sunnuntaina, toukokuuta 04, 2008

Kodin rajat

En ole koskaan uskonut kapakoiden, kahviloiden ja terassien sosiaalisuutta vaalivaan voimaan. Paljon tärkeämpänä yhteisen tekemisen ja sanokaamme, yhteen kasvamisen perustana olen nähnyt yhteisen tekemisen, olipa se sitten mitä hyvänsä: muuttamista, siivoamista, ruoanlaittoa, pelailua. Niinikään kapakat ja terassit voivat kyllä olla viihdyttäviä paikkoja silloin tällöin kohdata jo ennestään tuttuja ystäviä ja tovereita, mutta niiden yleinen energiakeskittyneisyys luo ilmapiirin, jossa mitään kokemuksellisesti syvällisempää ja herkempää ei mielestäni voi syntyä. Pikemminkin päinvastoin: niihin luontaisesti liittyvät rehentelyn, nauramisen ja suulauden ja jopa öykkäröinnin piirteet eivät ole minua vetäneet puoleensa, koska tuo energiakeskittymä on paitsi vieras myös sellainen todellisuus, jossa eivät pääse esiin ihmisen luontoa ja toista ihmistä rakastavat hyveet. Tarkoitan yhteistuumaisuutta ja kumppanuutta. Alkoholista ja tanssimisesta viehtyneet ihmiset ottavat toisiinsa kyllä kontakteja, ja hyvä niin, mutta mihinkään syvempään yhteyteen ne tuskin pääsevät: alkoholi, kovaääninen musiikki, väsymys ja matalamielisyys takaavat sen. Kotien hiljaisuudessa asiat ovat toisin. Silloin tällöin olenkin ihmetellyt, miten esimerkiksi ne, joita eivät kapakkaympyrät kiinnosta, löytävät elämänkumppaneita ja ystäviä, mutta nykyisin en kai enää; he toivoakseni uskovat, että on olemassa muitakin kanavia, sattumia ja arkipäivän pariutumista, romanttisten komedioiden realistisuutta. Luulen, että he ovat oikeassa.
En silti halua välittää kuvaa, että enää inhoaisin kapakka- ja terassipiirejä. Niissä on ollut mukava silloin tällöin pistäytyä, mutta mieluummin vain satun viihtymään kodeissa ja luonnossa. Niin kuin mieli maailman alusta ja ruumis sen perusta, on kodin kodiksi tekeminen erityisen tärkeää. Kodissa viihtyminen ei kuitenkaan tarkoita television tuijottamista työpäivän jälkeen, vaan sielunyhteyttä esineisiin, jota on kerännyt ympärilleen ja siihen väkeen, joka asui asunnossa itseä ennen. Tavaton ongelma meille suomalaisillekin on suoranainen viha omaa kotiamme kohtaan: emme oikeasti viihtyisi siellä, jos meillä ei olisi töitä tai meillä olisi lomaa - heti haluaisimme “irtiottoja“, etelänreissuja ja elämysmatkailua. Tämä näkyy myös yhteiskunnallisessa suhteessamme työntekoon ja lastenkasvatukseen: pakenemme paitsi kasvavia lapsiamme myös kotiamme takaisin töihin, ulkomaille, lomamatkoille ja lähikapakoihin niin pian kuin mahdollista. Jopa television katsomisen voi jossain mielessä nähdä eskapistisena kodinpakenemisena, huolimatta siitä, että se on edellä mainituista kenties ainoa, jota tehdään erityisesti kotona, joskin nykyisen prekariaatin tietotyöläistulvan takia myös työ siirtyy yhä enemmän kotiin.
