Jänöt ovat antiesteetikkoja, ne pakenevat kaupunkilaisen kauneuskäsityksiä. Helsingin Sanomat uutisoi tänäänkin (HS 18.3.2008) citypupukannan räjähdysmäisestä kasvusta Helsingissä. Lehden kanta oli, kuten arvata saattaa, konsensuksen mukainen: citypuput turmelevat satojen tuhansien eurojen arvosta kaupungin kukkaistutuksia jne., joten selvää on, että kantaa on karsittava. Puput lisääntyvät liian nopeasti, ja ovat tuholaiseläimiä.Kun katsoo kania luonnossa, se on luonnollinen, ehkä veikeäkin näky. Kun kani tulee kaupunkiin asutusten piiriin, siitä tulee tuholainen. HS vihjaa jopa kanin täyttävän pedon tunnuspiirteet. Kuitenkin petoeläiminä pidetään eläimiä, jotka tappavat syödäkseen toisia eläimiä (joskin ihminen on tietenkin tämän arvostelun yläpuolella), muttei yleensä lajitovereitaan (ja edelleen: ihminen tekee molempia, tosin harvemmin asettuu kannibaaliksi). Kani on aina ja kaikkialla kasvinsyöjä, joten yleisellä petoeläinasteikolla se on väistämättä asetettava saaliin, ei saalistajan asemaan. Kani ei voi olla peto. Citykani syö kukkaistutukset, järsii pensaat, raatelee syreenit, ei se koske kuin kasvikuntaan, mutta se ei ole peto.
Ihmisen estetiikantajussa kasvikunta asettuu aika usein paljon eläinkuntaa korkeammalle, mikä suoraan sanoen tuntuu vähän takaperoiselta näkemykseltä, palvommehan samaan aikaan elämää sen eri muodoissa. Kun kukat on istutettu kauniiseen riviin, saatu hallintaan, tulevat puput ja tuhoavat järjestyksen. Kaoottisena rajaolentona pupu niin ollen ei anna lainkaan armoa - se syö elääkseen, eikä mieti, mikä mahtaa olla ihmisen (kauneus)käsitysten mukaista murkinaa. Toisaalta: pupu on todennäköisesti paljon eheämpi, kokonaisempi olento kuin vaikkapa minä, ja ymmärtää siten kaiken olevan sisäisen harmonian ja yhtenäisyyden. Kun me katsomme pupua, emme katso pupua maisemassa, kokonaisuutta, kaunista elämän kulkua, kaiken tapahtuvan luonnollisuutta. Sen sijaan havaitsemme olennon, joka uhkaa kulttuuriamme ja pahemmassa tapauksessa tuhoaa sitä. Näissä tilanteissa huomaamme, ettemme pysty kontrolloimaan “alempiamme” kuin voimakeinoin - ja kun näin huomaamme, toivoisin voimakeinojen sijaan ymmärrystä, silleenjättämistä.
Ilmiselväähän on, että verrattain paljon vaarallisempi ja pahempi “ympäristöongelma” on kaupunkimaiseman tuhoaminen pähkähullulla kaavoituksella, imbesillillä rakentamisvietillä ja totta kai mobilisoidulla teknohelvetillä, joka teitämme pitkin virtaa. Ylimääräinen kauppakeskus on paljon räväkämpää terroria kuin syöty pensas. Murkinoiva kani sen sijaan on yksi maailman suloisimmista näyistä. Jos kyseessä olisi välttämätön elinkeino (maanviljely) voisin paremmin ymmärtää citykaneihin kohdistunutta inhoa - nyt ongelmallisempaa kuitenkin on, että pupujussit aiheuttavat pelkällä olemassaolollaan ylimääräisiä laskuja kaupungille ja kolauksia kaupunkilaisen estetiikkaan.
7 kommenttia:
Kaikella kunnioituksella kaneja kohtaan pitää ehkä muistuttaa, että nuo urbaanit jänöt eivät ole mitään metsien rusakoita, vaan nimenomaan villiintyneitä jalostettuja lemmikkikaneja, jotka eivät varsinaisesti kuulu sen paremmin metsä- kuin kaupunkiympäristöönkään. Siksi on helppo ymmärtää, miksi ne voidaan nähdä ongelmana. Vaikka toisaalta on hyvin totta, että esiinnostamasi arvoasetelma uutisoinnissa näkyykin.
