Luokkakokous

Suuret ikäluokat ovat jättäneet lapsilleen riehuvan tulipalon. 1960-1970-luvun taitteessa syntynyt sukupolvi on Suomen historiassa ensimmäinen, joka on vanhempiaan köyhempi. Perintö, jonka vanhemmat lapsilleen sälyttivät on kuolleiden ideaalien (sosialismi ja herännäisyys) ja elävän nykyisyyden jatkuva ristiveto. Nämä ovat keskeiset teesit Jarkko Tontin mainiossa poliittisessa romaanissa Luokkakokous (2007).

"Suuria ikäluokkia en viitsinyt edes ajatella. Ne pitäisi viedä lopetettavaksi. Ilman mitään selittelyjä. Ei heti vaan nyt, kesken sauvakävelyn riuhtaista puikot kädestä ja iskeä rinnasta läpi. 40-50-luvulla syntyneet ovat Suomen syöpä. Rasvainen veritulppa kansakunnan sydämessä, itsekkyys itse, millään ei olemitään väliä, kunhan ne vain saavat haluamansa. Muistin kuinka olimme Matiaksen kanssa pilkanneet keski-ikäisiä vanhempiamme, jotka luulivat että maailma avautui nykyään yhtä helposti kuin 1960-luvulla. Ei. Maailma oli kiinni. Enää ei ollut eläkevirkoja, inflaatio ei maksanut asuntolainoja. AY-äijät huolehtivat vain rasvamaksaisten paperikoneduunarien ja rekkamiesten eduista. Vasemmistolaisia, vitut, häikäilemättömiä paskoja koko SAK täynnä. Maailma oli rujo ja ahdas. Edelliset sukupolvet olivat noukkineet mansikat kakusta, viimeistä myöten. Nyt taistelu omasta viipaleesta oli katkeraa kamppailua päivästä toiseen. (Tontti 2007, 75.)

Näin miettii toinen romaanin päähenkilöistä, Toni, IT-alan ammattilainen, jonka katse on tiiviisti tulevaisuudessa - niin hyvässä kuin pahassa: hän unelmoi rahasta, viimeisimmästä teknologiasta, asunnosta ja ennen kaikkea avioliitosta Emmin kanssa, entisen luokkakaverin, joka seurusteli Tonin parhaan ystävän Matiaksen kanssa, ja joka sittemmin on siirtynyt lääkäriksi ja poliittiseksi uraohjukseksi. Pelontäyteisen Tonin tulevaisuudesta tekee kuitenkin huonoennusteinen syöpäkasvain. Matias on niinikään Tonin ja Emmin entinen luokkakaveri, historian väitöskirjaa viimeistelevä lisensiaatti, teknologiaa ja uusinta uutta viimeiseen asti vastustava tai ainakin kaihtava idealisti. Yhdessä tämä kolmikko alkaa järjestää luokkakokousta omalle ikäluokalleen, mutta mitä pidemmälle romaanin tapahtumat ei ehtivät, sitä vähemmän näyttää heillä, ja koko ikäluokalla olevan yhteistä: ainoastaan muistot ja vääränlainen perintö vanhemmilta. Toni ja Matias, romaanin varsinaiset kertojat, ovat naurettavuuteen asti kärjistettyjä henkilöhahmoja - Toni sipsejä mussuttavana neofiilinä, Matias pölyä nielevien kirjastojen nukkamielisenä surkimuksena - ja kuitenkin heissä on luvattoman paljon yhtymäkohtia todellisuuteen. Jos katsoo ympärilleen, Tonin ja Matiaksen kaltaisia ihmisiä on, mitä ehkä Tontinkin eduksi voi vetää takaisin C.P. Snown aikoinaan hyvinkin tarkkanäköisiin linjauksiin kahdesta kulttuurista, jotka eivät kohtaa ja jotka aiheuttavat paitsi maailmanlaajuista nälänhätää myös länsimaissa yhden henkisen kriisin piikin omalla keskinäisellä ymmärtämättömyydellään. Tietyssä historiallisessa kontekstissa tämä menneisyyden ja tulevaisuuden ihmisten keskinäinen ristipaine on toimiva, ei suinkaan kaikissa. Erilaisia tyyppejä tai rooleja on lukemattomia ja ne vaihtuvat kontekstittain. Maailman ihmiset eivät jakaudu menestyjiin ja epäonnistujiin, teknokraatteihin ja eurooppalaista sivistystä vaaliviin unelmoijiin - siitäkin huolimatta, että Snown keskeinen teesi oli, että juopa rikkaiden ja köyhien välillä alituiseen kasvaa, koska rikkaat eivät keskenään sovi asioitaan eivätkä pysty tai tahdo ymmärtää toisiaan. Rikkaan ja köyhän välille jää kuitenkin kirjava kenttä aidosti puutetta kärsiviä, "köyhäilijöitä" ja oman vaillinaisen varallisuutensa kanssa painivia. Mikä tavattominta, keskiluokka vaurastuu, johtajaporras vaurastuu, mutta pimeään sysätty kenkätehtailija vain köyhtyy. Todellista köyhyyttä emme oikeastaan edes näe, koska sitä ei Suomessa ole kuin korkeintaan leipäjonoissa.

