Paitsi
retoriikan siivittämää kansa-puhunnan punkeamista tiettyyn
suuntaan, tolkun yhteiskuntaan, nämäkin vaalit ovat synnyttäneet
myös muita lieveilmiöitä. Vaalivalvojaisissa muusikko Maki
Kolehmainen hehkutti tulleensa juuri studiolta, jossa oli ollut
levyttämässä Kurt ”Kurre” Westerlundin, vuosien takaisen
Syksyn sävel -voittajan kanssa vaalilaulua Sauli Niinistölle.
Kuuden vuoden kuuliaisuus -kappaleen ilmestyttyä Youtubeen, se on
kerännyt latauksia perjantai-aamuun mennessä yli 212 000 ja kappale
on varmasti ollut hyvin monen suomalaisen huulilla – hyvässä tai
pahassa. Vauva-lehden keskustelupalstalle, tuon ehtymättömän
ilonlähteen partaalle ilmestyikin piakkoin ketju, jonka
aloitusviestissä kerrottiin Helsingin rautatieasemalla lauantaina
11.2.2012 toteutettavasta Kuuden vuoden kuuliaisuus -yhteislaulusta.
Kuka ikinä ketjun käynnistikään, se oli reaktio aiemmin
sosiaalisissa medioissa levinneelle Haavisto-flashmobille, jossa
Haaviston kannattajat lauloivat Finlandiaa samaisella
rautatieasemalla. Youtube-video päättyi yläkuvaan, jossa joukko
ihmisiä (eri tilassa) muodosti numeron 2.
Toisenlainen
kansalaisaloite ilmaantui Iltalehden keskustelufoorumille 4.
helmikuuta. ”Yhtään
Haavistoa tukeneiden levyä en osta, enkä katso kotimaisia elokuvia,
joissa he esiintyvät. En myöskään käy teatterissa, jossa he ovat
edes jossain roolissa. ”, ilmoitti Ei
nimimerkkiä -nimimerkki. Seurasi pitkä boikottilista Haavistoa
tavalla tai toisella kampanjan aikana tukeneista suomalaisista
taiteilijoista. Alun huoli siitä, että uusi Mission Impossible
-elokuva jää nyt näkemättä vaihtui pian yleisempään
torantekoon siitä, kuinka taiteilijat ovat yhteiskunnan loisia,
elävät veronmaksajien rahoilla ja kaiken hyvän lisäksi ilmaisevat
vielä poliittisia ja ennen kaikkea vääriä mielipiteitä;
keskittyisivät tekemään sitä mitä osaavat ja paremminkin siten,
että voivat elättää itsensä. Perjantai-aamuun mennessä ketju
oli kasvanut jo 304 sivuun, viestejä oli tullut 3032. Paljon on
asiaa.
Mistä
ketjut sitten kielivät? Mitä niillä halutaan ilmaista? Eritoten
Kurren laulu on synnyttänyt suomalaisten keskuudessa lähinnä
suunnatonta tyrmistystä, jonka vuoksi aiheen tiimoilta
(näennäisesti) järjestettävä flashmob kuulostaa vastaavasti
suunnattoman huvittavalta. Olisi kuitenkin huolimatonta otaksua, että
flashmobin järjestäminen olisi tässä kohdistettu niinkään
Niinistöä tai Niinistön kannattajia vastaan – päinvastoin,
ilmiö – jos nyt ilmiöstä tämän kohdalla voidaan puhua – on
selvästi näpäytys niinkin kokeneen musiikintekijän kuin Makin
suuntaan. Kuten Aleksis Salusjärvi Luutiissa jo mainitsi, osataan
sitä muillakin puoluetanterilla: järkyttävääkin järkyttävämpi,
kuuden vuoden takainen Halos-rap uhmaa mielipuolisuudessaan kyllä
kaikkia mahdollisia maun mittareita. Mutta on Kuuden vuoden
kuuliaisuus -ilmiössä jotain muutakin. Palaan tähän tuota pikaa.
