maanantaina, elokuuta 27, 2007

Hitler ja

Selvittelen toista päivää päätäni Hans Jürgen Syberbergin Hitler, elokuva Saksasta – suurteoksen (1978) jälkeen. Voi olla, että elokuva nousee omassa arvostuspiirissäni kaikkien aikojen parhaimmaksi elokuvaksi. Tai kuten amerikkalainen kulttuurintutkija Susan Sontag aikoinaan kirjoitti: "Kun on nähnyt Syberbergin elokuvan, on vain se – ja vasta sen jälkeen tulevat muut elokuvat, joita arvostaa. (Eikä valitettavasti niitäkään ole näinä päivinä kovin monia.) Kuten Wagnerista alakuloisesti todettiin, hän turmelee meidän kykymme sietää muita.” (Sontag 1980/2007, 45.)

Mikä Syberbergin elokuvasta sitten tekee niin uskomattoman järkyttävän, että se näyttää lyövän laudalta niin Tarkovskit kuin muut uuden aallon elokuvat (Syberberginhän katsotaan edustavan samaa Saksan uutta aaltoa kuin Werner Herzogin ja Rainer Werner Fassbinderin)? Yritän hahmotella seuraavassa joitakin pykäliä.

Ilmeisin ja usein ensimmäisenä esiin nostettavin seikka Syberbergin elokuvassa on kesto. Hitler, elokuva Saksasta kestää huimat seitsemän tuntia, ja väitän, ettei siinä ole minuuttiakaan liikaa. Keston massiivisuus olisi jo periaatteessa perustava syy, miksi teos kuuluu helposti katsojan unohtumattomimpiin kokemuksiin. Seitsemään tuntiin Syberberg mahduttaa kuitenkin antiaristoteelisella kerronnallaan niin paljon merkityksiä, merkityksen syntymisen hetkiä, että katsojan on käytännössä pakko osallistua, pitää silmänsä auki, katsoa, tulkita, pakahtua. Kirjoittaessani näin tulkinnasta, voidaan tietysti ajaa ohi: Syberbergin teosta ei välttämättä voi tulkita sanan perinteisessä elokuvallisessa mielessä – yrittämällä yhdistää eri merkityspiirejä, symboleja ja tapahtumia johonkin kertomukseen jota edellämainitut tukevat. En edes tiedä, onko Syberbergin elokuvassa mitään kertomusta; jos on, se on katsojassa avautuva länsimaisen historian loppu, ”Hitler meissä” ja meidän jälkeemme.

Toki massiivisuudessaan Hitler, elokuva Saksasta on pateettinen, tunteisiin vetoava, mutta ei hollywoodlaisen manipuloivassa mielessä, ollen elokuvateollisuudessa kierrätettyjä ja opittuja tunteita syöttävä kone, vaan elokuvan tavassa avata katsoja täysin paljaaksi omalle perimälleen, historialleen, järjestelmälleen – näyttää ikään kuin Hitler ensimmäisenä massaelokuvan ohjaajana, keskinkertaisten ja massoille tuotettujen elämäntapojen, kulutuksen, jaetun informaation kantaisänä avautuisi katsojan ymmärryksessä vasta Syberbergin teoksen myötä. Adornolaista kuvain- ja representaatiokieltoa myötäilevänä teoksena se kuvaa teollisesti tuotetun kommunikaation äärimmäistä tuhovoimaa. Sen sijaan että yrittäisi välittää informaation – kuvien, dramatisointien, tilastojen – avulla länsimaiden perikatoa, Hitler, elokuva Saksasta tuntuu aktuaalistuvan tyhjyydessä, jossain historiamme pimeässä laskoksessa, sen ulkoreunalla, ja esittävän häikäilemättömän korkeakulttuurisesti sen, mitä meille on jäänyt, kun jumalat ovat paenneet (tähtien taa). Sanomattakin on selvää, että häikäisevässä polyfoniassaan Syberbergin elokuva ei oikeastaan syyllistä Hitleriä, tee tästä paholaista (kuten hollywood-estetiikalla on tapana) vaan keskittyy siihen, mitä tapahtuu nyt, nykyisen massakulttuurin mainingeissa, ja mitä tapahtuu muistissamme, ja mitä tapahtuu myyteille.

Martti-Tapio Kuuskoski kirjoittaa Syberberg-elokuvaretrospektiivin yhteydessä julkaistussa artikkelikokoelmassa seuraavasti:

Syberbergiä onkin syytetty Wagnerin tavoin myös fasistisesta ja antisemitistisestä ajattelusta. Kummassakin tapauksessa perusteeksi on kelvannut se, että taiteilijat ovat painottaneet myyttisen ajattelun kulttuurista merkitystä, jota ilman inhimillinen elämä käy merkityksettömäksi. Syberbergin mukaan myyttien katoaminen johtaisi valtaa pitävien globaaliin voittoon. Tämä taas merkitsisi länsimaisen kulttuurin tuhoa, ja samalla itse asiassa koko maailman tuhoa, sillä länsimainen kulttuuri on Syberbergin näkemyksen mukaan lävistänyt peruuttamattomasti maapallon kaikki muut kulttuurit.

Hitler-elokuvassa Syberberg asetti kulutuskapitalismin fasismin ideologiseksi jatkoksi, ja tätä kritiikkiään hän on jatkanut myöhemminkin. Syberbergin mukaan natsien takia kitschistä tuli massojen valtionkulttuuria. Kaikkie se, minkä puolesta oli aikaisemmin taisteltu, kääntyikin nyt kulttuurin irvikuvaksi. Äärimmäisyyksiin meneminen aiheutti sen, että hyvästäkin tuli lopulta pahaa. Tämä muutos ei kuitenkaan ole ainoastaan natsi-Saksaan liittyvä asia, vaan se on Syberbergin mukaan ongelma koko länsimaisessa kulttuurissa, jota uhkaa uusi pahanlaatuinen irrationalismi. Historiallisen perustan ja ymmärryksen puuttuminen (ja siten vaikkapa vanhojen saksalaisten hyveiden kieltäminen) johtaa vaaraan, että ihmiset ovat valmiita hyväksymään Hitlerin, tai jonkun hänen kaltaisensa. (Kuuskoski 2007a, 8–9.)

Oma lukunsa on toki Syberbergin elokuvan estetiikka. Hitler, elokuva Saksasta kuvattiin kahdessakymmenessä päivässä neljän vuoden valmistelujen jälkeen studiossa. Elokuvassa ei ole oikeastaan yhtäkään perinteisesti näyteltyä jaksoa, vaan liki jokainen ”kohtaus” on useissa tapauksissa kameraan suuntautuva monologi, tyypillisenä esimerkkinä partasuinen heppu selailemassa käsikirjoitusta pöydän ääressä ja jutustelemassa kohti kameraa. Itse Hitlerkin esiintyy ihmisenä elokuvassa vain kerran, ja tuolloinkin jonkinlaisena unena tai transsiharhana, nousemassa tooga päällä Richard Wagnerin haudasta. Sen sijaan esimerkiksi Hitlerin elokuvannäyttäjä ja Himmlerin hieroja saavat elokuvassa paljon enemmän tilaa. Tämän loputtoman puheryöpyn lisäksi elokuvassa on sadoittain erilaisia esineitä, täytetyistä eläimistä valtavankokoisiin megafoneihin. Maassa on kuolleita lehtiä, hahmojen yli käy tuuhea lumisade. Lähestulkoon aina puhujien ja hahmojen taakse on taustaprojisoinnin avulla toteutettu lukemattomia kuvia, filminpätkiä, maalauksia (joista on todettava, että niissä hyvin, hyvin kitsaasti näytetään aikalaiskuvia, tunnettuja esityksiä natsi-Saksasta). Puhujan päälle saattaa aika ajoin yltyä sen sijaan aikalaisradiolähetyksiä, puheita, jopa rumbaa, niin että puhujan sanottava katoaa radionpauhuun alle. Kaikesta tästä huolimatta Syberbergin elokuva on estetiikaltaan ja sisällöltään täydellisen koherentti, eikä elokuvaa katsoessa herää edes kysymystä, miksi tietty elementti on oltu otettu mukaan.

