"One more day you'll see / Master good John Dee / Wisdom's granted me / To live eternally"

Tartuttuani jostakin kumman selittämättömästä syystä vuosia sitten ostamaani Donald Tysonin Enochian Magic for Beginners. The Original System of Angel Magic -opukseen (1997) ja kahlattuani toisesta selittämättömästä syystä parin päivän sisällä kirjan lävitse, jäin jälkeenpäin miettimään koko eenokilaisen magian oikeutusta nykymaailmassa. Nimestään huolimatta Tysonin teos on suhteellisen kattava ja miellyttävän asiallinen kuvaus kompleksisesta maagisesta systeemistä, jonka John Dee ja Edward Kelley konstruoivat tai erinäisten päiväkirjojen ja historiallisten artefaktien mukaan vastaanottivat enkeleiltä vuosina 1582-1587, vain pari vuotta ennen kuin Giardano Bruno poltettiin ja nykyinen, uusi aika alkoi.

En tunne erityistä vetoa länsimaiseen rituaalimagiaan, vaikka käsite ‘rituaali’ merkitseekin minulle henkilökohtaisesti huomattavan paljon. En tässä puutu niihin konnotaatioihin ja toimenpiteisiin, joita “rituaali” minussa aiheuttaa, riittää kun totean, että se ei oikein vastaa niitä maagisia akteja, joita Dee ja Kelley saati 1900-luvun alun Hermetic Order of the Golden Dawnin väki toimitti. Deen ja Kelleyn systeemistähän kulkee oikeastaan hyvin suora linja Golden Dawniin, joskin kuten Tyson aivan asiallisesti ja asiantuntevasti seikkaan puuttuu, on tuo genealogia enemmän tai vähemmän geeniperimältään epäonnistunut. Golden Dawn näyttää niveltäneen, aivan kuten moderni magia ylipäätään, varsin mielivaltaisesti ja omiin tarkoitusperiin sopivasti Eenokin kieli- ja magiasysteemin omiin doktriineihinsa, enkä ihmettele: “enkelimagia” on suoraan sanoen aivan saatanan monimutkainen kielipeli ja muistuttaa kryptografialtaan jo niitä idiotismin muotoja, joita salakirjoitustaito saa Umberto Econ (edelleen) mainiossa Foucaultin heilurissa. Oli miten oli, Tyson käyttää huomattavan paljon tilaa kirjasta kuvatessaan, mitä kaikkea Golden Dawn oikeastaan sivuutti ottaessaan Eenokin systeemin omakseen. Sikäli tämä on perusteltua, että varmasti Tyson olettaa valtaosan kirjansa lukijoista tutustuneen Deen ja Kelleyn systeemiin juuri Golden Dawnin ja/tai Aleister Crowleyn aavikkomatkailujen kautta. Mutta koska näkökulmani koko Tysonin kirjan lukemiseen oli lähinnä okkultistishistoriallinen ja okkultistispsykologistinen, lienee tarpeen eritellä näitä hiukan. Ensinnäkin okkultismin historian ja salaisen historian kannalta minua kiinnosti tietenkin, mitä vaikutuksia Deen ja Kelleyn systeemillä oli eurooppalaisen esoterismin virtaviivaistumisessa ja toisaalta, oliko heidän rituaaleissaan kysymys yhden mahdollisen eurooppalaisen aionin alkamisesta (kuten edellä jo vihjailtiin). Edellisessä mielessä Tysonin Golden Dawn-lohko on aivan oikeutettu, mutta jälkimmäinen jää lähinnä lukijalle arvailtavaksi. Toiseksi pyrin teoksen omaksumalla sovittamaan yhtä maagista systeemiä toisiin systeemeihin ja toisaalta sovittamaan enkelinäyt psykologisesti tietyn yksilön henkilökohtaisen työskentelyn oheisilmiöksi.

Tässä kohtaa lienee parempi säästää villeimmät okkultistishistorialliset arvailut makuuhuoneisiin tai ainakin tuonnemmaksi. Selvää kuitenkin on, että keskiaikaisesta kompleksisuudesta siirryttiin hiljalleen monella eri hengen alueella kohti (ainakin meidän aikamme näkökulmasta) selvästi mielivaltaisempia tulkintoja, vaikka niin renessanssimagiassa kuin modernissa magiassa on olemassa omat kaanoninsa joita noudatetaan enemmän tai vähemmän ja joihin omat näkemykset suhteutetaan ainakin jossain määrin mielivaltaisesti. Näin teki myös Kelley, Deen motiivit lienevät olleen vähemmän itsekkäät - johon liittyen Tyson kyllä ehdottaa, että enkelinäyt olivat lähtöisin nimenomaan Deen tiedostamattomasta, jonka peili meediona Kelley toiminut oli. Tähän on kuitenkin lisättävä, että Kelleyn alkemiaan ja mustamaagillisiin taipumuksille myöntyväinen mieli on saattanut tehdä Deenkin tiedostamattomalle tepposet.

Suhtaudun hiukan skeptisesti ajatukseen, että mielikuvituksellisuudessaan noin kompleksista systeemiä olisi mahdollista konstruoida nykypäivänä, osin siksi ettei enkelleegiousko ole lainkaan niin paradigmaattista kuin se renessanssissa oli. Katson itse edustavani sikäli nykypäiväistä näkökulmaa, että näen symbolimuodostelmat pitkälti oman itsen erinäisinä attribuutteina joilla on oma elämänsä (ja tästä alkaa esoteerinen usko tai vakaumus) jungilaiseen tapaan, kun taas otaksun varhaisempien eurooppalaisien okkultistien katsoneen enkelien, demonien ja henkien olevan pitkälti itsestä erillisiä olentoja, jotka - kuten Eenokin magiakin postuloi - vaikuttaakseen reaaliseen maailmaan tulevat ihmiseen ja tämän tiedostamattomasta käsin myös toimivat. Tämä näyttää olevan myös Tysonin näkökulma. Tätä suhteellisen radikaalia erottelua pehmentääkseni olen kuitenkin valmis myöntämään, että olen satunnaisena rationalistina sisäinen-ulkoinen -dikotomian vanki, vaikka intuitiivisesti ymmärränkin, että henget elävät aina maailmassa ja minussa, kerrostuvat kaikkialle ja kuhisevat unissaan ja unissamme.

Crowleyn vaikutus tietenkin näkyy, ja periaatteessa “mustankin magian” vaikutus näkyy: maailmassa eläviin henkiin nähden kontrollin saaminen tarkoittaa valtaa, voimaa ja kunniaa - tämähän on läsnä myös Golden Dawnin eenokin magia-adoptioissa, vaikka Deen ja Kelleyn systeemissä varsinaisen rungon muodostaa käsittääkseni se, että neljän, hmm, Näkö- tai vartiotornin (Watchtower) avaaminen 50 päivän mittaisen rituaalin kautta merkitsee maailmanlopun alkua. Kun nuo portit yhteensä 48 kaupunkiin on auki, väki käy sisään ja ulos, ikuinen ja maailmallinen lomittuvat eikä seurauksista voi olla täysin varma.

Jokainen voi niin ollen miettiä, onko Eenokin magian tarkoitusperät näin ollen mitenkään “hyvät” (varsinkaan kun enkelien motiiveista on käyty erilaista polemiikkia) ja sitä millainen tuo apokalypsis toteutuessaan on, pitäen mielessä kuinka Tyson kirjoittaa Choronzonista (jonka länsimaalainen vastine tunnetaan nimellä Lucifer) eräänlaisena välttämättömyytenä Eenokin magian toimivuuden kannalta - ja senkin sivulauseessa. Henkisessä mielessä maailmanlopulla oli tai olisi epäilemättä puolensa. Tyson otaksuu Deen odottaneen kuitenkin tavanomaisempaa, fyysisessä maailmassa tapahtuvaa katastrofia. Niin kovaan anakronismiin en suostu, että hylkäisin apokalypsiksen ajatuksen väistämättä eilispäiväisenä.

Niin ansiokas ja kriittinen kuin Tysonin kirja onkin, jään edelleen miettimään, miksi kenenkään terveen ihmisen tulisi heittäytyä Deen ja Kelleyn systeemiin enkelinäkyjen, maallisen vaurauden toivossa jos kerran taustalla olevat potentiaaliset vaikutukset ovat kuitenkin niinkin (yhteisöllisessä mielessä) “pahat” tai ainakin ennalta arvaamattomat? Vaikka “mustalle magialle” antaisikin itsenäiseen kasvuun liittyvät arvot, ei mielestäni toisen yksilön tai ryhmittymän luoman systeemin (jonka perusta on tuon toisen tiedostamattomassa ja mahdollisesti hyvinkin itsekkäissä tarkoitusperissä) varaan asettuminen ole millään muotoa turvallista, varsinkaan kun Tysonkin myöntää Deen ja Kelleyn systeemissä olevan niin paljon tulkinnanvaraisuuksia ja uhkia, että sen koherentti omaksuminen voi olla vaikeaa ja vaarallista. Kun hengen valtakunnassa asiat ovat niin kuin ovat, ihmettelen suuresti, minkälaisin motiivein itse Tyson on teoksensa kirjoittanut ja millaisin motiivein Llewellyn on sen julkaissut (takakannessa lukee: “Reach beyond the four Watchtowers of the Earth and invoke the cosmic Forces that shape existence. Explore a mystical philosophy of life that explains the interrelation of God, humanity, and the universe - as seen from the perspective of Angelic beings. Learn to speak the language of the angels and use the Enochian Calls to summon and command a wide array of spiritual beings.”). Toki näitä teoksia tarvitaan perspektiivin hankkimiseksi, mutta ehkä noviisin kannattaa mieluummin lukea vaikka Robert Anton Wilsonin Prometheus Rising tai Eckhart Tollen Läsnäolon voima kuin käydä kutsumaan nimiä, joiden etymologiaa ei tunne, luonteesta puhumattakaan.

Kriittisen koulukunnan näennäisestä jälkijättöisyydestä

Olen jo melko tovin hämmästellyt tiettyjen osatieteellisten medioiden tapaa käsitellä kriittisen koulukunnan ja ylipäätään inhimillisiä parannuksia vaatineiden (viime vuosisadan) ajattelijoiden – kuten Erich Fromm, Herbert Marcuse, Wilhelm Reich tai vaikkapa Colin Wilson – kirjoa. Kukin noista – siltä näyttää – leimataan useimmiten elähtäneeksi, aikansa eläneeksi ja 60-70-lukulaiseksi. Vaikka osassa edellä mainitusta väestä esiintyykin turhankin tiukkaa ankaruutta ja toisaalta ihmisen psykologiaan ja yhteiskuntaan liittyviä yksinkertaistuksia, on tuollainen köykäiseltä vaikuttava kritiikki kuitenkin pitkälti epäoikeutettua. Samat modernin yhteiskunnan mukanaan tuomat ongelmat ovat läsnä tänä päivänäkin, kenties moninkertaisempana vain! Onko siis oikeutetumpaa tuoda liioitellun monimutkaista käsitteistöä ja turhankin monitiehyeisyydessään laveaa analyysia mukaan sosiologiseen keskusteluun niin kuin ovat tehneet sellaiset ajattelijapersoonat kuiten Gilles Deleuze, Michael Hardt tai Maurizio Lazzarato? Sekö Frommista ja muista tekee 70-lukulaista, että heidän teksteissään on läsnä omanlaisia vasemmistolaisia sävyjä (jollain Marcusella nyt tietenkin paljon eksplisiittisemmin kuin Frommilla), ja niin ollen, mistä lähtien tämä ”vasemmistolaisuus” on ollut este vakavasti otettavalle yhteiskuntakriitikille? Jos oman perustan selvittely ja kyseenalaistaminen katsotaan ”vasemmistolaiseksi” ja neofilia ja talousdiktatuuriajattelun edistäminen joksikin muuksi, kenties edistäväksi yhteiskuntakriitiikiksi, olen suosiolla ”vasemmistolainen” (vaikka tämä onkin yksinkertaistus ja vaikka värisävyjä on useampiakin) siinä missä varmaan joku Richard Rortykin .

