torstaina, heinäkuuta 03, 2008

Kirjallisuustieteen tilasta, rajoitteista ja mahdollisuuksista

Jonathan Culler oli taannoin huolissaan kirjallisuustieteen tilasta. Sen jälkeen juurikaan mitään radikaalilla tavalla kiinnostavaa ei ole tapahtunut, kriisi on korkeintaan syventynyt. Ne vähäiset pro gradut, joita Suomessakin kirjallisuuden laitoksilta kerätään kokoon ovat lähinnä mekaanisia pyllistyksiä, jotka noudattelevat kaukaa Uuskritiikin ajoilta periytyvää vaatimusta poetiikan ja hermeneutiikan välisestä jaosta: opiskelijat ovat valinneet näkökulman jolla lähestyä yksittäistä teosta ja tämän pohjalta kirjoittaneet opinnäytetyönsä. Ei tässä mitään: pro gradu ei ole suuri tieteellinen ponnistus, mutta valitettavan paljon se kertoo yleisesti niistä tendensseistä, jotka suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessakin vallitsevat. On omaksuttu ehkä liiankin hermeneuttinen ote ja pitäydytty siinä, mikä itse asiassa mahdollistaa vain entistä tiiviimmän sulkeutumisen ulkomaailmalta ja oman tieteenalan mahdollisuuksilta. Käsillä oleva tutkimus ei sekään ole erityisen parhaissa mahdollisissa kantimissa. Kirjallisuustieteen saralta käännöksiä ilmestyy erittäin harvoin, eikä suomalaisissa julkaisuissakaan ole juurikaan ylistettävää. Sen sijaan, että kirjallisuustiede keskittyisi yksittäisten tekstien lukemiseen, sen tulisi säännöllisesti yltää luomaan kriittinen suhde omaan toimintaansa, omaan paikkaansa tieteen kentällä.
Sillä selvää on, että kirjallisuustiede on kriisissä. Nuoret hakevat tavalliseen tapaan opiskelemaan kirjallisuutta, mutta laitoksilta valmistuu vuosittain huomattavasti vähemmän väkeä kuin otetaan sisään. Vapaan sivuaineoikeuden mahdollistamana moni vaihtaa pääainetta. Toisilla syynä saattaa olla kirjallisuudentiede pääaineena valmistuneen lohduttomat työllistymisnäkymät, toisilla yleinen kyllästyminen siihen näpertelyyn, jota pahimmillaan suomalainen kirjallisuudentutkimus tarjoaa. Syy voi olla myös yleisesti siinä pettymyksessä, joka syntyy kun astuu lukion äidinkielen tunneilta yliopiston seminaareihin, lukupiireihin ja luentosaleihin: kyseessä on lopulta melkoinen harppaus, minkä huomaa myös siinä, että ulkopuolisilla on harvoin todenmukaista käsitystä, mitä kirjallisuustiede todella tutkii. Kirjallisuustiedettä pyöritetään vieläkin pitkälti kaanonien pohjustamana, ja vaikka nuoret opiskelijat haluavat haastaa tuota kaanonajattelua ottamalla käsittelyyn mitä ihmeellisempää aineistoa, kukaan ei varsinaisesti perää keskeistä kysymystä: mitä virkaa on kirjallisuustieteellä sellaisena aikana, jolloin media ja muut viestimet ovat syrjäyttäneet sen merkityskentän, joka aiemmin oli sen fokuksena? Teoria-alusta josta kirjallisuustiede tätä nykyä pitkälti ponnistaa on sekin pitkälti muidenkin tieteenalojen hyödyntämä, ja hyvä niin. Mitä merkitystä kirjallisuudella sitten on? Edes semiotiikka, josta Culler kaavaili mahdollista siltaa muihin tieteisiin ja omanlaistaan pelastajaa kirjallisuustieteelle, ei missään nimessä ole kirjallisuustieteen omaa alaa, vaan oma tieteensä - ja ainakin kirjallisuustieteessä sen merkitys on käsitetty osittain väärin. Kun saussure-bartheslaisessa lähtöpisteessä ihmisestä tulee merkki, ja kaikesta häntä ympäröivästä tulee erilaisia merkkijärjestelmiä, kysymättä jäävät oikeasti merkkien väliset suhteet (mikä tietysti on oikean semiotiikan päätavoite). Kirjallisuus, joka on useaan kertaan koodattu kielijärjestelmä, erotuksena painista ja ralliautoilusta, tarvitsee tässä mielessä oman tieteensä, mutta tämä ei näytä kiinnostavan kirjallisuustiedettä. Ei riitä, että tyhjennetään yksittäinen teos, jota siis niin mielellään tulkitaan, pelkäksi intertekstuaaliseksi kimpuksi tai genren, tyylin ja kielen hybridiksi, jossa kirjailijan tai kirjoittajan intentioilla ei ole merkitystä. Täytyy palauttaa oikeuksiinsa koko se rikkaus, jota kirjallisuus voi tarjota lukijoilleen - olkoonkin sitten vaikka vain Richard Rortyn pragmatistisena lohdun, luovuuden ja solidaarisuuden