Millaisia mielenliikutuksia Hitler, elokuva Saksasta minussa herätti, ovat osin jääneet toistaiseksi lumouksen ja ihastuksen taitoksiin; ajan myötä toivoakseni saan elokuvasta paremman otteen. Siksi haluaisin nähdä elokuvan uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen. DVD:llä tai videolla elokuvaa ei tiettävästi ole, ja Syberbergin itsensä mukaan hän ei edes halua elokuvaa millekään tallenteelle, jotta elokuva kokemuksena säilyisi: Hitler, elokuva Saksasta vaatii sanomattakin – eikä vain kestonsa ansiosta – kaiken huomionsa, eikä sille voi antautua puolivillaisella katselulla (siinä mielessä se totisesti on 1900-luvun suurimpia taideteoksia, sillä se ahmaisee katsojan ja poistaa häneltä hetkeksi kuluttajan statuksen, katsoja sanalla sanoen hukkuu taideteokseen, se ahmaisee katsojan, kuten Walter Benjamin kirjoitti). Siksi silmät ja korvat on vastaisuudessa pidettävä auki: jos elokuvaa vielä joskus Suomessa näytetään, olen melko varmasti paikalla.

Jos Hitler, elokuva Saksasta lumosi, Syberbergin myöhempi Die Nacht (1985) oli mahdollisesti äärimmäisin elokuvakokemus. Tehdessään Hitlerin jälkeistä teostaan Parsifal (kyllä, Syberberg on kiinteässä suhteessa Richard Wagneriin ja on sanonut jatkavansa tämän työtä "tulevaisuuden musiikillaan") hän kiinnitti huomionsa Kundrya esittäneeseen Edith Cleveriin, jota pyysi muutamaa vuotta myöhemmin elokuvaan, josta Syberberg riisui kaiken aiemman estetiikkansa pois. Tilalle jäi pimeä, raunioitunut amfiteatteri, tummahiuksinen, äärimmäisen vahvasti näyttelevä nainen ja kuusituntinen monologi, joka vilisee länsimaisen sivistyshistorian sitaatteja (ja Richard Wagnerin kirjeenvaihdon elämänsä naisilleen, mikä kestää noin puolitoista tuntia). Kohtausten välissä kamera pimenee, avautuu uudelleen ja vain Cleverin asento on saattanut vaihtua. Ajatuksena elokuva kuulostanee äärimmäisen puuduttavalta, mutta vaikka itse olin muuten pitkästä päivästä väsynyt ja torkahtelinkin, en tuntenut teosta millään tapaa unettavaksi. Hypnoottinen se kyllä oli. Ja mitä pitäisi ajatella siitä, että Syberberg katsoo itse Die Nachtin olevan hänen tärkein elokuvansa? Kuuskoski ehdottaa, että vasta Die Nachtissa Syberberg vei

”elokuvan ilmaisuvälineenä ennennäkemättömälle rajalle, josta ei ollut enää paluuta ja jossa paljastuu aivan uudenlainen inhimillinen maailma: puhtaassa kestossaan avautuva, meditatiivinen ja kontemplatiivinen elokuva ilman keinotekoista kuvien jatkumoa. Ilman kulutuskulttuurin kuvia.” (Kuuskoski 2007b, 89.)

Vaikka ei näkisikään Die Nachtia kulutuskapitalistisen ja teollisen elämän totaalisena yönä, yö se katsojalle joka tapauksessa on. Se ei ole sisällöltään avoimelle katsojalle välttämättä mitenkään vaikea elokuva, se ei sisällä diskurssia joka vaatisi filosofinkykyjä saati asiantuntijuutta, mutta se vaatii katsojan läsnäolon täysin. Aivan kuin se pakottaisi katsojan kääntymään arkiaskareidensa ja tietoisuutensa kihinältä ja kuhinalta muualle, hiljaisuuteen, yöhön. Vaikka Die Nacht herättääkin huomattavan paljon ajatuksia ja merkityksiä katsojassa, ja on siten osin vastakkainen meditaatiolle ja mielentyhjennykselle, itselläni oli ainakin elokuvan jälkeen tunne tai intuitio kuin suuri osa tiedostamattomasta kuonasta olisi poistunut, kuin olisin nähnyt kaikki tekemiseni ja ympäröivän jokseenkin kirkkaammin.

Kirjallisuus:

KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007a): Wagner/Brecht/Cyberberg – hengen käsityöläinen matkalla elokuvasta multimediaan. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
KUUSKOSKI, MARTTI-TAPIO (2007b): Edith Clever – Näyttelijä hengestä ja materiasta. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.
SONTAG, SUSAN (1980/2007): Myrskyn silmä. Teoksessa Hans Jürgen Syberberg. Kuvainraastaja Saksasta. Toim. Martti-Tapio Kuuskoski. Helsinki: Kronoptikon.

26 kommenttia:

Avenius kirjoitti...

Saksalainen romantiikka kohtaa postmodernit lapsensa. Ajatuksiaherättävä kirjoitus. Sääli että Syberbergit jää näkemättä.

Sanoisin kuitenkin että Kuuskoski hieman liioittelee väittäessään että kritiikki, joka kohdistui Syberbergin ja Wagnerin antisemitistisiin taipumuksiin voidaan redusoida yksinomaan näiden myyttien tarpeellisuutta koskeviin mielipiteisiin.

Sinänsä tuo kysymys myytin tilasta (jälki-) modernissa maailmassa on mielenkiintoinen.

Santeri Nemo kirjoitti...

Hehee, herra on palannut.

Hesari - ihme kyllä ylipäätään - uutisoi Syberberg-retrospektiivistä, mutta natusteli tietenkin täysin ympäripyöreitä. Mutta mitäpä Hesarista.

Tehän (sinä, A ja takuulla muutkin) niistä myyteistä - ja Wagnerista - enemmän tiedätte, joten kertokaa ihmeessä, miten ne ovat suhteutettavissa tämän päivän kokemustodellisuuteen, vai ovatko mitenkään. Syberbergin antia suhteessa edellisiin voi tietysti kritisoida turhankin - hmm - yksiulotteisesta jatkumosta natsien ja kapitalismin välillä, vaikka yhdistäviä myyttejä samalla on ja ei ole - riippuu vähän siitä, miten sekulaarilta kannalta niitä myyttejä sitten käy määrittelemään. Tässä valossa on myös kiinnostavaa, millaisia konflikteja Wagnerin ja Brechtin yhdistäminen nyt ylipäätään voi synnyttää, ja niin, tuskin kummankaan määrittely poliittisen siiven mukaan kannattaa, taitavathan molemmat - kuten kunnon intellektuellit ylipäätään, heheh - operoida täysin siipien tuolla puolen. Silti Syberbergiäkään ei oikein voi palauttaa mihinkään oppi-isään, niin tuolla puolen hän tuntuu olevan.

Joku voisi kenties tietty myös älähtää Syberbergin tavasta käyttää kulttuurikritiikin symboleita, nimittäin Hollywoodia ja pornoteollisuutta, ja nähdä ne liian pinnallisina, mutta onhan niissä kuitenkin hitunen perää. Myyttien suhteen on kuitenkin erityisen kiinnostavaa, että juuri tuo nimenomainen unelmatehdas näyttää vaalivan niitä, mutta samalla vesittävän ne pahanpäiväisesti. Harmi vain, että taisi Syberbergin elokuvan katsojan silmään osua malli- ja seksinuket helpommin kuin syvemmän tason kriittiset pistot. Siksikin kaipailisin antropologien mainioita näkemyksiä.

Avenius kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Santeri Nemo kirjoitti...

Vasemmistolainen esitys myytistä, siis jonakin irrationaalisena elementtinä yhteiskuntaelämässä tai sen rajoilla on minun nähdäkseni kaikessa materialismissaan verrattain sokea niille voimille, joiden myötämyllerryksessä itse kukin yhteiskunta painii. On ikuisuuskysymys, mitä voimia pääsi kahleista esimerkiksi aiemmin mainitussa natsismissa, mutta yhtä lailla samainen alati availtava arkku kuuluu modernille kapitalismille. Jokainen nyt lienee muodostanut omat käsityksensä natsismin synnystä, lähti sitten liikkeelle Wotan-arkkityypistä tai (orgoni)energioiden tukkeutumisesta ja vääristymisestä tai sosiaalisista ongelmista ja propagandaradioiden toimivuudesta suhteessa niihin – selityksiä on monia, eikä yksikään välttämättä väärä. Itseäni, tietenkin, kiinnostaa kuitenkin juuri nyky-yhteiskunnan myytintaju, onko sitä ja jos on, miten se ilmenee. Taannoin oli esimerkiksi (erinäisillä foorumeilla) puhetta Hermes-jumalan noususta kulutuskapitalismin myötä (ja toisaalta magian, new agen ja muun vaihtoehtoisen viriävän kasvun myötä – jälkimmäistä kritisoidakseen on kuitenkin sanottava, että tällöin myös natsismia edelsi Hermeksen kausi (puhumattakaan 60-luvusta), pyyhkäisihän ennen maailmansotia yli Euroopan aikamoinen okkultismin aalto, mikä ehkä tavallaan valmisteli pohjaa myös sille toisen maailmansodan massahurmokselle; tämä tässä vain kuriositeettinä.), ja merkkejä tietyistä vastaavanlaisista, enemmän tai vähemmän vääristyneistä yhteiskunnallisten hierarkioiden muodoista on liikkeellä. Tämänkaltaiset vastaavuudet eivät välttämättä avaa mitään uutta nykyiselle myyttiymmärrykselle, ja eksotiikkaa janoava mieli hakee myyttejä mieluummin perifeerisistä tietolähteistä kuin mainostelevisiosta tai lehdestä, jotka yhtä kaikki vaalivat (materiaalisessa mielessä) hyvinkin tarkasti rajattuja myyttejä, jotka kylläkin vain kriittinen silmä huomioi myyteiksi. Näissä medioissa totuus muuttuu myytiksi, kun ottaa askeleen sivulle, ja taas saksalaiset viikset lepattavat.

