"End of the day, factory whistle cries / Men walk through these gates with death in their eyes"

Friedrich Nietzschen mukaan ihminen joka käytti yli kolmanneksen päivästään työntekoon – pudottaen näin itselleen omistettua aikaa – oli väistämättä orja. Jos siis Nietzscheä on uskominen, modernin kapitalismin piiriin laskettavan elämänmuotomme voi suoraan katsoa olevan luonteeltaan täysin totalitaristinen. En myöskään ole ensimmäinen, joka huomioi että aikakauslehtisilppua ja viihteen määrää lisäämällä yritetään viedä yksittäisen ihmisen huomio tästä tosiasiasta. Viihteestä en tällä kertaa kuitenkaan kirjoita, vaan työstä.

Työn katsotaan olevan olennainen osa modernin ihmisen minäkuvaa. Työtä koskevassa itsemäärittelyssä ensimmäisellä sijalla on, mikä tulee ehkä yllätyksenä monille, itse työ – sen jälkeen tulevat vasta palkka, etenemismahdollisuudet, arvonanto ja vertaisryhmän tuki. Työssäkäymisen sinänsä katsotaan jo korottavan ihmisen omanarvontuntoa, ja tämän logiikan pohjalta ajatellaan, että työtön on auttamattomasti jotenkin epäkelpo ja huono – kyvytön sekä tekemään työtä että mikä pahempaa, olemaan osa yhteiskuntajärjestystä. Ottamatta sen kummempaa kantaa niihin harvoihin, jotka jättäytyvät jo ennen aloittamistaan työntekemisen ulkopuolelle, ja heidän arvoihinsa, totean työttömään yleensä liitettävät attribuutit olevan liki poikkeuksetta valheellisia. Modernin kapitalismin päivänselvä ydinhän on, ettei kaikille riitä töitä, vaikka he haluaisivat tehdä sitä – länsimaisen elämänmuodon huima kehitys johtuu osin siitä, että se on aina eri osa-alueiltaan ylijäämäinen: ei tarpeeksi, vaan yli tarpeiden, mieluummin kaksin-, kolmin- ellei nelinkertaisesti. Kuten laululeikissä, aina joku jää niin ollen ilman penkkiä kun laulu loppuu. Jota kiinnostaa nämä kirotut, hylkiöt ja hyväksikäytetyt, lukekoon Onfrayta. Kokoavasti totean vain, että minusta on täysin käsittämätöntä, ettei rikkiviisaassa kapitalismissa ole osattu jakaa työtä (ja marisijioille tietenkin myös palkkaa) paremmin. Kyse ei ole siitä, että joku työ olisi arvokkaampaa kuin toinen, vaan työnjaollisesta tasa-arvosta, siitä että mitä tahansa työtä ikinä tehdäänkin, sen katsottaisiin olevan yhteiskunnallisesti arvokasta. Ja muistetaan: anarkismikin katsoi ainoaksi arvokkaaksi ja ihmisarvon kannalta mielekkääksi työksi sellaisen puuhastelun, joka tuottaa henkisiä ja kulttuurisia arvoja. Tämä on jo melko äärikanta, eikä nähdäkseni ota huomioon, että monikaan yhteiskunta ei pyörisi ilman mekaanista toistoa muistuttavaa työtä, mutta on kuitenkin omiaan muistuttamaan ettei meidän yhteiskuntamme liioin muistuta yhteiskuntaa, jossa jokainen – ei vain muutama – yhteiskunnan jäsen voisi sanoa itseään vapaaksi.

Palaten Nietzscheen, itse ehdottaisin ensimmäisenä muutoksena palkkojen tasoittamisen (mikä ei tarkoita minun katsannossani mitään tasa-arvotupohölmöilyä, jossa palkat nousevat kaikilla, mikä ei tosiasiassa poista ollenkaan eri alojen välisiä palkkakuiluja, vaan vallitsevan tilan säilyttämistä) ohella työajan tiputtamista 4-6 tuntiin päivässä. Näitäkin ideaalisempi työn malli olisi, jos kukin työntekijä olisi vapaa – ”valistuneen” omatuntonsa mukaan tietenkin – tekemään töitä niinä päivinä viikossa tai kuukaudessa kuin hän sattuu haluamaan. Ajatuksenahan tämä on tietenkin vaarallinen, mutta yksilön vapauden kannalta ainoa mahdollinen. En puhtaasti usko, ettei yksittäinen ihminen haluaisi tehdä mieleistään työtä jos vain olosuhteet sen tekemiselle olisivat suotuisammat; nythän tilanne on pitkälti se, että monet ihmiset tekevät työtä johon eivät ole a.) motivoituneet b.) kouluttautuneet. Tottakai tänä päivänä moni 1980-luvun jälkeen syntynyt olisi mieluummin pop-tähti kuin työskentelisi leipomossa, mutta mielestäni se on enemmänkin kollektiivisen taudin oire, Leviathanin patologinen ote, kuin mikään mahdollisuus tuomita esittämäni ehdotus.

