Massapaot ja olemisen barbaarisuus

Alejandro Amenábarin elokuvaa Agoraa (2009) on tietääkseni syytetty katolisissa piireissä antikristilliseksi ja muissa piireissä historiaa vääristeleväksi. Mikä hyvänsä elokuvan historiallinen pohja on – tähän eivät omat tietoni riitä – on silmiinpistävää huomata, miten Amenábar rakentaa elokuvaansa jännitteen eri uskontojen välille. Juuri tuo jännite on muutoksia, levottomuuksia ja konflikteja lietsova tekijä.

Pääosassa on tietenkin kristinusko, jonka kehitys kulkee muukalaismaisesta ja nukkavierusta lahkolaisuudesta tyrannimaiseksi ja ilmeisen suvaitsemattomaksi valtionuskonnoksi. Jonkinlainen kulminaatiopiste elokuvassa nähdään, kun kristittyjen hurjistunut lauma ryntää Aleksandrian kirjastoon, hajottaa jumalpatsaat ja repii kirjakääröt. Mielikuva barbaareista ei voi olla välittymättä, niin paljon arvostamme länsimaista sivistystä, jota myös Aleksandrian kirjastossa vaalittiiin.

Sama tunne välittyy, kun elokuvan päähenkilöä Hypatiaa aletaan syyttää jumalattomuudesta ja noituudesta. Koko elokuvan ajan hän on tehnyt tieteen työtä, katsellut tähtiä ja miettinyt keinoja päästä ymmärrykseen maailmankaikkeudesta, maan paikasta kosmoksessa. Amenábar kuvaa jopa, että juuri Hypatia käsittää lopulta paitsi heliosentrisen maailmakaikkeuden myös elliptisen kiertoradan, josta juontuu vuosisatoja myöhemmin Keplerin ensimmäinen laki, siis että maapallon kiertorata auringon ympäri on ellipsi ja tuon ellipsin toinen polttopiste on aurinko. Meille, joille tällainen opetetaan jo ala-asteella, tämä tieto on arvokasta ja sen tuhoaminen barbaarista.

Vaikka haluaisikin toisin, katsoja ei voi olla vertaamatta Agoran kuvaamaa maailmaa nykyiseen maailmantilanteeseen, jossa uskonnolliset fundamentalistit kalistelevat sapeleitaan ja näyttää uhkaavan itsenäisen tieteen asemaa. Mutta jälleen: suurempi uhka tieteelle ei ole niinkään kiihkokristillisissä tai “ilmeisen keskiaikaisissa” muslimeissa, vaan myöhäiskapitalistisissa tuotantovoimissa. Tuskin on odotettavissa, että ihmisiä aletaan piakkoin pakkokastaa takaisin kirkkoon. Sen sijaan pakkokastaminen nykyiseen talousjärjestelmään on niin ehdoton, ettei Agorassa hoettu polvistuminen Raamatun edessä ja siten tunnustautuminen kristityksi ole siihen verrattuna kuin pientä parveilua. Mehän kumarramme kaikkivaltiasta taloutta lähes taukoamatta. Emmekä koe sitä edes erityisen vastenmielisenä.

Fundamentalistit ja evankelikaalisen kristinuskon kannattajat ovat toki käypä uhkakuva. Selvästikin ne näyttäytyvät ahdasmielisenä joukkona, joka ei hyväksy kaikkia vapauksia ja oikeuksia, joita suomalainenkin kernaasti itselleen suo. Viimeisimpänä tähän joukkoon on saatu myös evankelisluterilainen kirkko kokonaisuudessaan, kiitos paljon puhutun homo-illan. Se, että muihin eurooppalaisiin maihin nähden poikkeuksellisen suuren tapauskovaisen massan karkaaminen kirkosta vihdoin tapahtuu, ei taida kuitenkaan johtua enää pelkästään kirkon suhtautumisesta homoihin. Ehkä ihmiset ovat vihdoin ymmärtäneet, etteivät halua maksaa kirkollisveroa – ja kun kumartaa kirkolle, käytännössä pyllistää kaikkivaltiaalle taloudelle – koska kirkon sanoma muutenkin näyttää jo totaalisen vieraalta.

