Mad Max, tavallisen ihmisen kuori

George Millerin Mad Max - trilogia tuntuu vakiinnuttaneen paikkansa toimintaelokuvan historiassa. Sen kuvaston tuntevat varmasti monet: yksinäinen mies aavikolla, ruosteisia ajoneuvoja, öljyä, mohikaaniasuisia rettelöitsijöitä. Trilogia ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua - eikä häikäise tasollisesti millään tavalla.

Ensimmäinen Mad Max (1979) saattaa olla koko sarjan vaatimattomin. Sen asetelma on myös paljon kauempana myöhempien osien autiomaista ja (olemattomasta) yhteiskunnallisuudesta. Ensimmäinen Mad Max kuvaa lähinnä vain turhautunutta poliisia ja häntäkin turhautuneempia roistoja. Tämä vastakkainasettelu oikeastaan täyttää elokuvasta n. 95 %. Se sijoittuu "vain muutaman vuoden päähän", periaatteessa hyvinkin tutunoloiseen aikaan ja paikkaan. Pienimuotoisia vihjeitä kuitenkin kylvetään pitkin matkaa: rettelöitsijät ovat totaalisen nihilistisiä ja heitä kiinnostaa vain ajoneuvot ja naiset - olennaisempi vihje kuitenkin on, että nämä varastavat bensaa (tämän tosin voi myös tulkita osaksi roistojen varattomuutta). Jokin yhteiskunnassa on siis pielessä: melko selittämättömästi eräs roisto vapautetaan ja poliisivoimat, jota Maxkin palvelee, luovuttavat hänet mutkitta, ainoastaan Maxin työpari Goose vastustaa tätä menettelyä. Meidän on siis pääteltävä, että Maxin yhteiskunnassa a.) öljy on vähenemässä b.) moraali on laskemaan päin.

Toiseen osaan (1981) ohjaaja George Miller nähtävästi tsemppasi: nyt ihmiset taistelevat selvästi hupenevasta öljystä. Alun yhteiskunnallinen katsaus paljastaa, että "öljyherruuden ja teräksisten kaupunkien aika" on päättynyt. Johtajat olivat neuvotelleet, mutta mitään ei ollut tehtävissä: yhteiskunta suistui "anarkiaan", kaupungit hajosivat, kaaos otti niskalenkin sivilisaatiosta. Kannibalismi yleistyi ja jengien valta maanteillä kasvoi kohtuuttomiin mittoihin. Katsauksen keskeisin lause on kuitenkin: "näinä aikoina tavalliset ihmiset menettivät pelin, kuten Max, asfalttisoturi." Tätä jatketaan kuvaamalla, kuinka Maxista on tullut "tyhjä kuori, menetetty sielu".

Koko elokuvasarjan ajan katsoja on epätietoisuuden vallassa, mikä Max on miehiään. Erityisesti ensimmäisessä osassa tällainen käsikirjoitustekniikka puolustaa paikkaansa. Yleisesti ottaen Max on joko kirjoitettu todella kömpelösti - tai sitten todella taitavasti (kuten osin ensimmäisessä osassa). Sarjan avaavassa elokuvassa menee nimittäin todella pitkään, että Max päästää suustaan mitään järkevää - vasta puolen välin paikkeilla hän kertoo vaimolleen, kuinka hän lapsena ihaili isäänsä. Siinä kaikki. Muuten Max toimii (ajaa lähinnä autolla). Ensimmäinen elokuva onkin eräänlainen preludi, jolla pohjustetaan Maxin yksinäisyys, hiljaisuus ja läpinäkymättömyys: elokuvan aikana Maxin perhe ja tärkein työpari tapetaan ja lopussa tämä hairahtuu pois poliisin moraalista - tai toiseen osan alkuun nojaten: "tavallisten ihmisten" moraalista.