On toki mielipideseikka, käsittääkö ”perustarinat” myyteistä johdetuiksi (ja lähtee mukaan tähän, kröhöm, eliadelaiseen peliin). Jos käsittää, Hollywood suorastaan tursuilee geneerisesti (epä)johdonmukaisesti tuotettuja perustarinoita, myyttejä, jotka jatkavat olemassaoloaan niin kauan kuin niitä kulutetaan. Itse olen aina tavallani karsastanut tätä perustarinaesitystä jotenkin epäkiinnostavana ja käsittänyt myytin mieluummin jonain yhteiskunnallisena elementtinä, joka näkymättömästi hallitsee tai ohjailee ylipäätään sosiaalista elämää. Siten myytti läpäisee kaikki yhteiskunnan kerrokset ja ilmenee kaikkialla, ei vain jonain joka on ensin kerrottava. Tarkoitan: myytti tulee kieleen ja mieleen riippumatta siitä annetaanko sille kanava jonka kautta ilmenee.

Kun nyt lajityypit tulivat puheeksi, tässä ”perustarina”-ehdotelmassa juuri geneerinen kehitys vesittää myytit, hajottaa ne etenemällä yhtä kauemmas tunnistettavasta muodosta. Hiljalleen... Ja se, mitä kutsutaan uusinnettavuudeksi ja kassamagneeteiksi ja rahanteoksi ja tuottamiseksi, mitä muuta se on kuin myytistä erkaantumista?

Koska vessalukemistona on Nietzscheä, ihmettelen senkin herran suhdetta myytteihin. Tämänkin kirjoituksen kannalta Nietzsche on takuulla myyttienmurtaja ”totuudenrikkoja”-mielessä, mutta samalla olen aina liittänyt herran kirjoituksiin äärimmäistä myytintajua, syvää yhteyttä eurooppalaiseen henkeen jossa myytti saa sen aseman, mikä sille pitäisi kuulua. Jaa-a, ja mikähän asema sille pitäisi sitten kuulua?

Avenius kirjoitti...

hmm...
(vaikka tuossa ei ole paljon mieltä niin postaan uudelleen tuon deletoimani kommentin)

Minä aina ajattelin että Brechtin eeppisen teatterin abstraktioilla olisi tietty yhteys Wagnerin mahtipontiseen myytinrakennukseen, vaikka nämä olisivatkin tavoitteiltaan vastakkaiset. Ehkä luen Brechtiä dekadentin esteetikon näkökulmasta, enkä tarpeeksi didaktisesti (heh). A osaa toki sanoa enemmän Wagnerista kuin minä...

Miten myytti määritellään on tässä keskeinen kysymys. Onko kyse jostain irrationaalisesta kulttuurisesta elementistä joka syöksee meidät järjen yöhön (niinkuin vasemmistolaiset kriitikot aikoinaan asian näkivät)? Missä määrin voimme redusoida myytin ideologiselle tasolla (vanhahtava antropologinen teoria myytistä, joka funktionalistisesti oikeuttaa tietyt sosiaaliset käytänteet / valtarakenteet)? Mitkä ovat myytin formaalit ominaisuudet, jos sellaisia edes on? Ja miten puhua myytin hengellisestä ulottuvuudesta?

Miten Hollywood voi sekä vaalia että laimentaa myyttejä? Tuhoaako kapitalismi myytin vai luoko se omiaan?

Mytologisointi ja kuvien ja metaforien kristalloituminen kulttuuristen symbolien syvärakenteisiin ei ainakaan ole meiltä loppumassa. Mikä sitten?

En nyt keksi tähän mitään järkevää...
Antropologinen tapa käsittää myytti liikkuu aivan eri tasolla kuin se keskustelu, jonka kolmannen valtakunnan "myyttisyys" aikoinaan herätti. Hassua sinänsä että myytin kysymystä voi lähestyä kriittisesi kahdesta päinvastaisesta näkökulmasta ja päätyä samaan (väärään) ratkaisuun:
1) Myytin voima on murrettava rationaalisella ajattelulla.
2) Myyttisen absoluutin transendentti varmuus on murrettava dekonstruoimalla se merkkien leikiksi. Foucaultlaisessa valtafunktionalismissa nämä kaksi näkökulmaa yhdistyvät, kun hegemoninen diskurssi uusintaa myyttinsä subjektiivisessa kokemuksessa.

Mutta mitä ne perkeleen myytit sitten on...yhden professorin sanoin "kyllä sen tunnistaa kun sellaisen näkee."

Avenius kirjoitti...

Vastatakseni tuohon edelliseen...

Tuo myyttien ideologinen osa, kun puhutaan Barthesin lailla arkielämän myyteistä, ei kuitenkaan ensisijaisesti määritä myyttistä struktuuria. Samoin tuo myytin laimeneminen viihteeksi - sen altistuminen narratiivin logiikalle - ei oikeastaan tavoita sen ydintä. Tämä kaikki on minusta myytin reunoilla tapahtuvaa semiosista (tai merkkien politiikkaa jos halutaan korostaa tuota idologisuutta). Voimme siis puhtaasti narratiivisen arkkitehtuurin tasolla johtaa myytistä viihdettä, mutta tämä ei tarkoita että viihde olisi myyttistä tai että myytti itse katoaisi viihteeseen.

Myytti yhteiskunnan kaikki kerrokset läpäisevänä hallitsevana elementtinä on lähellä sitä mitä haen, mutta voimme edelleen vaihtaa myytin sanaan "arvo." Tiedostamaton arvo saa sitten joko väärän tietoisuuden leiman, tai pystytään analysoimaan suhteessa vähäisempiin arvoihin, jotka se sulkee sisäänsä. Miten voisimme erkaantua tästä kaiken läpäisevästä myytistä? Emmekö yhden murrettua synnytä heti nipun uusia (mitä kaikkea Nietzsche jättikään jälkeensä)?

"Myytti tulee kieleen ja mieleen" riippumatta kanavasta. Oikein. Myytti saattaa koostua historian sirpaleista (kuten Lévi-Strauss väitti) mutta sanoisin että oleellista sille on tapa ilmaista, ei niinkään kulttuurista maailmaa strukturoivia totuuksia, vaan niitä ristiriitoja jotka ovat aina auki kohti tiettyä (symbolista) ylijäämää. Kun tämä ylijäämä saa tietyn arvolatauksen se vastaa käsitystämme pyhästä. Mutta tämä arvo (pyhän hyvyys) on annettu vasta jälkeenpäin. Itse ylijäämä on määritelemätön kuilu. Merkityksen nollapiste.

Kun puhumme vääristyneistä myyteistä, pitäisi meidän puhua oikeastaan vääristyneistä arvoista tai korruptoituneesta pyhän käsityksestä. Ne ammentavat voimansa myyttisistä metaforista, mutta eivät ole johdettavissa ns. myyttisyyteen itseensä. Ilman myyttejä käsitteemme kuitenkin kuihtuisivat (olivat ne mitä tahansa)...

A kirjoitti...

