Hullun huoneentaulu

1. Ilmastonmuutos ei ole mikään talvisodan hengessä käytävä torjuntataistelu. Näitä metaforia on vältettävä. Se ei ole "taistelu", eikä se suuntaudu ketään "vastaan". Pystymme vain hidastamaan sitä ja mitä tehokkaammin pystymme sitä hidastamaan, sitä elinkelvollisempia paitsi ympäristömme myös me tulemme olemaan. Kyse on tulevaisuuden elinoloista, ei mistään vähemmästä.

2. Öljyn yhä kalliimmaksi käyvä poraaminen edellyttää öljyyn perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vähittäistä - tai äkkinäistä - loppumista. Koska esimerkiksi yli 90 % kaikesta liikenteestä pohjaa joko suoraan tai välillisesti fossiilisten polttoaineiden hyödyntämiseen, meillä on kiire.

3. Maapallon eri alueilla kiihtyvät kuivumiset, pohjaveden saastumiset, siis kokoavasti makean veden kriisi yhdistyy ilmastonmuutokseen ja öljyhuippuun, ja vaatii toimenpiteitä.

4. Kiireen vuoksi esimerkiksi ydinvoima, josta povataan jonkinlaista pelastusta joissain (porvari)piireissä, ei ole ratkaisu. Sen lisäksi, että ydinvoima on vieläkin todistetusti vaarallista, sen rakentaminen on äärimmäisen hidasta ja ydinvoimassa itsessään hyödynnetään uraania, joka on öljyn tavoin ehtyvä luonnonvara. Uraaninlouhimisessakin koemme jossain vaiheessa, itse asiassa luultavasti jo lähivuosikymmeninä, uraanihuipun. Siksi ydinvoiman lisärakentaminen niin Suomessa kuin maailmalla on lyhyen tähtäimen suunnitelma, lisäajan ostamista väistämätöntä vastaan.

5. Nykyisen länsimaisen, ja etenkin suomalais-amerikkalaisen, elintason ylläpitäminen ei tule olemaan missään määrin realistinen skenaario. Elintasoa tässä on muodossa on radikaalisti leikattava. Se tulee luonnollisesti synnyttämään enenevissä määrin massatyöttömyyttä, mutta näistä työttömyyksistä nousevaa voimavaraa on yritettävä kanavoida uusien yhteiskuntamuotojen edistämiseen. Kaikilla riittää tehtävää. Tämän edellytyksenä on luonnollisesti palkkatyön ja rahalla määritettävän elämänmuodon hiljaista poistumista ja korvautumista toisenlaisella, yhteisöllisemmällä ja välittävämmällä elämänmuodolla. Niin ollen tämä tarkoittaa myös materialistisen individualismin korvautumista yksilön vapautta korostavalla, monipuolisella yhteisöllisyydellä, joka takaa kuitenkin turvaverkkoja yksilölle.

6. Ennen kaikkea uusi elämänmuoto vaatii tuekseen radikaalia paikallistumista. Paikallisuuksien piireissä vaalitaan jakamista, vaihtamista ja yhdessä tekemistä. Paikallisuudet mahdollistavat myös yksilöllisen toteuttamisen, kunhan paikallisuuksien ylläpitämiseen käytettävä työvoima pysyy yllä. Yllättävää kyllä, tämä todennäköisesti on yksilön vapauksia ja mahdollisuuksia huomattavasti paremmin mahdollistava elämänmuoto kuin nykyinen.

7. Paikallistuminen edellyttää elämän pienimuotoistumista ja esimerkiksi turhan liikenteen karsimista. Vuosittaiset lomamatkat lämpimiin maihin ja massaturismin ytimiin eivät ole eivätkä tule olemaan kestävällä pohjalla. Sen sijaan ihanteellisessa tapauksessa yksilö juurtuu yhteisöön ja paikallisuuteensa siinä määrin, että hän saa tarvittavan rentoutumisen, levon ja ilon lähialueilta ja elinympäristöstään, sen sijaan että joutuisi hakemaan sitä kaukaa muualta. Juureva ihminen tuntee kuuluvansa johonkin ja nauttii jo siitä.

