Ylösalaisin, toiseen suuntaan

Asumisessani olen - sen ajan jonka muistan - aina työstänyt suorakulmaisista huoneistani kehiä, yhden lakipisteen varassa killuvia mikrokosmoksia. Niin on tämäkin huone sellaiseksi kasvanut, sen runsaan kahden vuoden aikana kun olen tässä asunnossa asunut. Pieni kuvaus lienee siis paikallaan, joskin samaan, toivottavasti ei viimeiseen hengenvetoon on mainittava, etten ota vastuuta kuvauksen aiheuttamasta kivusta, särystä ja mahdollisista väärinymmärryksistä, eikä tässä mikrokosmoksessa, tai luolassa, tai pesässä, ole kysymys eskapismista. Se on, koska minä olen.

Näppäimistöllä olevat sormeni osuvat ylös, numeroihin kurkotellessaan Pekka Tammen toimittamaan tekstikokoelmaan Lukuja metodisesta kamppailusta - monimetodisia tutkielmia kirjallisuudesta (ilmaiskappale). Kirjan alla on pieni paketti klemmareita, Derridan mainio kasetti Kuoleman makea tuoksu, juoksupäiväkirja ja käytetty junalippu. Suoraan edessä on - yllätys yllätys - näyttö, näytön yläpuolella, punainen liina, jossa on oransseja raitoja (näytönsuoja) - liina on siis nostettu näytön päälle käytön ajaksi. Tätä entistä pöytäliinaa pitää näytön päällä joukko pehmoleluja: Pötte (nalle), Jouko (lammas), Kissa (kissa), Kaneli (kameli) ja jääkarhu, jonka nimen olen autuaasti unohtanut. Vasemmalla puolella - kyllä, kierrämme vastapäivään - on rivi kirjoja (Tampereen yliopiston opetusohjelma 2006-2007-kirjasesta eli ns. marjapuurokirjasta ja Charles Heckethornin The Secret Societes of All Ages & Countries-tuplaniteestä Friedrich Hölderlinin Essays and Letters on Theoryyn). Kirjarivi päättyy stereoiden vasempaan kaiuttimeen. Kirjarivin päälle on kasattu lisää kirjoja: Lawrence Grossbergin Mielihyvän kytkennät, kaksi eri painosta Umberto Econ Foucaultin heilurista (englannin- ja italiankielinen), Vainajaiset-romaanikäsikirjoitus (ei minun), Jonathan Cullerin On Deconstruction ja päällimmäisenä, epäsymmetrisesti muihin nähden oma kovakantinen sitaattikirjani (sitaatti jokaisesta lukemastani kirjasta alkaen 7.8.2003). Kirjarivin ja kaiuttimen edessä on - taas - kirjoja, tussi, liimatuubi, kuitti jossa eri yhtyeiden nimiä ja pari itselle esitettyä kysymystä Foucaultin heilurista. Kirjojen päällä Robert Phiddianin tulostettu artikkeli Foucault's Pendulum and the Text of Theory. Vasemmalla jaloistani, eli siirrymme nyt pöydän alle, on iso pahvilaatikko täynnä aikakaus- ja sanomalehtiä, lehtikori siis, sekä laatikon etupuolella nippu kirjoja. Kirjojen vierestä voi löytää sinisen muovisen paperikorin (varmaan jostain Tiimarista, joskus hankin uuden, kauniimman), jossa ei ole roskapussia. Roskakorista vasemmalla, vaatekaappien edessä on iso, musta avonainen kansio. Kansion vieressä, edelleen vaatekaappien edessä, mutta nyt nurkassa mustassa jätesäkissä väijyy rullalle kääritty patja, jota en ole viitsinyt viedä (vielä) ullakolle. Kansio ja patja ovat sinisellä matolla, maton toinen pää vie eteiseen. Vasemman puoleisen seinän peittää likimain kokonaan vaalea vaatekaappirivistö (josta näkee oman varjonsa), joskin vasempaan nurkkaan, eteisen suuhun jää pyykkikori, jonka taakse pyykinkuivausteline on asetettu pystyyn. Sen päällä roikkuvat kuivumassa mustat verryttelyhousut. Vaatekaappien päällä on viisi itseään hienommaksi tekeytynyttä banaanilaatikkoa täynnä tavaraa: laatikoiden päällä on Savotta Tunturisusi -putkirinkka, jonka olen ostanut 9-10 vuotta sitten talvivaelluksia varten ja jota edelleen käytän aktiivisesti. Ennen kuin vaatekaappi suistuu vasempaan nurkkaan ja pyykkikoriin, on vaatekaapin päällä vielä Haglöfsin XL-kokoinen reppu, kelpo peli. Neljästä kaapinovesta kahdella on kannettavanaan vaatteita, oikeanpuoleisella karatepuvun housut, vasemmanpuoleisella punamusta villapaita.