Eikö
ole meiltä jotensakin kohtuutonta lähteä joukolla mukaan
tällaiseen pilkkaan? Miksi me yhtäältä paheksumme, toisaalta
nauramme kuullessamme Kuuden vuoden kuuliaisuuden? Laulu itsessään
on kuitenkin tavanomaista tusinapoppia myötähäpeään saattavia
sanoituksiaan lukuunottamatta – mutta näitähän riittää,
tarvitsee avata vain mikä tahansa paikallisradiokanava.
Iskelmärenkutuksista ei kuitenkaan tule ilmiöitä. Kun Pekka Himanen tuli toissa vuonna tutkijankammiostaan (tai Bonon pöydästä) esittelemään Kukoistuksen käsikirjoitusta (2010) ajattelin jo silloin samaa kuin Kurren laulun kohdalla: tämän täytyy olla salajuoni, jolla joko naruttaa kuulijat pois menestymisen estävästä tragediamoodista tai sitten yksinkertaisesti vain tappaa heidät nauruun. Sillä ansaitaan kyllä ilmiön kannukset.
Kaikkien
paheksujien ja (tyhjän)naurajien motiiveja mukaantulolle ei edes
kannata yrittää summata, sillä varmasti joukossa on niin kyynikkoa
kuin katkeruuteen taipuvaista ja Haavistoa äänestänyttä, mutta
myös muitakin. Jotain kertoo sekin, että emme tiedä yhtäkään
niinistöläistä tai Niinistön kannattajaa, joka haluaisi asettua
kappaleen taakse – jopa heille se tuottaa myötähäpeää. Tämä
kertoo tietenkin jotain myös meidän huumorintajustamme. Ehkä se on
meitä ja meidän ideologioitamme nokkelampi.
Makin
ja Kurren laulun naurettavuutta korostaa varmasti monien mielestä
se, että laulu on asiasta tehden laadittu oikeistolaisen poliitikon
voitonlauluksi, harmittoman myötäileväksi kappaleeksi, joka ei
puutu juurikaan Niinistön poliittisiin kantoihin, vaan keskittyy
korostamaan suur... korjaan, ykkösmiehen aseman täyttämistä ja
ylistämään muun ohella päämiehemme rakkautta rouva Jenni
Haukioon. Ja kuinka paljon tässä maassa muuten tehdään vakavasti
otettavaa, oikeistolaisittain asettautunutta taidetta? Toisaalla
Salusjärvi ja Timo Hännikäinen kävivät osuvan sananvaihdon
aiheen tiimoilta, enkä puutu siihen varsinaisesti nyt: totean vain,
että pop-kulttuurillisten käytänteiden tasolla näyttää yhä
useammin siltä, että menestyneet ja aivan eri motiivein
taiteentekoon osallistuvat esittävät taiteilijat keskittyvät
harmittomuuteen, ihmisten viihdyttämiseen ja toisinaan myös
juhlimisen, jopa bilettämisen korostamiseen lauluissaan.
Vasemmistolle ominainen valittaminen ja yhteiskunnallisten epäkohtien
rakastelu loistaa poissaolollaan. Suomen iskelmätaivaan tähtien
lisäksi tähän joukkoon voisi laskea paitsi Niinistön kampanjaan
näkyvästi osallistuneen Cheekin myös Ben Zyskowiczin siskonpojan
(Uniikki) ja miksei myös glamrock-yhtye Reckless Loven. Eikä
kannata unohtaa Apulanta-yhtyettä, sillä vaikka yhtyeen laulaja
kovin sanoin yhtyeen rumpalin puoluekannasta irtisanoutuikin, on myös
yhtyeen pitkäaikainen ex-basisti vuosikaudet näkyvästi edustanut
Kokoomusta – enkä malta olla ajattelematta, miten tämä on
näkynyt yhtyeen punk-juurien vähittäisessä katoamisessa ja
lisääntyneessä kaupallisessa periksiantavuudessa. Yhtä kaikki,
artisteihin kohdistuneita huomioita ei tule tässä nähdä niinkään
moitteina vaan ihmettelynä – olen vuosikausia jo miettinyt, miksi
näin; mikä näitä taiteilijoita ja esimerkiksi monia urheilijoita
ajaa Kokoomuksen riveihin.