Koti muodostaa ensimmäisen piirin. Toinen piiri on kaupunki. Voimme pitää kodistamme, mutta emme kaupungista: raivostuttava kaupunkisuunnittelu, vähän viheralueita, liian paljon liikennettä. Niinikään voimme pitää kaupungista, mutta olosuhteiden pakosta asumme asunnossa, joka ei ole mieluinen. Ensimmäinen vaihtoehto pitää meidät kotona, toinen ajaa kaduille. Mikä olisi hyvä tasapaino?
Ystävät. Läheiset. Tutut. Kun ihminen tutustuu toisiin ihmisiin uudessa kaupungissa hän alkaa kartoittaa kaupungin psykomaantiedettä. Kun hän tietää, että hänellä on ystäviä toisella piirillä, hän tuntee olevansa kotiutumassa tai jo kotiutunut. Ystävättömyys saattaa ruokkia syrjäytymistä: koska ei ole ystäviä, ei vaivaudu kaduille. Toisaalta kuitenkin ystävien seurassa liikkuminen voi olla este uusille tutustumiselle. Mitä pidempään ikä uurtaa nahanpintaa, sitä enemmän huomaa, ettei ole oikeastaan tarvetta koluta kapakoita ja katuja, koska hyvät ystävät ovat löytyneet. Todellisuudessahan ystäviä tulee aina lisää, ehkä juuri niinä aikoina kun niitä ei etsi. Silti traagisinta on, että suuri osa pidemmistä suhteista muodostetaan koulu- ja opiskeluiässä. Ansiotyö sinänsä ei välttämättä luo ystäviä, vaan ihmissuhteet ovat pitkälti koneistetun työn jatkeita, kumppanit eivät välttämättä valittavissa tai suhdetta heihin ei ehditä syventää. Edellä mainitun prekariaatin kannalta on tietenkin huomattavaa, että useiden eri pätkätöiden kautta voi muodostua erilaisia tuttavia, mutta mahdollinen etätyö sen sijaan romuttaa paitsi ne myös muut päivittäiset asioimiset erilaisten ihmisten kanssa. Jos ainoa ihminen, jolle puhuu päivän aikana on kaupan kassa, jotain voi katsoa olevan vialla.
Uskon, ja jatkan unelmoimista, että ensimmäisen ja toisen piirin välimaastoon on luotavissa vielä yksi piiri, nimittäin pienyhteisön piiri. Tämän pienyhteisön piirin tavoitteena on paitsi lähentää ihmistä muihin ihmisiin, myös kotouttaa hänet kylän yhteisille pihoille ja poluille tekemään yhdessä todellista yhteishyvää, hoitamaan todellisia yhteisiä asioita. Ystävinä yhteisillä pihoilla, ei-kenenkään maalla. Vaikka tiedostan pienyhteisön mahdolliset ongelmapesäkkeet, kuten kateuden ja yksityisyyden mahdollisen vaillinaisuuden, uskon, ja jatkan unelmoimista, että terveelle pohjalle - kunnioitukselle, arvonannolle ja ystävyydelle - istutettu yhteisö takaa parhaan mahdollisen kasvualustan paitsi tuleville sukupolville myös meille itsenäisesti ajattelevina yksilöinä. Niinikään pienyhteisössä toteutuva työnjako, henkisen ja kasvatustyön arvonpalautus ja pientalouspolitiikka, jossa yritysmaailman interventiot ja markkinakapitalismin orjuuttavaa vaikutusta pyritään minimoimaan, saa aurinkoisemmat elinolot. Toivon, uskon ja jatkan unelmoimista, että tämä olisi kasvava moodi, että huomaisimme pienyhteisöllisen järjestäytymisen vapauttavan ihmiset itsenäisyyteen ja keskinäiseen arvonantoon, solidaarisuuteen ja kanssaeloon itsekkyyden, nukkamielisen egoismin, omistamisen tarpeen ja rahan vallasta. Yksilön sosiaalisen vallan ja vaikuttamisen palautus, terve yhteisöllisyyden myötävaikuttama omanarvontunto, yhdessäolo, vapaus, - ketäpä ne eivät kiinnostaisi?

