”It’s a sign”, sanoi Meg ja toimi.

Nora Ephronin Sleepless in Seattle (1993) on malliesimerkki elokuvasta, jota vastaan saa laittaa kymmeniä kunnianhimoisempia, nokkelampia ja hauskempia romantiikalla kuorrutettuja komedioita, mutta jälkimmäiset eivät edes yhdessä yllä samalla sentimentaaliselle aaltopituudelle ensimmäisen, lajityypiltään rehellisemmän kanssa. Tottakai Sleepless in Seattle on täynnä kömmähdyksiä, aina juonenkuljetuksesta alleviivaavaan metaelokuvallisuuteen, mutta mitä sitten? Todentamalla loputtomasti, kuinka edes elokuvassa rakkaus sanelee kaikki säännöt, koko maailman semioottisen verkoston konstruoi vain ja ainoastaan kohtalo, toistensa päälle kasautuvat sattumat, Sleepless in Seattle nousee kirkkaimpien, puhdistavimpien elokuvien valiojoukkoon ja antaa eksyneellekin lohtua sekä ennen kaikkea toivoa. Sleepless in Seattlen kaltaiset elokuvat voivat osoittaa auliille mielelle, mistä elämisen ja täällä-olemisen ydin koostuu: rakkauden kaikkivoipaisesta voimasta ja sen mahdollisuudesta tulla olevaksi.

Vaimonsa menettänyt Sam (Tom Hanks) ja hänen poikansa Jonah (Ross Malinger) muuttavat kuoleman muistoa pakoon Chicagosta Seattleen. Kuluu puolitoista vuotta, eikä Sam taida vieläkään päästä irti menneisyydestään, ei pysty suomaan mahdollisuutta uusille parisuhteille. Tuskastuneena Jonah soittaa yöradioon ja keplottelee isänsä puhumaan ongelmistaan julkisesti suorassa lähetyksessä tohtorille. Tuhansien kilometrien päässä avioon menossa oleva Annie (Meg Ryan) sattuu kotimatkallaan kuulemaan lähetyksen. Uneton Seattlessa alkaa vaivata häntä, eikä Annie enää pääsekään varmuuteen siitä, onko avioitumassa oikean miehen kanssa. Tietenkin Annien tuleva mies Sam (Bill Pullman) on oikea mallivävy ja sattuman mahdollisuuksiin ja kohtaloon uskomaton rationalisti, ja tietenkin sankarittaremme kehitys käy samansuuntaisesta järkiperäisyydestä kohti unelmien toteutumista, ”sen oikean” potentian aktuaalistumista. Ja tietenkin Sam suostuu melko vaivatta puhumaan ongelmistaan julkisesti pojan pyynnöstä ja tietenkin on ylipäätään reippaan pojan ansiota, että rakkauden rasvatut pyörät alkavat pyöriä.

Annie ei pääse päänvaivastaan eroon ja alkaa toimittajana etsimään Uneton Seattlessa-salanimen taakse jäävää miestä. Jonahin paljastettua yöradiolle isän ja pojan osoitteen, alkaa kirjeitä tulvia. Kaikista näistä kymmenistä, sadoista ellei tuhansista (Annien toimituksen mukaan 2000 naista oli soittanut ensimmäisen lähetyksen jälkeen radioon kysyäkseen Unettoman yhteystietoja) Jonah tottakai haarukoi Annien kirjoittaman kirjeen.

Itse asiassa koko Sleepless in Seattle perustuu distanssin merkitsemälle rakkauden potentialle, jonkinlaiselle kaukokaipuun läheiselle sukulaiselle – sillä erotuksella tietenkin, että tässä tapauksessa Annie ja Sam eivät ole kohdanneet koskaan, mutta alusta lähtien Annie tuntuu piilotajunnallaan tietävän Samin olevan ”se oikea”, ja kun Sam ensi kerran näkee Annien – sattumalta tietenkin ja tietämättä että kyseessä on Annie – hän kuin huumaantuneena lähtee seuraamaan tätä; tiedostamaton vie, ja ihminen on vietävissä. Itse asiassa yksi elokuvan keskeisistä sanomista tuodaankin eksplisiittisesti julki Annien veljen suusta: ajatus ”siitä oikeasta” tarkoittaa todellisuudessa, että kaksi piilotajuntaa korreloivat. Kuka vielä väittää, ettei populaari- ja kansankulttuurillinen soosi välitä sittenkin myyttisiin mittoihin kasvavia totuuksia? Sen vastavoimana on Samin ja hänen työkaverinsa dialogi: ”Miksi sanotaan sitä, kun kaikki vaikuttaa kaikkeen?” - ”Bermudan kolmioksi.” Siinä se! Näennäisestä käsittämättömyydestään (tai koanimaisuudestaan) huolimatta Samin tokaisu paljastaa, että jos kohtalo ei säätele rakkaudentajua, kaikki merkityksellinen häviää näköpiiristä.