8. Kuluttaminen nykyisen elämänmuodon perustana on lakattava. Enemmän kuin käytännöistä kyse on ihmisen tietoisuuteen ja identiteettiin asettuneesta asenteesta, jota voidaan ja jota tulee muuttaa. Kuluttaminen on asenne, joka ei edellytä asioimista kaupassa, "shoppailua". Sen voi halutessaan nähdä historiallisten käyttäytymismallien kasautumisena yksilöön, jossa ottamista, haalimista ja omaisuuden kasaamista pidetään aika ajalta enemmän arvossa. Kuluttamista hävittävä asenne edellyttää enemmän asioiden hyväksymistä, sivusta seuraamista, silleen jättämistä. Mitä käytäntöihin tulee, niitä on aste asteelta vähennettävä ja poistettava, mutta tärkeämpää työtä on tehtävä kunkin itse ja opettajansa kanssa tietoisuutensa muokkaamisessa. Erilaiset henkiset ja hengelliset tekniikat voivat toimia tässä hyvinä opastajina.

9. Edellisen pohjalta median, mainonnan, populaarikulttuurin ja näitä tukevien korkeateknologisten alojen osuutta on pienenettävä rajusti, mahdollisesti poistettava osittain kokonaan. Niiden osuus nykyisestä kokonaisenergiankulutuksesta on järisyttävä. Mitä tulee mainonnan ja ylitsevuotavan informaation hyökyyn, sen psykologiset vaikutukset tähtäävät päinvastaiseen kuin edellä on esitetty, esimerkiksi kuluttamisen asenteen ruokkimiseen ja uusintamiseen. Lisäksi voidaan väittää, että suuri osa mainonnan ja median kuvastoista, sanomista ja toimintamalleista rampauttavat ihmisen, sillä ne tähtäävät yhä suuremmille joukoille, mikä tarkoittaa mahdollisimman turhien, pinnallisten ja yhteisiä nimittäjiä etsivien asioiden viljelyä.

10. Niinikään kansainvälistyminen paitsi kulttuurisena myös byrokraattisena toimintaohjeena, on pysäytettävä. Kansainvälistyminen tuhoaa paikallisia kulttuureja, paikallisuuksia, jotka ovat tärkeä edellytys elämän säilymiselle ja sen monimuotoisuudelle.

11. Kansainvälistyminen on merkinnyt keinotekoisten kansallisvaltioiden murenemista. Seuraava askel ei edellytä paluuta niihin, vaan myös liittovaltioiden ja globaalien valtarakenteiden ylittämistä. Jo valtio on liian suuri kompleksi ylläpitääkseen tasavertaisesti ja monimuotoisuutta vaalien tuhansia paikallisuuksia.

12. Paikallisuuksienvälisellä tasolla on edellytys, että yhteisöt ovat omaksuneet käyttäytymismalleja, joissa esimerkiksi sotiminen ei ole kannattavaa, mielekästä, vaan se koetaan turhaksi, vääräksi ja iljettäväksi historian käytänteeksi. Paikallisuuksienvälistä rauhaa taataan ja turvataan sekä eettisellä toiminnalla että sodan turhaksi tekemisellä. Sota on pienten valtaeliittien masinoimaa massojen kokoamista ja suuntaamista toisia massajoukkoja ja elämänmuotoja vastaan. Paikallisuudet, joissa yksilöllisyys toteutuu paremmin, ei koeta mielekkääksi asettua tämän valtaeliitin intressien palvelukseen.