Muutoksen vaatimus itsessään ei tässä ole kuitenkaan erottava tekijä: vasemmistointellektuellit ovat nähdäkseni vaatineet ihmisen ”luontaisen” rakenteen uudistamista ja teknokratian (ainakin osittaista) alasajoa, kun taas muu väki (en sano: ”oikeistolainen”) on halunnut pikemminkin mukautua vallitseviin oloihin ja muuttaa ihmistä talouden omnipotenssia edistämällä. Puoluepoliittisella siivellä ei tietenkään ole sikäli väliä, katson vain että (viimeistään) modernisaatiossa ihmisen hermostoon ja kollektiiviseen tajuntaan syöpyy aineksia, jotka ovat mielestäni sekä ihmisen vapautta että ihmisen luonnollisuutta polkevia. Hermoston ja ihmiskäsityksen muutoksesta seuraa, että on alettu kehittää teknologian avulla ihmiselle parempia oloja (mikä ideana on kyllä viattoman ihana), mikä puolestaan johtaa ideaan ”mikä on teknisesti toteuttavissa, on toteutettava” (Fromm). Periaate on siis oikeastaan selvä: vaikka aluksi vaikutukset olisivatkin tuhoisat, voidaan teknisellä osaamisella ihmiskuntaa ohjata kohti turvallisempaa, rauhanomaisempaa ja ironista kyllä, vapaampaa yhteiskuntamuotoa. Jos siis frommilainen kritiikki käy tätä moodia vastaan, miksi siihen suhtaudutaan niin kuin suhtaudutaan? Ja kärjistykseltä en voine välttyä, jos kysyn vielä: miksi aiheellinen kritiikki, joka kohdistetaan teknokratiaan ja ihmisen patalaiskistumiseen, katsotaan vaivaannuttavaksi? Toki on selvää, että jokainen aikakauslehtikin on tätä nykyä täynnä yksityishenkilöiden (lue:”kolumnistien”) kirjoittamia suomimisia, mutta onko todella niin, että tieteelliseen keskusteluun (jota sitäkin näyttää ohjaavan talous, joka on sitonut liekaansa kaikki kannattavat tutkimukset, ainakin mikäli uskomme Helsingin yliopiston rehtorin puheita – ja jättänyt muun tutkimuksen mielettömäksi kaikessa hyödyttömyydessään) ei kerta kaikkiaan mahdu niin kirkassilmäistä, parannukseen uskovaa ajattelua? Pelottavaa kyllä, minusta näyttää välillä, että tutkimus, joka ei edistä tai puolla tavalla tai toisella taloutta (joka on siis demokratian yläpuolella) ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, ei ole edes mielekästä – todelliset soraäänet, sellaiset jotka katsovat itsensä perustan mädäntyneen, jäävät lähinnä kuriositeeteiksi tai mikä pahempaa, kylähullun houreiksi.

Oli miten hyvänsä, aikalaiskritiikki ei ole koskaan pois muodista, ja vaikka noista 70-luvun päivistä on jo aikaa, on aikaisempi modernisaatiokritiikki toimiva edelleen relevanttina perustana myös tämänhetkiselle ”juuriinmenemiselle”. Vaikka osa poliittisista järjestelmistä onkin sortunut vuosien saatossa, ei ihmisen psykologinen rakenne ole parissa sukupolvessa juuri miksikään muuttunut. Frommin ja muiden kysymykset ovat edelleenkin arvokkaita, ja jos otamme huomioon nykyihmisen lukutaidon ja psykologisen silmän, olisi hänen itse asiassa parempikin lukea kriittisen koulukunnan sinänsä helppotajuisempaa tekstiä kuin nykyajattelijoilla (lukuun ottamatta esim. Onfrayta) on tarjottavanaan.

Elokuva ja esteettinen kokemus (taas kerran)

Silloin tällöin tapaa elokuvia, jotka todella vaikuttavat, poistavat arkiset huolet ja antavat unenomaisen tunteen jostakin täysin muusta, vieraasta maailmasta kuin sadusta, jonka lumoihin joutuu enää vain harvoin (lapsena ja viattomana oli toisin). Uskon, että ensimmäiset elokuvakokemukset saattavat monille olla niitä merkittävimpiä: olen nähnyt elokuvia (!) ihmisistä ensimmäisten elokuvakokemustensa kourissa, olen nähnyt kuinka he joutuvat aivan kuin vieraan voiman valtaan, kuinka heidät tempaistaan mukaan toiseen maailmaan joka on radikaalisti erilainen kuin heidän arkinen, jokapäiväinen maailmansa. Olen nähnyt elokuvia, mutta muistan myös omasta lapsuudestani, kuinka vaikuttavaa elokuvassa käyminen oli. Sekä elokuvien ihmisille että lapsuuteni minuuksille elokuva oli (ja on osin vielä nykyäänkin) maailma, josta haetaan lohtua eri tavoin ja eri tarkoituksiin: toinen etsii unelmiaan, toinen elää niitä elokuvassa - toinen pakenee elokuviin arkea, toinen viihteen lamaannuttavaa vaikutusta. Lähtipä tuo lohtu mistä hyvänsä tarkoitusperästä, se on asia, jota ei tulisi missään nimessä aliarvioida, sillä juuri lohdun ymmärtäminen on yksi keskeisimpiä ja voimakkaimpia asioita itsensä ihmisen elämän ymmärtämisessä. Tässä mielessä elokuva toimii erinomaisena peilinä koko olemisen intuitiivisessa käsittämisessä ja ihmisten keskinäisen solidaarisuuden edistämisessä. Muutamia karkeita ohikatseita pitää kuitenkin tehdä, edistäähän elokuvateollisuus tänä päivänä sellaisia arvoja, ettei niitä kuulaana päivänä mielellään ajattelisi. Pidän tämän kirjoituksen puitteissa elokuvaa kuitenkin lohdun abstraktiona.

Ihminen saattaa mennä elokuvateatteriin melko tyhjin, ehkä skeptisin mielin, mutta kun hän sitä vähiten odottaa, jotain yllättävää voi avautua. Näin kävi omalle kohdalleni tuossa taannoin, kun etsiydyin ensimmäistä kertaa tämän kaupungin elokuvateatteriin, jossa pyöri mahdollisesti epätodennäköisin elokuva, jonka olisin mennyt katsomaan teatteriin asti mikäli siis vielä asuisin kummassakaan entisistä kotikaupungeistani (se kertonee kaikkien mainittujen kaupunkien elokuvatarjonnasta hitusen). Teatterissa käymiseen on kohdallani aina liittynyt hippusellinen arvokkuutta ja salaperäisyyttä: mitä tahansa ei mennä katsomaan, vaikka olenkin puhunut elokuvakokemuksen puolesta, olipa kyseessä periaatteessa mikä tahansa elokuva - mutta älyllisistä esteistä ja varauksistani huolimatta, uskokaa tai älkää, tämä elokuva oli ensimmäinen viiden kuukauden jälkeen, jonka näkemisestä olin valmis maksamaan hiukan, sitä ennen popcorninmussuttajille oli pyörinyt niin pitkä kausi pelkkiä roskakuvia, etten moisista edes kovin mielelläni käyttäisi ilmausta ‘elokuva’. Sivuseikkana mainittakoon, että nykyinen kaikkialle tungettava tähditys on turmellut vakavan elokuvan ja roskaelokuvan välisen kirkkaan rajan - kun elokuvajulisteesta tai -arviosta katsoo elokuvan saaneen hyväksyttävän määrän “tähtiä“, sitä saattaa joku valistumaton pitää melkein automaattisesti arvostettuna ja siten laadukkaana - vaikka tosiasiana säilyy, että minä päivänä tahansa esimerkiksi Michael Haneken huonoinkin elokuva selättää jonkun englantia mongertavalla rokki-statistilla mälläävän irvielokuvatuksen.

Sen sijaan elokuva jonka kävin katsomassa ja jota kehtaan sanoa elokuvaksi ja johon kaiken lisäksi katosin, oli Markku Pölösen Lieksa! (2007). Olen enemmän tai vähemmän salaa jo vuosikausien ajan pitänyt Pölösen elokuvista. Elokuvapiireissä - ja mitähän minäkin niistä tiedän - Pölöstä on nähdäkseni pidetty vähän pölhönä kansanmiehenä, joka kertoo koko kansalle naiiveja kaatuilukertomuksia, elokuvia kuten Kivenpyörittäjän kylä (1995) (joka pintatasoltaan on kyllä sitä, mutta konstellaatioltaan ja nyansseiltaan äärimmäisen monitiehyinen elokuva, elokuva ihmisistä muutoksessa).

Puhun toivoakseni useamman kuin itseni näkökulmasta, sillä osa minusta on aina hiukan karsastanut noita kansanomaisuuksia, jotka ovat näyttäneet silmissäni tyypillisiltä suomikomedioilta, sen tradition jatkumolta, jossa Vesku Loiri kaatuu (traagisuudessaan) komeasti ja Aake Kalliala örveltää - toisaalta osa minusta on samastunut niihin katsojiin, joille Pölösen vedostama Suomi-kuva on ollut aitoa, rehellistä ja jopa kontemplatiivista; jotakin joka on kiertänyt kaikki ne oletusarvot joita kriittisillä kaupunkilaisnuorilla on elokuvaa kohtaan - sentyyppiset arvot Pölönen on jättänyt niille, jotka haluavat kuvata kaupunkilaisnuorten sivilisaatioangstia tai vesittyneitä, rikollisia ja murhaajia ja ties mitä rallikuskeja ihailevia roskakorirypistyksiä, joiden jokainen elementti on nyysitty lännestä, jätetty jäljelle niistä pelkät olkinuket ja yritetty myydä sen kansainvälisesti kilpailukykyisenä suomalaisena elokuvana. Aidosti intohimoisesti elokuvaan taiteena ei ole tainnut suhtautua suomalaisessa valtavirtaelokuvassa pitkään aikaan kukaan muu kuin Pölönen, ja surkuhupaisinta lienee, ettei Pölösellä ole tiettävästi ollut mitään intressejä pyrkiä ulkomaille saati olemaan kansainvälisesti kilpailukykyinen. Silti, varsinkin Lieksassa! Pölönen on tavoittanut itse asiassa jotain niin universaalia, että jos suomalaista elokuvaa todella pitäisi viedä ulkomaille, en häpeäisi, jos Lieksa! olisi yksi (ja ainoa) viime vuosien innovatiivisimmista suomalaisista elokuvista.

Aiemmin mainitsemieni eri persoonien lisäksi minussa on elokuvakatsoja, joka mielellään yhdistää minkä tahansa elokuvan geneerisesti johonkin aiempaan: etsii vaikuttajia, yhteisiä elementtejä, jotakin tuttua, ja tekee niin elokuvaa itselleen ymmärrettävämmäksi ja helpommaksi kategorisoida. Kaikkein tyypillisintä tämä on ns. genre-elokuvien kohdalla - ja tuolloinhan elokuvan katsomisen suurin anti on tutkia, kuinka elokuva asettuu genreensä ja mitä jää yli (ricoeurilainen merkityksen ylijäämä). Kokemuksellisesti tämä voi kuitenkin jäädä melko valjuksi. Kun vastaan tulee elementeiltään hienovaraisempia, uniikimpia elokuvia, tuolloinkin mieli ponnistelee yrittäessään sulattaa uuden kokemuksen johonkin vanhempaan muistikudokseen, verkostoon joka on muodostunut vuosien aikana niin elokuvien katsomisen kuin kulttuurin parissa askartelun myötä. Näin ollen minun olisi helppo myöntää, kuinka Lieksassa! Pölönen maksaa velkaa niin Tarkovskille ja Malickille kuin Kusturicallekin, mutta se olisi lopulta itse kokemusta vääristävää.

Toisaalta: mitä on kokemus, ellei useampien eri kokemuksien vertailua? Kun tulin teatterista, mieleni teki vain sanoa hurmoksesta pusertuneena: “Ei vittu!”. Seuraavaksi aloin etsiä tapoja ymmärtää tuota pusertumisen tunnetta ja toisaalta niitä kyyneliä, joita vuodatin teatterissa tai sitä unohdusta, jota tunsin elokuvaa katsoessani.

Monenlaiset erilaiset tuntemukset risteilevät ohi arvostelukykyni ja hakevat esteettisestä kokemuksesta mahdollisimman yhdenmukaista kokonaistunnetta, jossa eri arvostelmat risteilevät ja asettuvat suhteeseen toisiinsa nähden muodostaen näin puitteet uudelle elämänmuodolle (kuten tälle kirjoitukselle, jonka mieli on pölyttää elämänmuotoja eteenpäin). Noista rihmoista muodostuu sittemmin siis varsinainen esteettinen kokonaiskuva, johon muodostuu aina yksi rihma lisää sitä mukaa kun ihminen on tekemisissä tuon esteettisen objektin kanssa, joko suoraan tai muistin välityksellä. Esteettinen arvostelma on siis kuin ajassa ja tilassa elävä eliö; jostain pölytyksen myötä syntynyt sienimäinen rihma, jonka elämää edes ihminen ei voi säännellä - niin erittely- ja eristyskykyinen kuin tietoinen mieli onkin, muistoihin kytkeytyvät esteettiset arvostelmat pystyvät vallan hyvin tunkeutumaan ja jopa järkyttämään mielen koheesiota - ja jatkamaan sen jälkeen matkaansa.