Suoraan selkäni takana, eteisestä katsoen oikealla, mutta päätäni kiertäen edelleen vasemmalla on levitettynä toinen pyykinkuivausteline, jossa roikkuu puhtaita vaatteita. Pyykinkuivaustelineen päälle on nakattu vihreä huppari, ja telineen takana on kolmihyllyinen valkoinen pieni kirjahylly, johon on sullottu enemmän tai vähemmän okkulttisia kirjoja (loput kirjat ovat olohuoneessa joka on asuntoni pakollinen 'toinen'). Kirjahyllyn päällä, kirjahylly ulottuu täysikasvuista lantioon, on DVD-soitin, jonka päällä lojuu jokin kirjastosta lainattu klassisen musiikin johdantokurssi, Jaettu maa -DVD (osa 2, lainassa Aarre Lehdolta, pitäisi palauttaa pikimmiten), Bruce Springsteenin VH1 Storytellers -DVD, kirjastosta lainattu Akira Kurosawan Seitsemän samuraita -DVD. DVD-soittimesta oikealla, edelleen kirjahyllyn päällä on Sony Walkman-CD-soitin, jolla on kuunneltu viimeksi Bathoryn Hammerheart-klassikkoa. CD-soittimen alapuolella jokin kirje, H&M-kuvasto parin vuoden takaa sekä Trendi-lehti, kahden jälkimmäisen eksistenssin syytä en osaa sanoa, mutta mitä sen on väliä - enkä muuten osaa sanoa edes, missä juuri nyt on "matka-Terrorizer". Se on minulla, jossain, jos joku kaipailee.

Edelleen vasemmalla on pari villakoiraa, jatkojohto ja pian myös entinen olohuoneen pöytä, jonka päällä vinottain melko suurikokoinen televisio. Television edessä, kolmion muotoisella pöydänkaistaleella on DVD-soittimen kaukosäädin, kirjastosta lainattu Teuvo Tulion Sellaisena kuin sinä minut halusit -DVD, poltetun Fenneszin Endless Summer -levyn kannet, kirje lukioaikaiselta ystävältä Kyproksen luostareista, rei'ittäjä sekä Sinikka Tarvaisen Voodoo - Afrikkalainen menestystarina, jota olen lueskellut erinäisissä ruokaloissa erinäisillä ruokatunneilla. Televisiöpöydän alle on sullottu entinen TV-taso, johon on puolestaan sullottu DVD-levyjä (oikealla Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia, vasemmalla Werner Herzog & Klaus Kinski -DVD-paketti ja siinä välissä kaikkea, maittain & mauttain järjestettynä). DVD-levyt jäävät osin vihreän pöytäliinan taa. Jos osaa katsoa, näkee DVD-levyjen takaa, niinikään vihreän pöytäliinan alta Andrei Tarkovskin Peilin legendaarisen VHS-suomi-julkaisun legendaarisen takakannen.

Television juuressa, edelleen vasemmalla on kaksi CD-tornia täynnä heviä, joskin sitä ennen pöydän ja tornien välissä pystyssä on pari kirjaa, spontaanisti lainaamiani heprean oppikirjoja sekä yksi italian kielioppikirja. Mutta palataan CD-torneihin, hevilevyihin, sinne ne jäävät, oven taa, jota pidän enimmäkseen auki. Ovi viettää keittiöön. Oven päällä on tämänpäiväisiä vaatteita, oven kahvassa K-marketin muovipussi jossa kohta kolme kuukautta sitten leikatut rastat. Oven jälkeen alkaa oikeanpuoleinen, ikkunanpuoleinen seinä. Aivan nurkkaan, oven viereen katoavat toiset kaksi CD-tornia, johon muut levyt on säilötty.