13. Yleistä asevelvollisuutta ei korvata palkka-armeijalla, vaan yleisellä ja molemmat sukupuolet huomioonottavalla, aseettomalla selviämisvelvollisuudella. Sen tarkoitus on opettaa koulujärjestelmän ohessa yleisiä, käytännöllisiä selviämistaitoja, kädentaitoja, erätaitoja, rakentamista, maanviljelystä sekä mahdollisesti tekniikoita joilla yksilö voi vahvistaa itsessään olevia voimavaroja, pyhyyttä ja tarkastella tietoisuudensisältöjen haluja ja oikkuja selvemmin. Lisäksi siinä esitetään esimerkiksi yllä esitettyjen ajatusten kaltaisia toiminnanparannusehdotuksia ja niistä keskustellaan yhdessä. On ymmärrettävä, että "helpon" kuluttajaelämän aika on ohi ja rauhan säilyttämiseksi me tarvitsemme kouluttautumista, joka tukee ymmärrystämme rauhan ehdoista, elämän ehdoista, elämän säilymisen ehdoista.

Susi-Kustaa ja ahne eurooppalainen

Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogiaa on mahdollista lukea – kuten kunnon taideteosta ainakin – täysin päinvastaisella tavalla kuin Linna näyttää halunneen, nimittäin eräänlaisena degeneraationa, äärimmäisen traagisena kuvauksena kyläyhteisöjen hajoamisesta ja ihmisen joutumista länsimaisen demokratian ja tekniikan lumoihin. Kun Jussi tarttuu kuokkaansa romaanisarjan myyttisessä aloituksessa, se on hetki jossa maa ja siihen kohdistuva omistajuus alkaa riivata kyläläisiä kohtalokkaalla tavalla.

Toki Pohjantähti on tragedia myös siinä elävien ihmisten kannalta. Kukaan romaanin henkilöistä ei näytä elinaikanaan saavan mitään valmiiksi, pääsevän kestävän onnellisuuden ja hyvinvoinnin tilaan, vaan suhde maahan muuttuu vähä vähältä, ja muuttaa heitä, vie heiltä sen mitä he kaikkein eniten haluavat. Jussi on pelkkä aloittaja, Akseli toiminnan jatkaja. Akseli pyrkii jatkamaan isänsä työtä, mutta päätyy työväenyhdistykseen ja punakaartiin. Pohjantähden traagisen lakipisteen on katsottu usein olevan kansalaissodassa, jonka jälkeen romaanisarjan kolmas ja viimeinen osa tuntuu pelkältä laskettelulta, pykimisliikkeeltä jolla yritetään päästä maaliin, 1950-luvun jälleenrakentavaan Suomeen. Kuitenkin juuri kolmas osa on teknisen kehityksen ja länsimaisten kurjistavien ideologien hyöyn kaltaista tulemisen tilaa, jota ilman Pohjantähti jäisi vain happamaksi muisteloksi eräästä kansallisvaltion alkuhämärän ponnistelusta.

Linnalla – ja eurooppalaisessa historiassa yleisemmin – luokka muodostuu suhteessa maahan. Koskeloille maa ei ole omaa ennen kuin kolmannessa osassa, sitä ennen se on, pitkään ja hartaasti, pappilalta lainassa. Maanomistajuuden kannalta traagisimpia romaanin kohtia onkin se, kun Jussin maahan kohdistuneella raskaalla työllä kohdistuneet peltoalueet otetaan pois ja työ palkitaan raivaajamitalilla. Jussin näkökulmasta tämä tietysti on traagista, koska Jussi on sidottu maahan, hänen toimeentulonsa tulee siitä, mutta maa sosiaalis-poliittisena voimavarana voidaan ottaa milloin tahansa pois, koska pappilan väen kanssa tehdyt kontrahtit ovat enemmän tai vähemmän suullisia ja pappilan väki enemmän tai vähemmän tuulella käyvää.

Laajemmalti suhde maahan tarkoittaa yhteiskunnan hiljaista muovautumista. Pohjantähti tuntuu kertovan tarinaa luokkien noususta, jossa suhde maahan muodostetaan kohdistamalla huomio paitsi peltoon myös isänmaahan. Samalla kun 30-luvulla maa-aloja aletaan luovuttaa torppareille ja tarjotaan heille siten porvariuteen kasvamisen mahdollisuus, maasuhteen painopiste nousee kansallisvaltion nousemiseen. Kommunismi, joka pyrkii maa-alojen yhteisomistukseen, koetaan suurimmaksi kauhistukseksi, mitä suomalaisuutta voi uhata, ja maan puolustaminen ja kommunismin kitkeminen onkin yksi keskeisiä toimia, joilla maan jakamiseen myöntynyt yläluokka yrittää muovata maata, kun ei ole eläissään kuokkaan koskenut.