Hei, laitoin tänne ensimmäisenä kommentin mutta se liittyyi Tarkovskiin Ja Syberbergiin eikä myytteihin, ja sen keskeinen pointti oli että nuo kaksi ohjaajaa "on yhtä hyviä", kuten lapset taitaisivat sanoa....))))))

ehkä on jo totta, että nämä meidän läheisyydessä käydyt sadat (tuhannet) keskustelut myyteistä viime vuosina ovat saaneet jo jonkinlaista aitoa kansallisen tason merkitystä, ne ovat merkittäviä suomalaisessa myyttikeskustelussa...))))) miksi?
koska olemme onnistuneet, toisin kuin puhtaasti akateeminen julkinen (en epäile, etteikö verhojen takana nämä asiat olisi selviä kuin bläkki, ainakin pitäisi olla, ainakin myyttiasiantuntijoiden piirissä) keskustelu tai puhtaasti "rahvaanomainen" (mukaanlukien puhtaasti natsimainen), olemme kyenneet käsittelemään myyttisyyttä näistä kaikista näkökulmista, enemmän tai vähemmän samaan aikaan. Se, mitä Syberberg on ehkä taiteellaan hakenut, on sen kokonaisvaltaisen elämyksen (ei heideggerilaisessa negatiivisessa mielessä!) tuominen elokuvaan, "elämän jatkaminen toisin keinoin". eli tehdä taiteesta jotain niin "aidon" myyttistä, että se tuntuu kaikkialla kuin natsien luomat "myytttiset käytänteet", mutta on kuitenkin jotain muuta -- nuo natsisympatiasyytökset ovat se asia, jota itsekin olen miettinyt. Kuuskoski perusteli hyvin viime maanantaina seminaarissaan syitä, miksi hän kokee Syberbergin olevan juuri nimenomaan Brecht-Heideggermiehiä, ei natsi. Wikipedia sisältää siis arveluttavaa tietoa, jossa todennäköisesti on mukana propagandaa (natseja ei ole edelleenkään lupa käsitellä niin, että "tuntuu"? - en kuitenkaan mene pitämään puolustuspuhetta Syberbergin edestä, voi olla, että houkutus on ollut liian suuri myös hänelle kuten sekä minä että Vesa tiedämme omasta takaa. eikä siinä ole mitään hävettävää, se päinvastoin pyrkii näyttämään toteen, ja helvetti sentään, myös näytää toteen sen aidon ja salatun voiman joka natsismissa piilee - mikä tarkoittaa hengentieteellisessä mielessä sitä, että natsien okkultismi oli oikeaa "mustaa magiaa" [sanan hirvittävimmässä mielessä] joka tuntuu edelleen joka paikassa ja saa ihmiset reagoimaan siihen miten sattuu - se on TODELLISTA, jos sille tasollle haluaa virittyä). sulut auki käännettynä: Syberberg käsittelee sellaisia asioita sen verran kokonaisvaltaisesti, että niissä riittää paitsi tulkittavaa, myös koettavaa. sen pienen hetken verran, jota itse näin Parsifalia, se oli uskomattoman kaunista ja voimakasta myyttistä taidetta parhaimmillaan - ja KAIKKI ovat sanoneet samaa, aivan täysin sekaisin ja haltioissaan. Asikainen avasi seminaarissa niitä motiiveja, joita löytyy Syberbergin variaatiosta, ja ne olivat niin Brechtiläis-Heideggerilaisia, kuin mikään nyt vain voi olla (en tosin tiedä Brechtistä mitään....heh))))). Syberbergin kyllästyminen kapitalistiseen asioidentilaan, ja yhtälainen kyllästyminen sosialistiseen materialismiin, ne ovat kolikon kääntöpuolia, ja natsien maailma kokonaisuudessaan, halusi eurooppalainen filosofia sitä koskaan hyväksyä tai ei, menee niiden tuolle puolen, siinä on kokonaisvaltaista ("myyttistä" sanan henkisessä merkityksessä, hengentietellisessä, okkultissa...) ja aitoa voimaa. Moraalinen ongelma tulee siinä, että tämä voima on enimmäkseen pahaa, tai sanotaan nyt vähintäänkin ambivalenttia negatiivisessa, vaarallisessa mielessä. Tätä paradoksia on yritetty ratkaista ja samalla siihen ei olla uskallettu kajota, aina niistä Nürnbergin oikeudenkäynneistä lähtien - länsimaailma vaikeni natsien todellisen luonteen "kuoliaaksi", mutta teki itselleen hallaa siinä. eikä tarkoitukseni ollut sanoa, että "they're evil!" ja siinä kaikki. juuri nimenomaan tästä syystä, palaan alkuun, nämä meidän vuosikautiset keskustelut ovat tärkeitä, niissä on haettu kosketuspintaa sellaisiin aiheisiin joita ei kukaan tunnu voivan "järjellisesti" (rationaalisesti) käsitellä. En väitä, että jokin helppo ratkaisu on olemassa tms. Väitän, että tässä asiassa, johon myös Syberberg on omalla tavallaan hakenut kosketuspintaa ja tuonut sen katsojankin itse kosketeltavaksi, on olemassa....niin, "tuonpuoleisia" merkityksiä, joita voidaan käsitellä "järjellisesti" muttei arkipäivän eikä analyyttisen järjen rajoissa - eikä kokonaan minkään akateemisen keskustelun rajoissa, koska se juttu menee ns. henkimaailman puolelle -- ja juuri tässä piilee se kaikkein inhottavin vitsi, että kenellä nyt muka on oikeasti pokkaa väittää, että asia on juuri näin......ketä uskoa? uskokaa omaan näkökykyynne. metsäläisen puhdistettu intuitio riittää, ei siihen mitään sen tarkempia selityksiä välttämättä tarvita.....mutta se myyttisyys itsesään......oikeastaan tuo oli reunahuomio ja käytännön esimerkki yhteen myytteihin liittyvistä määrittelyongelmista... enkä väitä, että tietäisin maailman mytologioiden salat ja todelliset olemukset....[tähän sellainen nolostunut punastus]. vain sen, että näyttäisi edelleen siltä, että se aito ja alkuperäinen intuitio oli ja on oikeassa myytteihin liittyen: jos niihin ja niiden taakse ei kätkeydy mitään henkistä merkitystä sanan "tuonpuoleisessa" mielessä, siis aitoa henkisyyttä -- jota voi johonkin rajaan asti avata myös perinteisen "käsitteellisesti" - tai siis, pitäkin voida, muutenhan ei voisi puhua mistään -- ei myyteissä ole juuri mitään "järkeä", ts. ne ovat yhdentekeviä lopulta ja voivat muuttua ja hajota ja mitä vain ikinä keksivät. joko on, tai ei ole. väitän, että on. Silloin "myyttisyyden" takaa paljastuu "henkisyyttä", joskus enemmän ja joskus vähemmän, ja se on toki jo hieman toinen kysymys ja avaa asiaa eri suuntiinkin ja menee osin ristiin aiemmin sanotun kanssa, mutta, äh, nyt koputan puuta.....

A kirjoitti...

haluan muuten lisätä vielä äskeiseen, että yritän parhaani mukaan olla ottamatta kantaa "mustan magian" moraaliseen luonteeseen sinänsä. kyse on sellaisista voimavirtauksista, jotka ovat usein raakoja ja rajuja monessakin mielessä, mutta kuten useat nykypäivän mustat maagikot itse sanovat ja määrittelevät, kyse ei ole moraalittomuudesta vaan päinvastoin. no, kuka haluaa uskoa ketäkin? tarkoitukseni oli lisätä, että ainoa mitä voi tehdä on kunnioittaa näitä juttuja, todellisia ne ovat tavalla jos toisellakin, mutta kun mennään tarkemmin määrittelemään niitä, niin tuskin päästään yhteisymmärrykseen koskaan, siis ylipäätään näistä asioista. samasta syystä moni viisas vaikenee mielellään kokonaan. parempi olla puhumatta kuin puhua sivu suun tai väärin jotenkin muuten. mutta sikäli kuin on puhe natseista ja heidän perinteisestä "mustasta magiastaan", on helpompi näyttää toteen syyt ja seuraukset. tämä siitäkin huolimatta, että natsiokkultismissa oli niitä "hyviäkin" puolia, ja että......äh, menee niin hankalaksi taas. yksi vastaus herättää monta uutta kysymystä jne. siihen ei kannata todellakaan mennä, että aletaan jakamaan ihmisiä hyviin ja pahoihin, jne. nämä asiat ovat jotenkin ihmeellisellä tavalla limittäin keskenään. joka tuomitsee, tulee tuomituksi jne. mutta se, että on olemassa erilaisia voimavirtauksia ja jotkut niistä johdattavat ihmistä jonnekin ja jotkut toiset jonnekin ihan muualle, niissä on kiinni se "todellisuus" jota kannattaa miettiä hyvin tarkkaan, vaikka samallahan se on hyvin vaikea miettiä kunnolliseen selvyyteen asti, varsinkin jos ja kun haluaa säilyttää sen kunnioituksen ja sympatian, empatian, ymmärtävän asenteen toisten näkökulmiin näihin asioihin liittyen....mutta tärkeää se on, ainakin itse niin koen. se mikä pohjaa "aitoon voimaan" on aina kunnioitettavaam joka tapauksessa. mutta olen kyllä toisaalta jo nähnyt aivan tarpeeksi millaisia ilmenemismuotoja eräät tahot ovat omalla toiminnallaan mediaelämässä aikaan ja paikkaan loihtineet, hämmennystä, sielun ja mielen sekamelskaa, juurettomuutta, mitäänsanomattomuutta......ja se tarttuu nykypäivän ilmasta niin kovin helposti se masennus, että....sen takana täytyy olla paljon aitoa "hengen tyhjyyttä". minkäs teet? hengitä syvään.