Eläviä olentoja ne ovat siinä missä muutkin, eivätkä sukuketjunsa puolesta oikeutettavissa tai tuomittavissa: pupuhan lisääntyy melkoisella kyydillä, eikä pikkupuput useinkaan voi liiemmin valita, kuka jalosti ja kenet, ne vain ovat ja tyytyvät osaansa, kuten mekin. Melkein yhtä hyvin voisi kai väittää, että kaupunkilaisten lapset ja lapset eivät kelpaa maaseudulle saati kaupunkiin, koska ovat urbaanin elämäntyylin jalostamia (mikä ehkä pitääkin paikkaansa). Sanomani ydin kuitenkin on, etten suoranaisesti ymmärrä, miksi puput alennetaan ohi (jalostetun) kasvikunnan ja toisaalta ohi ihmisen vuosisataisen puistoperinteen (jossa pyritään luomaan luonnonjärjestykseen ihmisen asettama, geometristä silmää hivelevä järjestys).
Minun on tietenkin helppo täältä korvesta murista, enhän ole noita Helsingin citypupuja juurikaan edes nähnyt, ja ymmärrän sen, halusin vain kirjoittaa nopean huomion siitä, että tuo “kaniongelma” on nähtävissä muutenkin kuin taloudellisen tappion tekijänä. Mukana on aimo annos kiinnostavia esteettisiä ja moraalisia aspekteja.
joo, kyl se on sillee, että ne on joku aikanaan päästänyt puistoon ja siitä on syntyny melkonen soppa. ja koska kukaan ei toiminut "ajoissa", meillä on nyt monenlaisia eettisiä ym haasteita asian suhteen. se ei ole luonnollista, mikä näkyy meidän pihoilla ja puistoissa joka päivä vuodenajasta toiseen. haukkoja piti päästää ilmoille tänne, ja pöllöjä myös, ne ois tappannu kaikki kanit. mut kyl se varmaan täytyy ihmisen tarttua metsästysaseisiin, nyt on nimittäin, äskettäin, kaadettu jo hälyttävän paljon niitä pensaita ja puita koska kanit on niitä tuhonneet....ehkä? pitääpä ottaa selvää.
No, ymmärrän toki pointtisi, enkä itse asiassa edes puolusta citykanien kitkemistä ihmisvoimin. Ja kuten Anonyymi kirjoittaa, kyse on ihmisen luomasta ongelmasta, josta kanit nyt joutuvat kärsimään.
Mutta ymmärrän myös, missä määrin citykanit ovat ongelma. Vertailukohtaa voisi hakea vaikka hiiristä ihmisasunnossa. Voidaanhan sanoa, että niiden tekemät tuhot ovat vain ihmisen vieraantuneen estetiikantajun loukkauksia ja että niillä on sama oikeus ruokaan kuin ihmisellä. Näin pitkälti onkin, mutta koska ihminen myös on eläin, hänen toimintaansa kuuluu myös pitää puoliaan muita eläimiä vastaan. Myönnettävä on, että ihminen pitää muita eläimiä aikamoisessa kuristusotteessa tällä hetkellä ja että löysäämisen varaa olisi monellakin alueella.
Tämä ehkä liittyy jossain määrin omassa blogissani juuri sivuamaani yleisten ja yksittäistapausten suhteeseen: Voidaan miettiä vaikkapa eläinten kasvattamista ravinnoksi sellaisissa oloissa, joissa se on välttämätöntä suhteessa moderniin, täysin tarpeettomaan tehotuotantoon. Vaikka yleisessä mielessä ihmiset ja hiiret ja kanit ovat hyvin konkreettisesti yhdenveroisia, en näe mitään väärää siinä, että ihminen puolustaa reviiriään (joskin ihmisen kykyä valita keinonsa tuleekin korostaa). Kokemuksesta voin sanoa, että kun hiirille antaa vapauksia, ne ottavat niitä monin verroin ja pistävät ranttaliksi.
Se, että citykanit eivät ole metsäjäniksiä on myös relevantti argumentti siinä mielessä, että ne ovat (kaupungin)ekosysteemille vieraita. Monissa tapauksissa on nähty, miten vieras laji pistää asiat mullin mallin ja voi jopa aiheuttaa lajien kuolemista sukupuutton. Itse pidän esimerkiksi puistojen vanhoille puille aiheutuvia vahinkoja suurempana kuin kaupunkilaisen esteettistä mielihyvää luokkaavana tuhona.
Nostit kyllä hyvän ja hankalan kysymyksen esille.
Kiitokset oivaltavista kommenteista.