Nyt, oikealla seinustalla alkaa ikkuna, jonka raoista vetää hiukan. Ikkunaa reunustavat mustat, hiukan valoa läpäisevät verhot (joista luopuisin jo mielelläni). Mutta palataan vielä ikkunan edustaan: ikkunan edustalla on jakkara, jolla roikkuu kaksi sukkaa - itse jakkaralla on puolestaan kaksi kirjaa: Detecting Texts-tekstikokoelma sekä Umberto Econ The Role of the Reader. Jakkaran edessä, edelleen myös ikkunan edessä on yöpöytä, johon pinottu neljään pinoon kirjoja. Takavasemmanpuoleisen pinon päällimmäisenä on vahakantinen päiväkirjavihkoni. Kirjapinojen väliin jää tietokoneen raksuttava verkkokytkin (oikosulku: mikä sen helvetinrakkineen nimi on?). Yöpöydän edessä lattialla noin neliön alueella kirjoja läjässä, pari Niin&Näin-lehteä, uusi Nuori Voima, nalle (nimeltään Nalle) jonka jalka on hiukan revennyt, sängyn alla käsipainot. Kivisen ikkunalaudan aloittavat kolme kukkaa: kuollut orkidea, elävä kultaköynnös ja elävä kukka X. Seuraavana vasemmalla Nivean kosteusvoide-pullo (pölyä keräämässä?), valokuva kehyksessä, pari kynttilää, vihreä ja sininen pullo, kynttilä, lasipurkki jossa pikkurahaa, yölamppu, ja lampun ja seinän välissä rivi kirjoja, C. G. Jungin Collected Works 14: sta Gershom Scholemin On the Mystical Shape of the Godheadiin.

Sänky, joka on siis itsestäni katsoen nyt oikealla, ei oikeastaan ole kahdennukuttava, mutta ajaa mielestäni melko hyvin asiansa - itse nukun melko rauhallisesti, en heilu, sesto, rymistely, tipahtele sängystä. Sängyllä on mustaa ja oranssia yhdistelevä päiväpeitto (jolla lepäillessä tulee lähinnä mieleen The Running Manin puujalkavitsit). Peiton päällä on kolme erilaista, eriväristä ja erikokoista tyynyä, kaikki eri pirteistä, kaikki eri aikakausilta mutta samaa juurta pitkin (josta muistin, että pitäisin mielelläni ryijyjä seinillä, ne palvelevat juuria paremmin kuin teinivuosien holtittomat julisteet).

Sänky päättyy työpöytääni, joka on iso rotjake, mutta silti täynnä tavaraa. Tietokoneeni on jotakuinkin keskellä pöytää, joten kuvailematta on enää pöydän oikea puoli. Pöydän oikean puolen täyttävät takaoikealta lähtien stereoiden oikea kaiutin, levypino, stereot (joiden päällä '"lainassa" oleva CD-soitin koska stereoiden CD-kelkka on mennyt jumiin), Valentine Cunninghamin In the Reading Gaol, Bruce Springsteenin Tracks-paketti, Econ (ei kai taas?) A Theory of Semiotics sekä Econ ja tietokoneen väliin sullotut A4-liuskat. Stereoiden eteen ja päälle on ladottu levyjä: niistä päällimmäisinä mainittakoon Crimson Midwinterin Random Chaos, Forlornin Crystal Palace, Zoviet Francen Collusion, Tibetan Buddhist Rites from the monasteries of Bhutan vol. 1, Coilin The Ape of Naples, Halo Manashin Par-Antra I: Vir, Coilin ANS, Pauliina Syrjälän Monet Nävöt, David Shean Prisoner sekä tällä hetkellä kuulokkeista rymyävä Lord Belialin Unholy Crusade. Lukija päätelkööt itse, mitä millä mielin, miten. Jotain muutakin pöydän oikeallle puolelle vielä jää: pieni lasinen kulho jossa jokunen maapähkinä, avainnippu, sakset, kirja kasvisravinnosta, Julia Cameronin Kultasuoni, menovihko, italian sanakirja, tussi, vanha lehtiö, johon kirjoitettu mustalla tussilla tehtäviä.