Tätä peilataan vielä vuodenkiertoon, jossa talvi edustaa muistoihin uppoutumisen aikaa (Samin suruaika), uusi vuosi pimeän keskelle syttyvää toivonkipinää (yöradio) ja lopulta ystävänpäivänä tapahtuva rakastavaisten kohtaaminen Empire State Buildingin huipulla uutta parisuhdetta, rakkauden toista tulemista, kasvua, kevättä. Mihin tuo ”Empire State Buildingin huipulla ystävänpäivänä” -kohtaaminen sitten perustuu? Leo McCareyn An Affair to Rememberin (1957) toistamiseen mahdollisimman täydellisesti. Hollywoodin kultakausi on toiveiden, unelmien, kaiken elinvoimaisen esittämisen myyttistä aikaa, ja toistamalla eliadelaisittain McCareyn merkkiteoksen toiminnot ja sanamuodot, rakastavaiset astuvat kaiken arkisen ja ihmistä velvollisuuksilla musertavan tuolle puolen. Huolimatta siitä, että Samin mukaan An Affair to Remember on ”mimmien elokuva” (ts. saa kaikki sitä katsovat tai edes referoivat liikutuksen valtaan), edes koko elokuvan ajan varautuneesti ja raskasmielisesti käyttäytynyt Sam Annien kohdatessaan äkkiä rohkaistuukin ja elokuva päättyy kunniallisesti, kuten romanttisen komedian kuuluukiin: tyttö tapaa pojan ja sen (ja alun vastoinkäymisten) jälkeen kaikki on taivaallista. Katsojaan loppu jättää ymmärryksen siitä, että näin asioiden kuuluukin mennä, että kun rakastavaiset saavat toisensa ei universumissa mikään voisi olla toisin, tai huonommin. Se jättää paljastautuneen rakkauden kokemuksen, ihmeellisen harmonian joka läpäisee kaiken olevan.

Minä ja Keselet

Tällä seudulla on onnekseni hyvät polkupyöräreitit, etappeja paljon ja mukavia maisemia riittämiin. Poljin tänään hakemaan naapuritaajamasta pari kirjaa (mm. Peter Singerin Practical Ethics, Hans-Georg Gadamerin Truth and Method, Juri Lotmanin Universe of the Mind. A Semiotic Theory of Culture ja pääsemättömissä olevan Umberto Econ Kant and the Platypus. Essays on language and cognition.) ja poikkesin paluumatkalla kauppakeskukseen ostamaan bataatin, perunoita ja sen sellaista. Aurinko paistoi, ja vaikka viereinen tie olikin suhteellisen vilkkaasti liikennöity, sain myötätuulessa ihastella pitkiä etäisyyksiä, kumpuilevaa maastoa ja aluillaan olevia peltoja. Paluumatka oli aavistuksen kenkumpi, poljin mäkiä vastatuulessa, mutta samanaikaisesti olin tavattoman innoissani täällä-olemisesta, viriävän kesän luonteesta, joka näyttäytyi täällä jotenkin verrattain erilaisena kuin lännessä tai pohjoisessa. Maasto muistutti hiukan Nurmijärven seudun kesäistä maastoa, mutta samalla etenkin naapuritaajamassa oli jotain kummallisen kreikkalaista... Innostukseltani myhäilin vain, ettei minun enää tarvitse vetelehtiä (uuden) kotikaupunkini keskustassa, aivan kuin ne vuodet olisivat nyt jääneet – toki lorvailisin, harhailisin, sehän oli vapaapäivien suola esimerkiksi edellisessä kaupungissa, mutta tällä haavaa flâneuriin ei ole suoranaista tarvetta. Siihen kietoutuva Born to run -estetiikka ja alkukesän pakahtunut kaipuu vaativat kyllä omistautumista, ihan pian, mutta tällä hetkellä mieluummin liikun, luen, käyn töissä ja kaupassa. Ja pyöräilen. Toivoisin kyllä, että kesän myötä löytäisin jonkun mukavan puiston, kesät kun tulisi viettää ulkosalla, mutta joka suvi huomaan lopulta pakahtuvani ankeissa huoneistoissa. Mieluummin viettäisin aikaa ystävieni kanssa, vapaana kuin luonnon rakkaus tulenodotuksessaan.