A kirjoitti...

hmmm, lisään vielä senkin, että kyllähän nykypäivän ihmistietellisillä käsitteillä päästään näihin asioihin käsiksi toista kautta aivan riittävän hyvin ja niissä riittää keskusteltavaa loputtomiin. ja maltillinen saksalaisromantiikka sieltä jostain Herderistä lähtien on näitä juttuja pyöritellyt jo iät ja ajat. ehkä tuossa toin sellaisia teemoja ajateltavaksi, joita voi pyöritellä näiden muiden ohessa, jos haluaa. huomaan kuitenkin sen, että nykyään sitä jo miltei tuntuu paremmalta vaieta, jostain syystä....kun yksi aihe johtaa toiseen, ja sitä huomaa olevansa keskellä sellaisia johtomotiiveja, joista ei viitsisi sanoa mitään, vaikka niistä on aiemmin kohkannut paljonkin ja eri tavoin.....mitähän siitä muuten tulisi, jos akateeminen keskustelu muuttuisi maagiseksi luonteeltaan? tuntuu siltä, että sitä on itse aivan liian usein astunut toisten varpaille tietämättäänkin, että pitäisi osata varoa vieläkin enemmän sanoissaan, ja kuitenkin tulee puhuttua tämmöisistä aiheista.......no, mielenkiintoisiahan nämä ovat...

Tilatkaa Syberbergilt itseltään kaikki sen elokuvat, 140 euroa. osassa on engl subtitles.

Santeri Nemo kirjoitti...

Joo, tilataan. Tuota ryöpytystä pitää sulatella tovi.

Santeri Nemo kirjoitti...

Hyvä. Huomaa, että tekijämiehet ovat asialla. Tuo ”myytin katoaminen viihteeseen” on mielestäni kaikesta huolimatta kiinnostava seikka: eikö viihteessä ole kuitenkin olemassa oma myyttinen ulottuvuutensa, joskin se on tuotannon myötä mahdollisesti kadottanut sen mediuminsa (myyttien kertomaperinne) hohdossa. Millä perusteella taide voi olla myyttistä, mutta ei viihde? Äh, typeriä dikotomioita jatkaakseni jätän tähän. Haluan kai kuitenkin sanoa, että myytti tulee ylevyydessään hädin käsitettäväksi vasta kun se saa kanavansa. Vaihtoehtoisesti ihmisen intuitio voi tavoittaa häivähdyksen tuosta jostakin. Olemassaolevana virtauksena se kuitenkin on, eikä se itse tarvitse tai etsi kanavia, mutta me tarvitsemme kanavia sitä lähestyäksemme.

Mutta eikö tuo symbolinen ylijäämä kuitenkin ole pohjimmiltaan neutraalia? Esimerkiksi Bataillehan (muiden ohella...) käsittääkseni jakoi pyhän hyvään pyhään ja pyhään saastaan, ja näitähän on, mieli vain hakee noille transsendenteille ylijäämille tämänpuoliset vastineensa (kulta ja uloste). Eli hölmönveikeä virtaus tätä kautta: risti tilassa ja ajassa.

Antin ryöpytystä lukiessa herää tietenkin, kuten totuttua, niitä ikuisuuskysymyksiä, mikä todella on natsismin ja muun Euroopan suhde, ovatko ne kolikon kääntöpuolia, samaa pusertuvaa ulostetta vai jotain muuta, satunnainen poikkeama (ts. tietyn väen mustamaaginen harraste joka lähti käsistä tai oli täysin suunniteltu) vai kehityksen tulosta, myyttisten voimien purkautumiskanava, ihmisten henkimaailmaa kohti tunteman välinpitämättömyyden tulosta vai mitä. En vieläkään uskalla tai tahdo lähteä kauhistelijoiden kerhoon suhteessa natseihin, enkä toisaalta pällistellä ikkunan takana kylmästi, sillä jokin, jokin siinä ilmiönä minua kiehtoo, ja enemmän kuin mitään muuta, minusta se kiehtominen on kiinteässä yhteydessä siihen mitä olemme nyt, millaisten voimien alaisuudessa toimimme Euroopassa tänä päivänä. Ei siis mitään antisemitistisiä kantoja tai rasismia ylipäätään, vaan kysymys: millaisen suhteen Eurooppa loi omaan menneisyyteensä ja omaan henkisyyteensä 1900-luvun alussa, entä Steiner ja muut ”hyvikset” – miksi se linja ei noussut vallitsevaksi, vaan joutui pikimustan ikeen alle? Miksi ”hyvät” olivat hiljaa, ja olivatko he? (vrt. ”tarkoitukseni oli lisätä, että ainoa mitä voi tehdä on kunnioittaa näitä juttuja, todellisia ne ovat tavalla jos toisellakin, mutta kun mennään tarkemmin määrittelemään niitä, niin tuskin päästään yhteisymmärrykseen koskaan, siis ylipäätään näistä asioista. samasta syystä moni viisas vaikenee mielellään kokonaan.”) ”Hyvillä” tarkoitan tässä tapauksessa esimerkiksi Steineriä, joka selkeästi levittää ympärilleen suotuisia, hyvänlaatuisia energioita, kun taas eräät muut säteilivät ja säteilevät tunkkaista, patoutunutta, itsekästä energiaa. Se on toki vain minun kokemukseni.

Kaikki olennaisethan tuossa Syberberg-boxissa näyttäisi olevan. Harmi, ettei osaa saksaa.

Avenius kirjoitti...

Kyllä myytti voi välittyä taiteessa tai jopa viihteessä. Mutta en nyt tarkoita narratiiviin rakennettua ideologista "myyttiä" tyyliin miten Manifest Destiny tai individualismin myytti ilmenee lännenelokuvassa. Vaikka myytti on kertomus, se on myyttinen narratiivisuudestaan huolimatta (jos puhumme nyt kertomuksista niin kuin me niitä ajattelemme). Myyttiä voisi ajatella puhtaana merkityksellisyytenä tai potentiaalisuutena. (Tämä on minusta myös avain magian ymmärtämiseen, kuten jo kauan sitten A:lle sanoin.)

Ja se ylijäämä, joka määrittää myyttiä on ilman muuta neutraali. Käytin tässä pyhää (toisin kuin Bataille) tarkoittamaan sitä uskonnollista myytistä johdettua tunnetta, joka on jo sidottu kulttuuriseen muotoon ja täten arvoitettu. Väittäisin myös että Bataillekin tekee tämän puhuessaan ylhäisestä ja alhaisesta pyhästä(vanha tuttu alkemistinen dualismi).

Jotain on kuitenkin vialla.

No, sanotaan näin: jos emme kadota myyttejämme välineellistämisen myllyyn, ehkä kadotamme kykymme luoda järkevä suhde myyttiin. Kanavat joiden kautta se ilmenee ovat tukossa, eivätkä ammenna niistä lähteistä, jotka vahvistaisivat niiden ilmaisuvoimaa.

Tuo natsismi juttu on ollut puheenaihe minun ja A:n välillä vuodesta yks ja kaks. Aiheesta vielä tämä: En usko että ne voimat, jotka natsit valjastivat ovat mitenkään kytköksessä kyseiseen ideologiaan sinänsä. Jos ne olisivat ilmenneet osana terveempää ideologista liikettä niin uskon että siitä olisi seurannut paljon hyvää. Valitettavasti näin ei käynyt. "Hyviksiä" riitti ja ne puhuivatkin, mutta historia astui toiseen suuntaan.