Tätä äärireseptiivistä kantaa eritellessäni unohdan tietenkin täysin kirjoittaa varsinaisesta elokuvasta, Lieksasta! juonikuvioineen ja kuvaustyyleineen. En juurikaan edes pidä julkisista kritiikeistä, enkä itse niitä edes osaa kirjoittaa, mitä ne edes kertovat mistään ja yleisestikin katson, että juonikuvien eritteleminen ja henkilöhahmojen julkinen topologisointi ei kuin turmele sitä kokemusta, jonka katsoja voisi avoimuudessaan kokea. Luettuaan kritiikin hän kuitenkin harmillisen usein omaksuu tietyn (hegemonisen) kannan, ja sen kannustamana menee katsomaan elokuvaan tai jättää katsomatta.

Itse en juurikaan mitään ole Lieksasta! lukenut, vain yhden, melko tyhjänsävyisen arvion tyhjänsävyisen Helsingin Sanomien tyhjänsävyisestä viikkoliitteestä. Sen kantoihin minun on elokuvan (puhumattakaan sen eri kokemuksista) jälkeen melko vaikea samastua, ja vaikka itse arvio olikin vain yhden kriitikon mielenilmaus, en voi kuin ajatella, millainen hegemoninen asema tuolla kritiikillä oli ja tulee olemaan, ainakin osalle kansasta (ja huolestuttavan moni varmasti omaksuu joitain sävyjä noista arvioista, joko tietoisia tai tiedostamattomia - niin on käynyt paitsi itselleni aiemmin myös monille lähimmäisilleni, ainakin minun nähdäkseni). Henkilökohtaista, esteettistä kokemusta tuskin yksikään talouteen sidottu silppumainen arvio tavoittaa, ja siksi minunkin on parempi pitäytyä niistä - ja siksi on niin paljon helpompi kirjoittaa teoksen ulkoisista puolista - aivan kuin puhuisi muodista: keskittyisi vaatteisiin ja unohtaisi että niitä oikeasti kantavat elävät ihmiset, joilla on ajatuksia, tunteita, kokemuksellisia minuuksia. On toki vulgaaria verrata eläviä ihmisiä ja eläviä taideteoksia toisiinsa, mutta näin toivoakseni edes parahultainen alluusio voi välittää sitä osan siitä kokonaisvaltaisuudesta, jonka kanssa ihminen on asioidessaan elokuvateatterissa, kokiessaan elokuvan tietyissä - ja mielestäni sen oikeissa - puitteissa. Olipa elokuva sitten mikä hyvänsä, vilpitön toiveeni on, että jatkossa katsoisin elokuvia kokemuksen perspektiivistä, en tullakseni ähkyyn. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä rehellisyyttä, etten enää mielelläni lamaannuta kokemuksellisia puoliani katsomalla irvielokuvatuksia, joilla ei kerta kaikkiaan ole minkään näköistä syvyyttä ja jotka ovat tehty täysin laskelmoiden ja elokuvan mainetta mustaten. Ja voin kertoa, että joistakin elokuvaksi tituleerattavista sen näkee - ja kauas.

Postmodernista subjektista

Eksyin muutama viikko sitten jokuseen kiinnostavaan, joskin alkujaan vastenmieliseen keskusteluun muutaman satunnaisen ihmisen kanssa; toisen kanssa keskustelin juhlassa, toisen kanssa työssäni - molemmat keskustelut saivat alkunsa kahdesta erillisestä henkilökohtaisesta valinnasta, jotka sattuivat heijastumaan nähtäville. Voi olla, kuten ystäväni minulle kommentoi: kerta kaikkiaan huo’un, hengin ja säteilen ympärilleni niitä aiheita, joihin tunnen ambitioita. Riittää siis, että vaikenen tietyistä asioista, ja jo se saa satunnaisetkin ihmiset juttelemaan minua pohjimmiltaan polttavista asioista.

En voi sanoa kummankaan keskustelun olleen luonteeltaan erityisen sulava saati jouheva. Jo asetelma aiheuttaa hienoisia puistatuksia: ventovieraat lähestyvät minua, heittäytyvät juttusille ja kysyvät oman esitietonsa perusteella kysymyksiä kuten “oletko buddhisti” tai “mitä on postmoderni“ ja muita yleisluontoisia kysymyksiä, joihin ei kerta kaikkiaan voi vastata nopeasti, tyhjentävästi ja silti small-talkinomaisesti. Paljastan vastoin tapojani seuraavassa “elävän elämän” esimerkin, jonka kautta tämänhetkinen näkemykseni erilaisiin (ja satunnaisiin) sosiaalisiin suhteisiin asettuvasta subjektista valottuu lukijalle paremmin.

Toinen keskustelukumppaneistani, eläköitynyt professori, jonka ennalta tiesin hiukan omaperäiseksi, aloitti muina miehinä kyselyn työpaikallani, olenko mahdollisesti joku lukioikäinen harjoittelija, mistä mielessäni jo vähän ärsyynnyin - en osannut edes pitää kommenttia nuoruuteeni liittyvänä kohteliaisuutena, niin nuori kun en tietääkseni enää ole, enkä toivoakseni edes näytä siltä. Kun kerroin olevani kirjallisuustieteen syventäviä suorittava opiskelija, keskustelukumppanini ei tainnut vieläkään päästä selvyyteen, kuka olen ja mitä teen varsinaisesti työkseni, joten hän jatkoi, olenko jo mahdollisesti suorittanut perusopinnot. Tässä vaiheessa aloin jo ihmetellä miehen kotoisten kamarien lämpöä, ja myös sitä, millaisia käsityksiä hänellä oli kirjallisuustieteestä, “informatiikasta“ ja Kama Sutrasta (“naiivi kirja, mutta kiinnostavia värisignaaleja“). Vihdoin hän kysyi, mistä jo alussa mainitsin: olenko kuullut termistä “postmoderni”, jolloin minulla oli jo kiehahtaa yli - millä oikeudella hän piti minua pilkkanaan ja käytti itsetyytyväisyydessään noin pöyristyttävän yksinkertaistavaa kysymystä verukkeenaan päästä itse (vielä kerran) luennoimaan ja esittelemään omaa tietämystään? Kaikella kunnioituksella vanhempaa ihmistä kohtaan, hämmennyksestäni huolimatta reagoin miehen melko yksivuoroiselle monologitarpeelle myöntävästi ja nyökkäsin hyväksyvästi. Artikuloituani, ettei tuollaista kysymystä oikeastaan ole millään lailla mielekästä kysyä noin yleisellä tasolla, vaan se tulee suhteuttaa jollekin elämän, teorian tai kulttuurin osa-alueelle, huomasin että tätä seuraavat argumentit jouduin suorastaan puskemaan miehen jaarittelujen väliin.

Haluan tätä kirjoittaessani ennen kaikkea eritellä tuota kokemusta, sillä mielessäni risteili todella useita erityyppisiä tuntemuksia, aina kunnioituksesta ärsytykseen ja kiinnostuneisuudesta tyhjänpäiväisien, höperön miehen vieläkin höperömpien lörpötysten virrasta nousevaan kyllästymisen tunteeseen. Täytyy myöntää, että omaa tulkintaani hänestä ohjasi ennalta asetettu esitietoni; se mitä olin kollegaltani saanut tietää ja millaisen fragmentaarisen kuvan olin luonut mieleeni hänestä noiden puheiden ja jokusen lehtiartikkelin perusteella. Näin ollen pidin häntä jo valmiiksi vähän tärähtäneenä ja siksi kai suhtauduinkin häneen hiukan välinpitämättömästi ja jopa hitusen ylimielisesti - ja nähtävästi suhtaudun vieläkin. Kuitenkin huomasin myös, että veijarimaisesta olemuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) hän omasi huomattavan määrän tietoa ja ymmärrystä tietyiltä tieteen osa-alueilta, mutta hänen sosiaaliset taitonsa olivat jääneet melko kauas praksiksesta (kuten niin usein tapaa olla tieteentekijöiden kohdalla) ja niin ollen vahvin tunne, jota tunsin keskustelumme aikana oli syvä keskinäinen ja nimenomaan tieteellinen ymmärtämättömyys: me emme puhuneet oikeastaan lainkaan samaa kieltä, eikä kumpikaan meistä ollut lainkaan valmis edes yrittämään. Harmillisia epäonnistumisen tunteita tunsin niin ollen myös: en minäkään päässyt täydelleen avautumaan keskustelulle, sillä en lähtökohtaisesti halunnut avata peruskäsitteitä tai tehdä niistä määritelmiä. Vaikka minulla onkin suhteellisen selvä käsitys postmodernista ja osasta niistä teemaryppäistä joissa lörpöttelymme käväisi, ei ylpeyteni tai turvallisuudentuntoni halunnut antaa periksi tuonkaltaisen käsitteen yksinkertaiselle määritelmälle - mielestäni tuollaisia luonnehdintoja ei vain käy typistäminen yhteen tai kahteen lauseeseen. Vastakysymyksenä tietenkin voidaan esittää, missä noista kysymyksistä sitten puhutaan ellei toisiaan ymmärtämättömien tieteentekijöiden kesken suljettujen ovien takana ja aiheeseen keskittyvillä foorumeilla? Todistavatko nämä tuntemukset siis, että tietyistä osa-alueista on mahdollista keskustella vain tieteen ruutitorneissa, kaukana arkipäivän käytännöistä - vaikkakin postmoderni onkin kenties yksi tieteen helpoimmista käsitteistä, sitenkin kun aiheeseen suhtautuu asiaan kuuluvalla tieteenfilosofisella hartaudella - ja mikä olennaisempaa, kaukana niistä asioista joista se oikeasti keskustelee.

Silti en edes tohtinut yrittää simplifioida ja kiteyttää käsitteitä, sillä arvostelevan itseni silmissä se helposti saattaisi näyttää liian yksiulotteiselta ja yksinkertaiselta, mikä puolestaan sotisi luontoani ohjailevaa kompleksisuuden periaatetta vastaan: pidänhän monimutkaisista asioista, enkä halua tyytyä helppoihin tai yksinkertaisiin selityksiin - ja syntaksini puhunee puolestani. Kompleksisuutta voi jossain määrin pitää kriittisyyteni mittarina - tapa jolla “menen juuriin” ei suinkaan ole suora porautuminen, vaan hidas, mutkitteleva ja tiedusteleva etsiskely, vaihtoehtoisten metodien kartoittaminen ja vertailu (ja mahdollinen synteesi) - mieluusti vastakkainasettelujen ja dikotomioiden tuolla puolen, jos vain mahdollista. Voi tietenkin olla, että olen jo kauan aikaa sitten sokeutunut omille metodeilleni, mutta tässä oletuksessa olen elänyt viime vuodet.

Toki on selvää, että sekä syntaksini ja kriittinen järkeni etsii vielä uomiaan, missä ei ole niinkään kyse päämäärästä, joksikin tulemisesta kuin itse prosessista, itsestäni joka asetun eri tilanteisiin ja syvenen hiljalleen, sitä mukaa kun ymmärrykseni mistä tahansa ilmiöstä kiinteänä osana olemista syvenee. Vaikka itsekin olen puhunut siitä, viimeksi tässä kirjoituksessa, kuinka tieteellinen ajattelu niin usein ajautuu erilleen praksiksesta, käytännöstä, täytyy minun ilokseni on todeta, että ainakin omalla kohdalla olen mielestäni onnistunut tasapainottamaan nuo kriittisyyden vaaralliset huiput maanläheisellä suhtautumalla arkisiin asioihin, maaduttamalla älyllisyyden johonkin tavanomaiseen, yksinkertaiseen ja jopa älyllisesti tylsämielisempiin ja kansanomaisempiin muotoihin. Missä tuo vaa’ankieli sitten on? Se on olemisessani, jokaisessa hengityksessäni, kaikessa mitä teen - siellä sen on oltava. Mitään elämän osa-aluetta ei voi eristää olemisesta itsestään, siitä että aistii, hengittää ja ajattelee ja kokee henkisiä tai henkis-materiaalisia (lue: kokonaisvaltaisia) kokemuksia. Jos näin on, myöskään “postmoderni” ei saa olla kaukana käytännöstä, pelkkä abstraktio tietystä asiaintilasta.

