Suuri häränpyllytys, tapaus Borgen

Varsin otollinen konventio tv-draamalle on yhdistellä vallan pelejä ja perhesuhteita. Ja silti näiden vaakaan saaminen on selvästikin taitolaji, sillä mikä tahansa ei käy. Liiallinen poliittinen sisältö yksiulotteistaa kentän toimijoita, mutta myös politiikan taustoittaminen henkilökohtaisilla motiiveilla ja perhesuhteilla on, vaikkakin luonnollista myös tavan takaa heppoinen, geneerinen ratkaisu. Tällöin annetaan näet ymmärtää, että se mitä tapahtuu kulissien takana selittäisi outoja, koviakin ratkaisuja työpaikalla. Ehkä selittääkin, toisinaan – mutta kuvatunlainen ”humanisointi” myös kytkee erityisen suorasti poliittista päätöksentekoa perhepelien jatkeeksi, enkä ole varma, onko tämä ensinkään hedelmällistä. Hahmot toki inhimillistyvät, mutta näin esitettynä julkisen tilan ihmiset ovat ensin perheenjäseniä ja vasta sitten työntekijöitä. Eikö esimerkiksi puoluepoliittisessa päätöksenteossa pitäisi ensisijaisesti ajatella, että politikointi on kaikkea muuta kuin henkilökohtaisten motiivien ajamana toimimista – että poliittiset intressit kytkeytyisivät yhtäältä empiriaan ja toisaalta ideologiaan laajasti ymmärrettynä, eivätkä esimerkiksi kodinpiirin kokemuksiin? Että julkiseen tilaan astuessaan ihminen potentiaalisesti astuisi perheen voimakentältä politiikan voimakentälle ja siten magnetisoituisi, varautuisi, jännittyisi eri tavoin? Että hän ei edustaisi enää itseään tai sukuaan, vaan jotakin yhteistä? Kyllä, tietenkin olemme kaikki olleet ensin lapsia, sitten miehiä ja naisia, mutta julkista tilaa määrittävät lait, jotka eivät suoranaisesti ammenna niinkään elämänkokemuksista kuin hierarkioista, pääomasta, toimivuudesta, sekä kulttuurien ja luontojen, yhteisen hyvän, solidaarisuuden ja eturyhmän edun välisistä voimasuhteista – asioista, jotka teoriassa olivat jo ennen kuin oli lapsia, miehiä tai naisia, jotka astuisivat julkiseen tilaan.

Liian usein katsoja saakin seurata, kuinka urantekijä päätyy avioeroon, harrastaa irtosuhteita, katsoo sivusta lastensa kasvavan – mutta pärjää sentään työssään. Avioeroperheiden lapsilla puhkeaa ongelmia. Samaan aikaan välit ja suhteet työpaikalla hakeutuvat alati uusiin asemiin, jokaisesta toimijasta kuoriutuu ennen pitkää opportunisti – tai jos kauniisti sama sanotaan, jokainen yksinkertaisesti ottaa haasteita vastaan sellaisia kohdatessaan. Ennen pitkää työtoveria ei enää epäröidä puukottaa selkään. Tässä mielessä on huomattavaa, miten myöhäismodernin kuvan myös aiemmille vuosikymmenille sijoittuvat tv-sarjat oikeastaan antavat työelämästä. Uusi, prekaari ja postfordistinen työ tekee niissä voimakkaasti tuloaan. Sellaista työporukkaa yhdysvaltalaisessa leipomossa, jota kuvaillaan Richard Sennettin The Corrosion of Characterissa (1998, suom. Työn uusi järjestys, 2002), ei enää ole – eikä näissä sarjoissa kai koskaan ollutkaan. Parempaa draamaa syntyy hatarista työsuhteista, vastakkainasetteluista, väliaikaisuudesta, lojaliteetin puutteesta. Taustalla vaikuttaa vanha, klassisen moderni perhe- ja valtapelien, yksityisen ja julkisen monimutkainen verkottuminen, joka alkaa siitä, että nuoret astuvat työelämään ja siinä sivussa muodostavat perheitä ja uusperheitä, mutta kun työelämään kerran on astuttu, on aika lailla se ja sama, mitä kulisseissa tapahtuu. Vaikka ensin oli perhe, sitten on työ ja kun on työ, (uus)perhe on enimmäkseen vain työssä toimimisen kaikua ja kumua. Sellainen tietysti manaa katsojan eteen hyvän ja tärkeän pohtimisen aiheen: miksi tehdä työtä? Onko työ tekijälleen esimerkiksi perhettä tärkeämpää? Onko kerran julkiseen astunut koskaan kotonaan?

