Aikaan kiinnittyvä olemassaolomme aktuaalisessa maailmassa perustuu vakiintuneille diskursseille ja konsensuksen määrittämille totuuksille tai ”tosiasioiden joukolle”. Eksistenssimme lisäksi nämä enemmän tai vähemmän pätevien väittämien ja uskomusten joukosta työstetyt totuudet konstituoivat ympäröivän todellisuutemme – näin voi kärjistetysti väittää syntyvän sosiaalista fiktiota kannattelevan historiankirjoituksen. Historiankirjoitus tarjoaa arvatenkin "virallisen totuuden" erään kansanryhmän, valtion tai ihmissuvun taipaleesta. Näin ollen lienee "suureen kuvaan" varsin sopimaton seikka, mutta vasta postmoderni hajaannuksen aikakausi näyttäisi nostaneen kuuluviin myös historian "kirottujen" ja syrjittyjen äänet. Romaanitaiteessa esimerkiksi postmoderni historiallinen romaani (tai 1900-luvun lopun realistinen romaani ylipäätään) on asettanut vähemmistöt virallisena pidetyn totuuden rinnalle – ja mikäli haluaa liittää kirjallisuuteen jonkinlaista humanistista eetosta, ovat postmodernistisen romaanin keinot epäilemättä olleet tehokkaita myös pedagogisessa mielessä.
Samalla historiaa ja realistista fiktiota on käyty ilmaisemaan yksilöhistorian ja fragmentaarisuuden kautta, jotka tähän saakka ja vastedeskin ovat yhdessä muodostaneet virallisen historiankirjoituksen "pinnanalaiset virtaukset". Tällaisen "historioiden parveilun" yhden kollektiivisen "historiapinnan" alla voisi puolestaan nähdä asettuvan rinta rinnan mahdollisten maailmojen semantiikan kanssa: tuhansista mikrohistorioista muokkautuu tapahtumien ja keskiarvotettujen kohtaloiden lineaarinen historia, kriisin- ja rauhanaikojen vuorottelu – tai yhteisön jakama käsitys menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevaisuudesta. Mutta mitä tekemistä tällä on mahdollisten maailmojen kanssa?
Jos oletamme leibniziläisen semantiikan ja itse asiassa koko modaalilogiikan ohjesääntöjen mukaisesti, että "aktuaalista maailmaamme ympäröi ääretön määrä muita mahdollisia maailmoja" (1) , mikä tekee juuri meidän aktuaalisesta maailmastamme mitan noille muille lukemattomille? Onko ajatus mahdollisten maailmojen yhteismitallisuudesta jatkoa renessanssin asetuksille ihmisestä universumin keskuksessa, vai onko kyse kielestä, joka eittämättä asettaa aktuaalisen maailman mahdollisten maailmojen yläpuolelle? Fiktion kohdalla jälkimmäinen on nähdäkseni mielekkäämpi ajattelumalli, ja tästä on kyse myös historiafiktion kohdalla. Kuten Lubomir Dolezel on muuallakin soveltanut strukturalistiselle poetiikalle ominaisia typologioita, hän on käsittääkseni lähtenyt ajatuksesta, että mahdolliset maailmat ovat kielellisen performanssin tulosta: kirjoittajan valitsemat kielen sanat konstituoivat yhdessä semanttisesti mielekkään maailman, jota siis myös mahdolliseksi maailmaksi voimme kutsua. Tässä (kapeassa) mielessä jokainen "kerrottu tarina" sijoittuu mahdolliseen maailmaan. Käytetyn kielen sanoilla on referenssinsä sekä aktuaaliseen maailmaan että itseensä sanan merkitsijänä. Syy, miksi mikä tahansa mahdollinen maailma kuitenkin sisältää referenssin aktuaaliseen maailmaan, johtunee siis lukijan intentioiden ja valmiuksien lisäksi kielestä, joka hallitsee näitä kaikkia: kirjoittajaa, tekstiä, lukijaa. On kuin tekstin semanttinen koherenssi johdattaisi lukijansa pimeään, jonka ainoa perusta on sokeassa uskossa siihen, että sanoilla on sinänsä itsenäistäkin arvoa, riippumatta niiden referenssistä aktuaaliseen maailmaan.
