Poliittisessa paikanhaussa aina joku jää ilman penkkiä

”Onko vasemmistolaisuus sitten epäoikeudenmukaista? Tavallaan, mutta vain tavallaan, sillä se ei halua jakaa onnea ansioiden mukaan vaan niistä huolimatta, erotuksetta. Vasemmistolainen oikeudenmukaisuus on oikeutta kenen tahansa onneen. Edes rikollista se ei halua hylätä tämän onnen ulkopuolelle. Vain vasemmistolaiselle voi pälkähtää päähän, että rankaisemisen sijaan rikollinen on palkittava, ikävään elämään tai jopa kuolemaan tuomitsemisen sijaan hänelle on annettava mahdollisuus parempaan tai jopa ylenpalttiseen elämään. Sillä vasemmistolaisuus – toisin kuin oikeistolaisuus – ei vanno lain nimeen eikä ole tuomio-oppia. Vannominen itsessään on sille jotakin perin juurin vierasta. Se ei esitä elämälle vaatimusta: älä tee! tai jos teet, niin...! Se haluaa lunastaa elämän kaikkine predikaatteineen. Lain ja tuomitsemisen sijaan vasemmistolaisuudesta johdettu – mutta vain johdettu – hallinnan oppi on, niin kuin tuonnempana pyrin osoittamaan, elämän ohjaaminen. Ohjaaminen kuulostaakin jo varsin järkevältä opilta, mutta se sinällään ei olekaan vasemmistolaista. Vasemmistolaisuus ei kaiken kaikkiaan ole ”järkevää”. Yhtäkään yhteiskuntaa ei voida perustaa vasemmistolaisuuden varaan. Perustamisen itsensä idea on jo jotakin epävasemmistolaista. Silti yksikään yhteiskunta ei säily päivääkään ilman vasemmistolaisuutta. Jokainen yhteiskunta edellyttää nimittäin edellyttää armon momentin, jota ilman se ei tule toimeen. Sillä armo, vaikka onkin kaiken perustamisen edellytys, on olemassaolon edellytys." (Ojankangas 2002, 11.)

OJANKANGAS, MIKA (2002): Kenen tahansa politiikka. Kohti ulossulkematonta demokraattista yhteisöä. Helsinki: Tutkijaliitto.

Vanha Suomi

Vanha Suomi kuoli 1960-1970-luvuilla, kun maaltamuutto alkoi, keskellä 1900-luvun suurinta suomalaista rakennemuutosta. Vanhaa Kotipostia lukiessa huomaa aiheiden variaatioiden lisäksi välttämättömän paranormaaleja ilmiöitä käsittelevän artikkelin: on henkivaloja, aaveita, outoja ääniä. Arvatenkin tänä päivänä moni pitää niitä vastuuttoman alkeellisina ja primitiivisinä, naurettavana hölynpölynä. Kuitenkin enemmän kuin valistuksesta tuollainen asenne kielii yhteydestä (tai yhteydettömyydestä) luontoon. Vanha Suomi kuoli, kun yhteys maahisiin, tonttuihin ja kuolleisiin sukulaisiin alkoi kaupunkilaismiljöössä näyttäytyä sekä etäiseltä että turhan kokemukselliselta. Harvoilla kaupunkilaisilla on kokemuksia hengistä, ellei sitten kokemusta parantamassa ole ruisku, grimoori tai nyrjähtänyt mieli. Ja nurinkammettuun mieleenhän on helppoa myös henget tätä nykyä redusoida. Toisaalta kokemuksia haetaan nyt maailmalta, eikä suinkaan suvusta, verestä ja siitä pulppuavasta lähteestä, jonka oma alkuperä, oma maa mahdollisesti voisi tarjota. Se mikä on kätkettyä, pysyy kätkettynä, koska kiinnostuneet katseet ovat kääntyneet kohti ei-kristillisiä uskontoja, joogaa (joka ei enää aiheutakaan impotenssia, sperma valukaan aivoihin, kuten Kotipostin toimittaja aikoinaan vakuutteli) ja muita itäisiä henkisiä harjoitteita. Suomalaisuus lienee auttamattomasti out. Ja mikseipä olisi? Huolimatta ulkoisesta menestymisestään maailmalla suomalaisuus näyttäytyy vieläkin agraarisena umpimielisyytenä – toisaalta löytyy onneksi myös niitä neofiilejä, jotka vakuuttavat suomalaisten olevan tätä nykyä kansainvälisempiä, avoimempia uusille tuulille, menestyviä ja rehellisiä kaikinpuolin. Henkisen kasvun saralla valo tulee silti idästä (ja kierrätettynä lännestä), ei pohjoisesta.