tyyssijana. Toisaalta on hyvä, että opiskelijat ja tutkijat käsittelevät teoksia ja teoskimppuja jostakin tietystä näkökulmasta jos se mahdollistaa teoksen seikkaperäisen tulkinnan niillä ehdoilla kuin se antaa lukijoille jotain ja nimenomaan mahdollistaa tuon tulkinnan yhdistämisen osaksi laajempaa ihmistieteellistä ymmärrystä. Jos luenta on kuitenkin pelkkää mekaanista merkkipelin tarkastelua ja intertekstuaalisten vihjeiden paljastelua, se ei hyödytä moniakaan eikä varsinkaan tuo tieteenalaa lähemmäs niitä mahdollisuuksia, joita kirjallisuudella on ihmiskunnalle. Kuten Roland Barthes jo Le degré zéro de l'écrituressa (1953) mainitsi, intellektuellit ovat vain huonosti muuntuneita kirjailijoita. Teorian tasollahan kirjailijoiden mahdollisuudet ovat mittaamattomat, mutta valitettavasti itse kirjallisuus ei ilmeisestikään ole niin suuressa kriisissä, että se voisi synnyttää kauaskantoista, vahvaa taidetta - tämän päivän kirjailijoista häviävän pieni osa on kompetenssiltaan potentiaalisia intellektuelleja. Yksin poeettisen kielen käyttö (ja tästä laajentaen panen enemmän toivoani suomalaiseen runouteen kuin proosaan) avartaa lukijakuntien merkityksentajua ja sananmukaisesti laajentaa tajuntaa sen joutuessa kohtaamaan hahmoja ja tilanteita, joihin lukija ei suin surminkaan haluaisi ottaa osaa. Niinikään romaani (mutta myös runous) mahdollistaa teorian tasolla monipuolisemman aiheen käsittelyn kuin mihin esimerkiksi suora intellektuaalinen kirjoitus kykenee.
Mitä alkuperäiseen Cullerin mainitsemaan tulkinnan ja poetiikan väliseen jakoon tulee, pelkäänpä että tuo tulkinta on käsitetty lähtökohtaisesti varsin suppeasti. Varsin pianhan sen jälkeen, kun tekijältä oli riisuttu tekstiin liittyvä valta, ja redusoitu se mm. Barthesin toimesta kieleen, valta sysättiinkin lukijalle, mistä muodostui omanlaisensa este kirjallisuustieteellisen tulkinnan käsitteen hahmottelulle: sen sijaan, että hakisimme jonkinlaista validiteettia tulkinnallemme, päädyimme tilanteeseen, jossa on periaatteessa aivan yksi ja sama, mitä teksti meille tarjoaa, valtahan on meidän. Jos kuitenkin ajatellaan asiaa yhtään pedagogisemmin, perustan luomiseksi tarvittaisiin väljässä mielessä kirjaimellinen (siis tässä tapauksessa mahdollisimman validi) merkitys (meaning), jotta kulloinenkin historiallinen merkittävyys (significance) voitaisiin suhteuttaa siihen. Eihän edes radikaalein lukijaorientoitunut teoreetikko voi väittää, ettei kirjaimellisella merkityksellä olisi mitään väliä. Tämän tulisi edellyttää, että näkökulman valitsemisen lisäksi lukija, opiskelija tai tutkija pyrkisi hahmottamaan sellaisen fundamentaalin merkityksen, joka toimii lähtöpisteenä koko tekstin lukemiselle (ja joka useimmiten löytyy tekstistä itsestään Mallitekijän ja -lukijan muodossa). Jos jokin on tässä keskeistä, niin se on merkitysten väliset etäisyydet ja niiden vertailu.
Teos tai tekstikokonaisuus on sananmukaisesti tuotava kohti omaa kuolemaansa, jolloin se voi ymmärtää omat perusteensa, lähtökohtansa ja intentionsa. Se on tuotava omalle rajalleen, jossa se on lähellä lakata olemasta kirjallista, merkittävää, ainutlaatuista. Reseptioestetiikka yksinään vie kirjallisuustiedettä liian kauaksi sen vahvimmista alueista; se on nähty ja siitä on opittu tulkintojen mahdollinen kirjo ja perusteettomuus, mutta olisi jo korkea aika palauttaa teksti kirjallisuustieteen varsinaiseen keskiöön - ja nimenomaan teksti maagisena, itsenäisenä toimijana, jolla on valtaa itsessään eikä vain kielenä tai lukijan tai tekijän haluina. Se mitä muut ihmistieteet eivät nähdäkseni ole täysin ymmärtäneet - tai sitten se ei suoranaisesti kosketa heidän alojaan - on, että tekstiin kätkeytyy lukematon määrä toimijoita, erilaisia puhujia joiden ääni kantautuu useista eri historioista. Lukemattomien tekstien maailmassa tämän tiedostamisen voisi katsoa olevan jo puoli voittoa. Ei riitä, että teksti nähdään kommunikaationa lähettäjän ja yleisön välillä - on löydettävä myös nöyrempi suhde itse sanottavaan.