Tässä vaiheessa on jo mielekästä verrata tätä mahdollisten maailmojen semantiikkaa koskevaa teoretisointia edellä esittämääni kysymykseen historioiden ja mahdollisten maailmojen vertailukelpoisuudesta. Samalla tapaa mittana toimivaa aktuaalista maailmaa vastaa virallinen historiankirjoitus, samalla tapaa mahdollisia maailmoja vastaavat hallitsevan historiadiskurssin ympärille ryhmittyvät perifeeriset ontologiat ja niiden edustajat "elämäntarinoineen" ja maailmankatsomuksineen: vähemmistöt, naissukupuoli, kolmannen maailman kansalaiset. Silti yhteensopimattomalta vaikuttavat sekä kieli että sen käyttäjät. Näkökulma mahdollisten maailmojen ja historioiden välillä onkin tällä kohtaa eriävä: jokainen ihmislajiin kuuluva olio käyttää kieltä (jolla kertoa, jolla synnyttää mahdollisia maailmoja) ja asuttaa aktuaalista maailmaa, mutta kukaan yksittäinen ihminen ei elä suoranaisesti virallista historiaa, historian kieltä, vaan omaansa, mikrohistoriaa. Kuitenkin jokainen yksilö kantaa mikrohistoriassaan ja "yhteiskuntasopimuksessaan" käsitystä julkisesta historiasta. Tässä mielessä hän on (vähintään) kahden maailman kansalainen. Kielen tapauksessa harvemmin voidaan poiketa johtavasta languesta: kieli on tuntuvammin sääntöihin perustuvaa ja kollektiivista – kukin voi muodostaa mielessään historiakäsityksensä kertomatta siitä muille kuin itselleen.
On tietenkin aiheellista kysyä, ovatko nämä maailmat – tai historian vaihtoehtoiset totuudet ja mikrohistoriat – itsenäisesti olemassa, odottaen vain löytämistään, vai ovatko ne puhtaasti ihmisen luomia, ulkopuolisia vaihtoehtomalleja tälle maailmalle? Onko esimerkiksi subjektin itselleen koostama "elämäntarina" todellinen itsessään vai yksi mielekäs tulkinta vain suhteessa julkiseen historiaan? Tässä kohtaa syytä olisi myös huomioida – sillä oletuksella että näistä jälkimmäinen ja nykylogiikan hyväksymä malli, vaihtoehdon esiintuominen, on relevantti – subjektin olevan kykeneväinen luomaan maailmoja (aktuaalisen) maailmansa sisään. Osuva esimerkki tästä löytyy Umberto Econ Foucaultin heilurista (1988), jossa aktuaalisen maailman peruspilarit, kuten kausaliteetti ja tunnetut historian tapahtumat, korvataan vaihtoehtoisilla selitysmalleilla, länsimaisten viisausperinteiden syrjässä kulkeneiden hahmojen ja kerettiläisten esityksillä. Seurauksena on sisäinen hajaannus, kuilu, jossa kaksi mahdollisuutta samasta (usein erisnimellä merkitystä) partikulaarista näyttävät kumoavan sen itsenäisen olemisen – tällöin partikulaarit tyhjenevät syistään ja merkityksistään ja tuloksena on kolmas vaihtoehto, kolmas jossa kaksi ristiriidat kumoutuvat ja jonka sivutuotteena mieli vainoharhaistuu ja alkaa elätellä salaliitoilla todellisuuttaan. Kuilu ei siis olekaan kuilu, vaan kolmas, kahta edellistä parempi ja "todempi totuus". Sivumennen sanoen on leimaavaa, kuinka postmodernissa tekstimaailmassa tämä kiintymys salaliittoihin ja vainoharhaisuuteen näyttää vain lisääntyvän (2). Myös realistisen kerronnan ja eletyn todellisuuden läheneminen – niiden mielivaltainen lähentäminen – on tästä mielenkiintoinen (pysyvältä näyttävä) johdannainen. Dan Brownin ympärille noussut kohu lienee tuorein esimerkki.