A kirjoitti...

jep, haluan selventää vielä sitä, että natsismin ja myyttisyyden välinen suhde on luku sinänsä; kyseinen liike ammensi voimaa myyttisistä motiiveista, jotka itsessään ovat vapaita dogmeista ja käskyistä, siis siinä mielessä täysin neutraaleja (myyttien takana piilevässä henkisyydessä näkisin silti jotain arvoihin liittyvää, mutta tässä juuri kaksi aihetta risteää, menee hankalaksi, ja muutenkin, saarnaamisen välttämiseksi, I'll shut up here). Natsimyytti josta ranskalaiset filosofit ovat puhuneet, pitää siltä osin täysin paikkansa ja on yhtä surullista kuin on typerääkin. mutta onhan siellä sitten muutakin.....

itse näen ja koen, että juuri nimenomaan tuo koko 1900-luvun alku ja Saksa, se kaikki mitä siellä tapahtui, sai vääriä suuntauksia (ja nyt en tohdi käyttää niistä värillisiä ilmauksia, haluan välttää rasismia....))). Siis, natsien sijaan Saksassa olisi voinut kehkeytyä henkisyyteen perustuva yhteiskunta, jossa esim. luonnonsuojelu ja tietynlainen demokratian muoto olisivat voineet toimia hyvinkin......ja silti se olisi ollut täynnä sitä myyttistä voimaa, aitoa voimaa, ja mielekkyyttä. tätä tällaista oli paljon liikkeellä silloin, mutta se ei saanut niin paljon jalansijaa kuin olisi tarvinnut. ja sitten, lyhyessä ajassa, astuivat näyttämölle nämä kuuluisat hahmot ja tekivät teatterilliset eleensä (ne eleet, jotka Hölderlinkin olisi mielellään nähnyt vain teatterin lavalla). jos alkaisin luetellä nimiä ja suuntauksia, menisi jo propagandaksi. sen sijaan pesen käteni. natsismissa mättää eniten se, että se on niin toiminnallista (ja se tapahtuu niin silmät oudolla tavalla kiiluen). okkultismi joka on militaristista........niinpä niin. en tiedä mihin Syberberg uskoo, mutta itse asetan toivoni sille, että ne ihmiset jotka henkisyyteen päin ovat kallellaan, löytäisivät tien sellaiseen suvaitsevaisuuteen, jossa olisi sitten vaikka niitä välinpitämättömiä aineksia mukana, mutta ilman pakkoa ja ilman pakottamista. siksi(kin) haluan välttää arvottamista, vaikka miltei siihen olen monesti sortunutkin, I beg you pardon jne. toivossa on hyvä elää. huomispäivänä ja tänäänkin taitaa olla niin, että ne nukketeatterin narunvetelyt tapahtuvat välillä vähän missä sattuu, mutta uhkakuvien maalailu on jotenkin tylsää ja turhaa (siinä vain lisääntyy pahantahtoisten ihmisten mahdollisuudet saada aikaan sekasortoa ja lisätä ehkä omaa "hyvinvointia" ja valtaa tms). tai jotain. itselleni se oli suuri löytö ymmärtää, miten natsismin sijasta olisi voinut olla hyvin toisenlainen ilmapiiri Saksassa, että sitä ilmapiiriä rakennettiin (ja rakennetaan edelleen), huolimatta näistä totalitaristisista suuntaviivoista, joita maailmalla on ollut. Nietzschen ja Wagnerin aika toimi akselina, jolloin vielä haettiin suuntaa myytteihin liittyen. Heidegger oli oikeassa monissa teknologiaan liittyvissä kannnotoissaan, vaikka natsina jonkun aikaa olikin........tästä myös Syberbergin "natsisympatiat", Heideggerilla oli paljon hyvää. mielenkiintoista on se, miten siinä tekstissä kuitenkin on myös sitä väkivaltaa, joka oli natseille ominaista. tässä taas täytyy osata vetää omat johtopäätöksensä asioista. sanoa sanakin värään suuntaan tekee itsestä joko "angstisen piilonatsin" tai "leo mellerin sukulaissielun", ja kovin mielelläni jättäisin väliin ja omaan arvoonsa molemmat vaihtoehdot.

silti................kyllä myös se tapa, jolla natsismi väärinkäytti vanhaa riimuperinnettä ym pohjoisia maagisia virtauksia, on otollista maaperää myös myöhemmille oppikiistoille ja väärintulkinnoille. mutta väärinkäyttöä se nimenomaan oli. natsien demonisuudessa ei ollut enää jälkeäkään Sokrateen daimonista, ts. suojelusenkelistä, korkeammasta minästä.

.....mutta, ne aiemmat historialliset ja kulttuuriset yhteydet joista ko ilmiö syntyi, olivat olemassa alkioina jo kauan ennen, eli eihän sitäkään saa unohtaa. nyt vain olen höpötellyt tässä kaikenlaista muuta asiasta...... ja nykypäivänä meillä riittää näitä likehdintöjä, joista jää aika outo maku kun niitä tarkastelee---eri puolilla maailmaa. sitä joko opitaan läksyt, tai saadaan samat uudelleen ja uudelleen. olisikohan mahdollista, että ihmiset jotenkin onnistuisivat kasvamaan yli sellaisista nimilappuihin liittyvistä oppiriidoista, että sieltä pohjimmaiselta pohjalta käsin ne yhteiset nimittäjät alkaisivat saada aikaan enemmän ja enemmän "yhteisymmärrystä"....sillä onhan sitäkin tapahtunut, paljonkin. ja paljon riippuu myös siitä minkälaiset, ja miten hyvin koulutetut puhujat ja kirjoittajat näistä asioista puhuvat ja kirjoittavat......(huonosti kirjoitetut new age tekstit harvoin kykenevät vetoamaan kovin laajalti tai terveeseen kriittiseen ajatteluun kasvaneisiin ihmisiin, vaikka itse asia olisikin "totta"). mitäs Syberberg-kommentointia tämä nyt enää on!

A kirjoitti...

ja juri tuon daimonin muuttuminen hirviömäiseksi natseilla.......itse asiassa siinä on sellainen ero, jonka itse teen monenlaisten asioiden välille, ja ilmeisesti niin tekevät monet muutkin. juuri siitä syystä on helppoa ja perusteltua pitää natseja "pahiksina", ne tunnelmat joiden valtaa Saksassa mentiin, olivat jokseenkin hirviömäisiä (vaikka, nyt tähdennän asiaa kuin mikäkin älypää, niihinkin liittyviä "henkivoimia" voi kaiketi käyttää monenlaisiin tarkoitusperiin, siis nekään eivät välttämättä ole sillä tavoin arvosidonnaisia - kuka haluaa olla tekemisissä sellaisten kanssa, se on hänen asiansa ja that's it - [tämä on taas se kohta jossa rituaalisesti pesen käteni ja pidättäydyn arvostelemasta]). Huom Vesa, haluan itsekin välttää sellaisen sössötyksen natseihin liittyen, se hirviömäisyys vain ON, siis, sitä voi ihailla jos siltä tuntuu - itselleni se merkitsee lähinnä toinen toistaan negatiivisempia mielleyhtymiä. siis edellyttäen, että "hirviömäisyyden" tunnistaa sieltä riimujen väärinkäytön ym joukosta. (no, hurjia olivat muinaiset germaanit ja skandinaavit, mutta se oli sitä aikaa ja siihen on suhtauduttava ymmärtävästi; näin itse haluan ajatella)

Santeri Nemo kirjoitti...

Eli pystyisitkö Harri allekirjoittamaan näin ollen sen, että ihmisen oman yksilöllisen potentian säännelty (tai maagisesti Tahdonalainen) toteuttaminen ympäröivän kulttuurin sisällä on myyttisyyden yhtäaikaa sekä henkilökohtaisen että kollektiivisen myytin/myyttien toteuttamista? Ihminen tekee magiassa itsestään kanavan, jota kautta myytti ilmenee ja näin ollen ihminen kiinnittyy tuohon kieleen, jolloin seuraukset ”tässä maailmassa” ovat järisyttävät, ainakin konservatiivin silmin.

”No, sanotaan näin: jos emme kadota myyttejämme välineellistämisen myllyyn, ehkä kadotamme kykymme luoda järkevä suhde myyttiin. Kanavat joiden kautta se ilmenee ovat tukossa, eivätkä ammenna niistä lähteistä, jotka vahvistaisivat niiden ilmaisuvoimaa.”

Eli myyttien kuuluu ilmentyä, ainakin aika ajoin, tavattoman tylsinä, kuoliaaksi asti toistetuissa muodoissa, jotta niitä voidaan elvyttää ja luoda niihin henkilökohtainen suhde (kts. yllä & vrt. esim. klassisen musiikin toistuvat tulkinnat eri topoksista).

Ylläolevan valossa: ”Hitler meissä”. Vanha kysely sen perään, että vaarallisempaa kuin demonisoitu hahmo (vaikka katsoin hetki sitten Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoittoa ja puistatti; herrojen silmät todella kiiluivat ja mikseivätpä kiiluisi) on se, että meissä on sama potentia, meidän on mahdollista kytkeytyä samalla tavoin ja se ei ole vain houre, vaan tosiasia, kun katselee ympäröivää massa- ja mediakulttuuria: onneksi vastapainoksi on myös ”tervettä” yksilöllisyyttä. Siinä sitten kinataan oman sisäisen massaihmisen ja yksilön välillä.