11 kommenttia:

Satunnaisuus kirjoitti...

Hyvää tekstiä kyllä, toisaalta mikä humanistinen ala ei olisi tällä hetkellä (ja aina) kriisissä?

Vakavasti ottaen postauksesta voisi "kirjallisuustieteen" korvata "filosofialla" ja juuri mikään ei muuttuisi jotain nimiä lukuun ottamatta. Vaikkapa:

"Ne vähäiset pro gradut, joita Suomessakin filosofian laitoksilta kerätään kokoon ovat lähinnä mekaanisia pyllistyksiä [jotka ylistävät rationaalisuutta ja analyyttista filosofiaa]..."

tai

"Nuoret hakevat tavalliseen tapaan opiskelemaan filosofiaa, mutta laitoksilta valmistuu vuosittain huomattavasti vähemmän väkeä kuin otetaan sisään. Vapaan sivuaineoikeuden mahdollistamana moni vaihtaa pääainetta."

tai

"Toisilla syynä saattaa olla filosofia pääaineena valmistuneen lohduttomat työllistymisnäkymät, toisilla yleinen kyllästyminen siihen näpertelyyn, jota pahimmillaan suomalainen filosofia tarjoaa. Syy voi olla myös yleisesti siinä pettymyksessä, joka syntyy kun astuu lukion filosofian tunneilta yliopiston seminaareihin, lukupiireihin ja luentosaleihin: kyseessä on lopulta melkoinen harppaus, minkä huomaa myös siinä, että ulkopuolisilla on harvoin todenmukaista käsitystä, mitä akateeminen filosofia todella tutkii [tai on tutkimatta]."

Lisäksi filosofian tekeminen nähdään perverssisti hermeneutiikkana + kommunikaationa = rationaalisena dialogina. Ei siis luovana tai varsinkaan poliittisena toimintana.

"Ei riitä, että teksti nähdään kommunikaationa lähettäjän ja yleisön välillä - on löydettävä myös nöyrempi suhde itse sanottavaan."

Jos "nöyrempi" = suorempi ja "itse sanottava" = efekti, niin voisin olla samaa mieltä ja siksi iloita taiteiden tutkimuksen laitoksilla leviävästä kiinnostuksesta affektiiviseen käänteeseen: Deleuze, Guattari, Grosz, Grossberg. Ainakaan AK ei tue hermeneuttisia pyllistyksiä.

No, ehkä yksi pointti onkin, että filosofia ja kirjallisuustiede ovat kaiken ohessa hukanneet toisensa...

Santeri Nemo kirjoitti...