Onko oleminen itsessään sitten ristiriidassa postmodernin kanssa, näyttäähän se asettuvan omanlaisekseen kiinteäksi pisteeksi tai totuudeksi maailmankaikkeudessamme - tai siis pikemminkin edustamassani maailmankuvassa? Ei välttämättä. Nähdäkseni paradigman mukainen postmoderni subjektius lähtee kyllä siitä, ettei kiinteää, pysyvää ja stabiilia subjektia ole: se itse on epäjatkuva, anakronistinen, sattumanvarainen ja keinotekoinen. Niin kutsuttu minuuskin on eräänlaisista radoiltaan ajautuneista hiukkasista, vaikutteista ja tuntemuksista muodostuva villakoiran sydän, keskukseton, mutta silti kiinteäksi oletettu. Useat eri instanssit ovat runoilleet, kirjoittaneet ja luennoineet aiheesta - jopa sellaiset, joita ei ole tavattu kytkeä postmoderniin ajatteluun (ja kauan ennen kuin koko termi omaksuttiin). Näin ollen ajatusta arbitraarisesta subjektista ei voi kuitata täysin ironiseksi etäisyydeksi tai postmoderniksi välinpitämättömyydeksi.

Oleminen sen sijaan ei suoranaisesti ole kiinteä piste - silloinhan kiinteä piste olisi kaikkialla, joka hetkessä, kuin jumalan henkäys, eikä tällaista “totuutta” oikein voi suoraan asettaa vakaan totuuden asemaan, suurimmalle osalle väestöähän sattumanvarainen ja kausaliteettien tuolla puolen oleva edustaa väistämättä kaaosta, ja kaaos puolestaan kaikkea sitä, mikä on vastakkaista kulttuurille (sanan yleisluontoisimmassa merkityksessä, edustaen sitä, mikä on erillään luonnosta). Itsestäni näyttää siis, että mitä enemmän teoriaa tarkastelee käytännön elämästä käsin, sitä enemmän erot surkastuvat ja ainoaksi mielekkääksi, kaikki yhdistäväksi tekijäksi on valittava kaikki, mitään ei tule rajata ulkopuolelle mikäli haluaa mitään ymmärtää. Hypoteesina pidettäköön seuraavaa: mitä suuremmat etäisyydet ovat käsitteiden ja käytännön välillä, sitä helpompi käsitteistä on johtaa yleisiä, vakaita totuuksia. Sitä vastoin mitä syvemmin ymmärtää mahdollisimman alhaisen käytännön kytkeytyvän korkeampaan ratioon, sitä selvempänä näyttäytyy, ettei yksikään totuus voi olla pysyvä tai edes uskottava.

Kun kaikki osa-alueet saa saatettua olemisensa piirin ja monipuolisesti ymmärtää tämän, mitä tahansa subjekti tekeekin alkaa hiljakseen muuttua merkitykselliseksi. Tieteellisiä tai taiteellisia innovaatioita ei kynän ja maaliruiskun ääressä aina ole tehty, vaan useimmiten ne ovat ilmaantuneet subjektin mieleen merkityksellisinä välähdyksinä kesken aivan toisenlaisia askareita: tiskaamista, saunanlämmitystä, savunhajuna kadulla, kesäisellä laiturilla (tämän sekä tieteellinen subjekti että klassinen romaaniperinne on kuitenkin eristänyt itsestään aina näihin päiviin saakka - joskin kaunotaiteissa modernismin myötäsynnyttämä metatekstuaalisuus lienee ensimmäinen elonmerkki pitkään aikaan). Mitä tulee poliittisiin ja uskonnollisiin askeliin, olisi aiemmin sanottu teorian ja käytännön etäisyyden luhistuminen helppo kieltää sen nojalla, ettei kovinkaan moni kansan ihminen liiemmin käsitteillä keikaroi, hän uskoo, ja Unabomberin kaltainen irvileuka toteaisikin sen olevan pohjimmiltaan epävarmuutta, sitä ettei tunne ympäröivää, mitä on. Kansanihminen ei tiedä, miten tieteelliset ja uskonnolliset kertomukset on todella konstruoituneet ajan myötä - hän on ehdollistunut niihin, automatisoitunut varsin pitkälti omaksuessaan yhteiskunnan vallitsevat normit, eikä näin ollen edes koskaan tule ajatelleeksi, millaista pajunköyttä hänelle syötetään. Puoluepolitiikkaan hänen on helpompi reagoida, koska sosiokulttuuriset instituutit pitää huolen siitä, että hän näkee sen verran erilaisuutta kuin on valtavirran genre-elokuvassa: hän näkee samankaltaisuutta kaikkialla, mikä lisää hänen vieraantumistaan, mutta sen verran myös erilaisuutta, että voi pitää sitä kaikessa kiehtovuudessaan tai ärsyttävyydessään uutena ja innovatiivisenakin. Todellisia eroja, nimittäin perustotuuksien savijalkaisuutta hän ei tiedosta ellei tee “valaistumisensa” eteen töitä - ja se puolestaan merkitsee vastarintaa, sillä sosiokulttuuriset instituutiot pitävät huolen siitä, ettei hän muista, tai ajattele itseään (saati yhteiskuntansa perustaa), pyrkiväthän niin kasvatus kuin mediakin ylläpitämään jo-saavutettua, vallitsevaa asiaintilaa.

Unabomberin kannalle en suoraan uskalla asettua, sillä katson kuitenkin kansanuskon periaatteessa arvokkaammaksi tieksi kuin kaikelle kyynistyneen tieteentekijän neulansilmän, mikäli siis näistä on välttämättä valittaman. Työstämätön tieto tai usko toimii kuin William Blaken vertaus: “seisovasta vedestä odota myrkkyä”. Lohtu, sija johon päänsä laskea on kuitenkin kansanihmisen henkilökohtaisessa uskossa se, minkä vuoksi en suostu kääntämään selkääni mummolle kirkossa. Vaikka tuntemissani vanhemmissa (ja nuoremmissakin) ihmisissä, jotka ovat vakaasti uskovaisia, ilmenee samanlaisia karkeita tunteita kuin minussa, pahimmillaan jotain myrkynkaltaista, ja vaikka minusta näyttää että osa tuosta myrkystä johtuu juuri tuosta uskosta, ei se poista sitä tosiseikkaa, että satunnaisena, tiettynä hetkenä tuo usko tai tuosta uskosta nouseva empatia voi olla ihmisen elämän mittainen, itsessään ylevää.
Koska kokemukseni on kuitenkin henkilökohtainen, ei minun tietenkään tulisi julistaa kenellekään mitään omaani, ja siksi näitä huomioita onkin pidettävä henkilökohtaisina tuntemuksina eri asenteista ja niiden hyödyllisyydestä ja yleismaailmallisuudesta - puhun siis tilan antamisesta, empatiasta ja keskinäiseen ymmärtämiseen yrittämisestä. Ja niin karmaisevalta kuin minusta näyttääkin, nämä hyveet ovat tänä päivänä kaikilla ihmisillä varsin marginaalisia, ja siksi toivonkin, että tämä teksti toimisi eräänlaisena vastarinnan alkiona edes lukijoille. Samalla totean, että jos itse kukin tämänkin vastarinnan voimalla perehtyisi paremmin itseensä, voisi ruohonjuuritasolla alkaa hiljakseen edetä pienimuotoinen keskinäisten ymmärtämiskenttien laajeneminen. Ymmärrettäessä henkilökohtaiset arvot pohjimmiltaan keinotekoisiksi mutta silti henkilökohtaisuudessaan arvokkaiksi, voisi tämä edesauttaa sitä, että samanlainen suhde toisten ihmisten arvoihin alkaisi voimistua. Tämä nähdäkseni johtaisi moraaliseen relativismiin, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmisessä tapahtuu hänen kohdistaessaan tietoisuuden valon omiin tekemisiinsä, hänen oppiessaan kuuntelemaan ja käsittelemään itseään, otaksun että edes utooppisena mahdollisuutena tämä olisi monia muita arvokkaampi vaihtoehto. Taustalle asetettu ihanneyhteiskunta kannattaa kuitenkin pitää pelkkänä utopiana, mahdollisuutena; jos se toteutuisikin, olisi alettava välittömästi etsiä uusia olemisen muotoja. Utooppinen “jos” on siis pidettävä hengittävänä mahdollisuutena, ja juuri sitä on post-moderni. Nimestään huolimatta se on kaikkea sitä, mikä edeltää modernia. Kun post-etuliitteelle tyypillinen etsintä (ja avantgarde) omaksutaan vallitsevaksi käytännöksi, siitä tulee modernia.

Toki edelleen voisi spekuloida, että kun “kehitysmahdollisuutta ei ole” tai “kaikki uusi on mielekästä” subjektin on mahdollista kadottaa selkärankansa, työntekoon tai velvollisuuksiin liittyvät moraaliset tuntonsa, mutta en usko että siinä olisi kovinkaan paljon mieltä. Ensinnäkin katson, että sitä mukaa kun subjekti löytää merkityksellisiä elementtejä kaikkialta ympäriltään, hänellä muodostuu entistä selvempi kuva siitä, mitä hän haluaa tehdä ja millaisiin asioihin hän haluaa energioitaan eniten, millaisiin vähemmän, millaisiin ei lainkaan. Toisin sanoen hänen itseä koskeva ymmärtämyksensä lisääntyy, mikä johtaa (sisältä nousseiden) omien arvojen varaukselliseen omaksumiseen.

Toiseksi elämisen eri osa-alueiden yhteensulaminen takaa, että subjekti saa jokaiselle osa-alueelle vaikutteita myös niiltä muilta, joita hän aiemmin piti täysin irrelevantteina aiheensa tai toimintansa kannalta. Näillä osa-alueilla ei silti ole varsinaista keskusta, subjektia joka pitää nukkemestarin lailla käsissään kaikkia osa-alueita, vaan voimatekijät riippuvat pelkästään niistä valtasuhteista jotka asettuvat keskenään tekemisiin tietyssä kontekstissa. Tämä tekee olemisesta kuin jännittävää leikkiä ja antaa olemiselle entistä suuremman mielenkiintoisuuden. Tiivistäenhän tätä myös Nietzsche ajoi takaa puhuessaan herroista ja orjista ja totuuksien perspektivismistä: totuudet ja valtasuhteet ovat riippuvaisia tekijöistä ja niiden välisistä hierarkioista. Totuudet määrittyvät pitkälti juuri valtasuhteiden kautta: kuka sanelee ehdot, kuka omaksuu ne. Pintapuolisin tämä näkökulma voi näyttäytyä harmillisen tuomitsevana, mutta on huomattava, että siinä missä kolmannelle subjektille osapuolia alustamassani esimerkkikeskustelussa ei ollut kuin minä ja keskustelukumppanini, meille sisäisinä subjekteina osapuolia oli lukemattomia - jo pelkästään omassa mielessäni useampi eri subjekti etsi toisiinsa nähden valta-asemaa, jolla olisi päättänyt, minkä kannan omaksua, millaisen totuuden hyväksyä keskustelukumppanini suhteen. Vaistomaista erittelykykyä lukeakseni voisin sanoa, että minussa voiton vei tällä kertaa se subjekti, joka piti keskustelun toista osapuolta itsetyytyväisenä, omaan konseptualismiinsa höyrähtäneenä vanhana professorina. Se olisi kuitenkin yksi tulkinta muiden joukossa, eikä välttämättä sittenkään yhtään totuudellisempi, asettihan hän alttiiksi itsestään vain fragmentin, tietyssä ajan ja tilan pisteessä hän toi esille itsestään tietyt puolet, jotka hän ja hänen tiedostamattomansa katsoi tuolle hetkelle edullisimmiksi.

Nämä tulkinnat kuitenkin saattavat unohduksiin sen kenties merkityksellisimmän: omaa esitietoni vääristyneisyyttä ja sen navigointitaitoja harmillisempana pidän kuitenkin sitä, etten itse onnistunut näkemään itseäni ja keskustelukumppaniani nimenomaan itse keskustelun tapahtumapaikkana, sijana (pään laskea), alueina jotka keskustelu otti valtaansa aktuaalistuakseen. Tämän sijaan tunsin itseni jollain tapaa halvaantuneeksi, koska keskustelukumppanini saavutti keskustelussa tietystä aika-tila-pisteestä nähtynä valta-aseman suhteessa minuun; koska minusta (tai mielipiteistäni joihin samastuin liiaksi luullen niitä minuksi, kiinteäksi itseksi) tuli orja. Vasta sen tiedostaminen keskellä keskustelua olisi voinut avata meitä molempia kohti olemista ja siten kohti solidaarisempaa asennoitumista, mitä tulee toinen toisiimme. Sen tiedostaminen, että on tärkeämpiäkin asioita kuin otaksua ihmisten välisiä valtasuhteita ja toimia sen mukaan: juuri sellaisia ovat tilan antaminen, empatia ja keskinäiseen ymmärtämiseen yltäminen.