Myös minä olen ymmärtänyt, että 1900-luvun alun keski-Euroopassa oli terveelle sosiaalis-ekologiselle pohjalle rakentuvia suuntauksia, ja periaatteessa natsismin siemeniä kylväneillä hepuilla oli hyvinkin terveellä pohjalla olevia näkemyksiä (siis juuri ne luonnonsuojelut, pienimuotoisuudet, luonnonläheisyydet, kasvissyönnit, ymmärrys maan voimasta) ja silti minua on aina ihmetyttänyt, miten pitkä matka siitä on suurtyöttömyyden poistamiseen ja eräiden herrojen teatraalisiin eleisiin. En usko, että työtön saksalainen kadunmies hirveästi välitti lopultakaan siitä ideologiasta, jota 1900-luvun alun tietyt piirit suosivat – itse asiassa luulen, että tämä välitti siitä yhtä vähän kuin nykyisin joku työelämästä syrjäytynyt (kaikessa karuudessaan Hitler oli muuten juurikin jollei kirottujen ja hylkiöiden, niin ainakin hyväksikäytettyjen profeetta) välittää ”viherpiipertäjistä”. Matka tuntuu suunnattoman pitkältä, enkä voi olla ajattelematta tavatonta vesittämistä. Mitä esimerkiksi Alfred Rosenberg kirjoitti, niissä kirjoituksissahan vielä taisi olla kaiken loan seassa myös ne antikapitalistiset vihreät arvot?

Antti, Luottamuksesi hyvään säteilee. Kiitos. Silti tuo ”daimonin muuttuminen hirviömäiseksi” myös hämmentää: millä perusteella se oli hirviömäinen, sehän tihkui voimaa kuin, heheh, pohjoisen jumala, ja oli kaikilla mittapuilla elämän kannalta ylevä, kosmisesta perspektiivistä elämän tuhoavaa aspektia täynnä. Se on tietenkin arvottamista, anteeksi, mutta en silti haluaisi ostaa tuota sellaisenaan. On siinä oltava muutakin...

A kirjoitti...

hei, ehkäpä täytynee ajatella vielä mitä tarkoitin.....))))))))

totta tuo, että ne elämän tuhoavat puolet (laajemmassa mielessä) ovat aina läsnä, sii elämän ja kuoleman kiertokulku jne. ja ne näkyvät aina myös myyteissä, joissa näitä asioita käsitellään.

olisiko se "hirviömäisyys" ollut näkyvimmillään siinä julmassa raivossa ja vihassa, joka mobilisoi kansan liikkelle ja poltti parit jutskut siinä sivussa jne. (joku toinen saattoi kritisoida juutalaisia samalla tavoin, muitta siltä halusi säästää heidän henkensä...). mutta samaa raivoa ja julmuutta on, kuten sanoit, potentiaalisesti myös meissä kaikissa, jos sille päälle satutaan, ja varsinkin kaikenlaisissa julmuuksissa ympäri maailmaa joita armeijay suorittavat jne -- jolloin olemme väitteeni kannalta hyvin nopeasto umpikujassa, kun koko tapahtumien kirjo näyttäytyykin paljon värikäämpäänä ja monimutkaisempana kuin mihin nuo vanhakantaiset termit riittäisivät. silti......

no, jollain Jungillahan oli samat tunnelmat aikanaan, mutta hän oli tarpeeksi älykäs / herkkä tms jäädäkseen hieman toisenlaisiin sielunmaisemiin kuin Himmler ja muut. Se on järkyttävän voimakasta se niiden ritualistinen, maaginen eetos, jolla ne suunnitteli ja rakenteli niitä juttujaan (ja niihin lähtee helposti mukaan kun niitä seuraa tarpeeksi, jolloin ne näyttäytyvät eri tavoin -- miksi näin on? se virta jota seuraa, luo aina maiseman ja arvottaa myös niitä muita, toisia virtoja joita ei sillä hetkellä seuraa, jolloin asiat näyttäytyvät erilaisilta riippuen sijaintipaikasta hyvin konkreettisessa mielessä -- tätä olen miettinyt paljon ja siinä on paljon miettimistä myös jatkossa......)))))))))))

ehkä tarkoitin sitä, miten jotkut avainhenkilöt olivat "riivattuja" ja käyttäytyivät sen mukaisesti, että sellaisen daimonin seuraaminen harvoin johtaa sokraattisiin älynväläyksiin -- pikemminkin sellainen "johtaa" toiseen maailmansotaan. "johti". aikamuodolla ei ole mitään väliä.

mutta, tässä on nyt vaarana, että aletaan kaventamaan (toisten) merkityksiä omalla maailmankuvalla -- joka tapahtuu monesti liiankin helposti, kun on vahvoja persoonia äänessä, heh. eli, sinullehan piti muutenkin sanoa jo viime viikolla, että älä ihmeessä osta meikäläisen näkemyksiä, vaan pidä omasi ja tee niistä näkyviä muillekin. jokainen hahmottaa kuites omalla tavallaan asiat, eikä siinä kannata liikaa antaa periksi muiden näkemyksille, koska silloin vain istuttaa omaansa jotain vierasta -- siis pahimmassa tapauksessa, jolloin joku oma juttu jää ehkä kokematta. tämä on tuttua kaikille, ja tulee aina olemaan.

A kirjoitti...

ok, kun daimonia pyörittelee vielä lisää, voi todeta senkin, että sanoin väärin äsken, ettei se johda älynväläyksiin. tietenkin se voi johtaa, ja on usein johtanutkin (siis nerokkuuteen). toinen maailmansota käytiin älynväläyksillä luoduilla aseilla, hirviömäisellä teknologialla, joka on kuten myytit, pohjimmiltaan neutraalia "sinänsä", mutta on samalla aina liittyneenä arvoihin. henki ja tekhne, siinä meille ajateltavaa. mutta ehkä Sokrates itse ei olisi hyväksynyt Himmlerin ajatusmaailmaa.......

nyt kaikki lukemaan Pythagorasta.

A kirjoitti...

vielä viimeinen sana. mielestäni aseet ovat huono juttu, ylipäätään. kun katsoo suomen armeijan leijonalogoa, tulee vastenmielinen olo. siitä henkii jotain sellaista, josya haluaa pysytellä kauempana. siviilipalvelus kunniaan. mitä olisitte tehneet 30-luvulla kun setä olis käskenyt liittyä armeijaan. Ja SS-joukkojem harjoitusleirillä ammuttiin kovilla, siellä kuoli omia. sillä karaistiin veljeskuntaa, joka sai voimansa jostain "henkisestä".....

sitä on ollut monien myöhempien ihmisten vaikea ymmärtää. eikä ihme. no, sivari on sankari (kuka muistaa vielä sen videon?).

Avenius kirjoitti...

Myytit voivat uinua talviunta, mutta sanoisin että ne löytää sieltä mistä vähiten odottaa (ei karkeista tekeleistä, jotka jäljittelevät niiden ulkoista muotoa). Vähän kuin kuolleet metaforat emme edes huomaa niitten todellista luonnetta ennen kuin ne on puhallettu eloon...

Tuohon ensimmäiseen kommenttiin myytistä ja magiasta vastaisin että "kyllä." Nämä jutut on tietenin aika kaukana mistään akateemisesta pohdiskelusta, ja hyvä niin. Mutta, mutta. Kun puhutaan näistä asioista tällä tasolla niin törmätään nopeasti hybriksen vaaraan. Daemon *ei* välttämättä johda "älynväläyksiin" tai itsetuntemukseen vaan tuhoon ja kadotukseen. On aina parempi pitää itsensä nöyränä. Ja myötätuntoisena. Sisäpuolen ja ulkopuolen ykseyden näkeminen on yksi tapa.

Ja saapasjalkatontuista vielä:
Saksan tragediahan oli sen sairaalloinen ristiriitaisuus: holismi vs individualismi, massakulttuuri vs herooinen yksilö, hengellisyys vs teknokratia, myytti vs byrokratia, luonto vs teollisuus, "arkaainen" vs moderni (ja mitään näitä vastakohtia ei pystytty sovittamaan).

Jos Hitler kuvitteli itsensä uuden ajan velhokeisarina, niin teknologia kuului hänen taikapakkiinsa (tässä ollaan jo aika kaukana Heideggerista). Sehän oli kolmannessa valtakunnassa nostettu suorastaan fetissin asemaan. Puhumattakaan koko valtiokoneiston karmaisevia piirteitä saavasta tehokkuusajattelusta.

Mistä seuraa se, kuten A:n kanssa juuri puhuin, että yksilöllisestä myyttisestä hurmoksesta on lyhyt matka administratiivis-byrokraattiseen kasvottomaan "banaaliin pahaan." (Vaikka jotkut kiilusilmät seuraisivatkin daemoniaan sekopäisinä katkeraan loppuun saakka.)

Voisin jopa väittää että kyse ei ole a:sta ja b:stä, oikeasta ja vasemmasta, vaan näiden välisestä sovittamattomasta ristiriidasta, joka loihtii esiin vain tuhoisimmat puolet molemmista ääripäistä.