Esimerkiksi historiallinen romaani saattaisi lähestyä tätä ”maailma maailma sisällä” –hypoteesia mielekkäämmin kuin ajatus, jossa fiktio olisi ainoastaan aktuaalisen maailman sisällä suoritettu erityinen puhunnos. Historiallinen romaanihan ei varsinaisesti "luo" uutta, erillistä maailmaa, vaan asettuu kertomuksena mikro- tai makrotason historialliseen kontekstiin (aktuaaliseen maailmaan), ja eroaa kenties vain siinä historiankirjoituksesta, että se kielii ja implikoiden tunnustaa olevansa fiktiota huolimatta sen näennäisestä uskottavuudesta suhteessa aktuaaliseen maailmaan. Ainakin modernistisen historiallisen romaanin kantavia kerrontasääntöjä ovat olleet realistisuus ja anakronismista eli vääräaikaisuudesta pitäytyminen. Historiankirjoitus puolestaan uskoo olevansa "totta" ja ajavansa siten lineaarisena kehittyvän ration, valistuksen ja yhteishyvän asiaa – joskin tätä nykyä myös se tunnustanee olevansa pääsemättömissä tulkinnallisuudestaan.
Kuvattavan aikakauden psyyke (3) jää kuitenkin historiankirjoitukselta tavoittamatta. Se sulkee lähes aina yleisen totuutensa ulkopuolelle yksittäisen partikulaarin sisäiset liikahdukset ja niiden moninaisuuden – korkeintaan se voi hyväksyä suurmiesten päätöksiä, mikäli näistä näyttää olevan joitain konkreettisia seurauksia tapahtumien historialle. Dorrit Cohnin mukaan historiallisten henkilöiden intiimiyden kuvauksessa vallitsee historiankirjoituksen ja historiafiktion välillä puhtaan lajityypillinen ero, ei vain aste-ero. Keskinäisessä vertailussa kirjailija nimittäin muuttuu kaikkitietäväksi, kun taas historioitsija jää haljun kokonaiskuvan laatijaksi. (1999/2006, 180.) Kuin varmistaakseen selustansa pätevänä aikakauden tulkitsijana kirjailija sijoittaa usein teoksensa tapahtumat historian hämärille alueille, joka suo fiktiolle enemmän elintilaa ja lisää sen itsenäisyyttä ja uskottavuutta (kts. esim. McHale 1987/1999, 86–88; Cohn 1999/2006, 179–180). Jos kulttuurin sisäinen todellisuus jää historiankirjoituksessa ylöskirjaamisen tasolle, Cohnin mukaan juuri fiktio voi onnistua tässä – nähdäkseni yltäen yksilötasolta kulttuurin tasolle – juuri "maagisen epätodellisen optiikkansa" ansiosta (1999/2006, 180).