Väitänkin
kulttuurissamme vallitsevan lähtökohtaisesti nuivan asennoitumisen
oikeistolaisen taiteen mahdollisuuksiin. Yllämainituista syistä –
ja esimerkiksi Helsingin kaupunkin vähintäänkin holtittoman
Guggenheim-suunnittelujen johdosta – näitä mahdollisuuksia on
kuitenkin hyvin, hyvin vaikea ottaa vakavasti. He tekevät sen itse.
Totta puhuen kulttuurimme elinvoimaisuuden kannalta olisi vain hyvä,
jos latua avattaisiin myös siellä suunnalla vakuuttavilla,
esteettisesti ja älyllisesti haastavilla tavoilla – mutta niin
kauan kuin oikeistoon kallellaan olevat tekijät keskittyvät
töissään tyhjänpäiväisyyksien löpimisemiseen ja sen
paketointiin suurella rahalla, saa taiteen kenttä pysyä jotakuinkin
lestissään ja kansan syvät rivit valittaa siitä, miksi nämä
meidän punavihreät sottatukat, ”arvostetut taiteilijat” purevat
niitä käsiä jotka heitä ruokkivat.
Iltalehden
keskustelupalstan boikottilista-ketju myötäilee sekin tätä.
Tietenkin jokainen apurahataiteilija tai vähälevikkisen taiteen
tekijä saa tukehtua oksennukseensa ketjua lukiessaan jos haluaa,
mutta kannattaisiko se? Miten tosissaan ihmiset ovat ketjussa mukana?
Ja mitä uutta siinä oikeastaan on? Jo useita päiviä sitten
huomasin, miten nopeasti ketju muuttui – ja väitän, että se oli
myös sen tarkoitus – putkeksi, jossa
ihmiset vuoron perään töräyttelevät mitä sattuu, eikä väliä,
oliko se puolesta, vastaan vai ihan ohi aiheesta. Oikeastaan se on
vain kiehtovaa! Aivan kuin jälleen kerran nämä myyttisen kansan
myyttisen syvät rivit olisivat saaneet kanavan purkaa
turhautumistaan (puolin ja toisin) siitä, miten heidän oma elämänsä
on jotenkin pilalla – ja miten joillakuilla on liikaa aikaa,
muutamat toiset elävät loisena – ja he itse joutuvat
maksumiehiksi! Taiteilijat, kuten Ville Luoma-aho kirjoitti, voivat
olla heidän puolesta pahoillaan, itsekin olen, mutta toisaalta, eikö
taiteilijoiden pidä lopulta tehdä sitä mitä tekevät koska
pystyvät? He ovat osansa valinneet ja sivusta asiaa seuranneena voin
sanoa, ettei se osa ole helppo osa. Jos osa meistä päättää elää
kädestä suuhun, mikä helkkari siinä muita ihmisiä niin korpeaa?
Yleinen
tosiasia, joka kuitenkin tunnustetaan aivan liian harvoin 2000-luvun
suomalaisessa yhteiskunnassa, on, että emme tunne toisiamme, emme
tunne toistemme arkea, työnkuvaa emmekä toistemme ajatusmaailmaa.
Siksi oleminen on niin kivuliasta. Kun ihminen työskentelee kotona,
hänen ei oleteta työskentelevän yhtä ahkerasti kuin
konttorityöläisen tai yövuorossa olevan sairaanhoitajan. Kun
ihminen tutkii, kirjoittaa, tekee taidetta, ei se ainakaan oikeaa
työtä ole, riippumatta siitä, miten paljon hän päivittäisestä
ajastaan siihen käyttää. Ja jos hänellä on ylipäänsä
mahdollisuus tai tarve pohtia sellaisia asioita kuin maahanmuutto,
Jumala, eläinten oikeudet, estetiikan tulevaisuus tai mitä ikinä,
hänellä on liikaa aikaa. Suulla sanottuna tämä tietysti alkaa
tarkoittaa sitä, että olisi yksi ja sama jos tämä hän nyt
jättäisi tämän tyhjän vouhkaamisen ja keskittyisi pelaamaan
Xboxia. Sama asia. Syrjäytynyt mikä syrjäytynyt. Ja siihenhän
tuleva presidenttimme aikoi tarttua ensi töikseen.