Missä määrin mikään on luonnollista? Peräänkuulutan toistamiseen, että vetoaminen alkuperään liittyvään erehdykseen ei välttämättä ole paras mahdollinen yritys oikeuttaa käytännön toimet (jänökannan karsiminen) - yhtä lailla eettisesti arveluttavaa olisi ottaa päiviltä kaikki insesti- ja raiskauslapset (tai juutalaiset). Myönnän toki liikkuvani aavistuksen vaarallisilla vesillä vertaamalla niinkin provokatiivista asiaa kuin lehtolapset verrattain “vähäpätöisempään” asiaan kuten citykanit. Luonto kuitenkin kulkee omia luonnonlakejaan, noudattelee omaa logiikkaansa, eikä se, mikä on ja mitä luonnossa on, asetu suoranaisesti akselille luonnollinen - luonnoton. Citypuput ovat luonnollisia siinä missä metsiemme teerikannat tai kantakapakan kaverit.
Taannoin jollain toisella foorumilla oli kiinnostavaa keskustelua luonnon sillienjättämisestä (anteeksi latautunut termi), hakkuista jne. ja erityisesti metsän luonnontilasta (ts. tilasta, jolloin puut on jätetty metsiin lahoamaan, eikä mitään “metsänhoidollisia toimenpiteitä” ole paikalla suoritettu, jolloin biodiversiteetti on käsittääkseni melkoinen). Ajatus on tavattoman kiehtova ja toteutuu harmillisen harvoin. En kuitenkaan ottanut asiaa esille metsäluonnon takia, vaan sen, että “luonnontilan” (“luonnonanarkian”) pesiytyminen kaupunkiin on mielestäni tavattoman kiinnostava ilmiö, ja sinänsä toivoisin sellaista enemmänkin, jollei muuna niin vastalauseena lisääntyvälle lisärakentamiselle ja kaavoitusruuhkalle. Toki toivon, että kaupungeissa säilytetään puistoja ja viheralueita, ehdottomasti, mutta pieni elävyys tekee silloin tällöin ihmeitä myös kaupunkiviihtymiselle.
Ihminen on toki eläin, ja tietyissä määrin hänen on kyllä puolustettava paikkaansa luonnon kentällä (ei “järjestyksessä”) - silti rohkenisin väittää, että ihmisellä on myös (ja tämä ei sulje pois etteikö eri eläinlajeilla olisi) ymmärrys olla vahingoittamatta muita olentoja kuin ainoastaan silloin kuin tarve todella vaatii. Entä missä tarve vaatii? Siinä ettei ensimmäisessä turhamaisuuden puuskassa myrkytetä kaikkia hiiriä tai saalisteta pupuja, vaan pyritään kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun. Ihmislajia koskeva itsearviointi (näinä luonnonsuojelukiinnostuksen kasvavina aikoina) olisi siis todellakin paikallaan: olemme siinä määrin lintukodossa hyvinvointivaltioinemme, että sitä mukaa kun hyvinvointimme lisääntyy, näyttää ote luonnosta tiukkenevan. Ja yhä useammin tähän hyvinvoinnilliseen panikointiin liittyy taloudellisen aseman horjuminen, niin yksilön, yhteisön kuin yhteiskunnankin tasolla. Tulivat jänikset mistä tahansa, niillä on siihen tasan yhtä paljon oikeuksia kuin ihmisellä.
Hiiristä ja ekosysteemeistä puheenollen, voiko olla että citykani on sitten samanlainen vääristymä kuin kissa Suomessa? Linkolahan halusi aikoinaan suurin piirtein hävittää koko kissakannan Suomesta, koska se nimenomaan vääristi suomalaisen ekosysteemin. Muita perusteluja, tai suhdetta hiirtenpyydystämiseen, en muista, mutta näkökulma on sinänsä kiinnostava: miten vakiintunut onkaan se kulttuurinen kuva, jossa hiiren saalistaja on kissa, hiirenloukun sijaan?
Perusteltuja kommentteja.
Tuota Linkolan kissa-juttua mietinkin ohimennen, kun kirjoitin noista citykaneista vieraana eliölajina. Tämä nyt ei ole varsinaisesti kantava argumentti, mutta jollain tavalla asiaa muuttaa ehkä vain kanien lisääntymisnopeus, jolloin muutos on äkillisempi. Alan kuitenkin hipsiä jo alueella, josta minulla ei ole mitään tietoa, joten olen hiljaa.