Matthew Weinerin HBO:lle luoman Mad Menin (2007–) – sarjan, jota edellä etupäässä ajattelin – eurooppalainen vastine voisi olla Adam Pricen Borgen (2010–), jota on tehty kaikkiaan kolmen tuotantokauden verran (Suomessa sarjaa näytetään paraikaa nimellä Vallan linnake). Borgenin antama kuva tanskalaisesta puoluepoliitikasta ja sen liepeillä toimivasta uutistoimituksesta on kihelmöivän ajankohtainen, näyttämö kiintoisa mutta draamallisesti se kohtaa samoja ongelmanasetteluja kuin Mad Menkin.

Mad Men sijoittui alunperin 1960-luvun mainosmaailmaan. Vaikka uraa sarjassa korostettiin ensimmäisestä jaksosta lähtien yli perhearvojen, jälkimmäisen maailma tunkeutui silti alati Don Draperin (Jon Hamm) sekä hänen alaistensa ja työtovereidensa uusintamiin julkisiin tiloihin. ”I need a drink” – kohtaus jossa punottunut Don Draper siemailee pakonomaisesti viskiä – toistuu tuotantokausien aikana ja tiivistää monilta osin juuri maailmojen limittymistä: jokainen työ- tai perhetilanne, jossa tie näyttää nousevan pystyyn, on Draperille otollinen sauma drinkille. Hän vaihtaa tilasta toiseen, tulee työpaikalle, saapuu töiden jälkeen kotiin, ongelmat kärjistyvät, mutta viski sentään helpottaa. Vaihtoehtoisesti Draper katoaa kännissä päiväkausiksi omille teilleen johonkin. Ryyppy tässä tilanteessa on tasapainon hakemista, tasaamista, ja vaikka harva katsoja täysin sydämin samastuukaan Draperin elämään tai tämän monimutkaiseen menneisyyteen, ymmärrämme ja tunnemme alkoholin turruttavan ja jännitystä helpottavan luonteen. Joskus ryypyn todella tarvitsee. Ryyppy merkitsee rentoutumista, se raukaisee, turruttaa ja eristää niiltä todellisuuksilta, jotka paineineen ja hierarkioineen ovat särmikkään teräviä.

Weinerin sarjaa räikeämmin Borgen on ennen kaikkea poliittista ongelmanratkaisua. Sen keskushenkilö, pääministeri Birgitte Nyborg (Sidse Babett Knudsen) on kyllä Draperin kaltainen menestyjä, mutta ei tarvitse samoissa määrin viskihuikkia – vaikka nauttii hänkin vielä ensimmäisellä kaudella silloin tällöin viiniä miehensä seurassa, pääministerikauden alkaessa ja parisuhdeongelmien ollessa enintään etiäisiä. Vastaavaa ikonista liminaalikuvaa Borgenista ei kuitenkaan nouse, vaan loppuviimein sarjan pääpaino on turvallisesti julkisessa, puoluepoliittisessa työssä. Perhe on vain välttämätön tausta. Ja silti nimenomaan perheen saralla ilmenevät sarjassa ne tulkinnallisista umpikujista, jotka tekevät Borgenin muodosta niin kiinnostavan. Makuasia toki on, ovatko nämä umpikujat sitten tahallisia vai tahattomia – ja makuasia sekin, onko ylipäätään edes paikallaan verrata näin erilaisia, jopa eritasoisia sarjoja keskenään: sanottavahan näet on, ettei Borgen liiemmin keskity rakentamaan laajoja juonikaavoja, vaan toimii ennemmin samalla tavalla kuin skandinaaviset rikoselokuvasarjat: on ongelma, joka ratkaistaan. Ongelman ohessa voi muhia satunnaisia, useamman jakson kestäviä kehityskulkuja, mutta mitään systemaattista kokonaisuutta niistä ei työstetä. Borgenista saakin vaikutelman, että sitä on tehty ennemminkin jakso kerrallaan, siinä missä Mad Meniä kirjoitettaessa on luultavasti lähdetty tuotantokauden kokoisista yksiköistä, joiden sumaan on kirjoitetttu kohtauksia ja improvisoitu.

