Hair ja musikaalit

Milos Formanin Hair-musikaali (1979) pääsi yllättämään täysin puun takaa. Ei elokuvaa nyt erinomaiseksi voi sanoa, mutta holtiton se ainakin oli, sanan täydessä merkityksessä. Holtiton. Tavallaan voi tulkita harmilliseksi senkin tosiasian, että 60-luvun hippiestetiikka oli vedetty jonkinlaisen itseironiaa pursuilevan funk-filtterin lävitse, jolloin tuloksena oli maalin yli sinkoutuva Vietnam-kritiikki maustettuna jokseenkin kömpelöllä juonella ja saatanallisesti rullaavilla bassokuvioilla. Jo kolmen ensimmäisen kappaleen jälkeen oli aika pitkälti selvää, mistä tulisi olemaan kyse: vesimiehen ajasta, vapaasta rakkaudesta ja Vietnamiin matkaavista nuorista miehistä. Mutta elokuvan juonellinen loppuratkaisu oli kyllä niin ala-arvoinen, ettei sitä voi perustella kuin korkeintaan väärinpäin olevalla rauhanmerkillä. Hölmöjä nuo hipit, kun vapaudessaan niin sinisilmäisiä ovat?

Juonesta puheenollen, olen aika pitkään miettinyt, mitä merkitystä musiikkiesityksillä on musikaalissa - ovatko ne narratiivin kannalta olennaisia vai onko musikaali niin umpimielinen genre, että esitysten tarkoitus on lähinnä ilmaista ääretöntä tunteenpaloa ja erinäisiä "fiiliksiä" ts. viihdyttää, mutta ei kiihdyttää? Joku Jacques Demyn Les Parapluies de Cherbourg (1964) on ihan oma luku sinänsä, enkä oikeastaan edes katso sitä musikaalina. Perinteisemmän musikaalin saralla olen kuitenkin vasta vastikään alkanut ymmärtää, että vastaus (em.)kysymykseeni lienee sekä että. Toki musiikkiesitysten tulee viihdyttää (vanhaan malliin; Jean Renoirin French Cancanin (1955) hengessä), mutta myös perustella kertomuksen mieli. Juonen kannalta keskeiset emotionaaliset myrskyt käydään nimenomaan musiikkiesitysten aikana, ei niiden välissä.

Toki on myös niitä elokuvia, joiden keskeiset teemat esiintyvät lähinnä esitysten välillä ja esityksiä sitoo kertomuksen yhteyteen vain hulvaton hurmos. Esimerkiksi Herbert Rossin Footloose (1984) keskittyy nimenomaan tarjoamaan katsojalle tanssi- ja laulukohtaukset hengenhaukkomiseksi, viihdyttääkseen, mutta mitään syvempää se ei oikein tule paljastaneeksi. Tanssit pysyvät tansseina, laulut lauluina ja kuvat kuvina. Hairin suhteen eräänlaiseksi loppukaneetiksi pitää kyllä antaa pisteitä vähintäänkin oivaltavista - joskin holtittomista - lyriikoista. Vai mitä pitäisi ajatella elokuvassa toisena tuutatun Sodomy-kappaleen säkeistä:

Sodomy
Fellatio
Cunnilingus
Pederasty

Father, why do these words sound so nasty?

Masturbation
Can be fun
Join the holy orgy
Kama Sutra
Everyone!

Vastaavaa järjen säkenöintiä (totisesti) löytyy myös elokuvan juonellisen alamäen aloittavasta Black Boysista:

Black boys are delicious
Chocolate flavored love
Licorice lips like candy
Keep my cocoa handy
I have such a sweet tooth
When it comes to love

Once I tried a diet
Of quiet, rest, no sweets
But I went nearly crazy
And I went clearly crazy
Because I really craved for
My chocolate flavored treats

Black boys are nutritious
Black boys fill me up
Black boys are so damn yummy
They satisfy my tummy
I have such a sweet tooth
When it comes to love
Black black black black
black black black black
Black boys

Onko siis ihme, että Hair tuli puun takaa ja kumautti?

V.I.T.R.I.O.L. ja juokseminen

En ole juossut kauaa, vasta noin vuoden. Juoksen mieluummin kuin hölkkään, vaikkei vauhtini aina olekaan erityisen kova. Moni parempikuntoinen - tai sitten vain persejalkainen - saattaa ohittaa minut. Annan heidän mennä, minä juoksen ja keskityn. Näinä päivinä, tänä syksynä yritän saada tuntuman juoksemiseen palaamaan, olen ollut aikoja juoksematta ja tahdonvoimani, kuntoni ja tahtini tuntuu rapistuneen. Tänään juoksin vain kahdeksan kilometriä. Yritän päästä sellaiseen tavoitteeseen, että aina kun käyn juoksemassa, juoksen vähintään kymmenen kilometriä. Parin kilometrin hölkässä ei nähdäkseni vielä pääse likellekään juoksemisen mieltä. Itse olen saavuttanut parhaimmat tunnelmat ja tulokset vasta noin yhdeksän kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin vielä kaukana tavoitteestani, tästä seuraavasta etapistani.