Toiseen osaan tultaessa Max on paennut syrjäseuduille, joutomaille ja aavikoille, olemaan ja elämään yksin. Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia onnistuu kuitenkin tuhoamaan heti alkuunsa sen, mitä Mad Max olisi voinut olla. Sama käsikirjoitustekniikka muuttaa Maxin pelkäksi toimijaksi, joka puhuu vähän, ajaa autolla ja jonka mielenliikkeitä on käytännössä lähes mahdotonta seurata. Hyvä on: hänestä kuultaa jälkimmäisissä osissa sumea nihilismi, mutta minkäänlaista kasvua tai suunnanmuutosta - parempaan tai pahempaan - hänessä ei tapahdu. "Jos kuljeskelet täällä päämäärättä, olet kuin pahainen haaskalintu", Maxille sanotaan elokuvan toisessa osassa. Max vaikenee. Kun hänen perheestään mainitaan, Max alkaa nyrkkeillä. Kuten esimerkiksi John Rambo, Maxkin on täydellisen lukossa. Yhtäläisyyksiä Ramboon löytyy myös kiinnostavassa ensimmäisessä osassa olevassa aihiossa, jossa poliisipäällikkö kuumottaa Maxia ja pakottaa häntä pysymään poliisina, koska pitää sitä Maxin elämäntehtävänä. Kirpeämpi ja pompöösimpi paatos sentään väistetään, mutta ajatus jää elämään.

Varsinainen kysymys onkin "tavallisissa ihmisissä". Kaksi jälkimmäistä Mad Maxia kuvaa etupäässä olentoa, joka on jotain muuta kuin tavallinen ihminen. Max on ollut tavallinen ihminen, mutta ei ole enää. Jokin on murtanut hänet. Trilogia luo keskeiset jännitteensä asettamalla jokseenkin idioottimaisesti vastakkain "tavalliset ihmiset" ja "rettelöitsijät". Millaisia ovat nämä tavalliset ihmiset, jos rettelöitsijät ovat vain bensaa ja naisia vietinomaisesti janoavia nihilistejä? Jos ajattelemme samastumispintojen kautta, näyttää siltä, että esimerkiksi toisen osan "tavalliset ihmiset" ovat autoista viehättyneitä ihmisiä - enimmäkseen miehiä. Todennäköisesti elokuva vetoaa niihin monsteriautoja pällistelemään meneviin ihmisiin, rallifaneihin ja autotapahtumajärjestäjiin. Siksi on suoranainen harmi, ettei elokuvasarja uskalla ottaa mitään kantaa autoilun ongelmaan - ja siihen, miten autoilu suoranaisesti vaikuttaa helpon öljyn hupenevuuteen. Pikemminkin Mad Max esittää vain totena kuvittelemansa tulevaisuusskenaarion: kun öljy loppuu, ihmiset ovat niin tottuneita autoiluun ja öljynkulutukseen, että menevät täysin sekaisin ja ovat valmiita tappamaan, mutta myös muuttumaan möliseviksi ihmisraunioiksi. Mad Max liittyy toki genressään omalla tavallaan myös 70-lukulaiseen kaahauselokuvaan (esim. The Vanishing Point), jonka edustajista osa sentään järjesti katsojilleen jotain ajateltavaa. Mad Maxin kohdalla sen sijaan näyttää, että se vain pyrkii tukemaan sitä ihmiskuvaa, joka autoilusta viehtyneillä ihmisillä itsestään on. "Tavallisilla ihmisillä".

Korostamalla "tavallisuutta" voidaan niinikään sivuuttaa monia identiteettiin ja yhteiskunnalliseen osallistuvuuteen liittyviä ongelmia. Tuntuu kuin trilogia kielisi: jos muutut, etkä ole enää "tavallinen ihminen", menetät kaiken, sinusta tulee nihilisti, olet pelkkä kuori. Siten tämä tarkoittaa, että tavallisten ihmisten ei tarvitse muuttua, koska tavallisten ihmisten muuttuminen on jo aiemmin muodostanut laajemmassa mittakaavassa yhteiskunnallisen ongelmat: rettelöitsijät, "anarkistit", nihilistit. Vaikka tulevaisuudessa eläisimmekin ilman öljyä, meidän on pysyteltävä "tavallisina" niin kauan kuin mahdollista: eli sarjan toisen osan mukaan suojeltava öljyämme, omaisuuttamme, toivoamme.

Näin ollen Mad Max-trilogia kuvaa kaikesta epäonnistuneisuudestaan huolimatta jännittävällä tavalla tiettyä tapaa tehdä manipulatiivista elokuvaa. Ihminen on saatava samastumaan "tavallisiin ihmisiin" ja nähtävä, ettei muuttuminen sellaiseksi, joka ei vastaa "tavallisen ihmisen standardeja" ole hyväksi, eikä kannattavaa yhteiskunnallisestikaan. Se tekee sankareista nihilistejä, tavallisista ihmisistä maanisia. Erilaisuus suistaa meidät ja yhteiskuntamme kadotukseen - ei välttämättä öljy.