Mutta jos mennään tuohon kysymykseen luonnollisuudesta, eikö aika helposti päästä myös asetelmaan, jossa joudutaan toteamaan ihmisen kaikkine ostoskeskuksineen ja tehtaineen olevan niinikään osa luontoa? Että saastuminen, lajien tuho jne. ei ole mitään "ulkopuolelta tuotua", vaan osa luonnon kaikenkattavaa, orgaanista prosessia, jossa elinympäristö vain muuttuu; elinkelvottamaksi toisille ja elinkelpoiseksi toisille. Vai meneekö liian suureen mittakaavaan, jotta järkevä jutustelu olisi mahdollista?
Älä huoli, en minäkään asiasta tiedä, yritän vain hakea aiheeseen muita puolia kuin perinteiset ja yleisimmin tartuttavat.
Lisääntymisnopeus on tietenkin yksi perusta kannan karsimiselle, mutta kyynisempi voisi todeta, että esimerkiksi Lähi-idän maissa, Aasiassa ja vaikkapa ehkäisyä rajoittamattomien uskonnollisten tahojen keskuudessa pitäisi tehdä vastaavanlaista karsintaa: aiheuttaahan liikakansoitus, erityisesti kehittyneissä maissa kasvavia ongelmia, senkin perusteella, että ihmisjoukko on verrattain paljon tuhoisampi kone kuin pupulauma. Vaikka esimerkiksi liikakansoitus on todella ongelma, emme mielellämme käy ongelmaan käsiksi kantaa karsimalla, vaan yritämme etsiä parempia ratkaisuja (mikä tietysti on ihan oikein). Lajinsisäinen eriarvoisuus pitää kuitenkin huolen siitä, että kehitysmaissa taatusti halutaan vastaisuudessa ajaa autolla ja kohota kuluttajaksi, koska meillä se on ollut jo vuosikymmeniä arkipäivää.
Olet oikeassa, että vaarana tuossa luonnollisuus -perspektiivin laajentamisessa on, että ihmisten kulutus- ja liikkumiskäytännöt ja Toivo Sukarin toilailut voidaan kuitata luonnollisina, mutta näinhän tavallaan ovat asiat. Kulttuurin ja luonnon välisen rajan liuottaminen saattaa toki johtaa outoihin yhtälöihin ja umpisolmuihin, mutta senkin uhalla voisi väittää, ettei majavan ja ihmisen rakentamiskäyttäytymisellä ole pohjimmiltaan erityistä eroa. Korostan kuitenkin, että tänä päivänä kulttuurin (tai sivilisaation) erottautuminen muusta luonnosta (metsä- tai peltoalueen järjestäminen pihaksi, puistoksi, kaupungiksi) tarkoittaa aina myös tuhokyvyn kasvua. Koska keinotekoisen järjestyksen asettaminen tietyn alueen/avaruuden sisälle merkitsee kitkemistä, juurimista, raapimista ja raiskaamista, on tästä rajanvedosta oltava erityisen tietoinen ja ymmärrettävä kantaa siitä vastuu (Sukari sen sijaan ajattelee vain rahaa). Pupu, josta alun perin oli puhe, ei sen sijaan luo järjestystä rikkomalla toista järjestystä, vaan toimii tuon suuremman järjestyksen puitteissa.
Tähän ja erityisesti ihmisen vapauksiin liittyen Henri Laborit kirjoittaa teoksessaan Ylistän pakenemista (1976/1986) seuraavasti:
“Silloinkaan kun ihminen täyttää ihmisosansa kokonaan ja onnistuu luovan mielikuvituksensa avulla ei suinkaan irrottautumaan vieraannuttavista determinismeistä vaan hyödyntämään niiden lakeja oman eloonjäämisensä ja nautintonsa hyväksi, kysymyksessä ei ole hänen vapaa valintansa. Sillä hänen mielikuvituksensa toimii vain motivoituneena, vain jonkin sisäisen vietin tai ulkoisen tapahtuman ajamana. Hänen mielikuvituksensa ei voi toimia muuten kuin käyttämällä hyväkseen muistiin kertyneitä aineksia, joita hän ei ole valinnut vapaasti vaan ympäristön pakosta. Ja silloinkin kun yksi tai useampi uusi ratkaisu jää näennäisesti hänen “vapaaseen valintaansa”, hän toimii vain reagoimalla tiedostamattomiin vietteihinsä ja yhtä tiedostamattomiin ajatustottumuksiinsa.” (74)
Samalla tavallahan voisi katsoa myös citypupun ohjautuvan.
Lähetä kommentti