Johanna Oksala sanoo sen suoraan esseessään Pitääkö Linna polttaa? (kokoelmassa Kirjoituksia Väinö Linnasta, 2006):

"Vaikka luokkaero näyttääkin näin nousevan keskeiseksi historian kulkua ja yhteiskunnan kehitystä määrääväksi tekijäksi, ei Linna kuitenkaan sitoudu marxilaiseen luokkataistelun historianfilosofiaan. Linnan kuvausta kannattelee pikemminkin moderni individualismi: torpparit eivät lopulta taistele sen enempää abstraktien veljeyden vaatimusten kuin proletariaatin vallankumouksenkaan puolesta, vaan omasta itsemääräämisoikeudestaan ja oikeudestaan omistaa maansa. Luokkaero määrittyy näin Linnan kuvaamassa hämäläisessä kylässä aivan tietyllä tavalla: se on ero niiden välillä, jotka omistavat peltonsa ja niiden, jotka eivät." (2006, 191.)

Todellisuudessa luokkataistelu tai luokkien vastakkaisuus ei ole niinkään kiinnostava romaanitrilogian teema, vaikka se Pohjantähdestä aina muistetaankin nostaa esiin. Paljon oivaltavampi – ja luultavasti tiedostamattomampi myös romaanikirjailijan itsensä suhteen – on tapa, jolla pelkkää silmää ja suuta oleva, kompuroiva ja takelteleva torpparien moneus vähitellen sulautuu kansallisvaltion nimeltä Suomi osasiksi, maanomistajiksi, tekniikan ja demokratian vaalijoiksi. Tällöin romaani muistuttaa eräänlaista keinuntaa, jossa vähä vähältä pappilan väki, paroni ja maanomistajat antavat myöten torppareiden vaatimuksille tulla heidän kaltaisikseen. Vähitellen tuosta pokkuroivasta toisesta tulee autonomistajia ja sivistyneitä ihmisiä pyhäpäivineen ja kahvituksineen, kahvipöydässä jaettuine arvosteluineen, porvarillisine juoruineen, mitaleineen ja ansioineen.

Toista vastaan kilpailevan porvarin siemenet itävät jo romaanin ensimmäisessä osassa, Jussin kuuluisissa kattotalkoissa. Kyseessä eivät ole oikeastaan talkoot, vaan torpparimiesten väliset kilpailut, joissa ripeyttä, taitoja ja teknistä osaamista arvostetaan. Siinä tehdään heti selväksi, että ne jotka eivät taida tekniikkaa tai ole tarpeeksi nopeita tai kilpailulle alttiita, epäonnistuvat, eivät menesty. Naulauskilpailun voittaja taitaakin olla Kivivuoren vanha isäntä, jonka pojasta Jannesta kuoriutuu kolmannessa osassa ehta solisaliratti, sosiaalidemokraatti porvarillista elämäntapaa ja myötäilyä tihkuvan Jumalan armosta.

Kivivuorten suhteen lukija saa muutenkin kuvan mukavasta, rehdistä ja ilahduttavan suulaasta suvusta, joka jo alussa muodostaa jollei vastakkainasettujaa niin selvän ystävää tukevan kumppanin suhteessa harmaaseen ja umpimieliseen Koskelan sukuun. Koskelat eivät nimittäin ole mikään ihana suku, ja siksi onkin ylipäätään ihme, miten juuri tuosta kyräilevästä, kateellisesta ja sanoinkuvaamattoman ahneesta suvusta on muodostunut jonkinlainen suomalaiskansallinen ikoni, kunnon suvun arkkityyppi. Jussissa ja Akselissa etenkään ei ole kovinkaan paljon sosiaalisesti arvostettavia ominaisuuksia kuin ahkeruus. Koskelat ovat ennen kaikkea työntekijöitä, jotka suorittavat tehtävänsä tunnollisesti ja mukistessaankin kunnolla. Eikä pojasta polvi parane: jopa Vilho, Akselin poika, on hiihtosankari, sotasankari, hiljainen mutta kunnollinen, ja jos hän ei olisi poistunut historian näyttämöltä, kenties hänestäkin olisi kuoriutunut maailmanporvari, kaikin puolin kunnollinen ja harmaa kansalainen, joka äänestää maaseudun puolesta, syö lihaa, ajaa yksityisautolla, "koska kaikki muutkin". Sanalla sanoen: nykyisen porvarihallituksen märkä uni.

