John G. Bennett, G. I. Gurdjieffin ja Shivapuri Baban oppilas, kirjoittaa neljästä itsestä teoksessaan Transformation (1978, suom. nimellä Muuntumisen tie, 2008). Nämä neljä itseä ovat
”kaavoja mieliaineksessa. Niillä on omat muistonsa, tapansa, näkökantansa ja omat arvonsa eli mitä ne pitävät tärkeänä ja vähemmän tärkeänä. Ne ovat passiivisia, kunnes tahto liittyy niihin, kun ne ottavat haltuunsa sen, mitä milloinkin olemme tekemässä ja muuttavat sen sopimaan omien halujensa tai tapojensa mukaiseksi. Voimme ajatella niitä nukkeina, jotka tulevat näyttämölle ja esittävät osansa, kun näyttelijä ottaa langat käsiinsä.” (emt., 230).
Nämä neljä itseä ovat 1) aineellinen itse (materiaaliseen toimintaan liittyvä), 2) reaktiivinen itse (tunneherkkyys), 3) jaettu itse (aistit ja omatunto) ja 4) todellinen itse (kolmea edellistä havainnoiva). Nämä mieliaineksen kaavat ovat alkaneet hahmottua jo syntymässä, kehittyneet kukin eri tahtia, osa pysähtynyt kehityksessään, osa jäänyt kokonaan kehittymättä.
Tämä blogi on ollut viime aikoina melko hiljaa lähinnä siitä syystä, että olen miettinyt paitsi näihin Bennettin huomioihin myös yleiseen suomalaiseen keskustelu- ja toimintakulttuuriin liittyen, missä olemme menossa ja mihin. Tiedämme varsin hyvin, että kaikki ei ole hyvin, mutta välillä näyttää siltä kuin kritiikki ei itsekään tietäisi, mikä on hyvin ja mikä ei. Tästä sekaannuksesta näyttää syntyvän valittamisen, ironian ja jopa pinnallisuuden kulttuuri, jossa toimintaa vältetään, puhetta riittää ja mikä tärkeintä, toiminnan ja negatiivissävytteisen puheen suhde on keskenään huomattavassa epätasapainossa. Olen ollut tästä huolissani jo aiemmin. En ehkä ymmärrä kaikkea, mutta minusta esimerkiksi poliittisessa puheessa on nyt liian paljon varmistelua, ei-utooppisuutta ja eurooppalaista, saavutettuihin etuihin takertumista. Jos kuitenkin ajatellaan vaikkapa ”vanhaa kunnon” öljyhuipun, ilmastonmuutoksen ja makean veden kriisin kolmiyhteyttä, yhteiskunnallisissa rakennemuutoksissa standardimitat elintasolle tulisi määrittää alkuperäiskansojen, ei suinkaan suomalaisen keskivertotyöntekijän mittapuulla.
Hetkittäin minusta näyttääkin, että aivan kuin kritiikki, ironia ja valittaminen olisivat vain keinoja piiloutua reaktiivisen itsen taakse, luvanantamista itselle mennä ja mesota sen enempää miettimättä, miten paljon tulee vihaa, eripuraa ja pahaa oloa lietsoneeksi. Kun tätä toimintaa jatketaan tarpeeksi kauan, syntyy kierre, jossa lukijat, katsojat, muut ihmiset odottavat kirjoittajalta, julkisuuden henkilöltä, toiselta ihmiseltä juuri tätä.
Kiinnostavin ja voimallisin ele, mitä vähään aikaan missään suomalaisessa populaarikulttuurissa on tämän suhteen tehty, tulee ns. suomiräpin saralta. Julma-Henri & Syrjäytyneet julkaisi viime kuun lopussa Psykoterapia-levyn, jota Julma-Henrin debyyttiä, irvokasta raakaa väkivaltaista ja päihde- ja huumeongelmaista Al-Qaida Finlandia (2007) palvovat fanit odottivat lähes kuin kuuta nousevaa. Jo viime talvena Julma-Henri osoitti yllätyksellisyytensä julkaisemalla toisen suomiräpin suuren nimen, Laineen Kasperin kanssa Outo nauha (2009) -levyn, joka osoittautui kaikkien yllätykseksi kulutus- ja kapitalismikriittiseksi kuunnelmaksi. Nyt Psykoterapia tekee ratkaisevan eleen. Sen sijaan, että se olisi jatkanut valittamisen kulttuuria, vihassa kaunassa ja pahassa olossa vellomista, Psykoterapia on levyllinen ei-räp-pohjaisia, kertosäkeettömiä luentoja, kuinka ahdistuksesta ja masennuksesta voidaan toisten apuun ja omaan itsetarkkailuun tukeutumalla päästä. Kuinka tulla terveeksi, kuinka parantua. Minusta levyssä ei myöskään ole juuri ollenkaan kriittisyyttä ympäröivää yhteiskuntaa kohtaan. Kyse on siis juurikin psykoterapiasta. Se ei ehkä tyydytä fanejaan, mutta uskon ja toivon, että se tulee pelastamaan monia nuoria mielenterveysongelmilta paljon tehokkaammin kuin itsetuhoinen päihdemielipuolisuus.