Jokainen,
joka pysähtyy ajattelemaan asiaa, ymmärtää, että vaikka
vaihtaisimme päittäin kaksi läppärinsä ääressä päivät
pitkät istuvaa, eivät he osaisi tehdä toistensa töitä. Jos
ihminen vie ruumiinsa työpaikalle kello kahdeksaksi ja raijaa sen
sieltä pois neljän jälkeen, on tämä eri asia kuin antaa
ruumiinsa olla potentiaalisen työn käytössä koko
valveillaoloajan: prekaari saattaa hyvin työskennellä aktiivisesti
aikavälit 10–14, 16–22 ja käydä läpi päässään erilaista
ajatustyötä istuessaan saunassa, paskalla, metrossa tai juhlissa.
Enkä malta olla korostamatta myöskään tätä: se, että kirjoitan
tätä nyt tähän, on työtä. Siitä ei makseta, kukaan tuskin edes
lukee tätä, mutta kirjoitan tätä, koska tämä on työtä –
siinä missä tiskaaminen, lumenluonti, omaisten hoivaaminen, ystävän
kanssa keskustelu, tämän inspiroiminen ja vastaava. Ovelimmille
meistä tästä ehkä jo maksetaan.
En
kuitenkaan jaksa uskoa, että ihmiset olisivat tosissaan Iltalehden
keskusteluketjussa. Kieltäydyn uskomasta. Tai vaikka uskoisinkin,
mitä se muuttaisi? Törmäämme tuosta ketjusta huolimatta
jatkuvasti – olimme taiteilijoita tai emme – asenteisiin, jotka
kielivät erilaisuuden pelosta, jatkuvasta, jopa patologisesta
huolesta, tekeeköhän nyt varmasti joku toinen vähintään yhtä
paljon töitä kuin minä, onkohan joku toinen nyt varmasti samalla
tavalla kunnon ihminen kuin minä. Voin vain vastata: ei tee eikä
ole. Kukaan meistä ei ole kunnon ihminen. Töitä me varmasti kaikki
teemme ja yritämme varmasti olla tarpeeksi hyviä toisillemme, mutta
mitä meidän kannattaisi ymmärtää onkin siinä, että tämä
hyvyys nousee toisten välittämisestä, kunnioituksesta ja
arvostamisesta, eleestä itsestään, ei itsemme kohottamisesta. Ja
välittämisen, kunnioituksen ja arvostamisen perusta on tiedossa,
ymmärryksessä siitä mitä toinen tekee, miten hän päivänsä
käyttää, miten hän ajattelee. Kärsivällisesti, armahtaen meidän
tulisikin yrittää tuoda toisillemme esiin, mitä me oikeasti
teemme, miksi me näin teemme ja miksi näin on mahdollista elää.
Nauru
on tapa ylittää rajoja, tapa tasoittaa eroja. Pidän yhtälailla
työnä sitä, mitä tuhannet nuoret ja vanhemmat tekevät päivittäin
internetissä: he eivät vain keskustele tai chattaile, vaan he myös
luovat ja levittävät luomiaan tekstejä. Meemit. Hupikuvat. Laulut.
Trailerit. Kaikki nämä ovat työtä, sillä ne tuottavat ihmisissä
naurua ja liittävät ihmisiä nauravaan joukkoon. Ne tuottavat
arvoja. Emme epäile hetkeäkään, etteikö Maki ja Kurre olisi
tehneet töitä säveltäessään Kuuden vuoden kuuliaisuutta. Se,
että laulusta on tullut ilmiö, on vaatinut kuitenkin paljon
jakamista, paljon mielipiteen ilmaisua, paljon vitsailua – tässä
mielessä Kuuden vuoden kuulaisuus -flashmobin mahdollinen
toteutuminen (mihin en kuitenkaan usko) olisi vain selvin mahdollinen
tunnustus itselleen näkymättömälle työlle, joka – kuten olemme
jo nähneet – ei ole kysynyt puoluerajoja, vaan se on nimenomaan
ottanut naurun muodon. Yhdessä nauraminen – sillä me olemme
jatkaneet sanoittaja Sana Mustosen, Makin ja Kurren tekemää työtä.