"Parasta juuri nyt"

Aurinko seuraa itseään –blogista kävi haaste esittelemään kymmenen parasta artistia juuri nyt. Tavallani olen tällaista HS:n NYT-liitteen silppua vastaan, mutta jokin pinnallinen osa minua tahtoo tämän silti tuoda julki. Mutta ensiksikään en kyllä näe, että tämä blogi olisi mitenkään pinnallinen sanan mediaan liitettävässä merkityksessä, eikä tämän blogin lukijakunta ole muutenkaan kovinkaan suuri. Toiseksikaan en usko, että kukaan joka tätä varsinaisesti eksyy lukemaan, päätyy pitämään minua tuon edellämainitun silppurin äänenkannattajana – he kun näet tuntevat minut, näin oletan. Vaikka onhan näitä listoja ollut maailman sivu, ja ystävien kanssa niistä on toki ihan mukava lörpötellä. Joten annetaan mahdollisuus.

Aural Holograms vol. 1
Helixes-kollektiivin ja ilmeisesti myös perkussionisti Janne Tuomen viimeisin levytys. Ensinmainitun linjasta poikkeavaa painostavaa, tuonpuoleista ambientia. Ylitse käyvät kuolleet, aurojen aallot voi aistia.

Current 93: Soft Black Stars
Turhankin selvän tulkintani mukaan levy on omistettu David Tibetin edesmenneelle nuoruudenrakastetulle. Pianopohjaiset, äärimmäiset surulliset kappaleet koskettavat, ja Tibetin lyriikat paljastavat hienoutensa, vaikka paperinukkekristuksia voisikin joku kritisoida – minusta se on tuoretta ja henkilökohtaista.

Karjalan Sissit: Tanssit on loppu nyt, Miserere
Karjalan sissejä ei hyvällä omallatunnollakaan voi sanoa hyväksi, ja moni varmaankin mielellään lahtaisi minut tämän esiinnostamisen nimiin, mutta olen kuunnellut tätä töissä ja oikeastaan, kröhöm, pitänyt siitä. Karjalan sissit on Ruotsissa asuvan suomalaisen tekemää yltiösuomalaisisänmaallista paatosta yhdistettynä arkirealistiseen juopottelujulistukseen. Korvat punehtuu, kun tätä käy kuuntelemaan.

Maeror Tri: Myein, Ambient Dreams, Meditamentum I
Troum-yhtyeen esiaste. Maanläheistä dronea sekä kitaroin että luonnollisin äänin.

Orthodox: Gran Poder
Espanjan Sleep. Hurjaa doomia, jossa on vieläkin hurjemmat ulisevat (jopa munkkikuoromaiset) vokaalit ja tiukkaa soittoa. Geryon’s Throne -kappaleen nopeaa osaa en osaa vieläkään käsitellä: joko se on ilmeisen nerokas tai sitten täysin päin helvettiä soitettu.

Ovro: Gegendurchgangenzeit
Suomalaisen dark ambient-neidon debyyttilevy on yllättäen kuulostanut paljon paremmalta kuin esimerkiksi myöhempi Mosaick the Serpent/Vipera Aurea, joka kärsi Black Sun Productions –Massimon irstaasta läsnäolosta ja sisäisestä epätasapainoisuudesta (sekä em. Massimoa ja muitakin dark ambient –piirejä vaivaavasta, suoraan sanoen kammottavasta tavasta lausua englantia). Gegendurchgangenzeit on ehkä minimalistisempaa ja ”tavallisempaa”, mutta minun korvaani se juuri nyt miellyttää enemmän.

Prince: Planet Earth
Turhankin nuivia arvioita saanut tuore levy sisältää kyllä hienojakin biisejä, esimerkiksi Chelsea Rodgersin. Myönnettäköön kuitenkin, ettei Prince nyt tällä levyllä mikään erityisen innovatiivinen yritä olla.

Arvo Pärt: Miserere
Nimisävellyksen lisäksi CD:llä mukana oleva Sarah was Ninety years old nousi jo viime talvena yhdeksi Pärtin sävellyksien helmiksi.

Talking Heads: Remain in Light
Upea, upea levy, jossa afrobeat yhdistyy turhankin nokkelaan älykköestetiikkaan. Tämä on ensimmäinen kuulemani TH-täysosuma, yhtyeen myöhemmät levyt eivät vakuuttaneet samalla tavalla. Remain in Lightilla jokainen biisi kasvaa nakuttavien ja hoilottavien vokaalien myötä täydelliseksi, ja soiton tiukkuudesta ei tingitä. Taattua David Byrne/Brian Eno –yhteistyötä.

Troum&All Sides: Shutûn
Saattaa olla yksi niistä ensimmäisistä dark ambient/drone-levyistä, jotka menevät kaikkien aikojen liikuttavimpien levyjen joukkoon. Kertakaikkisen upeaa.

Hitler ja yö

Selvittelen toista päivää päätäni Hans Jürgen Syberbergin Hitler, elokuva Saksasta – suurteoksen (1978) jälkeen. Voi olla, että elokuva nousee omassa arvostuspiirissäni kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Tai kuten amerikkalainen kulttuurintutkija Susan Sontag aikoinaan kirjoitti: "Kun on nähnyt Syberbergin elokuvan, on vain se – ja vasta sen jälkeen tulevat muut elokuvat, joita arvostaa. (Eikä valitettavasti niitäkään ole näinä päivinä kovin monia.) Kuten Wagnerista alakuloisesti todettiin, hän turmelee meidän kykymme sietää muita.” (Sontag 1980/2007, 45.)

Mikä Syberbergin elokuvasta sitten tekee niin uskomattoman järkyttävän, että se näyttää lyövän laudalta niin Tarkovskit kuin muut uuden aallon elokuvat (Syberberginhän katsotaan edustavan samaa Saksan uutta aaltoa kuin Werner Herzogin ja Rainer Werner Fassbinderin)? Yritän hahmotella seuraavassa joitakin pykäliä.

Ilmeisin ja usein ensimmäisenä esiin nostettavin seikka Syberbergin elokuvassa on kesto. Hitler, elokuva Saksasta kestää huimat seitsemän tuntia, ja väitän, ettei siinä ole minuuttiakaan liikaa. Keston massiivisuus olisi jo periaatteessa perustava syy, miksi teos kuuluu helposti katsojan unohtumattomimpiin kokemuksiin. Seitsemään tuntiin Syberberg mahduttaa kuitenkin antiaristoteelisella kerronnallaan niin paljon merkityksiä, merkityksen syntymisen hetkiä, että katsojan on käytännössä pakko osallistua, pitää silmänsä auki, katsoa, tulkita, pakahtua. Kirjoittaessani näin tulkinnasta, voidaan tietysti ajaa ohi: Syberbergin teosta ei välttämättä voi tulkita sanan perinteisessä elokuvallisessa mielessä – yrittämällä yhdistää eri merkityspiirejä, symboleja ja tapahtumia johonkin kertomukseen jota edellämainitut tukevat. En edes tiedä, onko Syberbergin elokuvassa mitään kertomusta; jos on, se on katsojassa avautuva länsimaisen historian loppu, ”Hitler meissä” ja meidän jälkeemme.

Toki massiivisuudessaan Hitler, elokuva Saksasta on pateettinen, tunteisiin vetoava, mutta ei hollywoodlaisen manipuloivassa mielessä, ollen elokuvateollisuudessa kierrätettyjä ja opittuja tunteita syöttävä kone, vaan elokuvan tavassa avata katsoja täysin paljaaksi omalle perimälleen, historialleen, järjestelmälleen – näyttää ikään kuin Hitler ensimmäisenä massaelokuvan ohjaajana, keskinkertaisten ja massoille tuotettujen elämäntapojen, kulutuksen, jaetun informaation kantaisänä avautuisi katsojan ymmärryksessä vasta Syberbergin teoksen myötä. Adornolaista kuvain- ja representaatiokieltoa myötäilevänä teoksena se kuvaa teollisesti tuotetun kommunikaation äärimmäistä tuhovoimaa. Sen sijaan että yrittäisi välittää informaation – kuvien, dramatisointien, tilastojen – avulla länsimaiden perikatoa, Hitler, elokuva Saksasta tuntuu aktuaalistuvan tyhjyydessä, jossain historiamme pimeässä laskoksessa, sen ulkoreunalla, ja esittävän häikäilemättömän korkeakulttuurisesti sen, mitä meille on jäänyt, kun jumalat ovat paenneet (tähtien taa). Sanomattakin on selvää, että häikäisevässä polyfoniassaan Syberbergin elokuva ei oikeastaan syyllistä Hitleriä, tee tästä paholaista (kuten hollywood-estetiikalla on tapana) vaan keskittyy siihen, mitä tapahtuu nyt, nykyisen massakulttuurin mainingeissa, ja mitä tapahtuu muistissamme, ja mitä tapahtuu myyteille.

Martti-Tapio Kuuskoski kirjoittaa Syberberg-elokuvaretrospektiivin yhteydessä julkaistussa artikkelikokoelmassa seuraavasti:

Syberbergiä onkin syytetty Wagnerin tavoin myös fasistisesta ja antisemitistisestä ajattelusta. Kummassakin tapauksessa perusteeksi on kelvannut se, että taiteilijat ovat painottaneet myyttisen ajattelun kulttuurista merkitystä, jota ilman inhimillinen elämä käy merkityksettömäksi. Syberbergin mukaan myyttien katoaminen johtaisi valtaa pitävien globaaliin voittoon. Tämä taas merkitsisi länsimaisen kulttuurin tuhoa, ja samalla itse asiassa koko maailman tuhoa, sillä länsimainen kulttuuri on Syberbergin näkemyksen mukaan lävistänyt peruuttamattomasti maapallon kaikki muut kulttuurit.

Hitler-elokuvassa Syberberg asetti kulutuskapitalismin fasismin ideologiseksi jatkoksi, ja tätä kritiikkiään hän on jatkanut myöhemminkin. Syberbergin mukaan natsien takia kitschistä tuli massojen valtionkulttuuria. Kaikkie se, minkä puolesta oli aikaisemmin taisteltu, kääntyikin nyt kulttuurin irvikuvaksi. Äärimmäisyyksiin meneminen aiheutti sen, että hyvästäkin tuli lopulta pahaa. Tämä muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan natsi-Saksaan liittyvä asia, vaan se on Syberbergin mukaan ongelma koko länsimaisessa kulttuurissa, jota uhkaa uusi pahanlaatuinen irrationalismi. Historiallisen perustan ja ymmärryksen puuttuminen (ja siten vaikkapa vanhojen saksalaisten hyveiden kieltäminen) johtaa vaaraan, että ihmiset ovat valmiita hyväksymään Hitlerin, tai jonkun hänen kaltaisensa. (Kuuskoski 2007a, 8–9.)

Oma lukunsa on toki Syberbergin elokuvan estetiikka. Hitler, elokuva Saksasta kuvattiin kahdessakymmenessä päivässä neljän vuoden valmistelujen jälkeen studiossa. Elokuvassa ei ole oikeastaan yhtäkään perinteisesti näyteltyä jaksoa, vaan liki jokainen ”kohtaus” on useissa tapauksissa kameraan suuntautuva monologi, tyypillisenä esimerkkinä partasuinen heppu selailemassa käsikirjoitusta pöydän ääressä ja jutustelemassa kohti kameraa. Itse Hitlerkin esiintyy ihmisenä elokuvassa vain kerran, ja tuolloinkin jonkinlaisena unena tai transsiharhana, nousemassa tooga päällä Richard Wagnerin haudasta. Sen sijaan esimerkiksi Hitlerin elokuvannäyttäjä ja Himmlerin hieroja saavat elokuvassa paljon enemmän tilaa. Tämän loputtoman puheryöpyn lisäksi elokuvassa on sadoittain erilaisia esineitä, täytetyistä eläimistä valtavankokoisiin megafoneihin. Maassa on kuolleita lehtiä, hahmojen yli käy tuuhea lumisade. Lähestulkoon aina puhujien ja hahmojen taakse on taustaprojisoinnin avulla toteutettu lukemattomia kuvia, filminpätkiä, maalauksia (joista on todettava, että niissä hyvin, hyvin kitsaasti näytetään aikalaiskuvia, tunnettuja esityksiä natsi-Saksasta). Puhujan päälle saattaa aika ajoin yltyä sen sijaan aikalaisradiolähetyksiä, puheita, jopa rumbaa, niin että puhujan sanottava katoaa radionpauhuun alle. Kaikesta tästä huolimatta Syberbergin elokuva on estetiikaltaan ja sisällöltään täydellisen koherentti, eikä elokuvaa katsoessa herää edes kysymystä, miksi tietty elementti on oltu otettu mukaan.