Juoksemiseen liittyy oikeastaan tiettyä mystiikkaa ja rituaalinomaisuutta. Juoksemiseen on valmistauduttava huolella. Tänään söin kasvislasagnea noin kolmen aikaan ja viisi tuntia myöhemmin tiesin senkin virheeksi. Ilmeisesti söin liian raskaasti, sillä röyhtäytti ja juokseminen oli aavistuksen tukkoista. Siksi paras tapa olisi syödä jotain kenties kevyempää noin kahdentoista aikoihin päivällä ja sitten lähteä lenkille kenties noin kuuden tunnin päästä. Aamulenkkejä olen vierastanut, koska silloin pitäisi toisaalta syödä, toisaalta olla syömättä. Tosin tänä syksynä minulla ei niihin ole oikein ollut mahdollisuuttakaan. Ruokavalion lisäksi on valmistauduttava henkisesti ja lopulta fyysisesti, venyttelemällä ja kuntoilemalla hiukan. Tällaisen valmistautumisen takia juokseminen ei todellakaan ole minulle mikään rentoutumismuoto, vaan tavalla tai toisella pyhä toimitus. Olin liian pitkään kehostani poissa, nyt haluan takaisin.

Sivumennen sanoen en ymmärrä ohi- ja vastaanjuoksijoita, joiden korviin on upotettu korvalaput. Juokseminen ja musiikin kuuntelu eivät sovi yhteen - silloin nimittäin ensin mainittu tapaa unohtua, juoksemisen funktio: juokseminen, yksin oleminen, alituinen liike kuin aurinko jahtaisi - ja jahtaakin - kuuta. Myöskin vaatetus on minulle toissijainen asia: juoksen vääränmallisissa verkkareissa, rumassa poolopaidassa, komuroissa juoksukengissä (joissa on kuitenkin hyvä juosta) - enkä oikein näytä juoksijalta, urheilijalta, miltään, tai lähinnä idiootilta. Köyhän miehen estetiikkakaan ei kuitenkaan ole juoksemisessa läheskään niin tärkeää kuin itse juoksu - ellei sitten estetiikaksi lasketa juoksemista taideteoksena.

Kun juoksen, keskityn yleensä lähinnä tunnustelemaan kehoani, sattuuko mihinkään, miltä juoksu tuntuu, sekä hengitykseen, miten onnistun rytmittämään sen, mikä tuntuu hyvältä, pystynkö suhteuttamaan juoksuni niin, että hengitän koko juoksun ajan nenän kautta sisään ja suun kautta ulos vai onko minun päästävä päämäärääni jotakin toista kautta. Joskus, lähinnä silloin kun juoksen helppoja, tasaisia, pitkiä metsälenkkejä, saatan ajatella muutakin, esimerkiksi Umberto Econ Il Pendolo di Foucaultin kompositiota tai Theodor W. Adornon representaatiokieltoa ja osuutta modernismi-keskustelussa.

Tänään juoksin ja keskityin Atu XIV:n, koska koin sen vastaavan juoksemisen olemusta. Samalla Atu XIV vastaa vatsanseutua, Tipharethin ja Yesodin välistä aluetta, sitä josta kaikki juokseminen oikeastaan lähtee, mistä tavallaan myös KI lähtee. Ja kuten huomata sopii, tietoinen mieli keskittää (Tiphareth) ajatuksensa yhteen kohteeseen: juoksemiseen kehollisena toimintana (Malkhut). Tällä välillä juoksija voi eksyä - ja eksyykin - yöhön, tunneleihin tai tietoisen mielensä äärirajoille. Kenneth Grantille Yesodissa on Daathin lailla potentia yöpuolelle, Qlippothiin - Yesod on tietoisen mielen "alapuolinen raja" (siinä missä Daath on "yläpuolinen"), kohta josta Setin tunnelin alkavat.

Minä kuitenkin juoksin. Kahden viimeisen kilometrin aikana satoi vettä, aluksi tihkutti, sitten satoi kaatamalla, silmälasit ja vaatteet märäksi. Katselin pimeää metsäpolkua, jota vain harvat lamput valaisivat, kosteita lehtiä, rapakoita, tihkua vasten puiden varjostamia lyhtyjä. Juoksin. "What a Feeling", lauloi aikanaan Irene Cara. Sen muistin vasta kotiin tultuani.