Valtaosalle suomalaisista kirkko merkitseekin lähinnä jouluperinteisiin liittyvää elementtiä. Muuten kirkossa ei käydä. Heille kysymys Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta ei ole millään tapaa edes mielekäs, koska heille synnillä uskonnollisessa mielessä ei ole merkitystä. He aivan hyvin tiedostavat lankeavansa ajoittain "pahaan", mutta tämä ei yhdisty enää velkaan, jota heidän uskovaisina tulisi kokea suhteessa Jumalaan. He eivät ole velkaa Jumalalle, ainoastaan toisilleen. Osalle heistä oikeudenmukaisuus, lähimmäisenrakkaus ja anteeksianto ovat kuitenkin edelleen tärkeitä ihanteita; kaikki ihanteita, jotka on liitetty aiemmin – ja liitetään kristittyjen joukossa edelleen – kristilliseen uskoon. Luonnollisestikaan omaneduntavoittelu, röyhkeys ja välinpitämättömyys ovat kaikkivaltiaan talouden opettamia taitoja, joita puheissa paheksutaan, mutta käytännössä toteutetaan. On huolehdittava omista asioista. Leipää ei jaeta, vaan se syödään itse.

Kun nyt massat eroavat kirkosta – ja vauhdilla! - ja lehdet pullistelevat vihaa lietsovia jaritervoja ja muita hanslankareita kaikkien yhtyen kilpaa solvaamaan kirkon edustajia ja hieromaan tyytyväisenä käsiään, ei Agoran kirjastokohtaus tunnu enää kovinkaan etäiseltä. Eivätkö nämä samat kirkon näennäisestä tappiosta nautiskelevat tahot ole samanlaisia barbaareja, joina kristityt näyttäytyvät Agorassa rynnätessään Aleksandrian kirjastoon rellestämään, hajottamaan paikkoja ja tuhoamaan kirjastoperinteitä. Kaukana ei kaiketi ole näiden tahojen mielestä aika, jolloin näemme kirkot autotalleina tai toimistotiloina.

Kirkko tänään on moniääninen. Sen todistaa jo olemassaolollaan tämä kristillisen kirkon siipi, viidesläisyys josta on viime viikon ajan puhuttu edustamassa kirkkoa kokonaisuutena. Jokainen kuitenkin ymmärtää, ettei tämä yksittäinen siipi edusta yksinään koko kirkon sisällä elävää väkeä ja eriäviä näkemyksiä. Seksuaalisuus, johon keskustelussa on jatkuvasti takerruttu, on yksi ulottuvuus Raamatusta, mutta kuten Jukka Relander mielestäni osuvasti kiteyttää:

“Kristinuskon pointti on suunnilleen tämä: ihminen on ahne ja liha on heikko. Ihmisen itsekkyys ja halu omaan hyvään on juuri se, jota raamatussa kutsutaan synniksi. Ja ideana on, että armo – ja vain armo – pelastaa näistä.

Uusi testamentti on itseasiassa perustaltaan antieettinen: sen mukaan pahantekijät palkitaan rakkaudella ja rangaistus synnistä on armo.”

Tämä itsessään tulee jopa tuskallisen lähelle Shivapuri Baban opetuksia. Ihminen on lähtökohtaisesti ongelmallinen olento, jonka tehtävä tässä elämässä ja toisissa on tehdä mielestään luja, suorittaa velvollisuutensa ja ajatella Jumalaa lakkaamatta. Tällöinkään hän ei saavuta yhdentymistä, vapautta tai Jumalan-ilmenemistä (”God-realization”) – ja tässä Baban näkemys eroaa esimerkiksi joogafilosofiasta – vaan viime kädessä se tapahtuu armosta. ”Yksin armosta” kuten kristinuskon piirissä opetetaan. Ja vanhaa vertausta käyttääkseni: ihmisen on tehtävä itsestään tarpeeksi vahva ja sopiva astia, jossa Jumala voi ilmentyä. Ja tällöinkin vain voi. Se ei ole itsestäänselvää.

Kaikkia tämä ei tietenkään puhuttele, eikä sen välttämättä tarvitsekaan. Mitä tekemistä tällä sitten on massapakojen, Agoran tai kristittyjen muodostaman uhkakuvan kanssa? Ihmiset eroavat kirkosta, koska eivät koe sen sanomaa omakseen, mutta voidaan kysyä, miten syvällisesti he – tai esimerkiksi minä – ovat ajatelleet ja tunteneet kristinuskon ydinsanoman? Valitettavasti kristinuskon opetukset pysyvät traditiona elossa vain kirkon toimintaan osallistumalla. Traditio edellyttää opetusten välittymistä sukupolvelta toiselle – ja siinä me tunnumme olevan loputtoman kehnoja ja onnettomia. Totta on, että jos kirkko jätetään vain viidesläisten käsiin, se muuttuu viidesläisempään suuntaan. Jokainen maltillinen kristitty tai kristinuskoon myötämielisesti suhtautuva kokee Relanderin tavoin tällaisen kehityksen ei-toivottavana.

