Saako nyt nauraa? Miksei saisi? Pitäisi nauraa!

Paitsi retoriikan siivittämää kansa-puhunnan punkeamista tiettyyn suuntaan, tolkun yhteiskuntaan, nämäkin vaalit ovat synnyttäneet myös muita lieveilmiöitä. Vaalivalvojaisissa muusikko Maki Kolehmainen hehkutti tulleensa juuri studiolta, jossa oli ollut levyttämässä Kurt ”Kurre” Westerlundin, vuosien takaisen Syksyn sävel -voittajan kanssa vaalilaulua Sauli Niinistölle. Kuuden vuoden kuuliaisuus -kappaleen ilmestyttyä Youtubeen, se on kerännyt latauksia perjantai-aamuun mennessä yli 212 000 ja kappale on varmasti ollut hyvin monen suomalaisen huulilla – hyvässä tai pahassa. Vauva-lehden keskustelupalstalle, tuon ehtymättömän ilonlähteen partaalle ilmestyikin piakkoin ketju, jonka aloitusviestissä kerrottiin Helsingin rautatieasemalla lauantaina 11.2.2012 toteutettavasta Kuuden vuoden kuuliaisuus -yhteislaulusta. Kuka ikinä ketjun käynnistikään, se oli reaktio aiemmin sosiaalisissa medioissa levinneelle Haavisto-flashmobille, jossa Haaviston kannattajat lauloivat Finlandiaa samaisella rautatieasemalla. Youtube-video päättyi yläkuvaan, jossa joukko ihmisiä (eri tilassa) muodosti numeron 2.

Toisenlainen kansalaisaloite ilmaantui Iltalehden keskustelufoorumille 4. helmikuuta. ”Yhtään Haavistoa tukeneiden levyä en osta, enkä katso kotimaisia elokuvia, joissa he esiintyvät. En myöskään käy teatterissa, jossa he ovat edes jossain roolissa. ”, ilmoitti Ei nimimerkkiä -nimimerkki. Seurasi pitkä boikottilista Haavistoa tavalla tai toisella kampanjan aikana tukeneista suomalaisista taiteilijoista. Alun huoli siitä, että uusi Mission Impossible -elokuva jää nyt näkemättä vaihtui pian yleisempään torantekoon siitä, kuinka taiteilijat ovat yhteiskunnan loisia, elävät veronmaksajien rahoilla ja kaiken hyvän lisäksi ilmaisevat vielä poliittisia ja ennen kaikkea vääriä mielipiteitä; keskittyisivät tekemään sitä mitä osaavat ja paremminkin siten, että voivat elättää itsensä. Perjantai-aamuun mennessä ketju oli kasvanut jo 304 sivuun, viestejä oli tullut 3032. Paljon on asiaa.

Mistä ketjut sitten kielivät? Mitä niillä halutaan ilmaista? Eritoten Kurren laulu on synnyttänyt suomalaisten keskuudessa lähinnä suunnatonta tyrmistystä, jonka vuoksi aiheen tiimoilta (näennäisesti) järjestettävä flashmob kuulostaa vastaavasti suunnattoman huvittavalta. Olisi kuitenkin huolimatonta otaksua, että flashmobin järjestäminen olisi tässä kohdistettu niinkään Niinistöä tai Niinistön kannattajia vastaan – päinvastoin, ilmiö – jos nyt ilmiöstä tämän kohdalla voidaan puhua – on selvästi näpäytys niinkin kokeneen musiikintekijän kuin Makin suuntaan. Kuten Aleksis Salusjärvi Luutiissa jo mainitsi, osataan sitä muillakin puoluetanterilla: järkyttävääkin järkyttävämpi, kuuden vuoden takainen Halos-rap uhmaa mielipuolisuudessaan kyllä kaikkia mahdollisia maun mittareita. Mutta on Kuuden vuoden kuuliaisuus -ilmiössä jotain muutakin. Palaan tähän tuota pikaa.