Yleisesti ottaen kyse ei ole siitä, etteikö yhteiskunnallisissa muodostelmissa, päätöksenteossa tai muussakaan julkisessa tai sosiaalisessa olisi vikaa. Vikoja ja ongelmapesäkkeitä on paljon. Suuremmat ongelmat elävät kuitenkin sisällämme, ja vaikkei lähtisikään mukaan spiritualistiseen hippihömppään, kuten Vallankumouksen hedelmistä taisi tänne suuntaan litsahtaa, riittää että pysähtyy edes hetkeksi tarkkailemaan mielen harhailua, sen samastumista johonkin ulkoiseen, materiaaliseen, ideologiseen, poliittiseen; kaikkia sen naurunremahduksia ja vihanleimauksia. Ja viime kädessä: esimerkiksi yksityisomistukseen liittyvät ongelmat on ensikädessä päänsisäisten asenteiden ja mielensamastumien tulosta, eivätkä niinkään kapitalismin ongelmia. Jos jossakin utopiassa kapitalismi kaatuisikin yhdessä yössä, ihmisten keskeinen solidaarisuus romahtaisi välittömästi, koska he eivät olisi valmiita, heidän mielensä ei olisi ehtinyt mukautua toisenlaiseen elämään. Kapitalismissa riittää edelleen purettavaa, muokkailtavaa, korjailtavaa, jopa kumottavaa ja talouden ylivallasta on päästävä sosiaalisen ja poliittisen tasolle, mutta ilman yhtäkään kypsää ja itsensä hillitsemiseen kykenevää ihmistä poliittinen toiminta tulee olemaan vastaisuudessakin pelkkää riitelyä ja egoilla purjehtimista. Ja jos vielä hitusen kärjistetään, mitä me teemme kansallisella demokratialla maassa a) jossa ihmiset eivät halua ottaa vastuuta omasta elämästään b) jossa valtaosa ihmisistä käyttäytyy kuin pahaiset kakarat ja c) jossa kapitalismin luonne saa ihmiset samastumaan tietynlaiseen ihmiskuvaan, joka perustuu kohdan b) ylläpitämiselle ja d) jossa nämä, selvästikin epäkypsät ihmiset valitsevat toisia epäkypsiä ihmisiä, ihmisiä joita eivät edes tunne, valitsemaan puolestaan? Eikä tässä ole edes mitään fasistista, sillä jokainen huomaa selvästi, että jok'ikinen poliittinen skandaali johtuu siitä, että politiikot ”ovat vain ihmisiä”, aivan kuten mekin. Me käyttäytyisimme täysin samalla tavalla, jos meidät valittaisiin. Kysymys kuitenkin kuuluu, miksi ketään tulisi valita? Ehkä mielekkäämpää voisi olla siirtyä kansallisesta ja kunnallisesta demokratiasta pienempiin yksikköihin.
Ei siis riitä, että tunnistaa ympäröivän kulttuurin manipulatiivisen puolen, epäkohdat ja ne alueet, joista kehittäminen voisi alkaa – on myös alettava opiskella mielen muuntumista. Tässä kyse ei ole niinkään sivistyksestä, sillä sen tarkoittaessa historiallisesti sekä Suomessa että lännessä monia eri asioita ja tällä hetkellä lähinnä länsimaisen kulttuurin edistämistä (=tuhokulttuurin ylläpitämistä), terveempää olisi edistää ihmisen muuntumista kohti ymmärtäväisempää, tasapainoisempaa, muttei kuitenkaan passiivista ja kritiikitöntä olemista kohti.
Muuntumisessa elämä ei kuitenkaan suurestikaan välttämättä muutu. Shivapuri Baba korosti jopa, että
"tuo valinta [Jumalan ja luodun olennon välillä] on tehtävä lakkaamatta yhtä hyvin pienissä asioissa kuin suurissa ja se on tehtävä kaikissa olemuksemme kolmessa osassa: kehossa, sielussa ja hengessä. Hän siten tarkoitti, että Oikea Elämäntapa koostuu kolmesta kurinalaisuudesta: ensinnäkin kehollisesta ja siten ulkoisesta, toiseksi mentaalisesta ja moraalisesta ja kolmanneksi henkisestä – tämä viimeinen tarkoittaa sitä, että omistaa itsensä meditaatiolle ja Äärimmäisen Totuuden etsimiselle.” (emt., 38-39).