Puute ja tasapaino

Timo Hännikäinen nousi viime kevättalvella median parrasvaloihin hetkeksi aikaa pamfletillaan Ilman (2009). Ainakin median ja monet feministit Hännikäinen sai takajaloilleen, sillä huonomuistiset ja valikoivat joukkotiedotusvälineet muistivat Hännikäisen vaatineen kirjassa mm. julkisia bordelleja ja naisille yleistä seksuaalivelvollisuutta (siinä missä suomalaisilla miehillä on yleinen asevelvollisuus). Yksiulotteistava vallankäyttö aktuaalistui jälleen. Unohdettiin, että osa esityksestä oli pitkälti myös provosointia ja Ilman niputti yhteen paljon tärkeämpiäkin huomioita.

Hännikäisen pamfletin keskeinen ideologinen kritiikki kohdistui 60-lukulaiseen seksuaaliemansipaatioon, joka yhden tarinalinjan vietävänä on johtanut yhteiskuntamme läpipornoistumiseen. Seksuaalinen kilpailu individualistisessa kulttuurissa on yhä tavallisempaa, ja pornografian merkitys yhä suurempi sekä pedagogisena kuvastona että taloudellisena mahdollisuutena. Läpipornoistumisen allekirjoittavat yhteiskunnassa varmasti hyvin monet, mutta, hämmentävää kyllä, monikaan ei pariutumisensa suhteen koe sitä minkäänlaisena ongelmana: ongelma pornosta tulee, kun se joutuu lasten ja nuorten käsiin - iljettävää porno on lähinnä aikamiespoikien ja muuten yksinäisten miesten tietokoneella tai DVD-soittimessa. Kun kaupalliset tiedotusvälineet lanseeraavat yhä uusia seksioppaita, joissa erotiikkaa haetaan yhä useammin myös pornografian puolelta, se on kiehtovaa, eksoottista, ja nostaa esiin yhä uusia julkkiksia.

Olin lukenut Hännikäisen edellisen esseekokoelman (Taantumuksellisen uskontunnustus) ennen Ilman-pamfletin julkaisua ja mediasta lukemani perusteella petyin mieheen: aivan kuin sinänsä kelvollista ajattelua esittänyt nuori mies olisi taantunut seksinnälkäiseksi, vihaiseksi mieheksi, joka narsistisesti esittelee omia puutteitaan. Ilman-pamfletin lukeminen kuitenkin edellyttää kirjoittavan ruumiin analyysia. En tunne Hännikäistä ihmisenä, enkä näe mitään syytä tutustua häneen median välityksellä - riittää, että tunnen hänen kirjoittavan ruumiinsa, joka on Ilman-pamfletin muotoa. Ruumis kaikkine avuineen ja puutteineen on olemassa pamfletin sivuilla, kannanottoina, valituksena, suuntina edetä.

Ilman onnistuu jollain hyvin oudolla tavalla toimimaan lukijan viettelijänä, eräänlaisena kirjallisena soidinmenona, jossa lukija haluaisi vietävästi pornoistaa kirjoittavan ruumiin, tehdä hänestä seksiobjektin itselleen. Jos seksin suhteen aletaan asettelemaan objekteja, päädytään hyvin nopeasti tilanteeseen, jossa omia haaveita, haluja ja himoja projisoidaan toiseen: tämä projisointi jättää tuntevan ruumiin, asetetun objektin ja sen vaitiolon, todellisuudessa huomiotta. Seksiobjekteilla operoiva, pornoistava ajattelu on sokeaa onaniaa.