Eikö ole meiltä jotensakin kohtuutonta lähteä joukolla mukaan tällaiseen pilkkaan? Miksi me yhtäältä paheksumme, toisaalta nauramme kuullessamme Kuuden vuoden kuuliaisuuden? Laulu itsessään on kuitenkin tavanomaista tusinapoppia myötähäpeään saattavia sanoituksiaan lukuunottamatta – mutta näitähän riittää, tarvitsee avata vain mikä tahansa paikallisradiokanava. Iskelmärenkutuksista ei kuitenkaan tule ilmiöitä. Kun Pekka Himanen tuli toissa vuonna tutkijankammiostaan (tai Bonon pöydästä) esittelemään Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) ajattelin jo silloin samaa kuin Kurren laulun kohdalla: tämän täytyy olla salajuoni, jolla joko naruttaa kuulijat pois menestymisen estävästä tragediamoodista tai  sitten yksinkertaisesti vain tappaa heidät nauruun. Sillä ansaitaan kyllä ilmiön kannukset.

Kaikkien paheksujien ja (tyhjän)naurajien motiiveja mukaantulolle ei edes kannata yrittää summata, sillä varmasti joukossa on niin kyynikkoa kuin katkeruuteen taipuvaista ja Haavistoa äänestänyttä, mutta myös muitakin. Jotain kertoo sekin, että emme tiedä yhtäkään niinistöläistä tai Niinistön kannattajaa, joka haluaisi asettua kappaleen taakse – jopa heille se tuottaa myötähäpeää. Tämä kertoo tietenkin jotain myös meidän huumorintajustamme. Ehkä se on meitä ja meidän ideologioitamme nokkelampi.

Makin ja Kurren laulun naurettavuutta korostaa varmasti monien mielestä se, että laulu on asiasta tehden laadittu oikeistolaisen poliitikon voitonlauluksi, harmittoman myötäileväksi kappaleeksi, joka ei puutu juurikaan Niinistön poliittisiin kantoihin, vaan keskittyy korostamaan suur... korjaan, ykkösmiehen aseman täyttämistä ja ylistämään muun ohella päämiehemme rakkautta rouva Jenni Haukioon. Ja kuinka paljon tässä maassa muuten tehdään vakavasti otettavaa, oikeistolaisittain asettautunutta taidetta? Toisaalla Salusjärvi ja Timo Hännikäinen kävivät osuvan sananvaihdon aiheen tiimoilta, enkä puutu siihen varsinaisesti nyt: totean vain, että pop-kulttuurillisten käytänteiden tasolla näyttää yhä useammin siltä, että menestyneet ja aivan eri motiivein taiteentekoon osallistuvat esittävät taiteilijat keskittyvät harmittomuuteen, ihmisten viihdyttämiseen ja toisinaan myös juhlimisen, jopa bilettämisen korostamiseen lauluissaan. Vasemmistolle ominainen valittaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien rakastelu loistaa poissaolollaan. Suomen iskelmätaivaan tähtien lisäksi tähän joukkoon voisi laskea paitsi Niinistön kampanjaan näkyvästi osallistuneen Cheekin myös Ben Zyskowiczin siskonpojan (Uniikki) ja miksei myös glamrock-yhtye Reckless Loven. Eikä kannata unohtaa Apulanta-yhtyettä, sillä vaikka yhtyeen laulaja kovin sanoin yhtyeen rumpalin puoluekannasta irtisanoutuikin, on myös yhtyeen pitkäaikainen ex-basisti vuosikaudet näkyvästi edustanut Kokoomusta – enkä malta olla ajattelematta, miten tämä on näkynyt yhtyeen punk-juurien vähittäisessä katoamisessa ja lisääntyneessä kaupallisessa periksiantavuudessa. Yhtä kaikki, artisteihin kohdistuneita huomioita ei tule tässä nähdä niinkään moitteina vaan ihmettelynä – olen vuosikausia jo miettinyt, miksi näin; mikä näitä taiteilijoita ja esimerkiksi monia urheilijoita ajaa Kokoomuksen riveihin.