Esitetään kuitenkin väite: ihmisille, jotka kokevat kirkon vastenmielisenä, puuduttavana tai uhkaavana, kristinuskon todellinen vaarallisuus on siinä, että se on – uskomatonta kyllä – paljon sekulaaria humanismia edistyneempi ja edistyksellisempi olemisennäkemys. Kristinuskon todellinen uhkaavuus on siinä, että se, jos sen ydinsanoma ymmärretään todella, muuntaa paitsi käsityksemme vapauksista ja oikeuksista myös luo rajoituksia elämäämme. Rajoituksiahan tietysti kavahdamme sillä, ei elämääni saa rajoittaa koska olen porvari tai haluan olla sellainen, itse olen omalla kovalla työlläni ja tällä muka-raskaalla elämälläni sen ansainnut. Banaania on saatava kaupasta! Kaikki minulle! Lisää öljyä, lisää elektroniikkaa! Jokainen rajoitin tuntuu sorrolta. Miksi? Eikö esimerkiksi säännöllinen ja sopusuhtainen ruokavalio – mikä selvästi vaatii ryhtiä, selkärankaa ja itsekuria – johda kehon parempaan kuntoon, hyvään oloon? Miksi sama ryhdin, selkärangan ja itsekurin edellytys ei toimisi mentaalisissa ja ylipäätään olemistamme koskevissa asioissa?

Ongelma vain on, että koko kristinuskon aikana vain harvat ovat ymmärtäneet siitä mitään. Tästä sitä on pilkattu ja tämän takia se on tuomittu. Se esittää näkemyksiä, joita sen piirissä elävät ihmiset eivät voi noudattaa. Mutta ehkä kyse on jälleen siitä, että vapaus tulee ”yksin armosta”. Tai siitä, ettemme ole vielä kristittyjä. Mutta olemme tulossa sellaisiksi. Pitkällisen työn, ja itsekurin ja omien rajoittamisten ansiosta:

”Ensiksi on ymmärrettävä, että kristitty ei ole ihminen, joka kutsuu itseään kristityksi tai jota toiset kutsuvat kristityksi. Kristitty on ihminen, joka elää Kristuksen opetuksen mukaisesti. Sellaisina kuin olemme, emme voi olla kristittyjä. Voidaksemme olla kristittyjä meidän täytyy kyetä tekemään. Me emme voi tehdä; meille kaikki tapahtuu. Kristus sanoo: ”Rakastakaa vihollisianne.” Mutta kuinka voimme rakastaa vihollisiamme, jos emme pysty rakastamaan edes ystäviämme? Joskus 'se rakastaa' ja joskus 'se ei rakasta'. Sellaisina kuin me olemme, emme voi edes todella haluta olla kristittyjä, koska jälleen joskus 'se haluaa' ja joskus 'se ei halua'. Yhtä ja samaa asiaa ei voi haluta kauan, koska yhtäkkiä sen sijasta, että haluaisi olla kristitty, ihminen muistaakin nähneensä kaupassa hyvän ja kalliin maton. Kaiken kristillisyyden unohtaen hän alkaa ajatella, kuinka hän onnistuisi ostamaan maton. Tai jos joku toinen ei usko, kuinka hyvä kristitty hän on, ihminen on valmis syömään epäilijän elävältä tai paahtamaan tämän tulisilla hiilillä. Voidaakseen olla hyvä kristitty ihmisen on oltava. ”Olla” tarkoittaa itsensä herrana olemista. Jos ihminen ei ole itsensä herra, hänellä ei ole eikä voi olla mitään. Hän ei voi olla kristitty. Ajatelkaa itse, onko auton tai kirjoituskoneen tai levysoittimen mahdollista olla kristitty. Ne ovat yksinkertaisia esineitä, joita kontrolloi sattuma. Ne eivät ole vastuullisia. Ne ovat koneita. Olla kristitty tarkoittaa, että on on vastuullinen. Ja vastuullisuus tulee vasta silloin, kun ihminen edes osaksi lakkaa olemasta kone ja alkaa haluta todellisuudessa eikä vain teoriassa olla kristitty.” (P. D. Ouspensky: Sirpaleita tuntemattomasta opetuksesta. 1949/2003. Suom. Timo Kurki-Suonio. Helsinki: Basam Books. s. 126–127.)