Millaisia mielenliikutuksia Hitler, elokuva Saksasta minussa herätti, ovat osin jääneet toistaiseksi lumouksen ja ihastuksen taitoksiin; ajan myötä toivoakseni saan elokuvasta paremman otteen. Siksi haluaisin nähdä elokuvan uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. DVD:llä tai videolla elokuvaa ei tiettävästi ole, ja Syberbergin itsensä mukaan hän ei edes halua elokuvaa millekään tallenteelle, jotta elokuva kokemuksena säilyisi: Hitler, elokuva Saksasta vaatii sanomattakin – eikä vain kestonsa ansiosta – kaiken huomionsa, eikä sille voi antautua puolivillaisella katselulla (siinä mielessä se totisesti on 1900-luvun suurimpia taideteoksia, sillä se ahmaisee katsojan ja poistaa häneltä hetkeksi kuluttajan statuksen, katsoja sanalla sanoen hukkuu taideteokseen, se ahmaisee katsojan, kuten Walter Benjamin kirjoitti). Siksi silmät ja korvat on vastaisuudessa pidettävä auki: jos elokuvaa vielä joskus Suomessa näytetään, olen melko varmasti paikalla.

Jos Hitler, elokuva Saksasta lumosi, Syberbergin myöhempi Die Nacht (1985) oli mahdollisesti äärimmäisin elokuvakokemus. Tehdessään Hitlerin jälkeistä teostaan Parsifal (kyllä, Syberberg on kiinteässä suhteessa Richard Wagneriin ja on sanonut jatkavansa tämän työtä "tulevaisuuden musiikillaan") hän kiinnitti huomionsa Kundrya esittäneeseen Edith Cleveriin, jota pyysi muutamaa vuotta myöhemmin elokuvaan, josta Syberberg riisui kaiken aiemman estetiikkansa pois. Tilalle jäi pimeä, raunioitunut amfiteatteri, tummahiuksinen, äärimmäisen vahvasti näyttelevä nainen ja kuusituntinen monologi, joka vilisee länsimaisen sivistyshistorian sitaatteja (ja Richard Wagnerin kirjeenvaihdon elämänsä naisilleen, mikä kestää noin puolitoista tuntia). Kohtausten välissä kamera pimenee, avautuu uudelleen ja vain Cleverin asento on saattanut vaihtua. Ajatuksena elokuva kuulostanee äärimmäisen puuduttavalta, mutta vaikka itse olin muuten pitkästä päivästä väsynyt ja torkahtelinkin, en tuntenut teosta millään tapaa unettavaksi. Hypnoottinen se kyllä oli. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Syberberg katsoo itse Die Nachtin olevan hänen tärkein elokuvansa? Kuuskoski ehdottaa, että vasta Die Nachtissa Syberberg vei

”elokuvan ilmaisuvälineenä ennennäkemättömälle rajalle, josta ei ollut enää paluuta ja jossa paljastuu aivan uudenlainen inhimillinen maailma: puhtaassa kestossaan avautuva, meditatiivinen ja kontemplatiivinen elokuva ilman keinotekoista kuvien jatkumoa. Ilman kulutuskulttuurin kuvia.” (Kuuskoski 2007b, 89.)

Vaikka ei näkisikään Die Nachtia kulutuskapitalistisen ja teollisen elämän totaalisena yönä, yö se katsojalle joka tapauksessa on. Se ei ole sisällöltään avoimelle katsojalle välttämättä mitenkään vaikea elokuva, se ei sisällä diskurssia joka vaatisi filosofinkykyjä saati asiantuntijuutta, mutta se vaatii katsojan läsnäolon täysin. Aivan kuin se pakottaisi katsojan kääntymään arkiaskareidensa ja tietoisuutensa kihinältä ja kuhinalta muualle, hiljaisuuteen, yöhön. Vaikka Die Nacht herättääkin huomattavan paljon ajatuksia ja merkityksiä katsojassa, ja on siten osin vastakkainen meditaatiolle ja mielentyhjennykselle, itselläni oli ainakin elokuvan jälkeen tunne tai intuitio kuin suuri osa tiedostamattomasta kuonasta olisi poistunut, kuin olisin nähnyt kaikki tekemiseni ja ympäröivän jokseenkin kirkkaammin.

Kirjallisuus:

KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007a): Wagner/Brecht/Cyberberg – hengen käsityöläinen matkalla elokuvasta multimediaan. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007b): Edith Clever – Näyttelijä hengestä ja materiasta. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
SONTAG, SUSAN (1980/2007): Myrskyn silmä. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.

"End of the day, factory whistle cries / Men walk through these gates with death in their eyes"

Friedrich Nietzschen mukaan ihminen joka käytti yli kolmanneksen päivästään työntekoon – pudottaen näin itselleen omistettua aikaa – oli väistämättä orja. Jos siis Nietzscheä on uskominen, modernin kapitalismin piiriin laskettavan elämänmuotomme voi suoraan katsoa olevan luonteeltaan täysin totalitaristinen. En myöskään ole ensimmäinen, joka huomioi että aikakauslehtisilppua ja viihteen määrää lisäämällä yritetään viedä yksittäisen ihmisen huomio tästä tosiasiasta. Viihteestä en tällä kertaa kuitenkaan kirjoita, vaan työstä.

Työn katsotaan olevan olennainen osa modernin ihmisen minäkuvaa. Työtä koskevassa itsemäärittelyssä ensimmäisellä sijalla on, mikä tulee ehkä yllätyksenä monille, itse työ – sen jälkeen tulevat vasta palkka, etenemismahdollisuudet, arvonanto ja vertaisryhmän tuki. Työssäkäymisen sinänsä katsotaan jo korottavan ihmisen omanarvontuntoa, ja tämän logiikan pohjalta ajatellaan, että työtön on auttamattomasti jotenkin epäkelpo ja huono – kyvytön sekä tekemään työtä että mikä pahempaa, olemaan osa yhteiskuntajärjestystä. Ottamatta sen kummempaa kantaa niihin harvoihin, jotka jättäytyvät jo ennen aloittamistaan työntekemisen ulkopuolelle, ja heidän arvoihinsa, totean työttömään yleensä liitettävät attribuutit olevan liki poikkeuksetta valheellisia. Modernin kapitalismin päivänselvä ydinhän on, ettei kaikille riitä töitä, vaikka he haluaisivat tehdä sitä – länsimaisen elämänmuodon huima kehitys johtuu osin siitä, että se on aina eri osa-alueiltaan ylijäämäinen: ei tarpeeksi, vaan yli tarpeiden, mieluummin kaksin-, kolmin- ellei nelinkertaisesti. Kuten laululeikissä, aina joku jää niin ollen ilman penkkiä kun laulu loppuu. Jota kiinnostaa nämä kirotut, hylkiöt ja hyväksikäytetyt, lukekoon Onfrayta. Kokoavasti totean vain, että minusta on täysin käsittämätöntä, ettei rikkiviisaassa kapitalismissa ole osattu jakaa työtä (ja marisijioille tietenkin myös palkkaa) paremmin. Kyse ei ole siitä, että joku työ olisi arvokkaampaa kuin toinen, vaan työnjaollisesta tasa-arvosta, siitä että mitä tahansa työtä ikinä tehdäänkin, sen katsottaisiin olevan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ja muistetaan: anarkismikin katsoi ainoaksi arvokkaaksi ja ihmisarvon kannalta mielekkääksi työksi sellaisen puuhastelun, joka tuottaa henkisiä ja kulttuurisia arvoja. Tämä on jo melko äärikanta, eikä nähdäkseni ota huomioon, että monikaan yhteiskunta ei pyörisi ilman mekaanista toistoa muistuttavaa työtä, mutta on kuitenkin omiaan muistuttamaan ettei meidän yhteiskuntamme liioin muistuta yhteiskuntaa, jossa jokainen – ei vain muutama – yhteiskunnan jäsen voisi sanoa itseään vapaaksi.

Palaten Nietzscheen, itse ehdottaisin ensimmäisenä muutoksena palkkojen tasoittamisen (mikä ei tarkoita minun katsannossani mitään tasa-arvotupohölmöilyä, jossa palkat nousevat kaikilla, mikä ei tosiasiassa poista ollenkaan eri alojen välisiä palkkakuiluja, vaan vallitsevan tilan säilyttämistä) ohella työajan tiputtamista 4-6 tuntiin päivässä. Näitäkin ideaalisempi työn malli olisi, jos kukin työntekijä olisi vapaa – ”valistuneen” omatuntonsa mukaan tietenkin – tekemään töitä niinä päivinä viikossa tai kuukaudessa kuin hän sattuu haluamaan. Ajatuksenahan tämä on tietenkin vaarallinen, mutta yksilön vapauden kannalta ainoa mahdollinen. En puhtaasti usko, ettei yksittäinen ihminen haluaisi tehdä mieleistään työtä jos vain olosuhteet sen tekemiselle olisivat suotuisammat; nythän tilanne on pitkälti se, että monet ihmiset tekevät työtä johon eivät ole a.) motivoituneet b.) kouluttautuneet. Tottakai tänä päivänä moni 1980-luvun jälkeen syntynyt olisi mieluummin pop-tähti kuin työskentelisi leipomossa, mutta mielestäni se on enemmänkin kollektiivisen taudin oire, Leviathanin patologinen ote, kuin mikään mahdollisuus tuomita esittämäni ehdotus.

Kirjoitetaan tietenkin myös siitä, kuinka suomalaiset nuoret ylikouluttautuvat ja ulkomailta pitää rahdata ihmisiä tekemään ns. duunarien hommia tai ”paskahommia”. Tämäkin on tosi visainen pulma. Toisaalta on äärettömän hyvä, että väki kouluttautuu ja sivistyy, joskaan oppilaitokset eivät tänä päivänä ohjaa oppilaitaan kasvavaan ihmis- ja yhteiskuntatuntemukseen ja kriittiseen ajatteluun, vaan kampeavat työelämään ja markkinatalouden piiriin, vieläpä mahdollisimman äkkiä. Juuri koululaitokseen liittyvän sosiaalistamisen tulosta on, että piintyneenä faktana nähdään koulutuksen määrän yhteismitallisuus yhteiskunnalliseen statukseen, mikä tarkoittaa: mitä kouluttautuneempi yksilö, sitä parempi yksilö, sitä parempi palkka ja sitä kauempana perustyöstä. Tämä ajatusketju johtaa ylimieliseen kuvitelmaan: perustyö kuuluu paskasioille ja junteille, mekaaninen toisto niille jotka eivät ole olleet kyllin fiksuja koulussa. Voin kertoa, että koulutustasolla, yleissivistyksellä ja kypsyydellä (ts. järjen ja tunteen ja hengen käytännöllisellä yhdistelytaidolla) ei ole keskenään juurikaan mitään välttämätöntä pakkoa ilmentyä yhdessä. Koulutustaso ei niin ollen määrää kypsyyttä, mutta valitettavan usein se määrää palkan ja sitä kautta myös yhteiskunnallisen statuksen, sillä jolla on rahaa millä mällätä, on myös kavereita ja vaikutusvaltaa. Tähän peliin moderni kapitalismi kannustaa: ole rikas ja menestyvä ja ties mitä tai ole se koira joka kaluaa sattumanvaraiset luut isännän kartanon sivukujan jätelavoilta.

En usko, että kukaan itseäänkunnioittava yksilö haluaisi suoranaisesti lähteä tämän takia peliin mukaan, mutta monen on pakko; siksi turuilla ja toreilla ilmeneekin melko paljon eskapismia. Kuten Onfraykin kirjoitti, ollakseen olemassa länsimaissa on kulutettava, ja jotta voisi kuluttaa ts. maksaa vuokransa ja ostaa ruokansa, on hankittava jostain rahaa ja rahaa saa melko varmasti työstä. Tälle logiikan irvikuvalle on tyypillistä, että jotta voisi vuokransa ja ruokansa lisäksi ostaa hiukan vaatteitakin, pitää saada hiukan enemmän palkkaa eli muuttaa käyttöarvoaan ja aikaansa rahaksi tekemällä työtä, ja näin nälkä ja menot kasvavat sitä mukaa kun yksilö huomaa, että mitä enemmän hänellä on ylijäämää, sitä enemmän hän voi ostaa uutta. Viihteen rautaiset ammattilaiset takaavat puolestaan, että uutta kulutettavaa löytyy. Tämä on sanottu ja kirjoitettu tuhanteen kertaan, mutta aina se tuntuu yhtä ihmeellisen käsittämättömältä. Ja entä ne, jotka haluavat tehdä vastarintaa? Muutto maalle tai marginaaliin tai ruokailu- ja elintottumusten muuttaminen eivät muuta sitä tosiseikkaa, että rahaa ja työtä olisi tehtävä.