Väitänkin kulttuurissamme vallitsevan lähtökohtaisesti nuivan asennoitumisen oikeistolaisen taiteen mahdollisuuksiin. Yllämainituista syistä – ja esimerkiksi Helsingin kaupunkin vähintäänkin holtittoman Guggenheim-suunnittelujen johdosta – näitä mahdollisuuksia on kuitenkin hyvin, hyvin vaikea ottaa vakavasti. He tekevät sen itse. Totta puhuen kulttuurimme elinvoimaisuuden kannalta olisi vain hyvä, jos latua avattaisiin myös siellä suunnalla vakuuttavilla, esteettisesti ja älyllisesti haastavilla tavoilla – mutta niin kauan kuin oikeistoon kallellaan olevat tekijät keskittyvät töissään tyhjänpäiväisyyksien löpimisemiseen ja sen paketointiin suurella rahalla, saa taiteen kenttä pysyä jotakuinkin lestissään ja kansan syvät rivit valittaa siitä, miksi nämä meidän punavihreät sottatukat, ”arvostetut taiteilijat” purevat niitä käsiä jotka heitä ruokkivat.

Iltalehden keskustelupalstan boikottilista-ketju myötäilee sekin tätä. Tietenkin jokainen apurahataiteilija tai vähälevikkisen taiteen tekijä saa tukehtua oksennukseensa ketjua lukiessaan jos haluaa, mutta kannattaisiko se? Miten tosissaan ihmiset ovat ketjussa mukana? Ja mitä uutta siinä oikeastaan on? Jo useita päiviä sitten huomasin, miten nopeasti ketju muuttui – ja väitän, että se oli myös sen tarkoitus – putkeksi, jossa ihmiset vuoron perään töräyttelevät mitä sattuu, eikä väliä, oliko se puolesta, vastaan vai ihan ohi aiheesta. Oikeastaan se on vain kiehtovaa! Aivan kuin jälleen kerran nämä myyttisen kansan myyttisen syvät rivit olisivat saaneet kanavan purkaa turhautumistaan (puolin ja toisin) siitä, miten heidän oma elämänsä on jotenkin pilalla – ja miten joillakuilla on liikaa aikaa, muutamat toiset elävät loisena – ja he itse joutuvat maksumiehiksi! Taiteilijat, kuten Ville Luoma-aho kirjoitti, voivat olla heidän puolesta pahoillaan, itsekin olen, mutta toisaalta, eikö taiteilijoiden pidä lopulta tehdä sitä mitä tekevät koska pystyvät? He ovat osansa valinneet ja sivusta asiaa seuranneena voin sanoa, ettei se osa ole helppo osa. Jos osa meistä päättää elää kädestä suuhun, mikä helkkari siinä muita ihmisiä niin korpeaa?

Yleinen tosiasia, joka kuitenkin tunnustetaan aivan liian harvoin 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa, on, että emme tunne toisiamme, emme tunne toistemme arkea, työnkuvaa emmekä toistemme ajatusmaailmaa. Siksi oleminen on niin kivuliasta. Kun ihminen työskentelee kotona, hänen ei oleteta työskentelevän yhtä ahkerasti kuin konttorityöläisen tai yövuorossa olevan sairaanhoitajan. Kun ihminen tutkii, kirjoittaa, tekee taidetta, ei se ainakaan oikeaa työtä ole, riippumatta siitä, miten paljon hän päivittäisestä ajastaan siihen käyttää. Ja jos hänellä on ylipäänsä mahdollisuus tai tarve pohtia sellaisia asioita kuin maahanmuutto, Jumala, eläinten oikeudet, estetiikan tulevaisuus tai mitä ikinä, hänellä on liikaa aikaa. Suulla sanottuna tämä tietysti alkaa tarkoittaa sitä, että olisi yksi ja sama jos tämä hän nyt jättäisi tämän tyhjän vouhkaamisen ja keskittyisi pelaamaan Xboxia. Sama asia. Syrjäytynyt mikä syrjäytynyt. Ja siihenhän tuleva presidenttimme aikoi tarttua ensi töikseen.