Mutta mitä tuossa kulttuurin psyykessä sitten tapahtuu? Tuhannet ihmiskohtalot kuhisevat vaihtuvien keskuspisteiden ympärillä. Ehkä kysymystä ei kuitenkaan pidä muotoilla muotoon "mitä merkitystä tällä psyyken toiminnalla on" vaan etsiä vastauksia siihen "kuinka se toimii", mitä tulkitsija psyyken osatekijänä voi nostaa esiin sahaamatta oksaa jolla istuu. Kysymys on sama, jonka Gilles Deleuze ja Felix Guattari esittävät kuuluisassa "Freudo-marxismi-kritiikissään" Anti-Oedipus (1972; kts. Jameson 1981, 21–23). Kyse ei ole tietenkään pyrkimyksestä objektiiviseen asemaan – sitähän historiankirjoitus ja realistinen fiktio ovat yrittäneet harvemmin kunniakkaasti onnistuen – vaan historiallisten karttojen moninaisuudesta, tarkastelijan oman position ja historiaan ja ideologiaan sidotun luonteen tunnustamista. Kun Raymond Williamsin mukaan kieli ja yhteiskunta eivät ole toisistaan erillisiä, vaan kieli "sosiaalisuuden materiaalisena prosessina" antaa yhteiskunnan moninaisuudelle (lukuisine dualismeineen) sen historiallis-yhteiskunnallisen perustan (Lehtonen 1994, 234), tämä toivoakseni viimeistään liittää kysymykseni mahdollisista maailmoista kielellisinä konstruktioina historian yhteyteen. On selvää, että koska kieli luo mahdolliset maailmat, se samoihin lakeihin nojaten luo myös historiat, oli sitten kyseessä julkinen historia, yksilön oma "elämäntarina" tai historiafiktio.
Psyyken pinnan merkitystä ei sovi kuitenkaan aliarvioida. Kun keskipiste – tässä tapauksessa julkinen historia – menettää merkityksensä kulttuurillisen toimijan arvomaailmassa, tämä tyhjiö on täytettävä jollain. Kuten edellä jo totesin, vaihtoehtoiset selitysmallit ja systemaattinen epäily tarjoavat paranoidiksi äityvälle mielelle oivan pelin. Jokainen kulttuurin ja yhteiskunnan osa-alue asettuu kyllä analogioiden kautta kohdalleen, koska ilmeisen takana toimii "liikkumaton liikuttaja", mutta pinnan luonne muuttuu. Se merkitsee aina jotakin muuta kuin mitä välittömimmin eksplikoi. Tästä on kyse myös Foucaultin heilurissa: sekasortoinen poliittinen tila, informaatiosirpaleet, uskonnolliset, tieteelliset ja arkiset ristiriitaisuudet selittyvät, kun tarpeeksi lujasti uskotaan niitä koossapitävään yksikköön: "kiinteään pisteeseen maailmankaikkeudessa", salaseuraan, salajuoneen, Maailman kuninkaaseen.
Mitä sitten postmodernistinen fiktio voi tehdä, mitä historiankirjoitus ei? Mahdollisesti se voi osoittaa tämän maailmojen moninaisuuden oman tiedostavan tekstuaalisuutensa kautta. Jos mahdolliset maailmat ovat kielellisten puhunnosten jälkiä, samalla tapaa postmodernistinen fiktio voi luoda aktuaalisen maailman menneistä hahmoista ja tapahtumista "maailmoja maailman sisään", osoittamalla noiden menneiden hahmojen ja tapahtumien (tai niistä muodostettujen kuvien –ja tekstien) venyvyyden. Se ei kuitenkaan sulje pois mahdollisuutta, että aktuaalista maailmaa ympäröisi ääretön määrä mahdollisia maailmoja – että mitään "alaismaailmaa" (4) ei olisikaan, vaan aktuaalisen maailman hahmoilla vain sattuisi olemaan hieman erilaisia kopioita muissa maailmoissa. Nähdäkseni ehto näille "alaismaailmoille" on esitettävien hahmojen suhteellinen realistisuus ja historian tapahtumissa edes asteittainen pitäytyminen. Nämä kuitenkin edellyttävät "julkisen pinnan ylläpitämistä" – paranoidi mieli puolestaan ei häiriinny siitä, sattuuko hänen kertomansa maailma olemaan realistinen vai ei, hänelle kaikki on vain yhtä "todellisuustrippiä". Oiva esimerkki tästä löytyy Robert Shean ja Robert Anton Wilsonin kulttimainetta saavuttaneesta Illuminatus!-trilogiasta (1975):
Oletko selvillä siitä, että todellisuus on lämpöplastinen eikä suinkaan kovettuva: tarkoitan, että sitä on paljon helpompi muokata kuin yleensä ymmärretään. Noitavainot – perisynti, looginen positivismi, kaikki nuo rajoittavat ja kuristavat myytit – ne kaikki perustuvat jäykkään todellisuuteen. Totta kai on olemassa rajoituksia, sehän on selvä – kukaan ei ole niin hullu että menisi kieltämään sen – mutta nuo rajat eivät ole lähellekään niin jäykät kuin meidät on saatu uskomaan. Paljon lähempänä totuutta on sanoa, että käytännössä ei ole olemassa mitään rajoja ja todellisuus on sellainen miksi ihmiset haluavat sen tehdä. Mutta tällä hetkellä meille on muutaman tuhannen vuoden ajan lyöty rajoituksia rajoitusten perään, maailman pisimmällä mielenmuokkaustripillä, ja niitä perustuksia järkyttämään vaaditaan todellista negatiivista entropiaa. Eikä tämä ole mitään paskaa; olen suorittanut matemaattisen tutkinnon. (1975/2004, 146.)