Kirjoitetaan tietenkin myös siitä, kuinka suomalaiset nuoret ylikouluttautuvat ja ulkomailta pitää rahdata ihmisiä tekemään ns. duunarien hommia tai ”paskahommia”. Tämäkin on tosi visainen pulma. Toisaalta on äärettömän hyvä, että väki kouluttautuu ja sivistyy, joskaan oppilaitokset eivät tänä päivänä ohjaa oppilaitaan kasvavaan ihmis- ja yhteiskuntatuntemukseen ja kriittiseen ajatteluun, vaan kampeavat työelämään ja markkinatalouden piiriin, vieläpä mahdollisimman äkkiä. Juuri koululaitokseen liittyvän sosiaalistamisen tulosta on, että piintyneenä faktana nähdään koulutuksen määrän yhteismitallisuus yhteiskunnalliseen statukseen, mikä tarkoittaa: mitä kouluttautuneempi yksilö, sitä parempi yksilö, sitä parempi palkka ja sitä kauempana perustyöstä. Tämä ajatusketju johtaa ylimieliseen kuvitelmaan: perustyö kuuluu paskasioille ja junteille, mekaaninen toisto niille jotka eivät ole olleet kyllin fiksuja koulussa. Voin kertoa, että koulutustasolla, yleissivistyksellä ja kypsyydellä (ts. järjen ja tunteen ja hengen käytännöllisellä yhdistelytaidolla) ei ole keskenään juurikaan mitään välttämätöntä pakkoa ilmentyä yhdessä. Koulutustaso ei niin ollen määrää kypsyyttä, mutta valitettavan usein se määrää palkan ja sitä kautta myös yhteiskunnallisen statuksen, sillä jolla on rahaa millä mällätä, on myös kavereita ja vaikutusvaltaa. Tähän peliin moderni kapitalismi kannustaa: ole rikas ja menestyvä ja ties mitä tai ole se koira joka kaluaa sattumanvaraiset luut isännän kartanon sivukujan jätelavoilta.

En usko, että kukaan itseäänkunnioittava yksilö haluaisi suoranaisesti lähteä tämän takia peliin mukaan, mutta monen on pakko; siksi turuilla ja toreilla ilmeneekin melko paljon eskapismia. Kuten Onfraykin kirjoitti, ollakseen olemassa länsimaissa on kulutettava, ja jotta voisi kuluttaa ts. maksaa vuokransa ja ostaa ruokansa, on hankittava jostain rahaa ja rahaa saa melko varmasti työstä. Tälle logiikan irvikuvalle on tyypillistä, että jotta voisi vuokransa ja ruokansa lisäksi ostaa hiukan vaatteitakin, pitää saada hiukan enemmän palkkaa eli muuttaa käyttöarvoaan ja aikaansa rahaksi tekemällä työtä, ja näin nälkä ja menot kasvavat sitä mukaa kun yksilö huomaa, että mitä enemmän hänellä on ylijäämää, sitä enemmän hän voi ostaa uutta. Viihteen rautaiset ammattilaiset takaavat puolestaan, että uutta kulutettavaa löytyy. Tämä on sanottu ja kirjoitettu tuhanteen kertaan, mutta aina se tuntuu yhtä ihmeellisen käsittämättömältä. Ja entä ne, jotka haluavat tehdä vastarintaa? Muutto maalle tai marginaaliin tai ruokailu- ja elintottumusten muuttaminen eivät muuta sitä tosiseikkaa, että rahaa ja työtä olisi tehtävä.

Järjestelmämme ansioksi on kuitenkin sanottava, että harvemmin kukaan katuojaan kerjäämään joutuu – paitsi tietenkin henkiseen, siellähän meistä on melkein jokainen. Järjestelmämme mahdollistaa teoriassa myös, että jos vain itseymmärrystä, nuukuutta ja Tahtoa riittää, työtä ei tarvitse pakon edessä tehdä. Riman katsotaan vain olevan niin korkealla, että musta tyhjyys, joka työttömiä (kirottuja, hylkiöitä ja hyväksikäytettyjä) odottaa, äärimmäisessä kauhuudessaan ja melkein absoluuttisessa pahuudessaan pakottaa juoksemaan itseään karkuun eli rimpuilemaan työputkessa. Töitä on tehtävä tämän, ei minkään luulotellun luterilaisen kohtuuteen tähtäävän työmoraalin takia (ja kohtuudestahan länsimaisessa työtotalitarismissa ei ole tietoakaan); jotta helvetti, pimeä tyhjyys ja elämä ystävien hylkäämänä, arvottomana pataluuskana, ei lankeaisi omalle kohdalle.

Toivoa kuitenkin on. Vaikka media lietsookin kansalaisissa pätkätöihin liittyvää epävarmuuden tuntemisen pakkoa, on pätkätöissä se hyvä puoli, että jos vain uskaltaa ajatella työttömyydessäkin olevan elämää, että marginaalissa ja yhteisön arvostuksen laitamilla voi elää hyvällä ja terveellä itsetunnolla, täysin riippumatta koulutustasosta, voi yksilö kehittää demokraattisessakin yhteiskunnassa vapauttaan ja viljellä viljellä näin tahollaan anarkismin siemeniä. Mitään järjellistä perustaa sille, että kadottaisi omanarvontuntonsa työttömyyden saapuessa ei pitäisi olla. Jos työtä on, sitä voi tehdä omaksi iloksi, yhteishyväksi ja pahan päivän varalle, mutta jos se rajoittaa vuositolkulla ihmisen elämää, ei salli yksilölle vapautta mennä ja tulla edes silloin tällöin, näyttää tekevän ihmisestä pelkän viihdettä kuluttavan koneen, syö ihmisen omasta päivittäisestä ajasta suuren osan ja verottaa uupumuksella, ärtymyksellä ja elämänilon katoamisella, en voi kuin suositella olemaan jatkamatta työsuhdetta kovinkaan paljon pidempään.

Suositeltavaa ja aihetta käsittelevää kirjallisuutta:

Nuori Voima. 1–2/2007. Teemana työ. Helsinki: Nuoren Voiman Liitto.
ONFRAY, MICHEL (1997/2004): Kapinallisen politiikka. Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta. Suom. Tapani Kilpeläinen. Tampere : Eurooppalaisen filosofian seura.
LEHTONEN, TURO-KIMMO (1999): Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki. Helsinki: Tutkijaliitto.
SILTALA, JUHA (2004): Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutokset hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Helsinki: Otava.