Synnin todellisuus, vastarinta ja kirkko

“S. B. […] Suffering; it comes from sin. It is out of that. Already you know in your Christian religion, man is born with sin! Original Sin.
J.G.B. Yes, it is not only from our own personal sin; but from the fact that the whole of mankind has turned away from God and broken His law. That we have come under the law of sin and with it the law of suffering.
S.B. Yes. But, if we live this right life, with these disciplines, sufferings will be very, very much less. Many sufferings will go away. But still some sufferings will remain, that one should not mind. One should have the law of the mind to follow.
J.G.B. So the real question, Babaji, is not what is the origin of suffering, but what is the origin of sin? This is a more difficult question to answer.
S.B. Yes, but the thing is this: until we know God, we cannot get to the final answer. A simple answer may be this – because we live in a wild way, not in a civilized way.
J.G.B. But where did it start? God did not make man so that he should sin, did he?
S.B. It started out of desire to enjoy life. Yes.”
(John G. Bennett: Long Pilgrimage. The Life and Teaching of the Shivapuri Baba. 1965/2006. Kathmandu: Giridhar Lal Manandhar. s. 69-70.)

Hindupyhimys Shivapuri Baba, oikealta nimeltään Swami Govindanath Bharati, omisti 137 elinvuodestaan monta kymmentä vuotta ihmisten kuuntelemiselle, näiden auttamiselle yli uskontorajojen. Hänen opetuksensa kiteytyi kolmeen velvollisuuteen: keholliseen, moraaliseen ja spirituaaliseen. Ensimmäinen liittyy kehon kuuntelemiseen ja ylläpitämiseen, sen hyvinvoinnin turvaamiseen. Toinen liittyy yhteisöön, väkeen, yhteiskuntaan: mitä velvollisuuksia ja tehtäviä ihmisellä hänellä niiden suhteen on. Toisaalta se liittyy selvästi siihen etsintään, jossa ihminen hakee ja tunnistaa itsestään ne puolet, jotka selkeästi ovat hänen parhaat taipumuksensa tai taitonsa joilla hän voi hyödyttää yhteisöään. Kolmas ja tärkein on Jumala. Baban mukaan Jumalaa on ajateltava lakkaamatta; kaikki muut ajatukset on tuhottava tai saatettava palvelemaan Jumalaa.

Tämä opetus avaa mielestäni kristallinkirkkaasti eteemme myös käsityksen synnistä, josta Baba ja John Bennett lainauksessa puhuvat: synti on näiden velvollisuuksien laiminlyömistä. Ensiksikin keho: kehon saastuttaminen väärällä ja sopimattomalla ruoalla – tai “ruoalla” kuten nykyisillä eineksillä ja lisäaineiden ja tehotuotannon runtelemilla ruoilla -, kohtuuttomalla päihteidenkäytöllä, vääränlaisilla ruokailutavoilla, ylettömällä seksuaalisuudella, fyysisen kunnon rappeuttamisella ja vastaavalla on selvästi yhteinen piirre, joka on luettaviksi synniksi.

Toiseksi synniksi voidaan lukea tottumukset ja tavat, joilla ihminen kieltäytyy hyödyttämästä yhteisöään. Tällaisena voidaan lukea paitsi klassinen työnvieroksunta myös monet nykyisistä palkkatöistä, joissa työntekijä on edesauttamassa väärien halujen, väärien korostumien tunkeutumista ihmisen elämään; räikeimpänä esimerkkinä voisi pitää vaikkapa jonkin mainostoimiston työntekijää, sillä mainoksethan yksilötasolla lamaannuttavat mielemme ja niillä on yksioikoisesti vain yksi päämäärä: saada ihminen ostamaan tuote – eli babalaisittain: himoamaan asioita, jotka vievät hänen ajatuksensa pois Jumalasta. Mainostoimiston AD on selvästi synnillisempi olento kuin vaikkapa kirkon ulkomaanavussa työskentelevä ihminen, kun kyse on tästä toisesta, yhteisöllisestä tai yhteiskunnallisesta velvollisuudesta. Toinen velvollisuutemmehan on edesauttaa ja parantaa yhteisön luonnetta, onnellisuutta, hyvinvointia jne. Tässä on tietenkin tulkinnanvaraa, mikä tekee siitä erityisen vaikean.