Mutta tulkinnalliset umpikujat tai harhapolut – niissä on ajankohtaisten aiheiden ohella Borgenin mieli. Nyborg esimerkiksi eroaa ensimmäisen kauden lopussa miehestään Phillipistä (Mikael Birkkjær) ja katsojalle annetaan konventionaalisesti ymmärtää, että eron jälkeen vanha suola saattaa vielä haamujanottaa, jopa niinkin, että takaisinkytkeytyminen, yhteen palaaminen voisi tulla kysymykseen. Toisen kauden viimeisessä jaksossa tätä konventiota jopa alleviivataan, sillä nyt aiemmin, tai käytännössä koko toisen tuotantokauden enemmän tai vähemmän koleasti Nyborgiin suhtautunut Phillip liikuttuukin silminnähden ex-vaimostaan. Kohtaus päättyy ystävällisiin, ihaileviin, haikaileviin katseisiin. Silti jo viimeisen kauden ensimmäisessä jaksossa esitellään Nyborgin uusi poikaystävä ja Phillipin asema vakiintuu näin ex-vaimoaan kunnioittavaksi entiseksi aviomieheksi, jolla ei ole romanttisia aikeita, vain tahto tulla toimeen lastensa äidin kanssa. Vastaavanlaista käy sarjan toisten päähenkilöiden, toimittaja Katrine Fønsmarkin (Birgitte Hjort Sørensen) ja Nyborgin avustajan Kasper Juulin (Pilou Asbæk) kohdalla. Hienosti jälkimmäinen myös häivytetään sarjan kolmannella tuotantokaudella taustalle.

Aina onkin kiehtovaa, jos sarjassa maltetaan pitää taustalla myös lukuisia sivuhenkilöitä, jotka ehkä vain käväisevät tapahtumien sivustoilla aika ajoin, mutteivät poistu äkkiarvaamatta ja kokonaan. Tämä Borgenissa on hoidettu kunnialla. Työväenpuolue on sarjan ensimmäisessä jaksossa eduskuntavaalien häviäjiä, mutta puoluejohtaja Michael Laugesenin (Peter Mygind) annetaan ymmärtää jatkavan toimiaan politiikassa. Toisin käy: Laugesen siirtyy Ekspres-sanomalehden päätoimittajaksi, ilmaantuen enää muutaman kerran tuotantokaudessa mollaamaan entistä arkkivihollistaan Nyborgia. Lopulta hahmo vähä vähältä häipyy sarjasta, ehtien kuitenkin osoittaa vielä ennen katoamistaan aivan toisenlaisia piirteitä kuin arkkikonnalta on tähän saakka odotettu. Näinhän todellisuus yleisestikin pelautuu: koskaan ei tiedä, milloin tapaa toisen viimeisen kerran, koskahan kuulee toisesta seuraavan kerran. Todellisuudessa on vähemmän draamaa kuin toivoisi; enimmän osan aikaa eläminen on vain ajopuun aikaa, satunnaista haikailua ja pelkoja tulevasta.

Laugesenin tai Juulin vähittäisissä katoamisissa ei sellaisenaan toki ole vielä mitään maata mullistavaa, mutta laajemmalti, perhesuhteiden ja henkilökohtaisten motiivien kohdalla joutuu jatkuvasti sarjaa katsoessaan ymmälleen: mitä oikeastaan tapahtuu? Miksi tämä kerrotaan? Miksi katsojan konventiontajua tämän tästä ja tällä tavoin horjutetaan? Samaan aikaan tuntuu nimenomaan oikealta, että luottamus petetään – että se, minkä oletti ihastumisen eleeksi osoittautuukin hyväksymiseksi. Johdannaisena tähän tohtisikin kenties esittää, että syy, miksi tulkinnalliset umpikujat ilmenevät juuri perhesuhteissa, on poliittisten prosessien heijastumaa. Niissäkin osa poliittisista puheenaiheista häipyy näkyvistä, pulpahtaen esiin toisessa yhteydessä tai kadoten kokonaan. Medialla on tässä näkyvä rooli. Poliittisissa prosesseissakin seinä nousee tämän tästä eteen, niissäkin asioita luetaan tämän tästä väärin ja ohitse. Toisin sanoen Borgen tekee sitä mihin Mad Men ei näytä kykenevän: se laittaa itsensä katsojuuden jäljittelemään poliittista päätöksentekoa. Ensimmäinen oletus Mad Menin todellisuudestahan oli alunperin kuva hierarkkisesta miesmenestyjien jengistä, joka elostelee työpaikalla ja kaitsii kotiäitipuolisojaan – eikä oletus sanottavasti mennyt pieleen. Mutta työuralla menestyminen ei sarjallisuuden tasolla laittanut katsojaa ajattelemaan kokonaisuutta samalla tavalla, katsojasta Mad Men ei onnistunut tekemään Don Draperia edes hetkeksi. Borgen sen sijaan kutsuu katsojansa mukaan politiikkaan, ajattelemaan elämää kaikkinensa kuin se olisi puolueiden välisten intressiristiriitojen vyöryttämää.