Näpertelyä, niin. Akateemiseen filosofiaan en ole niin syvälti perehtynyt, että voisin antaa siitä ihan samanlaisia tuomioita, mutta esimerkiksi Tampereen yliopiston fenomenologia-tendenssi ei minua ole koskaan suoranaisesti haitannut - laitoksen opinnäytteiden tasosta en kuitenkaan voi sanoa juuri muuta kuin niiden olevan aika epäkiinnostavia. Käytännön tasolla tuo toiveesi filosofian ja kirjallisuustieteen toisensa löytämisestä kyllä tarkoittaa harmillisen monelle kaksinkertaista kiveenlyöntiä, mitä mahdollisiin työllisyysnäkymiin tulee: mieluummin opiskelijat hankkivat pätevyyden ja esimerkiksi journalismi ja media-ala imee käsittääkseni aika hyvällä teholla kirjallisuustieteen opiskelijoita. Sanon tämän vain, koska pitkälti juuri tuo käytäntö sanelee tuottavuusvetoisen yliopistomallin tahtimarssia, minkä johdosta nytkin aloituspaikkoja ollaan vähentämässä. Voi vain kysyä, miten moni noiltakaan laitoksilta lopulta valmistuu, kun nytkään määrät eivät ole hurjia? Suhteuttaen kirjallisuustieteen tässä nyt juuri sukulaistieteisiinsä näyttää, että useimmat klassisia taiteita tutkivista aloista ovat aidosti kriisissä siinä missä audiovisuaalinen kulttuuri (tv, elokuva jne.) vetoaa aidosti nuoriin, joille jotkut Warcraft ja Pulp Fiction ovat huomattavasti tutumpia ja vieraanvaraisempia kuin Musil ja Genet.
Audiovisuaalisen kulttuurintutkimuksen piirissähän joku Grossberg voi olla ihan kovaakin valuuttaa, mitä tuohon ihan kiintoisaan (mutta nähdäkseni silti liiaksi reseptiota painottavaan) affekti-teoreemaan tulee, mutta kirjallisuustieteen suunnalta toivoisin esimerkiksi narratologian tuomista muun kulttuurin yhteyteen; Grossbergin, D-G:n jne kun voi jossain määrin nähdä keskittyneen kuitenkin vähän enemmän muuhun kulttuuriseen toimintaan kuin kirjallisuuteen. Tarkoitukseni ei ollut myöskään suoranaisesti teilata hermeneutiikkaa sinänsä, ainoastaan sen Cullerin tarkoittamassa mielessä aktuaalistuvaa suppeutta, ts. kiintymystä yksittäisten tekstien tulkintaan ja siitä johtuvaa haluttomuutta luoda yleisempiä linjoja, tulla lähemmäs ihmistä, pyrkiä "vapauttamaan" ihminen teknistyneestä välineellisen järjen kurimuksesta. Tähän voisi liittää tietenkin myös Adornon vaatimuksen abstraktin taiteen tarpeesta kääntyä itseensä, muuttua yhä esoteerisemmaksi, jotta se ei vahingossakaan olisi kuin taide-eliitin ja vihkiytyneitten omaisuutta ja jotta markkina-ajattelu ei tuhoaisi sitä - mikä sinänsä on hyvä, mutta turhan vaativa ja perustaltaan kaksitahoinen (toisaalta on tarpeen suojella taidetta, toisaalta tuoda sitä lähemmäs ihmistä - nämä yhdistävä ulottuvuus on taiteeseen uppoaminen, itsensä kadottaminen taiteessa ja tämän mahdollisuuden säilyttämisen vaatimus). Siinä tiivistyy kappale sekä länsimaista aatehistoriaa parinsadan vuoden ajalta että se kipukohta, josta pitäisi pystyä rakentamaan silta eteenpäin. Kuinka säilyttää mainittujenkin ihmistieteiden arvo, kunnia ja tutkimuksen "esoteerisuus" vesittämättä niitä markkinavetoiseksi populismiksi maailmassa jota hallitsevat sentyyppiset affektit joiden vaikutusta ei täysin voi verrata "taiteesta" saatavaan?

Avenius kirjoitti...