Näin pinta on yksi todellisuus tai "trippi" muiden joukossa, eikä aktuaalisen maailman rajoja varsinaisesti edes ole. Yhteisen, sosiaalista todellisuutta kannattelevan totuusparadigman aleneminen "tavallisen ihmisen" esittämän totuuden tasolla, yhdeksi muiden joukkoon, on eräs hyvinkin postmoderni keino – jos siis postmodernia voidaan luonnehtia suurten narratiivien maallistumisen ja kaiken tekstuaalistumisena. Kun "kaikki on tekstiä", pääsee jokainen tekstintuottaja esiin: jokaisen kertomus, elämäntarina tai käsitys historiasta, on teoriassa yhtä arvokas. Yhteisön ylläpitämisen kannalta tämä voi olla kohtalokasta, vaikka romaanikirjallisuudelle se näyttäisikin tarjoavan paljolti virikkeitä – joskin esimerkiksi elämänkertakirjallisuuden suosio ei suoranaisesti selity sillä, että biografian keskushenkilö olisi "yksi muiden joukossa", vaan hän jää nimenomaan pinnalle, osaksi pintaa: yleensähän biografiat kirjoitetaan julkisuuden henkilöistä, jotka ylläpitävät medioituneen yhteisön yhteistä totuutta. Näin ollen elämänkertakirjallisuuden voi nähdä samalla tapaa kuin historian ylläpitävän sitä sosiaalisen todellisuuden keskipistettä, jonka ympärillä miljoonat ihmiskohtalot kehivät.
Historiassa tekstinä – olipa sitten kyseessä fiktio tai historiankirjoitus – on paljolti kyse pinnasta ja syvyyksistä, keskuksesta ja kehästä. Samainen rautalankamalli toivoakseni havainnollistuu myös mahdollisten maailmojen semantiikassa. Pitäytyessään totuusvaikutelmassaan historiankirjoitus jää tekstimuotona fiktiosta jälkeen – olipa todellisuuden sisäistä "venymistä" tai ei, historiafiktio onnistuu tulkinnoissaan huomattavasti paremmin tunnustamalla totuuksien suhteellisuuden, ja esimerkiksi mikrotason kohtaloiden merkityksen, joiden kautta kokonaiskuva kustakin aikakaudesta välittyy lukijalle "virallista historiaa" osuvammin. Historiafiktio voinee lähestyä kulttuurin psyykettä deskriptiivisyyden ja hapuilun avulla – sen sijaan historiankirjoitus ei välttämättä tavoita ollenkaan näitä aikakausien sisäisiä liikahduksia, ideologista moninaisuutta, vaan joutuu typistämään aatteet pelkiksi kehitystrendeiksi osana suurempia tapahtumasarjoja. Jälkimmäinenkin pyrkii toki deskriptiivisyyteen, mutta totuus-oletukseensa nojaten se ei näe luomaansa kuvaa, historiaa simulakrumina, kuvien varastona. Fiktion mahdollinen anakronismikin ennemmin muokkaa käsitystä historiasta, sen kulloisistakin aatemaailmoista – ja alustaa esiin totuuden potentian. Muottiin pakottaminen ja absoluuttisiin totuuksiin uskominen – mitkä ainakin jossain määrin voidaan nähdä historiankirjoituksen pinttyneiksi paheiksi – tuottavat vain yhden "todellisuustripin" muiden joukkoon. Fiktiollahan on tarjota niitä useampikin, jotka vasta asettuessaan keskinäisiin vertailuihin, paljastavat ennen kaikkea meidän aikamme moninaisuuden. Vasta tämän moninaisuuden hyväksyminen, luova relativismi voi paljastaa meille, kuinka historia toimii. Toiminnan kautta myös merkitys voi tulla esiin.