Jos juuriaan haluaa hakemalla hakea, ja Vanhaa Suomea etsiä, kannattaa perehtyä sukututkimuksiin ja aikalaiskertomuksiin. Harrastelijoiden tekemistä tutkimuksista voi
paljastua myös, kuinka suvussa oli pidetty yhteyttä kuolleisiin sukulaisiin, kuinka naapurisuukopua oli kiihdytetty loitsimalla käärmeitä, kuinka tiettömän taipaleen takana asui omassa sumpussaan väki, joka oli valmis tuomitsemaan lehtolapsen polttajat, huoraajat ja rullit. Tämä aika ei ole edes kaukana, tarvitsee vain kelata nauhuria runsaat 50 vuotta taaksepäin.

Mihin katosivat kummitusjutut, mihin lehtolapsen itku, mihin järvestä ääni, joka jyrisi vievänsä köydellä syvyyttä mittaavat, jos nämä vielä metrinkään laskisivat köyttä? Eivät oikeastaan mihinkään, tai jos katosivat, ne katosivat sinne minne kristillinen perintökin. On monella tapaa ironista, että esimerkiksi omien isovanhempieni maailmassa elivät vahvasti rinnakkain Evankelinen herätysliike,(joka sai alkunsa Viipurista), Poutasen uskonto ja toisaalta yhteys henkiin, luonnon näkymättömään väkeen. Syitä sille, miten vahva herännäisyys pystyy pitämään yllä yhteyttä henkimaailmaan ja uskomaan siihen aivan toisella tapaa kuin tämän päivän kaupunkikansalainen, voi etsiä esimerkiksi vahvasti luontosuhteesta, siitä että ihmiset elivät keskellä luontoa, joka tuttuudestaan huolimatta oli myös outo ja vieras. Kaupunkilainen hahmottaa nopeasti turvalliset katunsa ja kaupungin rajat, mutta metsillä on aivan toisenlainen, kaoottinen luontonsa.

Voi tietenkin olla, että osa tästä yhteydestä, tai ilmiöiden uusiutuvuudesta, voidaan laittaa sosiaalisuuden piikkiin, mutta vain osa. Uskaltaisin väittää, että pienellä kyläyhteisöllä, joka ei ollut kummoisessa yhteydessä kaupunkilaisiin, oli jollei omat lakinsa niin ainakin omat kokemukselliset siteensä. Yhteisöllisyys pienessä sumpussa oli niin tiivistä, että yksittäinen isäntäkin eli naapuritalon pojan kanssa samalla kokemuksellisella kentällä. Seuroissa, kahvipöydissä ja heinäpelloilla vaihdetut kokemukset olivat yhteistä omaisuutta. Kuitenkin se, mistä nämä kokemukset ammensivat, niiden keskus, pysyi vieraana ja kaikesta sosiaalisuudesta puhtaana. Se keskus oli jossain luonnossa, missä sitä
ei pystytty nimeämään, paikallistamaan, omistamaan. Palauttamalla kaikki henkinen – tai henkimaailmaa koskeva – sosiaalisuuteen, ollaan tekemisissä pelkästään kehän kanssa. Keskus pysyy arvoituksena, mutta niin sen kuuluukin pysyä. Varsinkaan postmoderniin tilaan ei tulisi tuoda yhtäkään mysteeriä – niiden mättäiden on parempi pysyä piilossa, sillä vain siten taataan niiden kuolemattomuus – sillä tuon tilan luonteeseen kuuluu mysteerin selittäminen jollakin ”tämänpuolisella”. Sosiaalisella kentällä tämä on ymmärrettävää, täysin luonnollista – rihmaston ja (lyotardilaisen) pakanallisuuden välineillä on suhteellisen pitävä perusta. Tällä puolen on vain virtoja, mutta niin on tuollakin, näkymättömissä, ja nämä kaksi rihmastoa on ehkä parempi yrittää pitää erillään. Herätetty lohikäärme muuttuu perkeleeksi. Ja tuo perkele ei osaa lentää, sillä meille perkele on nykyisin yhtä merkityksellinen kuin ’vittu’. ’Vitussa’ ei ole mitään vierasta. Herätetyn lohikäärmeen kohdalla kyse on samaisesta loppuunkulutetusta vertauksesta, joka koskee sisäistä tulta, tulta jota ei sovi sammuttaa, ei tukahduttaa maallisella kunnialla.