Kiinnostava teksti. Tieteenalaa vain vähän tuntevana osa siitä jäi hieman epäselväksi (ainakin nopealla lukaisulla). Näytti kuitenkin siltä että kritisoit tiettyä tulkinnallista koomaa johon (yli?) relativistinen reseptioanalyysia painottava nykytutkimus on johtanut. Olisiko tässä tavallaan vastine kulttuuriantropologian teoreettismetodologiselle kriisille, jonka myötä postmoderni representaation kritiikki on halvauttanut tiedettä parhaiten palvelevat näkökulmat (eli empiirisen tutkimuksen)?

“Sen sijaan, että kirjallisuustiede keskittyisi yksittäisten tekstien lukemiseen, sen tulisi säännöllisesti yltää luomaan kriittinen suhde omaan toimintaansa, omaan paikkaansa tieteen kentällä.” Antropologiassa tilanne on vähän käänteinen, sillä poliittisesti kriittinen itsereflektio (pahimmillaan aikamoista omaa napaa tuijottamista) tuppaa työntämään itse aiheen (kulttuuri, yleisenä tai erityisenä ilmiönä) takaalalle. Sinä taas näytät ajavan takaa yleisemmän tason teoreettista käännettä, joka palauttaisi tekstille osan sen erityisyyttä ja oikeuttaisi kirjallisuudentutkimuksen tieteellisenä projektina?

“Kun saussure-bartheslaisessa lähtöpisteessä ihmisestä tulee merkki, ja kaikesta häntä ympäröivästä tulee erilaisia merkkijärjestelmiä, kysymättä jäävät oikeasti merkkien väliset suhteet (mikä tietysti on oikean semiotiikan päätavoite).” Tämä meni vähän ohi.

“...tekstiin kätkeytyy lukematon määrä toimijoita, erilaisia puhujia joiden ääni kantautuu useista eri historioista.” Tämä on toki itsestäänselvää antropologiassa, oli sitten kyse mistä tahansa “tekstistä”. Miten suhteutat tämän moniäänisyyden painottamisen hakemaasi perustavalaatuisempaan (vältän tässä nyt termiä essentialistiseen) tekstin luentaan?

Jos saan esittää hieman pirun asiamiestä niin monitieteenalainen perspektiivi voisi avata kirjallisuudentutkimuksessakin pahimpia patoutumia. Onhan teksti toiminut toiminut perusmetaforana jos jonkinlaiselle tulkitsevalle tutkimukselle (kts. esim. Ricoeur tai Geertz).


Klementiinin kommenttiin:
“Lisäksi filosofian tekeminen nähdään perverssisti hermeneutiikkana + kommunikaationa = rationaalisena dialogina. Ei siis luovana tai varsinkaan poliittisena toimintana.” Hmmmmmmm??? Onkos siellä vielä Habermaslaisia? Vallitsevana kantana tuo on niin vastakkainen kuin mihin olen itse tottunut kulttuurintutkimuksessa että huimaa. Kuten muilta kulttuureilta opimme rationaalisuus ei ole niin rationaalista kuin se luulee olevansa. Ja nykyään vessassakäyminenkin on luovaa poliittista toimintaa.

Avenius kirjoitti...

Pieni retorinen korjaus: "Sinä taas näytät ajavan takaa yleisemmän tason teoreettista käännettä, joka palauttaisi tekstille osan sen erityisyyttä ja oikeuttaisi kirjallisuudentutkimuksen HYÖDYLLISENÄ projektina?"

Santeri Nemo kirjoitti...

Tuo kirjoitushan lähti liikkeelle Cullerin luennasta ja niistä empiirisistä näköhavainnoista, joita minulla on tieteen kenttään. Kirjallisuustiedettä näyttää tosiaan vaivaavan tietty alikriittisyys omaan toimintaansa, jota ei perätä ja joka ei kiinnosta - kiinnostavampaa on yksittäisen tekstin suhde johonkin valittuun ja rajattuun näkökulmaan. Tietty en aivan osunut maaliini, koska siinä missä hamusin mahdollisuutta liittää kirjallisuustiede paitsi muihin tieteisiin myös yhteiskuntaan ja ihmisten arkeen, huomaan että jossain määrin se tekeekin niin: tarkastelee esimerkiksi naisen asemaa jossain tietyssä romaanissa. Yksistään tämä on kuitenkin aika lailla epäkiinnostavaa ja vaatisi laajemman näkökulman inhimillisistä ja ihmistieteellisistä ongelmista lähtien. Siinä mielessä monitieteisyys olisi hyväkin asia, mutta se vaatisi ettei kirjallisuusteoria kadottaisi omaa identiteettiään asettuessaan kimppaan.