Hännikäisen pamfletti ei yksin tyydy esittelemään sitä, kuinka yksittäinen kirjoittava ruumis ei ole ollut seksisuhteissa vuosikausiin tai kuinka pornoistunut kulttuuri tuottaa seksuaalisia väliinputoajia, jotka sotatantereeksi muuttuneessa sosiaalisessa elämässä jäävät ilman, siinä missä tuhannet kevytmielet iskevät partnereita käytännössä joka ilta. Eräs selvä kertomuslinja, jota Hännikäinen kuljettaa esseekokoelmansa lävitse, on pornon muodonmuutos kapinallisesta, erilaisuutta, tavallisuutta ja vapautuneisuutta korostavasta, avoimesta nautiskelusta 90-00-lukulaiseen alien-pornoon, joka on mahdollisimman kaukana ns. tavallisista ihmisistä. Seksuaaliemansipaation eräästä tärkeästä ilmentymästä on tullut siis homogeenisyyden fasistista teatteria, jossa koomiset sivuhahmot jäävät ilman ja lihaksikkaat, tatuoidut miehet saavat mitä älyttömimmissä paikoissa naisia, jotka hädin tuskin muistuttavat naisia kaiken sen meikki-, vetyperoksidi-, botox- ja silikonikerroksen alla. Tämän päivän pornosta on niinikään leikki kaukana: se on niin kylmän laskelmoitua myös asentojärjestystensä puolesta, että vain hullu puhuisi pornon kohdalla emootioista. Suurin paradoksi onkin, että pornografiassa yritetään maksimoida nautinto ilmeillä, eleillä ja asennoilla, mutta kauas paistaa, että porno on peli, jota pelataan niin älyllisesti kuin peliä voidaan pelata.

Omalla tavallaan Hännikäisen pamfletti on jopa koskettava. Sehän kertoo väliinputoajista, jotka ovat juuri noita tavallisia ihmisiä. Pamfletin heikkous kuitenkin on, että kirjoittava ruumis on liian tavallinen erityisesti sen vuoksi, että se on yrittänyt vokotella partnereita ympäristöissä, jotka ovat kaikkein ilmeisimpiä iskupaikkoja: baareissa. Entä ne olennot, jotka eivät syystä tai toisessa baareissa käy? Vaikka Hännikäinen ehdottaa, että pariutumisia tulisi mahdollistaa myös sinänsä hyvin tavallisissa paikoissa - kirjastoissa, kaupoissa, puistoissa - ja hyvin avoimesti, jää tämä huomio sinänsä irralliseksi, koska siltä puuttuu kirjoittavan ruumiin kokemus. Voi tietenkin olla, että ruumis joka on nähnyt jäävänsä ilman, on kokenut enemmän kuin ruumis joka ei ole koskaan ollutkaan näkyvillä. Yhtä kaikki on surullista, että Hännikäisen kirjoittava ruumis hukuttaa tämän vuoksi seksinnälkänsä pornoon, viinaan ja kirjoittamiseen. Mikä olisi apeampaa kuin kirjoittaminen työnä, viina ja porno huvina?

Sinänsä tämä jo valmiiksi yksiulotteistunut yhtälö ottaa itsestäänselvänä olettamuksen, että selibaatti, johon ihminen on pakotettu, on kurjuutta josta on ponnisteltava kaikin keinoin pois. Kuka kirjoittaisi pamfletin vapaaehtoisesta selibaatista ja sen autuudesta? Entä kuka uskoisi pamfletin kirjoittajaa? Hännikäiselle selibaatti on kuitenkin kieroutuneisuuden muoto, minkä vuoksi hän sivuuttaa sen mahdollisen henkisen ulottuvuuden. Vuosisatojen saatossa on kuitenkin elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet tietoisesti ilman seksiä, tavoitellakseen korkeampaa pyhyyttä. Kenties Hännikäisen kirjoittava ruumis ei ymmärrä, että viha jota selibaatti hänessä synnyttää on todellisuudessa seksuaalienergiaa. Eikö seksuaalienergian tietoinen kanavointi pikemminkin kasvata ihmistä, irrota häntä perustarpeiden liiallisesta toistamisesta? Emmekö me tulisi toimeen vähemmälläkin kuin päivittäisellä runkkausrupeamalla? Siksi onkin ongelma, että Hännikäisen kirjoittava ruumis paljastuu kulttuurinsa lapseksi: se janoaa osaksi kulttuuria, jonka kokee sairaaksi, kulttuuriin joka sanoo, että seksuaalisuudesta kieltäytyminen johtaa patologioihin ja tukahtuneisiin tunteisiin ja edelleen väkivaltaan. Se voi tosiasiassa johtaa niihinkin, mutta myös muualle. En usko, että kenenkään oman seksuaalienergian kärsivällinen työstäminen tekisi kenellekään suoranaista pahaa pitkällä tähtäimellä. Mahdollisesti se hyödyttäisi huomattavastikin yksin henkistä kehitystä. Vaikka esimerkiksi joogafilosofiassa tunnetaan käsite brahmacharya, pidättäytyminen, meillä se koetaan lähes järjettömänä. Miksi kukaan kieltäytyisi nautinnosta? Seksuaalienergian jopa monien silmissä mieletön tuhlaaminen taas tuntuu yhtä mielekkäältä kuin kuluttaminen. Pidättäytyminen - osittainen, ei absoluuttinen - voi kuitenkin olla tie siihen kulttuurivallankumoukseen, jossa vastuullisuus - Hännikäisen peräänkuuluttama hyve - saisi arvonpalautuksen, myös makuuhuoneissa.