Kolmas synti – ja paitsi kaikkein vakavin, myös kaikkein yleisin – on ajattelun, energian, toiminnan suuntaaminen pois Jumalasta, kiintyminen elämänhaluun, iloon ja vihaan, positiivisiin ja negatiivisiin tunteisiin. Tukahdutetun aistillisuuden aikakaudella, jolloin on syntymässä – ja jo syntynyt – monia aistinelämän muotoja, joiden tarkoitus on ylittää myöhäiskapitalistisen yksiulotteistavien tv-tunteiden valta, tämä tietysti kuulostaa järkyttävältä. Miksi taantua – sitenhän ajatellaan, kun kyse on Jumalasta ja etenkin synnistä – takaisin sortavien koneistojen alaisuuteen, höperöön taikauskoon, kun meidän tulisi etsiä tapoja, joiden avulla voisimme kokea toisin, uudistaa yhteisöelämää, uudistaa ihmisen esteettistä ymmärrystä, päästä massaviihteen latteasta taikapiiristä? Koska yksin Jumala on hyväksi elämälle. Muuta en voi sanoa. Tässä kohtaa ajattelu sassaroituu, järki tapaa rajansa. Järki tietää, että tämän takana on jotain, johon sillä ei ole pääsyä.

Kamppailu on kuitenkin jossain määrin yhtenevä, sillä poliittisesta näkökulmasta myös uskovan on tultava toimeen samojen ongelmatekijöiden – kuten modernin konsumerismin – kanssa kuin aistien vallankumousta hamuavien tai kenen tahansa kuluttajan. Juuri kuluttajuus on perustava este sille, että Jumalaa voitaisiin edes mietiskellä. Kuluttajuus on kuitenkin opittu luonto: luonto siinä mielessä kuin satunnaiseen maastoon on istutettu siihen ennestään kuulumaton kasvi, joka on äkkiä alkanutkin menestyä ja yllättäen tukahduttanut kaikki alueen muut kasvit. Tai kuluttajuus on kuin kotikissa: vieras Suomen luonnossa, mutta meille niin kovin rakas, huolimatta siitä että se on paikallisten ekosysteemien valossa lähinnä syöpäläinen.

On kuitenkin huomattava, etteivät yhteiskunnalliset kamppailut yksistään riitä: muutos alkaa ihmisen omien taipumusten ja tottumusten tarkkailusta ja muuttamisesta. Kuten Baba sanoo: synti on perisyntiä. Se on päässyt heti syntymisen jälkeen kerrostumaan, villiintymään, valtaamaan pihamaan: ja oikeammin jo syntymässä lapsen pihamaa on vesojen peitossa, sillä synti on aina myös edellisten elämien kerrostumaa. Ja synti säilyttää ja lisää kärsimystä, joka on läsnä alati normaalin ihmisen mielessä.

Enkä tarkoita tässä nyt esimerkiksi tällä hetkellä tapetilla olevaa homo-keskustelua – että homous olisi jotenkin syntiä – enemmänkin suurin osa niistä reaktioista, joita kohdistamme tuohon keskusteluun on synnin tahrimia. Vihaa suvaitsemattomuutta kohtaan, vihaa liian suvaitsevaisia kohtaan, vihaa kirkkoa ja sen vuosisataista traditiota kohtaan. Viha voi puhdistaa ilmaa hetken ajan, ja sen ilmaiseminen voi tyydyttää, mutta hyvin nopeasti se on jo saanut vallan mielestä, pihamaasta, kaikesta siitä missä voisi kasvaa hyvää. Eikä moraalinen velvollisuutemme todellakaan ole vihata.