Ja tietenkin tekstini taustalla oli myös toive sen strukturalistisen otteen käyttökelpoisuudesta, jolla esim. narratologia sijoittaa tulkinnan kysymyksissä tekijän tekstin ominaisuudeksi (esim. Booth, Eco, Iser) pelkän biografian koluamisen sijaan. Keskiössä on kuitenkin ollut liian pitkään tympeän relativistinen reseptioon kallistuva kanta, mikä näkyy lähinnä myös suuressa määrässä tutkimuskirjallisuutta joka tyytyy intoilemaan omista suosikeistaan ja lukemalla niitä haluamallaan tavalla (esim. McHale) pyrkimättä edemmäs.

Tieteenala on kriisissä siis etupäässä siksi, että kirjallisen tekstin erityisluonne tuppaa unohtumaan erityyppisten tekstien todellisuudessa, mediakulttuurin painostuksessa jne. Suhteutettuna esimerkiksi audiovisuaalisiin teksteihin tuon eron luulisi olevan melko selkeä, mitä esimerkiksi mielikuvituksen ja luovuuden välttämättömyyteen tulee. Toisaalta se ei haluaisi tehdäkään yhteistyötä muiden kanssa, koska silloinhan se - kuten mainitsitkin - huomaa helposti käyttökelvottomuutensa.

Kirjoittaessani noista eri puhujista tai toimijoista tekstin sisällä en suinkaan tarkoittanut, että teksti sinänsä olisi vailla "olemusta". Sen kiinnostavuus on juuri sen mahdollisessa moniäänisyydessä, ja vaikka on mahdollista luoda (tai kaivaa esiin) samasta tekstistä erilaisia historiallis-paikallis-odotushorisontaalisia mielekkyyksiä, tuppaan kääntyä tässäkin yhteydessä patavanhoillisesti E.D. Hirschin kantaan: mielekkäin tapa tulkita teksti (tai ainakin antaa muille tulkinnoille pohja) on etsiytyä kohti tekijän yleisölleen tarkoittamaa merkitystä. Se on tietenkin salapoliisintyötä, mutta tuon voisi nähdä sinä uudelleenlukemisen lähtökohtana, jossa eri tarkoitukset asettuvat tuon merkityksen luoman perustan ympärille ja luovat siten keskinäisiä etäisyyksiä joita vertailemalla autetaan yksittäisen lukijan mielihyvän laukaisemista mutta jolla tieteellisesti tavoitellaan perustaisuutta (yksittäiset luennat eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta luentojen vertailu sitä vastoin on). Kyse ei siis ole vähemmästä kuin tekstin näkemisestä villakoiran ytimenä, oletusten ja arvelujen kenttänä jossa vaikkei mitään täysin varmaa voitaisikaan sanoa yhtä oletusta voidaan pitää muita vahvempana ja todennäköisempänä, koska se on oletettavasti lähtöisin tekstin kirjoittajan intentioista. Niinikään teksti on tietenkin roolien keskittymä, jossa aktuaalinen toimija valitsee omansa ja uppoaa näin osaksi tekstistä, katoaa taiteeseen kuten Benjamin kirjoitti ja yrittää löytää tekstistä ne vihjeet ja tyylilliset keinot joissa tekstin sisään asettunut tekijä näyttäytyy.

Avenius kirjoitti...

Kiitos, tuo selvitti aika paljon.
Monitieteellisyyshan on nyt hurjan muodikasta ja sita kohtaan on esitetty myos paljon kritiikkia. Toisaalta tietynlainen monitieteellinen perspektiivi voisi myos sailyttaa tieteenalan integriteetin paremmin, kuin puhtaasti omiin suppeampiin kysymyksenasetteluihin keskittyminen. Silloin voisi ottaa paremmin huomioon suhteen muihin tieteenaloihin ja niiden valiset merkitsevat erot (mika erottaa kirjalliset tekstit muista “teksteista” etc.). Pitaa vain varoa shoppailumentaliteettia (poimitaan kaikkea kiinostavaa muualta ilman sen suurempaa punaista lankaa).

