Esimiesten kesken

Otso Kantokorpi ilmoitti muutama päivä sitten katkaisseensa avustajasopimukset päivälehtiin, joihin oli vuosikausia kirjoittanut kritiikkejä ja kolumneja. Syyksi hän ilmoitti kulttuurijournalismin moninaisuutta polkevan avustajasopimuksen ja lehtitalojen lisääntyneen yhteistyön, jonka tuloksena kriitikko kirjoittaa tänään samalla vanhalla mitättömällä palkalla mutta jatkuvasti suuremmalle yleisölle.

Tänään sitten Hesarikin hoksasi saumansa ja kävi käsiksi limppuun. Kulttuurisivujen ykkösartikkelina on kulttuuritoimituksen esimiehen Jaakko Lyytisen ”HS-analyysi” suurella otsikolla ”Kuka kaipaa kriitikkoa”. Tekstissään Lyytinen lainaa Niklas Herlinin ”kapitalistin näkökulmaa” (”Jos joku free kulttuurintoimittaja tekee sellaisia juttuja, että ihmiset ryntäävät sutena niitä lukemaan, niin palkkaakin tulee aika paljon enemmän kuin satanen per kritiikki. Monimutkaista?”), Suomen kulttuurirahaston yliasiamiestä Antti Arjavaa ja Matti Apusta. Nimet ovat merkitseviä, rajaavat tilaa. Muuten analyysi keskittyy erittelemään, millaisia ”uusia mahdollisuuksia” median murros sanomalehtikritiikille tarjoaa, ja siinä sivussa kehumaan Hesaria. Optimistista on. ”Aidosti avaudutaan” yleisön suuntaan”, jolloin ”ihmiset tulevatkin jo sutena niitä lukemaan”. Näkee, että Kantokorpea ei ole asiassa kuunneltu, valjastettu vain samaisen kapitalismin keppihevoseksi, jota hän nyt rohkeni kieltäytyä palvelemasta.

Aihe jatkuu seuraavalla sivulla. Käännän sen suurin odotuksin ja saan eteeni kahdeksan eri lehden vastaavan päätoimittajan tai esimiehen kommentit, joissa käydään läpi millä tavalla ”median murros vaikuttaa kulttuurikritiikkiin”. Kahdeksan. Päätoimittajan. Ja kuten Lyytisen tekstistä, myös kommenteista saa vaikutelman, että jokainen äänen saanut käyttää mahdollisuutensa – ja kehuu lehteään.

Vastaan siis kysymykseen Lyytisen puolesta: kukaan ei kaipaa kriitikkoa. Tai jos kaipaa, niin nimenomaan Hesari ja muut päivälehdet lukijoista kamppaillessaan. Mistä saisi mediahuoria halvalla? En tiedä, kuinka kujalla kulttuuritoimituksessa todellisuudessa ollaan, mutta väkisinkin tulee mieleen, onko koko Hesarin tuleminen mukaan keskusteluun todellakin näin suoranaista vittuilua yhdelle ammattiryhmälle (kriitikot ja toimittajat) ja luokalle (freelancerit)? Käykö se tosiaankin keskustelua kritiikistä keskenään antamatta yhdellekään asianomaiselle – siis kriitikolle – sanan sijaa tässä asiassa? Miten sillä on pokkaa?

Kuvaavaa on, että ainoa vieras ääni, joka mukaan päästetään, on toimittajan Elina Grundströmin Facebook-kommentti. Se tosin on pelkkä parahdus: tilanne on freekuille huono. Nämä ”nimekkäät freelancerit” vaikuttaisivat kuitenkin olevan juuri niitä, joilla Hesarikin mielisi ratsastaa. Auktoriteetin aseman pönkittäminen ”ammattilaisilla” ja ”nimekkyyksillä” on sen ainoa ase vapaan tai riippumattoman julkaisemisen versoja vastaan. Parilla sanankäänteellä Lyytinenkin onnistuu tekemään eron laadukkaan sanomalehtikritiikin ja harrastelijoiden puuhastelun välillä:

Verkkopalvelut, kuten musiikkimedia Nuorgam, ovat tuoneet perinteisten välineiden rinnalle valtavasti uutta tarjontaa ja kekseliäitä kerronnan keinoja.

Mihin sitten edes tarvitaan ammattilaisten kritiikkiä, jos vapaaehtoiset tekevät saman ilmaiseksi ja jopa paremmin?

Se onkin se kysymys. Sellaisessa tilanteessa ei vain auta, että kuvitellaan ”ammattilaiset”, asiantuntijat, nämä jotka vallan kahvassa tai lehtitalon ovissa kynsin hampain kiikkuvat, ja sitten nämä muut, vapaaehtoiset, karvalakkiosasto. Silloin ääni olisi annettava muillekin kuin esimiehille.

Vaikka on myös epäselvää, haluaako mikään sanomalehti lopultakaan keskustella kritiikistä tai sen sisällöistä. Lyytisen possekin mielisi ”ylläpitää moniäänisyyttä myös omien sivujemme sisällä”, mutta jos totta puhutaan, kulttuuritoimituksen kohdalla näyttää ikävä kyllä siltä, että eniten jaloissa ovat juuri nämä lehtitalojen omat, vakituiset toimittajat ja kriitikot. Kyllä, he ovat ”ammattilaisia” mutta pääosin kahdesta syystä: palkka juoksee ja kritiikin taso laskee suhteessa vakituisten työvuosien kasvuun. ”Moniäänisyys” on vain taikasana: vakituiset toimittajat seisovat sen tiellä. Silloin Lyytinen voi vain kaunistella ja sanoa:

Jos emme käsittele myös vähemmän kaupallista ja pienilevikkistä suomalaista kulttuuria ja sen tärkeitä teoksia, sitä ei välttämättä tee kukaan muukaan.Tästä maaperästä voivat nousta tulevaisuuden klassikot.

Klassikoita syntyy, jos Hesari antaa niiden syntyä, jos se vain pystyy säilyttämään asemansa. Muuten kukaan ei tiedä mitään ja vehmas menee kesannolle, kukaan ei huomaa. Sama pätee kritiikkikeskusteluunkin. Sellainen on alettu ja niin kauan kuin Hesari tuntee olevansa sen kärkikahinoissa sellaista käydään, ikään kuin ensimmäistä kertaa ihka oikeaa keskustelua, muuten se vaietaan, muuten sitä ei ole.

Huvittavinta tässäkin gatessa kai loppuviimein on, että se antaa kulttuuritoimituksen esimiehelle mahdollisuuden ivata kulttuuripiirejä ja paljastaa, kuinka paljon se pohjimmiltaan vihaa kulttuurin tekijöitä: 

En muista kuulleeni kenenkään kaipaavan 1980-luvun yya-Suomen liturgista poliitiikan journalismia, mutta kulttuuriväen keskuudessa vastaava ei ole tavatonta. Ennen kaikki oli parempaa. Kertovatko puheen luopumisen tuskasta? 1980-luvun mono-Suomessa kriitikon sana painoi enemmän kuin nyt.

Kyllä, luopumisen tuskastahan ne tietysti kertovat. Samoista syistähän Hesariakin sopii pilkata: se jos mikä elää menneessä ja kärvistelee, tappelee alituiseen selvitäkseen. Sanomalehtikritiikki ja sen alas ajaminen ovatkin perinteisille medioille uusi mahdollisuus yrittää osoittaa voimansa. Viimeinen erä.