Järjestelmämme ansioksi on kuitenkin sanottava, että harvemmin kukaan katuojaan kerjäämään joutuu – paitsi tietenkin henkiseen, siellähän meistä on melkein jokainen. Järjestelmämme mahdollistaa teoriassa myös, että jos vain itseymmärrystä, nuukuutta ja Tahtoa riittää, työtä ei tarvitse pakon edessä tehdä. Riman katsotaan vain olevan niin korkealla, että musta tyhjyys, joka työttömiä (kirottuja, hylkiöitä ja hyväksikäytettyjä) odottaa, äärimmäisessä kauhuudessaan ja melkein absoluuttisessa pahuudessaan pakottaa juoksemaan itseään karkuun eli rimpuilemaan työputkessa. Töitä on tehtävä tämän, ei minkään luulotellun luterilaisen kohtuuteen tähtäävän työmoraalin takia (ja kohtuudestahan länsimaisessa työtotalitarismissa ei ole tietoakaan); jotta helvetti, pimeä tyhjyys ja elämä ystävien hylkäämänä, arvottomana pataluuskana, ei lankeaisi omalle kohdalle.

Toivoa kuitenkin on. Vaikka media lietsookin kansalaisissa pätkätöihin liittyvää epävarmuuden tuntemisen pakkoa, on pätkätöissä se hyvä puoli, että jos vain uskaltaa ajatella työttömyydessäkin olevan elämää, että marginaalissa ja yhteisön arvostuksen laitamilla voi elää hyvällä ja terveellä itsetunnolla, täysin riippumatta koulutustasosta, voi yksilö kehittää demokraattisessakin yhteiskunnassa vapauttaan ja viljellä viljellä näin tahollaan anarkismin siemeniä. Mitään järjellistä perustaa sille, että kadottaisi omanarvontuntonsa työttömyyden saapuessa ei pitäisi olla. Jos työtä on, sitä voi tehdä omaksi iloksi, yhteishyväksi ja pahan päivän varalle, mutta jos se rajoittaa vuositolkulla ihmisen elämää, ei salli yksilölle vapautta mennä ja tulla edes silloin tällöin, näyttää tekevän ihmisestä pelkän viihdettä kuluttavan koneen, syö ihmisen omasta päivittäisestä ajasta suuren osan ja verottaa uupumuksella, ärtymyksellä ja elämänilon katoamisella, en voi kuin suositella olemaan jatkamatta työsuhdetta kovinkaan paljon pidempään.

Suositeltavaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta:

Nuori Voima. 1–2/2007. Teemana työ. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto.
ONFRAY, MICHEL (1997/2004): Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere : Eurooppalaisen filosofian seura.
LEHTONEN, TURO-KIMMO (1999): Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.
SILTALA, JUHA (2004): Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.

Kirjoittamisen välitilinpäätös

Yritän parhaani mukaan lisätä kirjoittamista, heitellä lappuja lippuja näihinkin ojanposkiin, koska minulla on tunne, että jollen kirjoita, lakkaan ajattelemasta. Karkea työ kuluttaa karkeita energioita, vie voimat ja vastapainoksi yritän hoidella iltaisin hienovireisempiä toimia, lukea ja kirjoittaa arjen askareiden ja liikunnallisten rientojen ohella. Työ on mahdollistanut jo monen kuukauden ajan sen, ettei minun ole tarvinnut tuntea opiskelun kestostressiä – sitä että deadlinet repivät suonet ja vapaa-aikaa ei ole, koska kielten läksyjä tai lukemattomia tenttiosuuksia on yömyöhään saakka ja että jokainen muuhun kuin opiskeluun käytetty tunti on pois näistä – vaan olen töiden jälkeen osannut eri tavalla nauttia niistä kulttuurituotteista, joiden käyttämisen olen alati katsonut olevan itse opintoja varten luettavia tenttikirjoja tärkeämpiä. En sano, että olisin viimeisen kolmen neljän kuukauden aikana lukenut erityisen teoreettisia teoksia aina semiotiikasta kulttuuriteoriaan asti, ei, muutamia harvoja, mutta kokonaisnäkemykseni on ollut, että mikä tahansa aihetta edes jotenkuten sivuava, jopa tiettyjä teemoja sivuava romaani, kylvää siemeniä minuun, että kun minua jälleen tieteellisenä kirjoittajana tarvitaan, se onnistuu. Loppuvuosi menee näissä samoissa, tässä mielessä seesteisemmissä merkeissä. Kirjoittamiseen on kuitenkin pidettävä jonkinlainen tuntuma, ja erityisesti käytettyihin kulttuurituotteisiin muodostaa paremman ja vahvemman siteen ja muistijäljen, jos niistä hiukan kirjoittaa.

Kirjoittaminen on minulle näin ollen viime vuodet ollut etupäässä ajattelua. Toki olen katsonut sen viittovan myös muualle, ja tarpeen vaatiessa, esimerkiksi tässä kirjassa, olen pyrkinyt noita muita, ojanposkia ja kadonneita kärrypolkuja jäljittämään, viittomalla, käyttämällä mongertelevampaa, maastoisempaa, soisempaa tekstiä. Vaikka usein sanotaan, että epäselvästi kirjoitettu on epäselvästi ajateltua, on se vain puoli totuutta – minä olen aina luottanut siihen, että lukija pystyy nostamaan itselleen tärkeitä merkityksiä vaikeammistakin teksteistä, jos vain haluaa; ja mitä enemmän tekstin kanssa joutuu kamppailemaan, mitä enemmän sitä joutuu kirjoittamaan, sitä palkitsevampaa se voi olla. Ei silti, kaikki vuodet olen kirjoittanut itselleni ja vasta ymmärrettyäni kirjoittamisen ajatteluaspektin, olen alkanut kirjoittamaan yhä enemmän itselleni. Tekstinkäsittelylaitteen helppous on kuitenkin johtanut siihen, että yhä useammin varsinainen ajattelu tapahtuu näyttöpäätteen edessä, ei mustan vihkojatkumon parissa, vihkojatkumon joka on yhtä käymätöntä suomaastoa, outoa, hetteistä, täynnä kadotetun muistijälkiä ja henkilökohtaisuuksien yöalueita. Niillä varsinkaan ei ole merkitystä kuin minulle, vaikka epäilemättä elämäni jälkeen ne voisivatkin lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarjota kiinnostavia näkymiä juuriinsa, kivuliaaseen vereen joka mustana uomiaan käy.

Kirjoittamisen lisäksi haluan kuitenkin kannustaa myös blogin lukijoita ja ystäviä kirjoittamaan taholleen, kommentoimaan, sopertelemaan – kunhan vain kirjoitatte! Henkilökohtaisuuksiin ei tarvitse mennä, riittää että hokee kuin kolmannella kirkkosivulla olisi omia hokemiaan, jotain uutta aina paljastuu, navat kääntyvät alati. En tiedä lukijoistani, mutta itselläni päivittäinen ihmettely etsii kuitenkin kanavia tulla sanoiksi, se on tarve jakaa ystävien kesken se, millä on merkitystä. Kirjoittakaa tekin sitten vaikka vain närkästyksestänne, mutta kirjoittakaa.

En voi itsekään sanoa onnistuvani täydelleen kirjoittamaan onnestani, hyvästä olostani, koska mielen sairaus on kielen sairautta: kuinka paljon hankalampaa on kuvata hyvää oloa, kun ei tunne sen käsitteistöä – ja käsitteistöä ei tunne, koska siihen ei ole opetellut eikä sosiaalistettu; ympäröivän maailman merkitsemistapoissa kun tuntuu stigman lailla istuvan myöskin kateus, epäsopu ja –suhta, alistuneisuus, nöyristely, pahoillaanolo, suru, erilläänolo ja nostalgia. Kun itse tapaan onnea ja valo täyttää kehoni ja mieleni, suuni sulkeutuu – ei ole tarvetta puhua, ei tarvetta kertoa, on vain hämmästelyä tämän kaiken ihmeellisyyden keskellä. Minua paremmat kirjoittajat ovat kenties käyneet siellä, missä onnesta osataan kirjoittaa. Minäkin tahtoisin käydä siellä ja palata, mutta siihen asti minun täytynee tyytyä toteamaan ja ikävä kyllä, harmittelemaan.

Uskon ja toivon kuitenkin, että nekin asiat ja etäiset humut, joita hiljaisuudessa kuulee, saavat vasta ystävien kesken maagisen vireensä, elämisen tavaton kauneus paljastuu, vaikka vain varjokuvana, kun sen yrittää jakaa. Juuri sitä on ihmisyyden ihanuus; yritystä saattaa lähimmäisten piiriin jumalallinen rakkaus jotta muutkin ymmärtäisivät itsestään sen, mikä on hyvää ja mielekästä.

Niin kauas kuin yötä riittää

Täytyy myöntää, että Louis-Ferdinand Célinen teoksen Voyage au bout de la nuit (1932) eli suomeksi Niin kauas kuin yötä riittää (1966) loppuunsaattaminen on ollut pitkä ja kivinen tie. En ole lukenut tuota modernismin kulmakiveä mitenkään säännöllisesti, junamatkoilla lähinnä, matkaamisen mielentilaan liittyvää hektisyyttä ja välintilanomaisuutta lievittämään, ja siitä johtuen koherenssiin taipuvaisen tekstin lukemisen hurman kanssa on ollut vähän niin ja näin. Harmillista erityisesti on ollut, että alusta lähtien minulle on ollut päivänselvää, millainen kertoja Ferdinand Bardamu on – ja tuohonhan koko teoksen tenhon katsotaan kulminoituvan. Niin ollen neljännensadan sivunkaan jälkeen Bardamun kieli, mutkitteleva minäkerronta ja nihilismi eivät varsinaisesti osu täyteliäästi ja upottavasti makuhermoihini. En kuitenkaan kiellä, etteikö Voyage au bout de la Nuit olisi upea ja ansiokas romaani ja kaukana puisevasta; ei toki – minun ja romaanin lukemiseen liittyvissä tulkinnoissa on vain tällä kertaa ollut vikaa. Olen lukenut – kuten niin monia teoksia muutenkin – turhan paljon kirjallisuushistoriaan sitoutuneiden tulkintakonventioihin nojaten, enkä ole päässyt itsenäisenä henkilönä nauttimaan romaanin kielestä, tapahtumista ja tekniikoista. Olen toki tuntenut ajoittain sympatiaa Bardamua kohtaan, mutta kokonaisvaltaista samastumispintaa tämänhetkiselle lukijaminälleni Célinen teos on tarjonnut verrattain vähän. Ehkä pitäisi psyykata itseään neofolk-kuurilla, jotta Célinekin vetoaisi?

Voyage au bout de la Nuitin perusjuonihan supistaen on, että maailmaa kiertänyt lääkäriopiskelija palaa takaisin Pariisiin ja perustaa pienen vastaanoton esikaupunkiin. Viimeistään kolonialistisessa Afrikassa ja konsumeristisessa Amerikassa toivonsa, uskonsa ja rakkautensa rippeet menettänyt Ferdinand Bardamu jauhaa jauhamasta päästyään kaiken maallisen irvokkuutta ja läpimätäisyyttä, yli viidensadan sivun voimin. Tahattomista implikaatioista huolimatta mitään ylimaallista ei kuitenkaan ole, sillä Bardamun näkemyksen mukaan

”emme tosiaan jumaloi mitään jumalallisempaa kuin omaa löyhkäämme. Koko onnettomuutemme johtuu siitä että meidän pitää pysyä Jukkana, Pekkana tai Mattina hinnalla millä hyvänsä vuodesta toiseen. Meidän oma ruumiimme, levottomien, arkisten molekyylien valepuku, kapinoi koko ajan paikoillaan jähmettymisen julmaa farssia vastaan. Molekyylitypykkämme haluaisivat mahdollisimman äkkiä hävitä taivaan tuuliin, levitä koko maailmankaikkeuteen! Ne kärsivät kun joutuvat olemaan vain ”me”, Iankaikkisuus on pettänyt ne. Räjähtäisimme hajalle jos meillä olisi rohkeutta, nyt vain pysytään sillä rajalla päivästä päivään. Rakas kidutuksemme on atomeissa, vankina ylpeyden kanssa oman nahkamme sisällä.” (Céline 1932/1994, 348.)

Kun Célinen romaanin teho perustuu tällaiselle maailmankuvalle, en voi todellakaan sanoa, että Voyage au bout de la Nuit vetoaisi minuun mitenkään saumattomasti. Esimerkiksi Célinen aikalainen Jean Genet (joka julkaisi kylläkin teoksensa hiukan Célineä myöhemmin) puolestaan vetoaa, vaikka hänen romaaniensa eetokset lähestyvätkin Célinen teosten iljettävyyttä – miksi? Koska Genet’llä on muita ansioita, esimerkiksi kiinnostavat kerrontatekniikat. Itse katson siis, että Célinen ansiot ovat a.) aikaansa vasten ronski ja esteetön puhekielisyys ja b.) aikaansa vasten ”uusi” modernistinen nihilismi. Ilman tätä aikalaiskontekstia – josta itse en kuitenkaan päässyt eroon – teos voi kenties näyttäytyä hyvinkin mukaansatempaavana jollekulle, mutta itselleni sen muut ansiot ovat verrattain minimaaliset.