Avenius kirjoitti...

Törmäsin muuten tällaiseen aiheesta kertovaan kirjaan: "Reactionary Modernism: Technology, Culture, and Politics in Weimar and the Third Reich (1986)." Jeffrey Herf kritisoi näkemystä (johon minäkin tuossa ylhäällä sitoudun) että natsien moderni teknologiainnostus ja taantumuksellinen pastoralismi (etc.) olisivat ristiriidassa keskenään. hmmm...

Santeri Nemo kirjoitti...

Kommentillani en tarkoittanut lakaista olemattomiin natsismin magia-puolen uniikkiutta, vaan korostaa, että potentioita löytyy niin tämän päivän postin äijistä kuin kenestä tahansa autolla pöristelijästä (ja ehkä vielä enemmän niistä, jotka suosivat joukkoliikennettä, heheh). Natsismi otti muotonsa ja voimansa muodolleen tietyssä ajassa ja tilassa ja tietyn kansallissielun valossa, kuten Steinerkin etukäteen arveli: ”ihminen toimii tiedottomasti esimerkiksi kansansielun tarkoituksissa. (Vrt. ”Monet ihmiset tosin sanovat: ”olen vapautunut kaikista heimo- ja rotuyhteyksistä. Tahdon olla vain ihminen enkä mitään muuta.” Mutta heille on sanottava: Kuka on saattanut sinut tähän vapauteen? Eikö heimosi, kansasi, rotusi ole tehnyt sinua siksi, mikä olet? Ne ovat sinut kasvattaneet. Ja jos nyt olet vapautunut kaikista kansallisista ja rodullisista ennakkoluuloista ja olet yhteisösi tosi palvelija, saat siitä kiittää näiden yhteisöjen henkien kasvatusta.”). Kansansielu on sikäli kiintoisa käsite (en tiedä, mitä antropologia siitä ajattelee), sillä se näyttäisi todistavan eri kansojen ja niiden myytintajun (ja myytin aktuaalistamiskyvyn) yhteismitattomuudesta.

Millä tavalla Herf aihetta avaa? Tuo natsismin kahtalaisuus on toki mietityttänyt minuakin, ja lyhytkatseisesti olen sen ajatellut menevän yksinkertaisesti saman kaavan mukaan kuin nykyään: matka marginaalista keskustaan (massoille) edellyttää kompromisseja ja tuotannollisia taikatemppuja (vrt. vaikkakin kaukaa haettuna: vihreän liikkeen nykyinen asema istuvassa hallituksessa). Siinä ohessa tulee sitten se massoihin vetoava propaganda, katteettomat tai turhankin toimivat lupaukset (työttömyyden poistaminen, yhteishyvän korostaminen mikä nostattaa kansallistunteen lisäksi omanarvontuntoa jne.), mikä saa joka öykkärin silmät kiilumaan. Mitä tulee armeijoihin, olen aina ollut huolestuneempi siitä, millaista väkivaltaa ja sortoa yksilö voi tuottaa toiselle ihmiselle, ja miten helppo byrokraattisessa koneistossa on tehdä päätöksiä, joista tulee salamoita ja sotia ja salamasotia. Olivatpa kansallisvaltiot olleita ja menneitä tai ei, jotain Euroopassa on liikkeellä; se mikä syntyi ehkäisemään tulevat konfliktit on alkanut suuruudessaan hahmottaa rajojaan ja rajojentakaisiaan. Olen alati sitä mieltä, että poliittisen päättämisen suunta on kallellaan väärään suuntaan. Kun ihmisillä ei ole reaalista käsitystä yhteisöllisestä päättämisestä, pienemmätkin vastareaktiot eli vastalupaukset voivat synnyttää tulevaisuudessa pahaa jälkeä.

Mitä olette puhuneet, en ole varsinaisesti ollut kiiluvasilmäisesti puolesta tai vastaan, olen myötäillyt ja ehdotellut, ainahan minä, sitä tämäkin, se on tapani, ja kyllä ne omat ajatellut ja tunnetut ovat kuitenkin niitä omia, vaikka eivät aina kirkkaasti muiden sanojen välistä tulisikaan. En minä niistä aina (osaa) puhu(a), mutta kyllä ne siellä ovat. Ja niissä on outo voima, josta tiedän että ne ovat minun, tai (egoni) lävitseni tulleita. Tietty tässä puhelupiirissä meistä jokainen on suuremmasta mittakaavasta nähtynä vakaumuksiltaan melko lähellä toistaan, luulisin, ja sitä olen pitänyt alati sekä vahvuutena että heikkoutena.

Tiedän sen ”poikamaisen” tunteen, joka sotimiseen, Leijonaan ja armeijaan liittyy. Silmäni kiiluivat kun liityin poikosena partioon, onneksi muut voimat veivät minua eri suuntaan siitä mahdollisuudesta, johon partio on omiaan sosiaalistamaan, pahimmillaan. Toisaalta: partioihanteet ovat oikeastaan Vuorisaarna (tai joogajäsenten yama ja niyama) toisessa muodossa, ja koska Vuorisaarnan sanoma on ollut muka falski?

Mikko kirjoitti...

Te olette kyllä hulluja.

On mahtavaa tuntea teidät.

Avenius kirjoitti...

Olen kyllä ihan sammaa mieltä siitä että Hitlerin singularisoiminen erikoistapaukseksi on vaarallista tulevaisuuden kannalta. Monet natsismin mahdollistaneet ristiriidat ja ideologiat elävät yhä kulttuurissa ja politiikassa toisenlaisissa muodoissa.

En ole ihan varma miten Steiner käytti tuota "kansansielun" käsitettä, mutta Johann Gottfried Herderin volkgeist on tärkeä osa antropologian oppihistoriaa. Herderiltä tulee mm. ajatus holistisesta kulttuurikäsityksestä, kulttuurin historiallisuudesta, sekä ajatus kulttuurirelativismi sta. Different strokes for different folks...
Muutenkin vastavalistus ja saksalainen romantiikka vaikuttivat paljon tieteenalaan. Ja tutkimuskohteestaan johtuen antropologit (ainakin joskus) pystyvät näkemään että nationalismi ei ole (natsismin historiasta huolimatta) ainoa Iso Paha. Kun tutkii pienten kansojen kamppailua (yhtiö) kolonialismin puristuksessa, niin tietty antinationalistinen diskurssi alkaa saada uusimperialistisia kaikuja.

Avenius kirjoitti...

Herfin argumenttia en jaksanut sen enempää plärätä. Hän kuitenkin väittää että teknologia pystyttiin sovittamaan antirationalistiseen tai antiliberalistiseen ideologiaan pitämällä sitä kansan tahdon ilmauksena. Massatuotannon oli siis tarkoitus palvella kansallista kulttuuria eikä kapitalistisia markkinoita.
(Ilmeisesti kansan tahtoi sotakoneita...)

Perinteinen kysymys onkin miten kovan otteen tämä "taantumuksellinen modernismi" olisi saanut niistä kansan syvistä riveistä, jotka niitä koneita suunnittelivat ja rakensivat, jos Saksa olisi ollut taloudellisesti toisenlaisessa jamassa.

Mielenkiintoista kyllä Herf kutsui itseään termillä "hawkish liberal," kannatti George Bushin sotaa Irakissa ja paheksui Saksan ja Ranskan suhtautumista. Herf näkee "radikaalin islamilaisuuden" Herr Hirlerin kuvajaisen läpi, mistä taas näkee miten yksisilmäisiä tulkintoja nuo toisen maailmansodan muistot aiheuttavat.

Avenius kirjoitti...

Pieni korjaus, Herder ei käyttänyt termiä volksgeist, vaan mm. Geist des Volkes, Geis der Nation, Genius des Volkes ja Nationalcharakter.

Nämä käsitykset olivat antropologiassa etualalla kun Franz Boas kritisoi evolutionismia, joka pyrki asettamaan kulttuurit kehitysjärjestykseen 1800 luvun loppupuolella. Boasin mukaan kulttuureja pitäisi arvioida orgaanisina kokonaisuuksina itsestään käsin. Boasin käsitys oli siis pluralistinen ja relativistinen.

Nykyään antropologiassa tupataan painottamaan kulttuurien rajojen häilyvyyttä. Tämä on mennyt niin pitkälle että koko kulttuuri sana on saanut epämieluisia poliittisia konnotaatioita, koska sen katsotaan essentialisoivan tutkimuksen kohteen.

Anonyymi kirjoitti...

http://koti.phnet.fi/petripaavola/natsiokkultismi.html

Natsien harjoittamasta okkultismista linkki.