Jokainen, joka pysähtyy ajattelemaan asiaa, ymmärtää, että vaikka vaihtaisimme päittäin kaksi läppärinsä ääressä päivät pitkät istuvaa, eivät he osaisi tehdä toistensa töitä. Jos ihminen vie ruumiinsa työpaikalle kello kahdeksaksi ja raijaa sen sieltä pois neljän jälkeen, on tämä eri asia kuin antaa ruumiinsa olla potentiaalisen työn käytössä koko valveillaoloajan: prekaari saattaa hyvin työskennellä aktiivisesti aikavälit 10–14, 16–22 ja käydä läpi päässään erilaista ajatustyötä istuessaan saunassa, paskalla, metrossa tai juhlissa. Enkä malta olla korostamatta myöskään tätä: se, että kirjoitan tätä nyt tähän, on työtä. Siitä ei makseta, kukaan tuskin edes lukee tätä, mutta kirjoitan tätä, koska tämä on työtä – siinä missä tiskaaminen, lumenluonti, omaisten hoivaaminen, ystävän kanssa keskustelu, tämän inspiroiminen ja vastaava. Ovelimmille meistä tästä ehkä jo maksetaan.

En kuitenkaan jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tosissaan Iltalehden keskusteluketjussa. Kieltäydyn uskomasta. Tai vaikka uskoisinkin, mitä se muuttaisi? Törmäämme tuosta ketjusta huolimatta jatkuvasti – olimme taiteilijoita tai emme – asenteisiin, jotka kielivät erilaisuuden pelosta, jatkuvasta, jopa patologisesta huolesta, tekeeköhän nyt varmasti joku toinen vähintään yhtä paljon töitä kuin minä, onkohan joku toinen nyt varmasti samalla tavalla kunnon ihminen kuin minä. Voin vain vastata: ei tee eikä ole. Kukaan meistä ei ole kunnon ihminen. Töitä me varmasti kaikki teemme ja yritämme varmasti olla tarpeeksi hyviä toisillemme, mutta mitä meidän kannattaisi ymmärtää onkin siinä, että tämä hyvyys nousee toisten välittämisestä, kunnioituksesta ja arvostamisesta, eleestä itsestään, ei itsemme kohottamisesta. Ja välittämisen, kunnioituksen ja arvostamisen perusta on tiedossa, ymmärryksessä siitä mitä toinen tekee, miten hän päivänsä käyttää, miten hän ajattelee. Kärsivällisesti, armahtaen meidän tulisikin yrittää tuoda toisillemme esiin, mitä me oikeasti teemme, miksi me näin teemme ja miksi näin on mahdollista elää.

Nauru on tapa ylittää rajoja, tapa tasoittaa eroja. Pidän yhtälailla työnä sitä, mitä tuhannet nuoret ja vanhemmat tekevät päivittäin internetissä: he eivät vain keskustele tai chattaile, vaan he myös luovat ja levittävät luomiaan tekstejä. Meemit. Hupikuvat. Laulut. Trailerit. Kaikki nämä ovat työtä, sillä ne tuottavat ihmisissä naurua ja liittävät ihmisiä nauravaan joukkoon. Ne tuottavat arvoja. Emme epäile hetkeäkään, etteikö Maki ja Kurre olisi tehneet töitä säveltäessään Kuuden vuoden kuuliaisuutta. Se, että laulusta on tullut ilmiö, on vaatinut kuitenkin paljon jakamista, paljon mielipiteen ilmaisua, paljon vitsailua – tässä mielessä Kuuden vuoden kuulaisuus -flashmobin mahdollinen toteutuminen (mihin en kuitenkaan usko) olisi vain selvin mahdollinen tunnustus itselleen näkymättömälle työlle, joka – kuten olemme jo nähneet – ei ole kysynyt puoluerajoja, vaan se on nimenomaan ottanut naurun muodon. Yhdessä nauraminen – sillä me olemme jatkaneet sanoittaja Sana Mustosen, Makin ja Kurren tekemää työtä. Ja jos Niinistö ja Haavisto kerran eivät kilpailleet toisiaan vastaan vaan toistensa kanssa, niin mekin nyt nauramme toistemme kanssa, yhdessä. Se, jos mikä, on rakentavaa poliittista osallistumista.