Kuitenkin varsinainen kysymys, jonka voisi Borgenin kohdalla aiheesta myös esittää, koskee sitä, mitä käyttöä tällä valta- ja perhepelien limittymisellä oikeasti on. Miksi se on konventio? Tekeekö perhe taustana varsinaisesta aiheesta, politiikasta jotenkin lähestyttävämmän? Vai pidetäänkö katsojaa niin vähässä arvossa, että hänelle täytyykin tämän tästä syöttää perhetaloudellista pajunköyttä, jotta tämä käsittäisi poliitikkojenkin olevan ihmisiä? Vaikka sarjan muodon kannalta kiinnostavimmat ja puhuttelevimmat tulkinnan ha'at ovatkin nimenomaan perhesuhteellisia, poliittinen ongelmanratkaisu on sarjan merkitsijöistä se, joka ainakin itselleni tuntuu kuitenkin keskeisimmältä. Perhehuolia ei oikeastaan edes tarvittaisi. Tanskalainen politiikka näet kohtaa sarjassa täsmälleen samoja dilemmoja kuin suomalainenkin: on sikakohua, prostituutiokysymystä, maahanmuuton tiukentamista, vihreämmän politiikan tekemisen mahdollisuutta, hyvinvointivaltion murenemisen torjumista, idealismin ja reaalipolitiikan käsikähmää... ainoastaan toiselle tuotantokaudelle sijoittuva kahden jakson mittainen rauhanneuvottelu kuvitteellisen Afrikan maan, Kharunin osapuolten välissä on liian pompöösi, mutta muuten Borgen pidättäytyy hyvin uskollisesti eurooppalaisten liberaalien yhteiskuntien poliittisissa ongelmanasetteluissa. Myös lehdistön rooli ja esimerkiksi äärioikeistolaiseksi mielletyn Vapauspuolueen johtajana esiintyvä Svend Åge Saltumin (Ole Thestrup) äänenpainot ovat suomalaiselle katsojalle kovin tuttuja. Samastumispintaa olisi pohjoismaalaisella katsojalla siis ilman perhettäkin riittävästi, ja ilman oleminen saattaisi tehdä sarjasta jopa piirun verran osuvamman (asiaa suhteellistaakseni: kuinka paljon vaikkapa Susan Ruususen kohukirja tai Vanhasen lautakasajupakka oikeastaan merkitsee Vanhasen hallitusten toimia – tai pääministerin sanomisia toisissa asiayhteyksissä?). Selittäjiä ja taustaa katsoja toki toisinaan tarvitsee, mutta Borgenin kohdalla on yhtä lailla epäselvää, mitä perhesuhteet sitten oikeastaan selittävät: julkisen tilan toimintaa, toimijoiden luonnetta, sarjan konventionaalista muotoa vai kukaties katsojuutta sinänsä?