Silti tohtisin kysyä, mitä tuolle Vanhalle Suomelle oikein tapahtui? Samaa kulttuurin – tai myytin – logiikkaa noudattaen vanha väki kai painui mailleen, meni maan sisään, katosi. Pirtit ja aitat ovat melko pitkälti hylättyjä ja harva sukutilakaan enää voimissaan. Marjanpoiminta ei kiinnosta uutta sukupolvea, väkeä haetaan jo Thaimaasta asti (mikä toisaalta on vain ylettömän tehokkuuden piirre). Kun hakkuita tehdään, siemenpuita jätetään vain nimeksi. Metsien kohtelu heijastaa myös suhdetta suomalaisuuteen. Moni valinnee jo hiihtämisen sijaan tunturisafarin, vaikka toisaalta moni suomalainen sanoo kokevansa pyhyyden juurikin metsässä. Joten kääntyvätkö ihmisten katseet sittenkin takaisin kohti yhteisöjä, takaisin kohti luontoa, sumpussa eläviä kyläläisiä? Korkeintaan pimeissä makuuhuoneissa ja riimu-blogeissa. Silti postmoderniin kuuluva ymmärrys monijumaluudesta (pakanallisuus) saattaa juuri vähemmistöjen keskuudessa auttaa tässä hakeutumisessa kohti juuria. Ulkosalla – valtateillä – sopii kuitenkin pitää suu kiinni.

Korjauksia alaismaailman käsitteeseen

Umberto Econ lanseeraama ‘alaismaailman’ (subworld) käsite viittaa suoranaisesti siihen, että fiktiivisellä henkilöllä A on jokin käsitys fiktiivisestä henkilöstä B, ja tuota käsitystä tukee fiktiivisen henkilön C kanta. Myöhemmin fiktion sisällä paljastuukin, että fiktiivisen henkilön A käsitys fiktiivisestä henkilöstä B on ollut väärä ja fiktiivinen henkilö C on tarkoituksella mustamaalannut fiktiivistä henkilöä B. ’Väärän käsityksen’ periodi on alaismaailma (jota tietyt totuusehdot ylläpitävät). Nähdäkseni täten voidaan sanoa, että kaikki mihin kukin fiktion henkilö uskoo ympäröimästään todelisuudesta on alaismaailmallista. Kunnes toisin todistetaan. Tämän jälkeen fiktiivisen henkilön alaismaailmallinen kanta käy myötäilemään kerronnan kautta syntyvää villakoiran ydintä, ydinkertomusta tai kertojan ääntä.

Villakoiran ytimen (kertomuksen dominantin) ja alaismaailmojen välille syntyy arvatenkin jännite. Kuka on oikeassa, kuka väärässä? Voimmeko luottaa dominantin näkemyksiin? Voiko dominantti koota demokraattisesti yhteen lukemattomat ja taas lukemattomat alaismaailmat?