Palataanko pyöräilyyn? Yläasteikäisenä poljin parhaimpina aikoina ystävien luo keskellä yötä sadan kilometrin matkan (alle viidessä tunnissa) useampaan otteeseen, jonakin kesänä asustelin isän ränsistyneessä ja hylätyssä lapsuudenkodissa viikonkin päiviä, ja ajelin päivittäin lähimpään taajamaan viitisentoista kilometriä suuntaansa. Illalla Lapinjärvelle palaaminen jännitti aina vähän, kuulisiko sitä lehtolapsen itkua vai näkisikö omia vai yhteisiä aaveita, mutta joka ilta isien ja äitien kamariin kuitenkin astui. Pyöräilyt värittyivät niiden tunnelmien mukaan, ja Motörheadin Ace of Spadesin.

Kun opin kävelemään, aloin kävellä. Siitäkin huolimatta, että kinusin isältä kirkkopyörää, ja isä hommasi sellaisen, ties mistä, osti parillakympillä joltakulta tutuntutun kaimalta, pyörä oli seissyt talvia hangessa, Keselet oli minulle tullessaan musta, valkoinen ja yltäpäältä ruosteessa. Keselet? Pyörästä haaveiltiin ja arvuuteltiin Crescentiä, se oli kuitenkin vanha luotettava Tunturi, mutta isän suussa sana mölkkysi, hyllyi ja muuttui kaikesta huolimatta Keseletiksi. ”Keselet, uljaana liitää Keselet”, hoki isä, kun karautin mutkasta kotikadulle ja kotipihaan. Luonteeltaan Keselet on liukas ja mutkaton, mainio kulkupeli ja hyvä kaveri.

Mutta kun opin kävelemään, aloin kävellä. Silloin pyöräily jäi pitkäksi aikaa. Kolmisen vuotta sitten kaivoin Keseletin kellarista ja ketjuistaan kuivunut Keselet kiukutteli ja narisi. Rasvattuani kaverini, laahasin pyörän takaisin kellariin josta se nousi päivävaloon vasta seuraavassa muutossa. Sitäkin seurasi vielä muutto, ja vasta tähän kaupunkiin tultuani Keselet pääsi taas päivänvaloon, toissapäivänä. Toissapäivänä herra ja minä poljimme parinkin taajaman kautta runsaan parinkymmenen kilometrin matkan, näimme hevosia, toukomarkkinat, valkovuokkoja ja metsäpolkuja. Keselet hymyili ja sanoi, ettei muistella viimekertaista pahalla, että ollaankos taas ystäviä – minä vastasin, että tottahan toki, nyt se meidän ystävyys vasta alkaa.

Fée verte, que vous êtes jolie

Päivä päivältä vaaleanvihreää on yhä enemmän. Kun sataa, lehdet vihertyvät entisestään ja aiemmin jo mainitun kohinan kuulee – elämä sieltä viriää, rakkaus, tuhteus, vehreys ja vehmas. Vuodenaikojen vaihtelu on itsessään tuonpuoleinen ja ikuinen. Jos itseään katselee niiden kierrossa, akselin keskeltä, kohtaa ensin tyhjyyden, sitten pysyvyyden, sijan josta näkee paremmin kaiken tämän yli, kaiken tämän ja kuinka siunatussa tilassa se onkaan.