De Moderate, jota Nyborg kahden tuotantokauden ajan luotsaa, on Borgenin kuvitteellisessa puoluejärjestelmässä jossain päin keskustaa. Suomalaisittain nähtynä se voisi tulla lähemmäksi SDP:tä kuin Keskustaa, sen luonteisia äänenpainoja sosiaalisesta huolehtimisesta ja ympäristöstä Nyborg puoluejohtajana näet peräänkuuluttaa. Yksin Tanskan omassa puoluejärjestelmässä tällaiset arvuuttelut heittänevät kuitenkin enemmän tai vähemmän häränpyllyä, joten myös vertailu suomalaisen puoluepoliitikan raameja vasten vaikuttaa puoluetasolla tarpeettomalta ja kaukaa haetulta. Esimerkiksi Laugesenin olemus ja Ekspres-lehden linja viestivät voimakkaasti maltillis-oikeistolaista opportunismista ja viihdetuotannosta paljastusjournalismeineen eikä suinkaan työväenluokkaisesta taustasta tai sellaisista kansansivistyksellisistä intentioista, joita Suomessa maltillinen vasemmisto vielä tänäänkin saattaa toisinaan peräänkuuluttaa. Merkitsevää ovat aiheet ja niihin liittyvät kannat. Hämmentävin – ja parlamentarismille uskollisin – taikatemppu, jonka Borgen onnistuu häränpyllytyksineen katsojalleen tekemään, koskeekin juuri De Moderate -puolueen houkuttelevuutta. Alkupuolella sarjaa sen on annettu ymmärtää olevan yksi suurimmista puolueista – sellainen oikeuttaa kunnialla myös Nyborgin pääministerinpestin – mutta viimeistään kolmannella kaudella De Moderate, romahdettuaan, paljastuu korkeintaan keskisuureksi, mutta vähintään pieneksi puolueeksi, suurin piirtein edustajamäärältään kymmenen kertaa pienemmäksi kuin suurimmat puolueet. Tästä huolimatta puolue näyttää kuitenkin jatkuvasti nauttivan suhteellisen korkeaa suosiota, eikä edes katsoja, joka tavallisesti tuskin suuna päänä liittäisi itseään keskustapuolueisiin, varsinaisesti käy hylkimään puolueen ulosantia. De Moderate on mukiinmenevän maltillinen ja hillitty. Ilkeästi sen voisi sanoa olevan jopa liian maltillinen ja liian hillitty, ja siten edustavan nimenomaan laajinta mahdollista yhteistä nimittäjää, halua olla ottamatta selvää kantaa mihinkään, intomielisyyttä kosiskella ketä vain, mutta hyvinvointivaltion ja mukavasti vihertävän liberaalin elämän nimissä. Ja toki De Moderate on puolueista juuri se, joka selvimmin onnistuu mahdottomassa, kapitalistisia yhteiskuntia puhuttelevassa kohtalonkysymyksessä, nimittäin talouskasvun ja vihreän talouden yhdistämisessä. Se jos mikä on liberaalien yhteiskuntien kollektiivisesti hellimä haave ja toivekuva, johon myös suurin osa niiden asukkaista ainakin ajatuksen tasolla haluaisi yhtyä.

Joko puolueen houkuttelevuus todistaa sen puolesta, että parlamentaarisessa järjestelmässä on tänään kysymys ennen muuta imagoista, brändeistä ja vahvoista johtajista, siitä kuinka houkuttelevalta yksi puolue saa saman asian näyttämään, tai sitten turvallisuudestaan huolimatta De Moderate ilmentää jotain sellaista poliittista perusvirettä, joka harvemmin esimerkiksi Suomessa saa yhtä näkyviä muotoja. Vaikka sarjassa tämän tästä korostetaankin aivan oikein, että puoluepoliitikassa ratkaisevaa on suostuminen kompromisseihin, katsoja kohtaa nimenomaan De Moderaten tapauksessa myös päinvastaista: päättäväisyyttä, omapäisyyttä, (ainakin retorisen tason) idealismia, joka palauttaa uskoa puoluepolitiikan mielekkyyteen. Tätäkin tärkeämpää on silti Borgenin yleiskuva: antaa lähestyttävässä muodossa poliittista tukiopetusta ihmisille, jotka kokevat vieraantuneensa puoluekentästä, olkootkin että rivipoliitikkojen sijaan sarjassa korostuvatkin vain vahvat johtajat ja näiden avustajat. Ehkä – latteaksi lopuksi – se selittää vastavuoroisesti myös perhesuhteita: jos perhesuhteet tekevät sarjan aihepiiriä lähestyttävämmäksi, on niillä eittämättä paikkansa, sillä Borgenin kaltaisia sarjoja myös kansansivistykselliset kerrostumat meissä ja yhteiskunnissamme mieluusti katselisivat enemmänkin. Kukaties Borgenissa perhe- ja ihmissuhteiden esittämisen onkin juuri määrä heijastaa ja taittaen tulkita niitä uusia poliittisia perhekuntia, jotka katsojuuden myötä ovat vasta tekemässä tuloaan.