Paljon kiinnostavampi, joskin ymmärrettävistä syistä Linnan trilogiassa täysin marginaaliin sysätty hahmo on Susi-Kustaa. "Mies menee, mies tulee, mies vastaa tekemisistään". Susi-Kustaa ei osallistu (rappeutuvan) kyläyhteisön ponnisteluihin, työväenliikkeeseen, 30-luvun poliittiseen kuohuntaan, vaan metsästää ja kalastaa omalla tahollaan ja ärisee ohi mennessään. Hänellä – toisin kuin muilla pentinkulmalaisilla – ei alunperinkään ole mitään yhteyttä yhteisölliseen olemiseen, eikä hän näytä sitä edes tarvitsevan. Kyse ei ole niinkään siitä, ettei häntä kiinnostaisi, hän ei vain näytä kokevan omakseen niitä ponnisteluja jotka merkitsevät muille pentinkulmalaisille elämän ja kuoleman kysymyksiä: taistellaan sen puolesta, että tämä luokka saa vielä (Euroopasta omaksutut) oikeutensa, omistajuutensa, turvallisuutensa ja hyvinvointinsa. Eipä silti, Susi-Kustaa ei olekaan torppari, vaan maankiertäjä, "kylähullu" ja muukalainen. Oma tönö hänellä on, mutta taksvärkkiä hän ei tunnu tekevän, eikä häneltä kukaan sitä perää. Ehkä kuitenkin Susi-Kustaa edustaa sitä Suomea, joka ei mielisty eurooppalaisille hullutuksille, joka haluaa olla rauhassa, elää elämäänsä kytkeytyen vuosisataiseen tietämykseen ja kädentaitojen perinteeseen korkeatekniikasta apua hakematta.

Ironista tietenkin, kun Kustaa sairauksiensa, ajostensa ja ihotautiensa vuoksi vietiin sitten väkipakolla kunnalliskodin mielisairaalaan, tämä kun viimeiseen asti purnasi eurooppalaisia hoitomenetelmiä vastaan, uusi yhteiskunta tukehduttaa viimeiset vanhan suomen rippeet ja Pentinkulman ahnein ja eurooppalaistumaan innokkain mies, Akseli Koskela ostaa Kustaan mökin. "Se oli kyllä polttopuuksikin huonoa, mutta siihen kuului toista hehtaaria laaja tontti, joka sattui mukavasti Koskelan rajaan. Kunnon puuta siinä ei juuri ollut, mutta pihamäestä sai erinomaisen laitumen." (Linna 1959-1962/2007, 938.)

Akseli siis jatkaa isänsä alkamaa liikettä, kesyttää huononkin maan hyötykäyttöön, kun samat ihanteet omaksunut yhteiskuntajärjestelmä - tässä tapauksessa sen edustajana, kukapa muu kuin Janne Kivivuori - ottaa haltuun Kustaan "erilaisuuden", väkivaltaisuuden ja omapäisyyden. Ja eikö sitaatista, sen tietyistä sanamuodoista ("huonoa", "mukavasti", "kunnon", "erinomaisen") alakin valottua hiljaa Linnan ääni itse, hiljaa katoavalle vanhalle Suomelle hyväntuulisesti ja insinöörin ylpeydellä hekotteleva ääni? Suomi on ihan kohta valmis, kunhan nämä "viimeiset suuret taatot" on saatu ensin raivattua pois tieltä.