Synti pakottaa kuitenkin meitä ajattelemaan kristinuskoa. Moderneina yksilöinä liitämme sen helposti mieluusti kymmeneen käskyyn ja toisaalta kristillisten kirkkojen julkilausumiin koskien ihmisten elämäntapoja. Etenkin jälkimmäisen valossa kirkon opetukset näyttävät auttamattoman suvaitsemattomilta ja vanhanaikaisilta. Kirkko tuntuu seksuaalikielteiseltä, kirkko syrjii vähemmistöjä (toistan vanhan kysymyksen: milloin kristillinen kirkko on viimeksi ollut ylin auktoriteetti seksuaalisissa asioissa edes kirkkoon kuuluvalle tapauskovaiselle?). Tässä kohtaa on helppo livetä ajatukseen, että kirkosta eroaminen on ainoa oikea ratkaisu: emme halua tukea laitosta, joka toimii periaatteidemme vastaisesti samoin kuin emme halua tukea puoluetta, joka ei aja hyviksi kokemiamme arvoja. Kirkon erottaa kuitenkin puolueesta se seikka, ettei kirkko ole niinkään velvollinen hankkeistaan ja dogmeistaan ihmisille kuin Jumalalle. Kirkko edustaa traditiota. Ja vaikka sen arvot tuntuisivatkin meistä entistä vieraammilta nyt, meidän on pakotettava kysymään, mikä kirkossa meitä todellisuudessa hiertää? Sekö, että kirkko asettaa keskipisteekseen Jumalan, eikä ihmistä? Sekö, että kirkko joutuu tasapainottelemaan Jumalan sanan ja historiaansa sidottujen ihmisten oikkujen välissä? Tästä juontuu esiin vielä eräs elementti: vaikka emme haluakaan suvaita suvaitsemattomuutta, emmekö me selvästi ymmärrä, että jos kirkko myöntyy kaikkiin ajanhenkeen sidottuihin näkemyksiimme, se menettää traditionaalisuutensa ja muuntuu meidän kuvaksemme? Silloin se lakkaa olemasta kirkko, jokin (periaatteessa) ei-historiallinen, yli sukupolvien kulkeva “ikiaikaisen viisauden” välittäjä ja siitä tulee jotain, joka miellyttää meitä tässä ja nyt. Silloin sen tehtävä typistyy pelkästään sielunhoidolliseksi, eikä pelkkä sielunhoito riitä turvaamaan kirkon tulevaisuutta. Vaikka voihan tietysti olla, että kirkon kuuluukin nyt kadota takaisin katakombeihin...

Mikä tahansa kirkon institutionaalinen asema tuleekaan jatkossa olemaan, synti on todellista. Se on yhtä todellista kuin iho yllämme, yhtä todellista kuin hengitys. Se ei lakkaa, vaikka kirkko lakkaisi. Jopa jokainen vapaa-ajattelija tunnistaa tämän, mutta (luultavasti) erehtyy pitämään sitä elämään kuuluvana morkkiksena, uupumuksena, luonnollisena tunteena. Synti on yhtä luonnollista kuin homous tai viha, mutta tässä sekoittuu useampi kerros erilaisia puhuntoja. Homoudesta ei tarvitse päästä eroon – vaikka se luonnollista olisikin ja onhan se – sillä se on välittömiin tarpeisiin ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvä energeettinen napa: se hakeutuu samanlaisia napoja kohti. Mutta synti ja viha ovat selvemmin jotain, josta voimme yrittää opetella eroon, joiden yhteydestä voimme tietoisen harjoituksen avulla päästää irti. Oikeuksien ja vapauksien sijaan me tarvitsemme velvollisuuksia ja nämä velvollisuudet ovat objektiivisesti totta, koko ajan läsnä. Meidän tarvitsee enää muistaa ne.

Työn arvo tietokykykapitalismissa

Tietokykykapitalismissa – termi viittaa Jussi Vähämäen Itsen alistukseen (2009) – merkillepantavinta on työn luonteen muutos, jota yksikään puolue ei ole vielä tarpeeksi vakavasti ottanut huomioon, vaikka – kuten hedelmissä mainitaan juuri ilmestynyttä Radikaaleinta on arki -pamflettia (2010) koskevassa kirjoituksessa – prekariaatti ei ole enää mikään ihan pieni marginaali, jos pelissä on oikeasti yli miljoonan ihmisen työpanos. Mitä sitten tapahtuu, kun työ muuttuu? Ensinnäkin: työaika leviää kattamaan käytännössä koko ihmisen elämän. Samaan aikaan, kun niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa vaahdotaan eläkeiän nostamisen, työurien pidentämisen ja opiskeluaikojen lyhentämisen puolesta (ja vastaan!), ns. työikäisten keskuudessa on jo kauan ollut selvää, ettei työ jää työpaikalle, vaan seuraa perässä kotiin, harrastuksiin, lomille. Vapaa-aika katoaa, kun työntekijä on jatkuvasti tulemisen, potentian tilassa: hän on aina valmis vastaamaan puhelimeen, vastaamaan sähköpostiin, vastaanottamaan ja käsittelemään potentiaalisesti tärkeää informaatiota. Tärkeä kirjoitusaihe, tutkimukseen liittyvä solmu, päivän työrupeamaan liittyvä kehitysehdotus voi pulpahtaa mieleen vaikka perjantai-illan saunavuoron aikaan.