Keitän kidney-papuja ja tarkkailen sadetta. On satanut koko aamusta alkaen. Kaikki on paikoillaan, ja minäkin, keskittymällä pieniin, yksinkertaisiin asioihin, alan ymmärtää, missä olen. Narratiivin nimissä on tietenkin sanottava, etten vielä täysin osaa hahmottaa tämänhetkistä sijaani, mitä olen jättänyt taakse ja mitä on edessä, mutta uskon, että tulkitsemalla ajan ja tilan merkkejä, pääsen ymmärrykseen syvempien ktoonisten virtojen luonteesta ja suunnasta, ja tiedän mihin suuntaan kulkea. Alusta alkaen olen pitänyt muuttoa tänne pohjimmiltaan aika hedelmällisenä, vehmaana, ratkaisuna. Vielä täytyy löytää polut, pientareet ja ojanposket, rutiinit, rajat ja olevaisen saumat. Kaikkea siunattua teille, ystäväni, nauttikaa vihreästä.

”Tällaistakin on!”

Kun oma, henkilökohtainen ymmärrys ympäröivää ja itseä kohtaan iän ja työskentelyn myötä kasvaa, hiljaa mutta hartaasti, näyttää oma käytös ja sitä kautta myös ulkoinen olemus lähestyvän myötämielistä hiljaisuutta. Myötämielinen hiljaisuus ei sekään ole kuitenkaan sisäisen kukinnon varsinainen lakipiste, vaan sitä näyttää vielä seuraavan (ainakin) yksi vaihe: positiivisuuden, elämänilon pääseminen esiin. Eräänlaista gnosiksen avaaman ihmisen mullasta kohoamista sekin. Maailmassa on – ja pysyy – ongelmia, mutta äkkiä niiden ylenmääräinen vannehtiminen, vatulehtaminen, punniskelu ja haukkuminen, saa väistyä parempien, elvyttävämpien virtojen noustessa pintaan. Aivan kuten puhdas vesi huuhtoo pinttyneen lian, niin myös vitaliteetin kasvu vie mennessään omiin traumoihinsa, inhokkeihinsa ja erontekoihinsa pinttyneen mielen oikut.

Kuvailemani etenemissuunta ei auettuaan olemisen piiriin säily kuitenkaan ongelmitta. Kun positiivisuus ja elämänilo kasvaa, alkavat vaikeudet, kuinka kommunikoida toisten ihmisten kanssa valittamatta, kuinka kuvailla tuntemuksiaan kun on kasvanut, varttunut ja elänyt elämänpiirissä jossa kaikki merkityksellinen – henkilökohtainen ja yhteinen – on muodostettu pitkälti negatiivisuuden säestyksellä. Sanottava sanalla sanoen vähenee, ja mahdollisena vaarana on jossain mielessä käpertyminen omaan ”fiilistelyynsä”. Tämä ei tarkoita, että positiivisuuteen yltävä ihminen olisi vastedes tarkoituksellisen syrjäänvetäytyvä – pikemminkin hänen sanottavansa vähenee, koska hänellä ei välttämättä ole entisissä määrin yhteistä jaettavaa, yhteisiä sosiaalisia intressejä – kulttuurimme, keskustelumme, jopa lörpöttelymmekin kun perustuu liiankin usein kriittisyyden yksipuoliselle tulkinnalle ja sitä kautta soraääniselle olemiselle. Yhtenäkin vappuna kysyin silloiselta lähipiiriltäni, mikä kutakin on viime aikoina harmittanut, häirinnyt tai vaivannut. Ja katso! Lähestulkoon jokainen esitys verhoutui mieluummin johonkin muuhunkin mitä se paljaimmillaan oli: mieluummin kuin esitys tunnusti perustuvansa narsistisen itsen ja ympäristön kitkaan, se, valitus, yhdisti itsensä ihmisten typeryyteen, huonoon säätilaan ja niin edelleen. Rehellisimpänä esitys päinvastoin aukesi, kun esittäjä tunnusti oman tyytymättömyytensä itseensä.