Ja jos Niinistö ja Haavisto kerran eivät kilpailleet toisiaan
vastaan vaan toistensa kanssa, niin mekin nyt nauramme toistemme
kanssa, yhdessä. Se, jos mikä, on rakentavaa poliittista
osallistumista.
4 kommenttia:
Tää on inspiroiva analyysi, ja toi Kurren biisin flashmob-isku on aivan hemmetin nerokas idea. Täydellinen. Hirnuttava oivallus.
Tekstissäsi jätät kuitenkin huomiotta keskeisimmän vastenmielisyystekijän koko tässä sotkussa, joka tahraa yleisöä: vallan nuolemisen.
Toi maki-kurre-sana-kolmikko on pateettinen, iloton, tosikkomainen, pelko perseessä voittajan vällyjen väliin imelyydellä tunkeva kolmikko. Taiteen ja kulttuurin ikuinen itserakkaus on sitä, että meitä ei voi ostaa, olemme riippumattomia. Paitsi maki, kurre ja sana.
Valta löytää aina ystäviä. Opportunistien armeija piirittää kaikkia vallan rakenteita, erityisesti sen merkittävimpiä instituutioita, eduskuntaa ja pressanlinnaa.
Kun tämän porukan pyllyä kutitellaan kielenkärjillä, herää heti terve epäluulo motiiveista. Ruskean reiän ritarit saavat varmaan ilmaisia lounaita, mutta ajatus että he koskettelisivat koko kansan sielun tuntoja naiivilla konformistisuudellaan, on melkein loukkaava.
Sauli voi olla aivan nappipressa, joka luotsaa valtion ulkopoliittiseen kukoistukseen, ei siinä mitään. Mutta luulisi senkin kaverin katsovan peiliin mieluummin saavutusten pohjalta kuin sentimentaalisen voitonjollotuksen, joka loukkaa ihmisten älyä.
Parempi kieli poskessa kuin kieli poskien välissä? No joo, totta, mietin kyllä kirjoittaessani myös tuota vallan nuolemista, mutta en totta puhuen kokenut sitä erityisen merkittävänä koko kuvion, tai etenkään naurun ja vasta-flashmobin kannalta (ja häveliäisyyttäni jätin sen pois). Tietenkin ilmiössä nauretaan vähän paitsi vallanpitäjille myös vallan hännystelijöille, mutta itse nauramisen anarkisuus minua tässä lopulta viehättää, ei se, kenen puolella Maki, Kurre ja Sana tänään (ja huomenna) opportunismissaan sattuvat olemaan. Se ei taas taatusti yhdistä kansaa kokonaisuudessaan, mutta monia se varmasti vetää mukaan. Ja hyvä niin. Onhan se hauskaa.
Mutta mainio & hyvä kuitenkin, että täydensit.
Komedia ja nauru syntyy usein absurdista, paradoksista tai ristiriidasta. Valta on sille erinomainen viitekehys. Parviaisen Jussi ehti ensimmäisenä huomaamaan, että kukapa muu kuin Marco Bjurström isännöi Saukin vaalivalvojaisia. Sama kaveri, joka oli viime kerralla kilpailijan leirissä. Tarja tai Sauli, Marcolle samantekevää, koska hän tsemppaa aina todennäköisintä voittajaa.
Juuri tämä on syy, miksi diplomaatit ovat niin vastenmielisiä.
Mutta nauruun: hovinarri on hyvä vallan ytimen opportunistin rooli. Siinä ei ole mitään vikaa, koska narri ei väitä olevansa narria kummempi. Niitä voi siksi sympata.
Oikein lukemisenarvoinen kirjoitus. Tarkempaan kommentoimiseen ei valitettavasti aikaa (mikä ilmaisu itseäni sangen suuresti huvittaa).
Lähetä kommentti