2 kommenttia:

M:R kirjoitti...

Erinomainen kirjoitus. Tuli mieleeni tuosta kodin ja kaupungin piirien välimaastosta, että jonkinlaisia pienyhteisöjä syntyy, tai voi syntyä, naapurien kesken. Niin ikään erilaiset harrastukset toimivat aika hyvinä välittäjinä yksityisen ja julkisen välillä. Enkä nyt tarkoita mitään joukkuepelejä ja seuratoimintaa välttämättä: Esimerkiksi luonnossa liikkuessa, kuntosalilla, kirjastossa, uimahallissa, konserteissa ihmiset ovat toiminnan näennäisestä yksilöllisyydestä huolimatta samassa "piirissä", yhteisen tekemisen äärellä.

Mitä tulee sosiaalisuuteen muutenkin, korostaisin perheen merkitystä enemmän kuin mitään muuta. Ei lapsi opi sosiaaliseksi sillä, että hänet laitostetaan varhaisessa vaiheessa päiväkodeissa, tarhoissa ja kouluissa. Sosiaalisuutta opitaan läheisimmiltä ihmisiltä jokapäiväisessä vuorovaikutuksessa. Perheitä on monenlaisia, eikä mikään konservatiivinen ideaali heteroseksuaalisesta pariskunnasta puolinetoista lapsineen ole ainoa mahdollisuus. Tärkeintä on se, että juuri kodissa, perheensä keskuudessa ihminen oppii perusarvonsa ja suhtautumisensa muihin ihmisiin, joiden avulla hän voi selvitä epäinhimillistävissä instituutioissa.

Santeri Nemo kirjoitti...

Huomiosi ovat hyviä, mutta harrastuksissa ja muissa yhteyksissä syntyvät pienyhteisöt ovat tavallisesti harmillisia katkonaisia ja tilapäisiä. Niissähän kyse on pitkälti parin tunnin mittaisesta kytkeytymisestä johonkin sinänsä melko vapaaseen yhteenliittymään - mikä sinänsä on kiinnostava ajatus ja tulee jossain määrin lähelle myös anarkistista alhaaltapäin ohjautuvaa liittymistä - mutta itse ajattelin kyllä jotain pysyvämpää, perustavamman laatuista “elämänyksikköä“, jossa tehdään kaikenlaisia (ei vain esim. pallopelin sääntöön liittyviä) yhteisiä päätöksiä demokraattisesti jne. Ehkä ongelma on juurikin meillä se, että voimme vaihtaa noita välittäjäyhteisöä kuin sukkia. Toisaalta yhdessä tekeminen missä tahansa tilanteessa on omiaan tutustuttamaan ihmisiä toisiinsa tai syventämään jo alkanutta tuntemusta, mutta en tiedä voiko siitä löytää perustavanlaatuista turvapaikkaa tai lintukotoa omalle olemiselle - tai voiko mistään. Mitä naapureihin tulee, pihat eristävät naapuritkin helposti toisistaan, puhumattakaan muista tekijöistä.

Koti on eittämättä tärkeä, mutta lapsen - jos siis ajattelemme tässä tapauksessa lasta - kehityksen kannalta on välttämätöntä, että hän on tekemisissä naapurin tai kotikadun lasten kanssa. Se palauttaa hänet maan pinnalle ja estää joiltakin kaikkivoipaisuuskuvitelmilta. En sinänsä pidä tarhoista, koska niihin liittyy jotain ylhäältäpäin ohjautuvaa laitosmaisuutta; pikemmin vaalin kuvitelmaa eräänlaisesta kotikadun tarhasta, jossa eri perheet vaihtelevat orgaanisesti “tarhapaikkaa”. Niinikään ajatus jostakusta ei-naapurista, fordistisen työn orjuuttamasta olennosta kaitsemassa lapsiani lähinnä kuvottaa: paremminkin lapsen kehityksen kannalta olisi suotavampaa, että hänellä olisi useita sellaisia “setiä ja tätejä“, jotka merkitsevät myös vanhemmille jotain muutakin kuin vain hetken rauhaa lapsesta ja lovea lompakossa. Lasten ja aikuisten välillä olisi mielestäni oltava “luonnollinen luottamus”, jolla ei ole mitään tekemistä työstä maksettavan rahallisen korvauksen kanssa. Yhdessä tekemiseen liittynee sekin, ettei yhtä aikuista jätetä huolehtimaan kaikista lapsista, vaan koko ihmiskimppu kulkee melkein kuin luonnostaan yhtenä yksikkönä. Lapset eivät ole taakka tai rasite, vaan eläviä, varteenotettavia olentoja siinä missä aikuisetkin.