(1) Kts. Lubomir Dolezelin artikkeli Possible Worlds of Fiction and History
(2) Joskin on syytä huomata, että sen sijaan että subjekti tarkoituksella hajoittaisi partikulaareita tuhoamalla niiden sisäisiä olemisen moodeja, on globaalin kylän yhtenä leimaavana merkityksenä sen "todentuminen" ja geniuksensa mieletön toteuttaminen: mikä tahansa kulttuurin tuotteen erityinen piirre onkin, sen on oltava sitä niin suurissa määrin (tottakin todempi, kaunistakin kauniimpi, fiktiotakin fiktiivisempi jne.), että se tyhjenee lopulta merkityksestään, tai muuttuu vähintään vastakohdakseen. Toisin sanoen sivustakatsojan ei tarvitse mitään tehdäkään, kulttuuri tekee sen hänen puolestaan.
Samalla on tähdennettävä postmodernia modernia seuraavana muotona: moderni ja postmoderni määrittyvät vain suhteessa kulttuurillisiin teksteihin – ne eivät suoranaisesti ole mitään mitä havaittaisiin arjessa ja elämäntavoissa.
(3)"Psyyke" ilmaisee mielestäni "kenttää" osuvammin sen, että kulttuurilla sinänsä on monta tasoa: pinta ja sen alaiset virtaukset, medioitunut näkyvyyden tila vastapainona inhimillisille ja yksilökeskeisille pyrinnöille ja motiiveille. "Kenttä" ilmaisee nähdäkseni yksiulotteisempaa kuvaa kulttuurista, yhtä ainoaa toimijoiden tasoa.
(4) Käytän omaa hapuilevaa suomennostani "alaismaailma" viittamaan Umberto Econ käsitteeseen "subworld":
Characters inside fictional worlds are also capable of sustaining propositional attitudes and projecting possible worlds. Eco call these possible-worlds-within-possible-worlds subworlds; Pavel prefers the term narrative domain. It is the tension and disparity among various characters' subworlds, and between their subworlds and the fictional "real" world, that formed the basis of modernist and, before that, realist epistemological poetics." (McHale 1987/1999, 34.)
Kirjallisuus
COHN, DORRIT (1999/2006): Pierre ja Napoleon Borodinossa: pohdintoja historiallisesta romaanista. Teoksessa Fiktion mieli. Suom. Paula Korhonen, Markku Lehtimäki, Kai Mikkonen & Sanna Palomäki. Helsinki: Gaudeamus.
JAMESON, FREDRIC (1981): The Political Unconscious. Narrative as a Socially Symbolic Act. London: Methuen.
LEHTONEN, MIKKO (1994): Kyklooppi ja kojootti. Subjekti 1600-1900-lukujen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Tampere: Vastapaino.
McHALE, BRIAN (1987/1999): Postmodernist fiction. London: Routledge.
SHEA, ROBERT & WILSON, ROBERT ANTON (1975/2004): Illuminatus! 1: Pyramidin silmä. Suom. Hannu Tervaharju. Helsinki: Like.