“…eri tarkoitukset asettuvat tuon merkityksen luoman perustan ympärille ja luovat siten keskinäisiä etäisyyksiä joita vertailemalla autetaan yksittäisen lukijan mielihyvän laukaisemista mutta jolla tieteellisesti tavoitellaan perustaisuutta (yksittäiset luennat eivät ole erityisen kiinnostavia, mutta luentojen vertailu sitä vastoin on).”
Hyva pointti. Sama tavallaan patee myos kulttuuriin. Yksittaisia subjektipositioita on yhta paljon kuin yksiloita, mutta jollain tasolla ne perustuvat yhteiselle merkitysjarjestelmalle, joka tekee ne yhteismitallisiksi (muutenhan eriavia mielipiteita ei voisi edes ilmaista). Kun tarkastellaan kaunokirjallista tekstia voimme tietysti ottaa tekijan intention tulkinalliseksi lahtokohdaksi, jonka kautta voimme purkaa eri merkityshorisontteja auki.

Satuitko lukemaan Dumont juttuani individualismista ja holismista. Tassa on jotain mielenkiintoista, joka on ihan parin ajatuksen paassa. Siina esitin etta se muoto jonka uusi kriittinen kaanne (60-luvun jalkeen) sai riippui tieteenalan vallitsevasta lahtokohdasta:
If anthropology (which has often concentrated on cultures at the expense of flesh and blood individuals) saw an aggressive emergence of individual agency within its theoretical discourse, literary criticism (which, as I understand, has examined the intentions of the individual authors—the artistes—through biographical analysis etc.) veered more towards submerging its subject into the unfolding of history, whether material or ideational.
Tavallaan fragmentoitunut reseptioanalyysi, joka tuhoaa tekijan intention vain palauttaakseen sen lukuisiin mahdollisiin motivoituneisiin luentoihin, on analoginen sille dilemalle jonka Sahlins nakee olevan antropologian keskiossa:
Marshall Sahlins, who has long developed theories on how structure is susceptible to transformation brought on by the contingencies of historical events, recognizes two divergent theoretical dead ends that stem from our inability to reconcile the crude opposition of individual and society. One is Radical Individualism, which resolves social totalities into the projects of self-fashioning individuals. The other he calls Leviathanology, since it represents culture as a draconian behemoth freely fashioning its subjects according to its own purposes (see hegemony). “Radical Individualism is the everyday self-consciousness of bourgeoisie society; Leviathanology is its recurrent nightmare.” Though the two views seem to be opposed, they follow the same logic by collapsing the space between particular persons and the social institutions that mediate their actions.

No joo en tieda oliko tuossa nyt suurtakaan pointtia. Pitaa miettia asiaa tarkemmin.

Avenius kirjoitti...

Tiesitko etta strukturalisti-guru Claude Levi-Strauss, kun hanta kritisointiin subjektin havittemisesta strukturalistisessa analyysissa, vastasi etta se on hanelle elava kokemus. Han sanoi ettei tunne olevansa kirjojensa tekija, vain tienristeys jossa tietyt ideat kohtaavat. Se on tietysti aika aarimmainen nakokulma.

Santeri Nemo kirjoitti...

Näin on. Mainitsemasi shoppailu onkin kenties pahinta mitä omalle tieteenalalle voi tehdä siinä kun näyttää pitkälti katoavan koko käsitys siitä, mitä haetaan ja mistä, onko kyseessä vakava tutkimus vai pelkkä fiilistely. Ja vaikka tässä nyt on vaikka mitä sanottu, en ole koskaan täysin sisäistänyt, miksi kirjallisuus ja filosofia halutaan etenkin filosofian taholta liittää samaan kerhoon. Tuo kysymys teksteistä on meidän aikana - eikä vähiten poststrukturalismin myötä - älyttömän keskeinen, eikä sitä nyt oikein sovi ohittaa noin vain. Kirjallisilla teksteillä on muihin teksteihin nähden tietty asema - ei välttämättä keskeisempi tai tärkeämpi - ja se mikä oli fiktiivisten tekstien poetiikassa kauan peruskauraa voisi tarjota apuvälineitä myös muiden mediatekstien lukemiselle.