Toiseksi tietokykykapitalismi laajentaa ihmisen tarjoaman työpanoksen kehollisesta ja läsnäolevasta työpanoksesta mentaaliseen, sosiaaliseen, emotionaaliseen – ja jälleen potentiaaliseen – osaamiseen. Työntekijätkään eivät enää halua ottaa töihin ihmisiä, jotka osaavat jotain tiettyä asiaa, vaan ihmisiä jotka tämän lisäksi ovat aina valmiita mukautumaan, muuttumaan, uudelleenkouluttautumaan, kehittymään – ihmisiä, joissa on sellaista potentiaalia joka hyödyttää yritystä ja vie sen sisällä tehtäviä uudistuksia eteenpäin. Ja niitähän yrityksissä riittää. Samalla tietokykykapitalismi hyödyntää häpeilemättä niitä mahdollisuuksia, joita työntekijällä on, mutta joihin se ei tarvitse tämän ruumista ja kehollista läsnäoloa työpaikalla. Formalisoimalla ne työntekijä saadaan itse huolehtimaan omasta työpanoksestaan, jolloin työvoimaa yleensä voidaan vähentää. Työmäärä ei tietenkään poistu mihinkään.

Kolmanneksi yritysmaailman arvomaailman koveneminen (esimerkiksi herkkyys yt-neuvotteluille, irtisanomiset, työtapoihin liittyvät uudistukset) johtaa siihen, että palkkatyöstä on tullut yhä epävarmempaa. Siksi prekariaatti, epävarmuus, epäsäännöllisyys. Työurien pidentäminen tarkoittaa puolestaan myös sitä, että koska väkeä täytyy tulevaisuudessa – kuten jo nytkin – pakottaa töihin, elämisestä palkkatyön ulkopuolella – johon jokainen prekaari aika ajoin joutuu – tulee entistä vaikeampaa. Perustulosta ei puhuta siellä missä pitäisi, missä sen pitäisi olla jatkuva puheenaihe.

Koska työ levittäytyy kaikkialle ihmiseen ja tämän ajankäyttöön, on kohtuutonta, että juuri hänen toimeentulostaan näyttää tulevan elämän ja kuoleman kysymys: joko teet töitä (mitä tahansa työtä!) tai sitten juokset koulutuksesta kortistoon ja takaisin ja sinua piinataan ja kyykkytetään enemmän kuin laki sallii; ja sehän sallii. Mikä tässä nyt sitten on niin kohtuutonta, pitäähän ihmisen tehdä työtä? Juuri se, että työstä saatu korvaus on naurettavan pieni suhteessa työpanokseen, joka kuten sanottu on siinä, että ihminen on käytettävissä koko ajan. Tietokykykapitalismin keskeinen ongelma onkin, että jähmeät päätäntäelimet ja yritysmaailma katsovat työntekijää kuin vanhan maailman apinaa: ja kun tätä on katsottu tarpeeksi kauan, hänkin alkaa uskoa siihen – siis: että työntekijä on työntekijä vain jos hän tekee selkä kyyryssä palkkatyötä. Palkkatyön ulkopuolella ei ole työtä, on vain askareita, puuhailua, kehonhuoltoa ja vastaavaa. Kotityöt eivät ole töitä ellei niitä tee kodinhoitaja. Samaan aikaan yritysmaailma itse elää kuitenkin tätä päivää, eikä kaihda vanhasta luopumista.