Haluan peräänkuuluttaa, ettei liikkuminen pois negatiivisuuden auralta siis tarkoita, että maailmassa olevat ongelmat millään tavalla kiellettäisiin. Niitä on, mutta viime kädessä niihin – tai niiden muuttamiseen – on lopulta pääsy vain ja ainoastaan omia valintoja tekemällä, omia epäedullisuuksia syrjään siirtämällä. Kosmisen pahan kauhistelu ei sinänsä auta – vielä vähemmän auttaa kosmisen pahan kauhistelu muissa ihmisissä tai yliyksilöllisissä entiteeteissä; ainoa ”paha” jonka elintilaan ja olemukseen voin edes yrittää vaikuttaa on minussa itsessäni, laiskuuden, häilyvyyden, kärsimättömyyden demoneina ja vastaavanlaisina pahoina henkinä. Muut räyhähenget ovat ainakin omalla kohdallani pelkkiä olettamuksia. Toki suhtaudun niihin uteliaasti, mutta eivät ne lopultakaan ole – tai ainakaan ne eivät saisi olla – tärkeämpiä kuin oman maailmankokemisen tapojeni mahdollisimman rehellinen tutkiskelu.

Kirjoitan tätä siksi, että nähdäkseni yleinen negatiivisuus asioita kohtaan hämärtää holistista ymmärtämystä sekä asioiden että tarkkailijan luonteesta. Kun näen lähikaupassa poikajoukon ostamassa pilsneriä, mieleeni nousee melkein automaattisesti kuva pusikossa, baarissa tai grillin ääressä räyhäävistä laiskamielistä. Se ei kuitenkaan ole kuva heistä kokonaisuudessaan, vain välähdys, potentia, uni. Tai jospa kokeillaan parempaa esimerkkiä: kärsimättömän oloinen autoilija törmyää edestäni suojatiellä. Minussa herää negatiivisuutta, vaikka tiedostankin, että on (pienenkin pieni) mahdollisuus, että tuolla autoilijalla on jokin minusta, jopa hänestä riippumaton motiivi hurjastella edestäni, sanotaan vaikka lastentarhan pihalla odottava itkuinen lapsi, tympeä työpäivä, temppuilleet tietokoneet tai vastaavaa. Se, että asioilla on syitä, seurauksia ja erilaisia implisiittisiä motiiveja; se, että asiat ovat eräänlaisia eläviä entiteettejä, ja useimmat ihmiset haluavat vain ”päästä elämästä läpi” pyrkien siinä sivussa hyvään, on tavattoman jännittävää. Kun kaikki, jopa kotimatkalla nähty punainen aita tai pelastusarmeijan työllistämät entiset rikolliset hakemassa kalusteita, alkaa näyttää tavattoman kiinnostavalta ja jännittävältä, muuttuu koko ihmisen olemisen kenttä yhdeksi suureksi hulppeaksi seikkailuksi. Ja kuten kunnon Liisa ainakin, ei tuohon seikkailuun kuuluisi suhtautua tympeydellä, turhautuneisuudella ja välinpitämättömyydellä, vaan vilpittömän innostuneesti. ”Tällaistakin on!”

Positiivisuuden kautta edes elämäämme leimaavat kriisit eivät ole määriteltävissä ”pahoiksi”. Yksinkertaisimmillaan ne ovat omassa elämässään syrjääntyönnettyjen mahdollisuuksien ja mahdottomuuksien uudelleenkohtaamista ja uusien tulkintojen tekemistä ihmisen omalle elämäntarinalle. ”Uudet totuudet” ja uudet selitykset vanhoille, merkitseville tapahtumille (esim. ns. traumoille tai elämän merkityksellisille tapahtumille, tuoksuille, ihmissuhteille, paikoille jne.) eivät tule nekään olemaan pysyviä, vaan tietyn ajanjakson painon kestäviä. Jo sen, että ihmisellä on miltei loputtoman monta mahdollista tulkintaa omalle elämälleen ja sen eri vaikuttimille, luulisi kiinnostavan ihmistä, mutta päinvastoin, meistä varmasti jokainen kiintyy mieluummin omiin rutiineihinsa, omiin selitysmalleihinsa ja omiin olemisen tapoihinsa, niitä varsinaisesti koskaan kyseenalaistamatta. Jos vain edes intuitiivisesti ymmärtäisimme, kuinka suuren osan elämämme merkityksistä sysäämme joka hetki syvälle itseemme, kuin syvään mustaan kaivoon (tai kuin takapihalle) voisi suhtautumisemme omaan olemiseemme muuttua hyvinkin radikaalisti.