Oli miten oli, Hännikäisen pamfletin ongelma on sen kaksinaisessa luonteessa: toisaalta se yrittää kritisoida nykyistä seksuaalisuutta ylikorostavaa kulttuuria, toisaalta se tukee tuon kulttuurin olemassaoloa pitämällä taas yhden narisevan monologin seksistä. Jälkimmäinen tarkoittaa, kuinka sen sijaan että siirtäisimme huomiotamme "karkeista" tarpeista "hienovaraisempiin", päädymme jauhamaan edellisistä. Kirjoittavan ruumiin ongelma onkin selvä utopiattomuus: hän haluaa vain porvarillisen elämän, ei muuta. Ihmisen muuntaminen, jalostaminen, ei kiinnosta häntä. Hän on täydellisen immanentti, tekisi mieli jopa sanoa, sieluton. Hänen ihmisensä on tarpeilleen elävä, hyväntahtoinen, mutta pahanluontoinen hölmö, jolla ei ole halua tai kiinnostusta muuttua millään tavalla sielullisesti.

Tarkoituksenani ei ole sanoa, että seksuaalisuudessa kaiken painon tulisi olla energian sublimoimisessa - siitä ei vain tällä hetkellä puhuta yhtään. Siksi onkin kiinnostavaa, mutta toisaalta hyvin näköalatonta, että Hännikäisen kirjoittava ruumis sulkee sublimaation lajeina sisäänsä vain kirjoittamisen ja urheilun. Sanallakaan hän ei mainitse henkisiä perinteitä, joissa henkisen kilvoittelun ja seksuaalivietin tietoisen vähentämisen välisestä yhteydestä on paljon puhuttu ja kirjoitettu. Hännikäisellä sublimaatiokeinojen välillä ei ole olemassa laatueroja.

Toistan vielä kerran: seksuaalienergian kanavoimisella ei välttämättä pyritä seksuaalisuuden poistamiseen, vaan sen kulttuurisen merkityksen suhteuttamiseen: jonkinlaista askeesia harjoittava voi saada ja antaa hyvää seksiä, kun taas seksuaalisuuteensa liikaa käpertynyt voi hioa tunnerepertuaaria, poistaa kokemisen syvyyttä, arkistaa ja laimentaa seksuaalisuutta. Pidättäytyminen muuntaa siis ihmisen kiinnostuksenkohteita (ja katso! naisistakin tulee ihmisiä, naisia, eikä vain seksiobjekteja) ja elämisen mieltä. On luonnollista, että tämä aiheuttaa joissakuissa pelkoa ja kateutta. Siksi onkin hyvä, että Hännikäisen kirjoittava ruumis tunnustaa tämän, se kun on jo puoli voittoa:

"Tunnen sellaisia ihmisiä, joilla ei käytännössä ole romanttis-eroottisia seikkailuja vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja jotka eivät vaikuta mitenkään tyytymättömiltä elämäänsä. He eivät myöskään näytä etsivän seksille korviketoimintoja. En tiedä, mikä heidän salaisuutensa on; kenties heidän sukupuoliviettinsä on laimeampi tai psykologinen rakenteensa erilainen kuin muilla, tai sitten he ovat vain tyynen kuulaasti päätelleet, ettei viettelypeliin heittäytyminen todellakaan ole vaivan arvoista. En usko, että he ovat seksuaalisesti kylmiä; jos tilaisuus seksiin tarjoutuu, he varmasti tarttuvat siihen ja suhtautuvat siihen mukavana bonuksena, mutteivät turhaudu vaikkei niin kävisikään. He ovat vapaimmat yksilöt, joita seksin kyllästämästä kulttuuristamme löytyy ja heidän sisäinen tasapainonsa on kadehdittavaa." (2009,56.)