Keskelle huonetta on kaksi sinipunavalkoista räsymattoa, lisää kirjoja, viikattu paita ja viikattu t-paita, ranskan kirja, ranskan sanakirja, A4-liuskoja, musta olkalaukku. Kattoon jää rikkunut, puusta tehty lampunvarjostin, josta syksytalvella 2002 tulin humalaan ja sanoin: "hämähäkit syövät auringon".

Hermeettisestä luennasta

Let me try now to suggest in which sense the results of our trip toward the roots of the Hermetic legacy can be of some interest for understanding some of the contemporary theory of textual interpretation. Certainly, a common materialistic point of view is not sufficient to draw any connection between Epicurus and Stalin. In the same vein, I doubt that it would be possible to isolate common features between Nietzsche and Chomsky, in spite of Gilbert Durand's celebration of the new Hermetic atmosphere. Still it can be interesting for the purpose of my lectures to list the main features of what I would like to call a Hermetic approach to texts. We find in ancient Hermetism and in many contemporary approaches some disquietingly similar ideas: namely that
A text is an open-ended universe where the interpreter can discover infinite interconnections.
Language is unable to grasp a unique and pre-existing meaning: on the contrary, language's duty is to show that what we can speak of is only the coincidence of the opposites.
Language mirrors the inadequancy of thought: our being-in-the-world is nothing else than being incapable of finding any transcendental meaning.
Any text, pretending to assert something univocal, is a miscarried universe, that is, the work of a muddle-headed Demiurge (who tried to say that 'that's that' and on the contrary elicited an uninterrupted chain of infinite deferrals where 'that' is not 'that').
Contemporary textual Gnosticism is very generous, howerer: everybody, provided one is eager to impose the intention of the reader upon the unattainable intention of author, can become the Übermensch who really realizes the truth, namely, that the author did not know what he or she was really saying, because language spoke in his of her place.
To salvage the text - that is, to transform it from an illusion of meaning to the awareness that meaning is infinite - the reader must suspect that every line of it conceals another secret meaning; words, instead of saying, hide the untold; the glory of the reader is to discover that texts can say everything, except what their author wanted them to mean; as soon as a pretended meaning is allegedly discovered, we are that it is not the real one; the real one is the further one and so on and so forth; the hylics - the losers - are those who end the process by saying 'I understood'.
The Real Reader is the one who understands that the secret of a text is its emptiness. (Umberto Eco et al: Interpretation and Overinterpretation. 1992/2004. Cambridge: Cambridge University Press. s. 38-40)

Valon jälki

Minulla ei ole vahvoja muistikuvia viiden vuoden takaa, vain hataria, syntymää enteileviä kuvajaisia, enteitä, näkyjä, rakeisia häilähdyksiä jotka kerrostuvat viisivuotisen elämäni ympärille, päälle, saostuvat, sekoittuvat. Kaikki mitä olen värikarttojeni ja maailmankarttojeni puolesta, on muotoutunut viimeisen viiden vuoden aikana.

Tätä olen pitänyt pitkään sisälläni, en ole puhunut siitä kovinkaan monelle, koska en sitä tyhjentävästi ole osannut kuvailla – enkä pystykään. Ihmisen elämässä on hetkiä, joista muotoutuvat kokemukset eivät kertakaikkiaan ole kuvailtavissa, korkeintaan runous voi viitoittaa tietä sinne, pimeään. Sillä pimeää se on, etäistä jylyä toisesta maailmasta. Toistuvia, eri tavalla järjestäytyviä samoja unia on, ne korkeintaan kantautuvat tälle puolen, mutta lapsuuteen liittyviä holistisia ja maagisia kokemuksia en taida muistaa. Toki muistan mandariininhajun, muistan poikakerhon ensimmäisen leirin, muistan yön maakuopassa, mummolan joka jo silloin oli autiotalo, mutta pitkää, kestävää huumaannuttavaa kokemusta minulla ei niistä ole. Sen sijaan, kun tietoinen elämäni alkoi viitisen vuotta sitten väliviikolla (niille main olen sen kartoittanut), elin lumen ja pakkasen keskellä kokonaisen talven, omassa henkilökohtaisessa eetterissäni (Yesod), hourailin ja hamusin, ja kaikki se, siellä koettu oli perusta tälle elämälle.