Matias ja Toni sentään pyrkivät keskinäiseen ystävyyteen. "Maailma" on kuitenkin heittänyt heitä erilleen ja lopultakaan heillä ei ole paljoakaan yhteistä, ainoastaan yhteiset sulkapallohetket, muistot ja Emmi. Usein käy niin, että keskeiset ystävyyssuhteet muodostetaan lapsuus- ja nuoruusiässä, eikä myöhemmin tule samanlaisia mahdollisuuksia tutustua yhtä syvästi ihmisiin, kaikissa vahvuuksissaan, kaikissa heikkouksissaan. Nuoret eivät kuitenkaan ole millään muotoa valmiita, ja siksi elämänpolut vievät toisia hyvinkin paljon etäämmäs muista ikäisistään. Luokkakokous onkin Tontin keskeinen oivaltava metafora saman ikäluokan sisällä vallitsevalle keskinäiselle ymmärtämättömyydelle ja kommunikaation vaikeudelle. Niin kivuliasta kuin täysin vieraanoloisen ihmisen kohtaaminen voi ollakin, se on keskeistä ymmärtämisen kasvattamisen kannalta: juuri vieraan elementin tunkeutuminen omaan todellisuuteen on tekijä, joka paitsi uhkaa myös vapauttaa ihmisiä omista kuvitelmistaan (kuten muistamme The Pervert's Guide to Cinemasta, ks. 9/11: toteutunut fantasia) myös saattaa heitä paremmin yhteen, kytkee heidät takaisin siihen yhteisöön, jota koululuokka parhaimmillaan edustaa. Toisaalta luokka on vääristynyt ja keinotekoinen kehikko, jossa yhteen asettunut yhteisö yrittää löytää paitsi sisäisen motiivinsa, myös jokaiselle paikan yhteisössä - kuitenkin mitä nuorempi luokka, sitä luonnollisempaa yhteinen toiminta on, koska todellisuudet eivät ole vielä niin pitkälti eriytyneet kuin myöhemmissä ikävaiheissa. Yläasteluokka onkin sitä vastoin mitä konfliktialtein taso, jossa identiteetit eriytyvät, muotoutuvat, iskevät kipinöitä, ja lukio, jonka pitäisi toimia Richard Rortyn mukaan yksilön identiteetin varsinaisena eriyttäjänä, oman identiteetin alkuna ja "vanhempien totuuksien" kyseenalaistamisen aikakautena on kuin suuaukko, jossa ihmiset alkavat eriytyä omiin luokkiinsa, omien harrastuksiinsa, omaan habitukseensa ja etsivät lähipiirinsä siihen nojaten, eivätkä näin välttämättä enää koskaan kohtaa muita luokkalaisia: kaivinkoneenkuljettajalla ei ole kovinkaan paljon yhteistä psykologin kanssa. Tontti päätyy esikoisromaanissaan kuitenkin surulliseen skenaarioon: Tonin ja Matiaksen välinen ystävyys on lopulta valheellinen, menneeseen jämähtänyt ja siten uudistumiskyvytön: "kun ystävyys taantuu, se muuttuu rituaaliksi, säännöllisesti toistetuksi pakkohumaltumiseksi. Kun ei ole jäljellä muuta kuin tyhjyyttä, sen paikalle ilmestyy väkisin taottua yhdessäoloa, langetaan yhdessä loveen ja etsitään turhaan yhteyttä jumaliin jotka ovat jo kuolleet." (emt., 242.)

Yksi syy tähän eriytymiseen ja erilleen kasvamiseen löytyy kauempaakin Tonin ja Matiaksen juuristoista ja tässä tulemme luokkakokous-metaforan toiseen ulottuvuuteen: Toni ja Matias ovat lähtökohtaisesti eri sosiaalisista luokista. Matias on keskustassa kasvaneen paremman keskiluokan väkeä, Toni hervantalaisen lähiön köyhempää väkeä, äiti herännäinen, isä epäonnistunut sosialisti. Tonia on jäytänyt vuosikaudet esimerkiksi Matiaksen vanhempien tapa maksaa paitsi Matias myös Toni tanssikurssille ja vastaavat hyvänteoksi puetut nöyryyttämisen muodot. Matias ei ole niin omaan kohtaloonsa nujertunut ja katkera kuin Toni, mutta hänelläkin on omat tragediansa: Matias on paitsi ottolapsi, myös kodista, jota tyrannisoi juoppo isä.

