenomaisen apaattisesti – täytyy sanoa, että Thomas Turgoosen roolisuoritus on uskomattoman hyvä – ja sitten kameraan. Elokuva päättyy.


Kuva lapsesta – tai itse asiassa kenestä tahansa – meren rannalla on tietenkin uskomattoman kulunut ja hölmö. Ainoa, mikä kohtauksessa liikuttaa ja mikä tekee siitä merkitsevän, on Shaunin katse kameraan. Se on kuin käänteiskuva American History X:n niistä takautumista, jossa Danny näkee Derekin yöllisellä kadulla päällään pelkät bokserit ja maiharit kävelemässä kohti kameraa ja kohti taloa ja kohti toista puolustuskyvytöntä uhriaan (kohtauksen muistaa varmasti jokainen elokuvan nähnyt, sillä se lienee ehkä yksi elokuvahistorian vaikuttavimpia – ja vastenmielisimpiä). Derekin silmissä on vihaa, kiihkeää ja pimeää vihaa, joka suuntautuu mustiin jenginuoriin, joille hän on langettanut koripallopelin tiimoilta tehdyssä herrasmiessopimuksessa häädön ja jotka nyt ovat ryöstäneet hänen (kuolleen, mustan narkomaanin tappaman) isänsä auton. Shaunin silmissä vihaa ei ole. Se on kadonnut. Tilalla on kuin jotain surua kadotetusta, samaa tunnetta joka aikuisella on kun hän muistaa hetken, jona kadotti lapsuutensa ja viattomuutensa. Shaun ei ole ollut viaton pitkään aikaan ja hän tietää sen, mutta katseessa meitä puhutteleekin lähinnä se, että ennen kuin viha – se viha, joka kohdistuisi esimerkiksi Comboon – edes ehtii syttyä, hän on jo päättänyt luopua siitä. Englannin lipun heittäminen mereen on vain ele, jolla hän hylkää ne seuraukset, joille hän on uskonut isänsä antaneen siunauksen: hän hylkää Combon, rasistisen skinikulttuurin ja vihan. Tätä seuraava katse ei ole tämän hylkäämisen sinetti, vaan jo jotain muuta: Shaun katsoo minua, sinua, meitä, ja odottaa. Katse on kysyvä.