Yksi potentiaalinen, vaihtoehtoinen konteksti paljastuu, kun saamme kuulla, että Célineä on tavattu pitää eräänlaisena beat-kirjailijoiden esiasteena. Beat-kirjallisuutensa ja Célinensä lukeneet eivät liene mitenkään yllättyneitä. Minuun on vuosikausia vedonnut beat-kirjailijoiden ideologia ajatuksen tasolla, mutta joka kerta tarttuessani alan kirjallisuuteen kuuluvaan niteeseen lopulta kyllästyn: minulle beatille ominainen ”vapaa harhailu” on yksinkertaisesti tuskastuttavan epämääräistä ja päämäärätöntä, puisevaa kuljeskelua, ja koska (valitettavasti) odotan, että romaanin ajaessa itsensä loppuun ”jotain saadaan valmiiksi”, beatia lukiessani joudun pettymään joka kerta. Tottakai pidin hetkittäin niin Kerouacista kuin Burroughsista, mutta kokonaisuutena en katso heidän edustavan erityisen kestävää ja kantavaa kirjallisuuden lajia. Näitä Amerikan kauhukakaroita paljon kiinnostavampana ja taitavampana kirjailijana katsonkin esimerkiksi Norman Mailerin.

Teilaukseni ei – toistaakseni – edelleenkään tarkoita, että haluaisin poistaa Célinen kanonisoitujen kirjailijoiden joukosta – päinvastoin, oikeasti kannatan kaanoneita; ne ovat puolustusmuureja massoja ja massojen keskiarvotettua makua vastaan samoin kuin länsimainen taidemusiikkikin – totean vain, että yksityishenkilönä Célinen Voyage au bout de la Nuit ei tarjonnut minulle tällä kertaa paljoakaan, ainoastaan kirjallisuushistoriallista ymmärrystä – miksi tämä romaani oli aikanaan menestyksekäs ja erityisen arvokas. Mort à credit (1936, suom. Kuolema luotolla (1998)) voi puolestaan hyvänä päivänä häikäistäkin.

"Yeah that old serpent"

“Näin on hahmoteltu [helvetin] kolmannen piirin ääriviivat. Siellä kirotut tyydytään näkemään kaukaa ja hylkiöt lähempää, mutta yhä matkan päästä, sillä ei oivalleta, että ollaan itse hyväksikäytettyjä, riistettyjä, itsen menettäneitä, ytimestä tyhjennettyjä ja ennen aikojaan kuolleita. Elävältä kuolleita. Yhteiskuntaruumiin ulosteet ja patologiat hirvittävät minua, pitävät minua kauhun vallassa ja kuohuttavat minua. Työolosuhteet vihastuttavat minua yhtä paljon kuin se, että ne unohtuvat niiltä, joilla on kieli, retoriikka ja keinot kaiken tämän vieraantumisen ilmaisemiseen, mutta jotka kuitenkin vaikenevat. Niin he syyllistyvät joko rikostoverin hiljaisuuteensa tai harhautuksiin, joita he tekevät käsittelemällä mielellään vain, yksinomaan ja ainoastaan sitä, mitä edellä kutsuin puhtaaksi kurjuudeksi.

Tämä epätarkka ja pikaisesti piirretty kartta nykyajan kurjuuden helveteistä ei lakkaa herättämästä minussa levottomuutta. Missä siis oli kreikkalaisten helvetti? Kreikkalaiset oikeuttivat orjuuden erityisellä ali-inhimillisyydellä: heille orjan alapuolella tai takana ei nimittäin ollut mitään. Siellä ei ollut edes barbaareja, sillä heitä ei pidetty enemmän tai vähemmän inhimillisinä vaan radikaalisti toisina. Heidän kanssaan oli sitä paitsi mahdoton kommunikoida, koska he puhuivat raakalaismaisesti eikä yhteistä kieltä ollut. Moderniteetti ja erityisesti ylikierroksilla käyvä kapitalismi on synnyttänyt synkkiä kategorioita jotka asettavat orjan – proletaarin – turmiollisen hierarkian huipulle. Hierarkia vajoaa pimeyteen, jossa kirotut ja hylkiöt viruvat.

Miksi siis tämä helvetti on asetettu maan päälle? Miten oikeutetaan tämän aina kekseliäämmän, aina enemmän turmeltuneisuutta ja itseensä kohdistuvaa suvaitsevaisuutta järjestävän paholaismaisen vimman syntyhistoria? Se oikeutetaan todennäköisesti varmistamalla orjien jakamaton hallitseminen, viemällä heiltä kaikki pelastuksen toivo, sillä että heidät pannaan pelkäämään joutuvansa vielä pahempaan tilaan elleivät he satu alistamaan ruumistaan ja sieluaan markkinoiden lakien mukaan myydyn ja niiden vakuuttaman Leviathanin diktaateille. Tämä teatterin kaltainen helvetti odottaa jokaista, joka kieltäytyy tottelemasta liberaaleja pelisääntöjä. Siitä johtuu historian lopun julistajien taattu menestys, ja heihin yhdistyvät propagandassa ne, joiden mukaan mitään ei voi enää muuttaa: globaalin, maailmanlaajuisen ja yleismaailmallisen kapitalismin kanssa pitäisi vain neuvotella ja tulla sitten toimeen. Mitä tapahtuisi muuten? Muuten seuraisi helvetti, jouduttaisiin kadotukseen, kurjuus yleistyisi ja kaikille tapahtuisi pahin mahdollinen. Seuraisi maailmanloppu ja gulagin, fasismin ja diktatuurien paluu, valtava sukellus maailman peräaukkoon ja varmuus siitä, että useimmista tulee jätettä...” (Onfray 1997/2004, 78–79.)

Mittava sitaatti on ranskalaisen anarkistin Michel Onfrayn kutkuttavasta teoksesta Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta (1997), jossa tämä ”nietzscheläinen hedonisti” seisoo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen keskellä Leviathania – länsimaista yhteiskuntaruumista (tai pikemminkin -konetta) – vastassa. Kirottu on Onfraylle se, ”jolla on enää vain itsensä ja joka elää ainoastaan elämän eläimellisten välttämättömyyksien tuskassa: ensin syö ja juo, sitten nukkuu ja suojautuu huonolta säältä” (emt., 59). Kirotut ja irtolaiset ontuvat, koska vimmastuneen kapitalismin jumalat ovat lyöneet heidät maahan. He eivät välttämättä ole edes tehneet (vanhassa, perinteisessä mielessä) syntiä, yhteisö ei vain käytä heitä, koska on jo aikoja sitten julistanut heidät hyödyttömiksi. Leviathanin iskuilta paremmin suojautuneet ovat hylkiöitä. He ovat yhteiskuntaruumiin sairauksien oireita, vanhuksia, hulluja, rikollisia, niitä jotka ”ovat luonnostaan, vapaaehtoisesti tai tahtomattaan, perinnöllisten taipumusten vuoksi tai omasta tahdostaan, väliäkö sillä, lähteneet oikopoluille ja kalteville teille, jotka kulkevat poispäin Leviathanin itselleen muotoilemista ihanteista: nuoruudesta, terveydestä, järjestä ja moraalisuudesta” (emt., 65). Hyväksikäytetyt ovat puolestaan Leviathanin natsismia jalostavien ihmiskategorioiden kolmas rotu: heiltä ”viedään täysin laillisesti heidän olemassaolonsa, heidän elämänsä ydin, pakottamalla heidät siihen, etteivät he saavuta luopumisellaan muuta kuin keinot seuraavan päivän aloittamiseen ja kaikkein vaatimattomimmista tarpeistaan huolehtimiseen. Työvoimansa, ainoan pääomansa, ainoan potentiaalisen rikkautensa myyjinä tai vuokraajina he ovat yhä Danten kategorioita käyttääkseni tärkein ryhmä vyöhykkeellä, jota määrittelee turvattomuus ja omasta harhailustaan juopunut nomadinen voima” (emt. 73–74). Meidänkin Suomessamme hyväksikäytettyjä on suorastaan häikäilemätön määrä: kuinka moni työsuhde onkaan perustettu epävarmuudelle ja loputtomalle pätkätöillä nöyristelemään pakotetulle (epä)toivolle? Yhtään paremmalta ei tietenkään Onfayn mukaan näytä myöskään vakituinen työsuhde: Leviathan osaa kyllä tehdä niin köyhästä kuin keskiluokkaisestakin oman liekarakkinsa, ja edelleen liian suuri osa ihmisen vapaudesta kahlitaan tuohon jokapäiväisen, -kuukautisen ja -vuotisen työssäkäymisen pakkoon: on pakko elättää itsensä, jotta voi maksaa ruokansa, asuntonsa, elämänsä, näennäisen vapaa-aikansa, terveytensä, hautansa, henkiset tarpeet ja samantien koko olemassaolonsa. Ollakseen olemassa on kulutettava, muuten putoaa mustaan, syvään kuiluun, alas Leviathanin peräaukosta.

Onfray hakee tukea Robert Antelmelta, Marguerite Duras’n puolisolta ja Dachaun keskitysleireiltä selviytyneeltä kirjailijalta (joka muistetaan parhaiten teoksesta L’espèce humaine (1947), suom. nimellä Aidattu ihminen (1987)):

”Muistettakoon Antelmea: ihmislajin jakaminen, siis luokkien, kastien ja rotujen muodostamisen periaate, salli natsimekaniikan kuten se myös sallii kaikki ne mekaniikat, jotka oikeuttavat valtiaidensa harjoittaman väkivaltaisen ja raakalaismaisen riiston tai herruuden. Kun natsit olivat työntäneet rajat mahdollisimman lähelle jyrkännettä, kapitalismit merkitsivät maaston ja tekivät sinne pääsystä maksullisen. Sen parempi kykeneville. Muut tyytyköön vaikeroimaan, heille annetaan lupa siihen...” (emt., 49.)

Toki Onfrayn kirja on paikoin provosoivan vasemmistolais-anarkistinen, mutta ihmisen vapaudesta nyky-yhteiskunnassa sen rivit kertovat tyrmistyttävän paljon. Niin aiemmat yhteiskuntamuodot kuin nykyinen (jälki)kapitalismikin on vaalinut ihmisyksilöiden massoittamista ja lajittelua. Kapitalismissa kategorisoiminen on kuitenkin saanut jo linkouksen ja kiihdytyksen piirteitä. ”Luonnollisen ihmislajin keinotekoinen osittaminen, toimii hyväksikäytön ja kurijärjestelmien synnyttävänä periaatteena” (emt., 41). Itse asiassa koko massan käsitteen synnyttäminen (tai ulospusertaminen) merkitsee ainutkertaisen ihmisen yksilöllisyyden likvidoimista ja sokeutettujen loputonta hyväksikäyttämisen kierrettä. Keskitysleirien olosuhteet eivät ole kovinkaan kaukana siitä rakenteellisesta ja kategorisesta sorrosta, jota Leviathan harjoittaa – näin Onfray esittää Antelmea kompaten saman minkä kuka tahansa hiukankaan ympärilleen katsonutkin näkee. Länsimainen yhteiskunta, suuruudenhullu, patologis-narsistinen tuotantohirviö ei missään tapauksessa ole hyväkuntoinen: sen näkee jo kirottujen, hylkiöiden ja hyväksikäytettyjen määrästä. Samalla tapaa kuin Lars von Trierin valtakunnan lääkärit pyrkivät ”siloitteluun”, pyrkii myös Leviathan kätkemään haavansa ja jätteensä, ja näyttämään ulospäin vain sen, kuinka erinomainen ja kaikkivoipa ja korvaamattoman hyödyllinen se on.

Pelkään edelleen pahoin, että jos radikaalisti eriäviä toimintamalleja ei aleta hakemalla hakea, ja pian, ja toteuttaa niin valtion kuin kunnallishallinnossa, suppilomaiseen muotoon survotut kategoriat kääntyvät pian päälaelleen: hyväksikäytettyjen määrä supistuu sitä mukaa kun he valahtavat kohti mustaa kuilua, kirotuiksi jätteiden ja ulosteiden sekaan. Silloin Kuningas herää, saatuaan liikaa paskaa silmilleen, ja sen myötä elämänmeno saattaa äityä hyvinkin sietämättömäksi. Onko se todella länsimaiden ainoa mahdollinen kohtalo, ainoa mahdollinen tapa kääntää päät kohti ymmärrystä?