Entä hajottaako postmodernistinen fiktio tuon dominantin idean, auktorisoidun maailman subjektina, fiktion ”näkijänä”? Mielestäni enemmän tai vähemmän kyllä. Joku Kathy Ackerin proosa lienee tästä hyvä esimerkki. Moniäänisyys, alaismaailmojen mielivaltainen sumppuuntuminen synnyttää kaleidoskooppisen näkymän, ja hahmot jotka näyttäytyvät lukijalle, ovat satunnaisesti näkökenttään ilmestyneitä. Toisaalta metafiktio on räikeässä ristiriidassa kaiken tekstuaalistamisen kanssa: juuri metafiktio, omaa kirjoittamistaan punniskeleva kirjoittaja, on kuin onkin jonkinlainen jollei kertomisen subjekti niin ainakin mahdollistaja tai valikoija, juuri hänhän lausevalinnoillaan luo jonkinlaisen näkymän, tahtoen tai tahtomattaan. Näin ollen metafiktio (modernismin purkajana) ei myöskään onnistu (tai halua) tuhoamaan traditiottomuuden ideaa, vaan se vaalii samaa modernismin ongelmaa, joka on jo perinteikästä, sen olemukseen sidottua: kuinka päästä irti juuristaan, ’olla moderni’, ja silti säilyttää mielekkyytensä.

’Julkinen pinta’ merkitsee historiografian kannalta virallista historiankirjoitusta (joka sekin on toki eri näkemysten hybridi tai keskiarvoitettu paradigma), historiografisen metafiktion kannalta dominantti, villakoiran ydin, se mitä kerrotaan. Mahdollisesti kysymys, jonka esitin esseessä (Historian ja mahdollisten maailmojen yhteneväisyyksistä), olikin, onko postmodernistisessa kirjallisuudessa lopultakaan minkäänlaista ’julkista pintaa’, alaismaailmojen yläpuolella olevaa auktorisoituvaa maailmaa, keskustarinaa? Ei taida. On vain vähemmistöjä, pakanallisuutta yksittäisiä näkemyksiä, useita jumalia, useita totuuksia. Merkitykset liukuvat rihmastoa pitkin kuin ei-inhimillinen energia sefirasta toiseen (ja kuten JHVH:n hengitys: ulos, sisään, alas, ylös).

Rihmasto on kuitenkin toimiva systeemin kuva vain sosiaalisuuden kentällä. Mitä rihmaston ulkopuolelle jää, siis näkymättömät, ei-inhimilliset ja jumaliset virtaukset, jää tavoittamatta, ja hyvä niin. Ulkopuolisuus ei (varsinkaan) kuitenkaan estä niitä kulkemasta samoja virtoja, samoissa alaismaailmoissa kuin meikäläiset, näkyvät, kuolevaiset. Tietenkin näkyvä ja näkymätön lomittuvat. Kuten sanottua, kulttuurinen psyyke (saati sen alkuperä) ei sentään taivu (autoritääriseksi) tekstiksi vaikka kaikki näkyvä taipuisikin. Vai taipuuko sittenkin? Pitäisikö kuitenkin ajatella, että meillä on jumalisista virroista vain tulkintoja, vain uusinnettavia tekstimuotoja? (tekstin) Tekijä – kun tälle tielle kerran on lähdetty – tavattiin aikaisemmin nimetä Jehovaksi, Jumalaksi. Tuostakin jumalasta on kuitenkin tätä nykyä erilaisia tulkintoja – ja pakanallisuudenkin myötä tietyt peruspiirteet ovat mahdollisesti hahmoteltavissa, olipa sitten kyseessä kuka tahansa jumala. Noita (potentiaalisia) piirteitä koossapitävät voimat, haluaisin väittää, pysyvät tavoittamattomina, niitä ei pysty pukemaan tekstiksi, niitä ei pysty palauttamaan sosiaalisuuteen, kehälle. Keskus on ja pysyy poissa (jos sitä kohti pyrkii).