Kulttuurin tasolla tuo "merkitysten" ja "tarkoitusten" yhteispelin mittailu onkin kiinnostavaa, mutta luulisin että edelleen melko kyseenalaista monien mielestä. Minkä kulttuurin potentiaaliseksi, hegemoniseksi perustaksi voisi ottaa ts. mikä olisi paras oletus kulttuurin perustaksi? Kieli? Uhri? Myytit? Tuo on takuulla antropologian heiniä ja sen suhteen toivoisi, että antropologia pitäisi itsestään ja mahdollisuuksistaan kovempaakin ääntä (en kyllä näe, pitääkö se jo).

Jos kirjallisuustieteen muutamaksi keskeiseksi kirjoitukseksi, mitä tulee tuohon 1900-luvun puolenvälin käänteeseen, ottaa vaikkapa Barthesin kirjoitukset tekijän kuolemasta ja Foucault'n tekijä-funktio-luennon, niistä huomaa tosiaan selvästi, että siinä siirrytään selvästi tekijästä lukijaan (vaikka molemmista avautuu myös näkökulmia kieleen ja diskurssiin), eikä tekijästä tekstiin. Barthes vanhana strukturalistina ei kai huomaa tuota täysin selvästi, koska ei näytä antavan tekstin ominaisuuksille itsessään (enää) mitään erityistä painoarvoa. Mutta muutenkin tuo väittämä, että tekijä olisi ollut tutkimuksessa siihen asti keskeisin, ei välttämättä pidä paikkaansa: esimerkiksi Venäjällä ja Amerikassa oli tietenkin vahvanakin se tendenssi maailmansotien aikana ja jälkeen, että kaikki tekstin ulkopuolinen pitää eristää tekstistä, eikä sitä tule siitä lukea, ei myöskään tekijäintentiota. Voi olla, että kirjallisuustieteen alalla vasta Hirsch palautti tuon tekijän osaksi tutkimusta, ja Hirschin pioneerityöhän syntyi vahvasti Gadamerin Wahrheit und Methodia vastaan (eli adoptoitui ja kierrättyi filosofian puolelta). Ja kaikki edellä mainittu näyttää tapahtuneen 60-luvun aikana!

Levi-Straussin näkökulmahan on lähellä tuota Barthesin vastaavaa, joka jo 60-luvun alussa mainitsi, että kaikki mitä kuka tahansa kirjoittaa rajautuu kieleen ja tyyliin, jotka molemmat kantavat itsessään sellaista ainesta, sellaisia kertomusperinteitä, jota kirjoittaja vain välittää ja yhdistelee (milloinkas se L-S:n bricolage-esitys tulikaan?). Eli se shamanistinen näkökulma kirjoittamiseen, eri asia sitten, minkä instanssin ottaa tuon sanoman lähettäjäksi.

Avenius kirjoitti...

I stand corrected mita kirjallisuustieteen oppihistoriaan tulee.

Jalkistrukturalistisessa kriittisessa teoriassa kulttuurin pohjaksi tarjotaan usein, enemman tai vahemman Foucaultlaisittain, valtaa, mika on tietysti hurjan ongelmallista. Kieli on myos vanha suosikki, ja tietenkin ligvistien suosima. Toisaalta kulttuuria sinansa pidetaan nykyaan poliittisesti vaarallisena essentialistisena kasitteena jolla pyritaan lukitsemaan ryhmia ja niiden historioita staattisiin kategorioihin. Tama nakokulma johtaa kuitenkin helposti toisella tavalla essentialistiseen valtafuktionalismiin ja tekee kulttuurisista eroista puhumisen mahdottomaksi.

Sanoisin kuitenkin etta antropologian vahvuus on kuitenkin ns. holistisessa analyysissa, jossa kulttuuriset ilmiot (sosiaaliset instituutiot, kosmologia, estetiikka etc.) nahdaan suhteessa kokonaisuuteen. Jos kulttuurille haluaa etsia jokinlaista pohjaa sanoisin epamaaraisesti sen olevan symolifunktiossa.

Strukturalismista tuli mieleen etta Peircelainen pragmaattinen semiotiikka on ollut jo jonkin aikaa muotia, ja se antaa mahdollisuuden tarkastella muotoa paremmin kuin Saussurelainen strukturalismi.

Anonyymi kirjoitti...

hei, kommentoin tekstiäsi blogissani osoitteessa: http://surskorpa.livejournal.com/31958.html?mode=reply

- maaria

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos mielenkiintoista tietoa