Tosiasiassa tästä avautuu tietokykykapitalismin sisään vastarinnan mahdollisuus. Jos työelämä on pakottanut työläisen prekarisoitumaan, levittämään työn kehoonsa, mieleensä, sosiaalisiin suhteisiinsa ja ajankäyttöönsä, ehkä se tulisi nähdä keskeisimpänä aseena, jolla esimerkiksi vaatimusta perustulosta voitaisiin viedä aggressiviisestikin eteenpäin. Jos tietokykykapitalismissa on kehittynyt (jo nyt) sukupolvi, joka ei erota työ- ja vapaa-aikaa toisistaan, koska kaikki on työtä, koko elämä on työtä ja työ elämää, niin eikö se voisi toimia myös argumenttina palkkatyön herruuden murtamiseksi? Sillä katsotaanpa: myös ihminen, joka käy vanhan maailman malliin töissä, joista palaa neljältä jolloin hänelle teoreettisesti alkaa jokailtainen vapaa-aika, kohtaa saman kysymyksen: hänen iltansa, vapaatuntinsa ja viikonloppunsa täyttyvät esimerkiksi hoivatyöstä, jossa hän hoitaa lähimmäistensä ongelmia, ottaa vastaan näiden huolia, käyttää lapsiaan harrastuksissa, palvelee, luo henkisiä arvoja, tukee näitä ihan tavallisia ihmisiä, keskustelee ja niin edelleen. Miksi tämä ei muka ole työtä? Koska se ei tuota näkyvää ja suoraa taloudellista hyötyä. Välillistä se ainakin tuottaa: ihmiset, joiden tulevaa (ja väistämätöntä) burnoutia voidaan hoitaa ennalta ehkäisevästi, varmasti arvostavat sitä, että heillä on ollut ystäviä ja lähimmäisiä, jotka ovat kuunnelleet heitä vaikeuksissaan. Ja oletetaanpa, että joku näistä ystävistä tai lähimmäisistä olisi psykologi: hänkö napsauttaisi itsensä ja ammattinsa neljältä pois päältä, kun hänen kotona odottava aviopuolisonsa on masennuskierteessä ja kaipaa kuuntelijaa? Tuskin. Sellaista pidettäisiin äärimmäisen kylmänä ja epähumaanina, eikä sellainen olisi omiaan säilyttämään rakkaus- ja ystävyyssuhteita. Jos siis tietokykykapitalismi hyödyntää jopa ihmisen kykyä empatiaan tuomiten sen kuitenkin arvottomana silloin kun se tapahtuu palkkatyön ulkopuolella, eikö esimerkiksi juuri sen tulisi olla ihmisiä työtaisteluihin kannustava tekijä? Tuntevan, aistillisen, elävän olennon riistoa vastaan...

Tulevaisuutta koskeva kysymys on, millä edellytyksin haluamme esimerkiksi säilyttää ns. hyvinvointivaltion, jota esimerkiksi poliittinen populismi tuntuu niin kovasti rakastavan? Jos valtionvarainministeriä uskomme, ainoa mahdollisuus tällaisen ylläpitämiseen syntyy siitä, että ne, joiden eläkettä on jo lähtökohdiltaan heikennetty suhteessa suuriin ikäluokkiin, tekevät hiki hatussa koko elämänsä ajan töitä, viis millä palkalla ja viis millä elämällä ja vapaa-ajalla. Ja siellä missä on pakko, on myös vastarinta: on kasvamassa sukupuoli, joka ei edes halua tehdä palkkatöitä, niin kauan kuin se tuottaa elintasoa tietylle joukolle ja kasvattaa samalla tuloeroja ja tuottaa pitkällä tähtäimellä vain pahoinvointia. Miksi se haluaisi? Koska vanhemmat ikäluokat syyllistävät heitä kultalusikkasukupolveksi, jolle ei työ kelpaa, jotka haluavat vain pelata kotona pleikkaria ja biletellä. Ja mitähän edellytyksiä suurilla ikäluokilla on ymmärtää tätä kokonaiskysymystä työstä, kun he itse ovat pääosin välttyneet siltä, eläneet vanhaa aikaa, jolloin työ ja muutkin asiat olivat eri tavoin (eivät välttämättä paremmin)?

Vapaa tila työkykykapitalismin sisälle syntyy vain raivaamalla. Kieltäytymällä, pakenemalla, luovimalla keinot. Ja ehkä juuri niistä asioista, joista prekaaria polvea syyllistetään ja jonka vuoksi sitä kyykytetään, löytyvät myös vastarinnan edellytykset ja välineet. Jos kapitalismi uskontona “ei pyri sovitukseen tai pelastukseen, vaan syntiin ja syyllisyyteen, ei toivoon, vaan epätoivoon” (Vähämäki 2009, 168) ja uskontona sen tavoitteena ei ole maailman muuttaminen vaan sen tuhoaminen, niin ehkäpä meidän on vihdoin aika uudistaa myös synnin käsite, ottaa se uudelleen käyttöön ja kääntää se tuota uskontoa vastaan. Ei näin: harjoittakaamme syntiä ja irstailkaamme – vaan: olkaamme syntisiä ja kantakaamme siitä vastuu, ottakaamme kaikkien muidenkin synnit omalle kontollemme ja muuntakaamme tuo synti energiaksi, joka vapauttaa meidät siitä. Antakaamme synnin olla se, mitä se on, astinlauta hyvälle ja autuaalle.