Kun sittemmin palasin arkiseen, reaaliseen maailmaan, varisin unista ja lumen luonteesta, työstin vuosia – ja työstän edelleen – itselleni pesää, kieppiä, valtaistuinta ja lähdettä, jotain sykkivää aukkoa, tilaa johon minulla aina olisi pääsy, joka olisi yöni ja risteysteni siunatuin mutka. Niin elin muualla, mutta kun palasin, kuljin niitä teitä taasen, joka kerta ymmärsin etten vain ylittänyt katua, vaan astuin kuolleiden yli ja jotain lähti mukaan, kengänpohjissa, hartioilla. Olen lieassa, ketjun seuraava lenkki, taivaan ja maan kiitos että olen.

Ehkä juuri siksi ainoa mielekäs mitta omalle toiminnalleni nousee suhteesta tuohon lähteeseen, yölliseen tilaan ja tiettömään taipaleeseen, erämaahan, lumen ja pakkasen keskeen. Vuosi 4, tai 2006 oli siten omanlaisensa käyskentely aukon ympärillä ja ehkäpä juuri suhteessa aukkoon erityisen merkityksellinen – ennen kaikkea jatkoin siitä, mistä 2005 aloin, kehollisuuden hienovaraista työstämistä, arkisen kartoittamista, käsillä tekemistä. Minä laajenen pyhästä, olen laajentunut viimeiset viisi vuotta, minä laajenen, minä sykin.

Umpimielinen tai en, yritän edelleen muovata itsestäni sosiaalisempaa, ystävällisempää ja avoimempaa ihmistä. ”Paha” jota joka ikinen päivä sanomalehdistä ja ympäristöstäni tapaan ei saa olla este ystävällisyydelle, kommunikaatiolle ja rakkaudelle. Minun on ymmärrettävä asiain monilakisuus ja niiden luonne kohdattaessa, minun on pyrittävä kohtaamaan kaikki aina uutena, ilman niistä minulle ennen muodostunutta (alku)kuvaa, ilman mahdollista seurausta – mitä ihminen tekee ja mitä siitä seuraa ovat asioita, jotka on tiedostettava, mutta niillä ei tule myrkyttää omaa mieltään. Käännän toisen posken, ei se ole minulta pois – ominaisuuksieni summa minä en ole, katson, ihastelen. Ominaisuuksineni minä muodostan vain turvallisuushakuisen pienen universumini, joka torjuu muiden olemassaolon mielekkyyden, asettuu muiden ja itseni väliin. Minä en voi ymmärtää ketään, enkä mitään, ellen minä osaa katsoa muita sellaisena kuin ne ovat ja minuuttani sellaisena kuin se on. Millaisen kuvan ihmisestä muodostan ei tarkoita samaa kuin tuo ihminen kaikkinensa. Jos myrkytän kohtaamisen kategorisoinnilla tai sillä, että ”tuo poika kerran potkaisi minua”, en ymmärrä kohtaamastani lopulta paljoakaan.

Odotin joulua koko syksyn, joulu tuli, meni, väliviikko alkoi, meni virraten ohi, uusivuosi tuli, meni, jätti apean, alakuloisen mielen. Kaikesta huolimatta ja kaiken takia, juuri siksi. Astuminen ajattomuudesta takaisin aikaan, arkeen, erossaoloon. Enimmäkseen luin, kävin kävelylle, tapasin muutamia ihmisiä, erosin heistä ja hetken olo oli kuin vuosia sitten, yhtä hymyilevä, yhtä kirkas. Ajattelin äitiä, pakkanen rohtui ja vaihtui sulaksi, loska lähti ja tilalle jäi kylmä maa joka odottaa taas talveaan.

Mitä muistan vuodesta 2006? En paljoakaan. Kuoleman Euroopassa, sapatit, uuden alkaneen elämän uudessa kaupungissa, vanhan jatkuvan elämän vanhassa kaupungissa, pimeässä otetut askeleet. Sapatteina minua kaihersi sama vanha kylmäsilmäisyys, suru menetetystä kaudesta ja ilo alkavasta, niine hetkineni olin lähempänä itseni kosmista napaa, railo avautui ja sulkeutui, haava urkeni ja umpeutui. En silti voi sanoa ymmärtäneeni kaikesta näkemästäni paljoakaan, ainakaan sellaista mistä voisin mitään sanoa. Elämäni pyörii, vaappuu, olen taas toiveikas sen suhteen.