Samaan aikaan Tontin romaani on nolostuttavan konventionaalinen ja vihaisen poliittinen. Realismi joka Luokkakokouksesta huokuu on kuitenkin valitettavan totta, ja aina kun nykykirjallisuuden arkisissa kuvauksissa kohtaamme epäonnistuneita avioliittoja, sijoiltaan menneitä lapsia, traumoja ja perheväkivaltaa, saatamme tuskastua, mutta samaan aikaan meidän on myönnettävä, että sitä tapahtuu. Tietysti riippuu romaanin kontekstista, toimivatko nuo kuvaukset aidosti ymmärtämyksen lisääjinä vai näyttäytyvätkö ne vain typerinä yrityksinä elävöittää romaanin tapahtumia. Tontti onnistuu kohtuullisesti ja kallistuu siten ensin mainitun suuntaan - tavallaan Luokkakokous muistuttaa Risto Jarvan maanmainiota tutkielmaa 60-luvun sukupolvesta, Työmiehen päiväkirja -elokuvaa, jossa niinikään kohtasivat kaksi yhteiskuntaluokkaa. Jarvalla 60-luvun lapsissa kerrostuivat kuitenkin myös ne värivirheet, joita kansalaissota tuotti, mitkä kulkivat elokuvan taustatendenssinä ja samalla tuntemamme suomalaisuuden pohjana, todellisena "talvisodan ihmeenä", jolla ei tunnetusti ollut tekemistä ensi sijassa torjuntavoittojen kanssa, vaan sen henkisen ihmeen, että Suomen kansa pystyi yhdistämään puna- ja valkosolunsa yhdeksi vereksi ja toimimaan hetkellisesti yhtenäisen ymmärryksen vallassa ja sen motivoimana.

Tässä mielessä Jarvan työnjatkajana koettava Tontti asettaa keskeisen kysymyksen: missä tilassa on ja elää se sukupolvi, jota Toni kutsuu ensimmäiseksi Suomen historiassa joka on vanhempiaan köyhempi? Kysymys on lopulta hölmö ennen kaikkea itsekeskeisyydessään: on perusvirhe syyttää vanhempiaan huonosta kasvatuksesta, vääristä valinnoista, koska palat joita elämänpiiriimme saamme eivät tule yksin vanhemmilta. Niinikään on patologista korottaa itsensä historiallisesti merkittäväksi sukupolveksi oletetun talouskasvun satunnaisen miinuspiikin takia. Jotain kuitenkin eittämättä historian kuluessa tapahtuu, ja tietenkin jokainen nuori polvi uskoo olevansa erilainen suhteessa edeltäjiinsä. Nimet ne kuitenkin vain vaihtuvat ja teemme valintoja eri perustein kuin vanhemmat, mutta nuo valinnat saattavat tulla hyvinkin lähelle muilta osin niitä, joita vanhempammekin tekivät. Tietenkin on sanottava, että se todellisuus jossa 60-luvulla elettiin on esimerkiksi mediakulttuurin suhteen hyvin toisenlainen kuin nykyinen elämänmuotomme, eikä ikuisuuden näkökulmasta muutamassa kymmenessä vuodessa ole tapahtunut paljoa, mutta jos emme katso ikuisuudesta, vaan ihmisinä, huomaamme että historiallisesti tuona aikavälinä olemme astuneet muutosjatkumoon, jossa jatkuvasti tapahtuu niin kuin informaatio puolittuu, lisääntyy räjähdysmäisesti kuten henkinen sekaannuskin, lamaannus.

Tärkeämpää kuin syyttää vanhempiamme valuvirheistä olisi syytä muistaa se velka, joka meillä ajattomasti vanhempiin ja ikäihmisiin on ja jota ei voi ulosmitata. Nykyinen kulttuurimme tunnetusti palvoo nuoruutta, emmekä useinkaan perusta vanhempiemme elämänkokemuksesta tai perspektiivistä. Eittämättä ikäihminenkin on oma raunionsa, oma traumatisoitunut ja väärinkasvanut katajansa, mutta niinhän usein muodostamme oman elämännarratiivimme: elämämme on kuin loputonta alamäkeä, epäonnistumista, kieroonkasvamista. Menetimme jotain olennaista niinä öinä kun kasvoimme ulos lapsenihostamme, menetimme kokemuksen ehdottomuuden. Nuori polvi voisi vaihteeksi rakastaa vanhempiaan kaikkine vikoinaan, olkoonkin että todellisuus murenee ja muuttuu jatkuvasti ympärillä. Se, mitä voisimme oppia ikäihmisiltä on suhteellisuudentaju, ja sehän tunnetusti kasvaa vain kuolemien ja eri rajankäyntien myötä. Syöpä, joka Tonin pysäyttää on se raja, jonka jälkeen ymmärrys alkaa - ainakin Matiaksen ja Emmin kohdalla.