Yritän parhaani mukaan lisätä kirjoittamista, heitellä lappuja lippuja näihinkin ojanposkiin, koska minulla on tunne, että jollen kirjoita, lakkaan ajattelemasta. Karkea työ kuluttaa karkeita energioita, vie voimat ja vastapainoksi yritän hoidella iltaisin hienovireisempiä toimia, lukea ja kirjoittaa arjen askareiden ja liikunnallisten rientojen ohella. Työ on mahdollistanut jo monen kuukauden ajan sen, ettei minun ole tarvinnut tuntea opiskelun kestostressiä – sitä että deadlinet repivät suonet ja vapaa-aikaa ei ole, koska kielten läksyjä tai lukemattomia tenttiosuuksia on yömyöhään saakka ja että jokainen muuhun kuin opiskeluun käytetty tunti on pois näistä – vaan olen töiden jälkeen osannut eri tavalla nauttia niistä kulttuurituotteista, joiden käyttämisen olen alati katsonut olevan itse opintoja varten luettavia tenttikirjoja tärkeämpiä. En sano, että olisin viimeisen kolmen neljän kuukauden aikana lukenut erityisen teoreettisia teoksia aina semiotiikasta kulttuuriteoriaan asti, ei, muutamia harvoja, mutta kokonaisnäkemykseni on ollut, että mikä tahansa aihetta edes jotenkuten sivuava, jopa tiettyjä teemoja sivuava romaani, kylvää siemeniä minuun, että kun minua jälleen tieteellisenä kirjoittajana tarvitaan, se onnistuu. Loppuvuosi menee näissä samoissa, tässä mielessä seesteisemmissä merkeissä. Kirjoittamiseen on kuitenkin pidettävä jonkinlainen tuntuma, ja erityisesti käytettyihin kulttuurituotteisiin muodostaa paremman ja vahvemman siteen ja muistijäljen, jos niistä hiukan kirjoittaa.
Kirjoittaminen on minulle näin ollen viime vuodet ollut etupäässä ajattelua. Toki olen katsonut sen viittovan myös muualle, ja tarpeen vaatiessa, esimerkiksi tässä kirjassa, olen pyrkinyt noita muita, ojanposkia ja kadonneita kärrypolkuja jäljittämään, viittomalla, käyttämällä mongertelevampaa, maastoisempaa, soisempaa tekstiä. Vaikka usein sanotaan, että epäselvästi kirjoitettu on epäselvästi ajateltua, on se vain puoli totuutta – minä olen aina luottanut siihen, että lukija pystyy nostamaan itselleen tärkeitä merkityksiä vaikeammistakin teksteistä, jos vain haluaa; ja mitä enemmän tekstin kanssa joutuu kamppailemaan, mitä enemmän sitä joutuu kirjoittamaan, sitä palkitsevampaa se voi olla. Ei silti, kaikki vuodet olen kirjoittanut itselleni ja vasta ymmärrettyäni kirjoittamisen ajatteluaspektin, olen alkanut kirjoittamaan yhä enemmän itselleni. Tekstinkäsittelylaitteen helppous on kuitenkin johtanut siihen, että yhä useammin varsinainen ajattelu tapahtuu näyttöpäätteen edessä, ei mustan vihkojatkumon parissa, vihkojatkumon joka on yhtä käymätöntä suomaastoa, outoa, hetteistä, täynnä kadotetun muistijälkiä ja henkilökohtaisuuksien yöalueita. Niillä varsinkaan ei ole merkitystä kuin minulle, vaikka epäilemättä elämäni jälkeen ne voisivatkin lapsilleni ja lapsenlapsilleni tarjota kiinnostavia näkymiä juuriinsa, kivuliaaseen vereen joka mustana uomiaan käy.
Kirjoittamisen lisäksi haluan kuitenkin kannustaa myös blogin lukijoita ja ystäviä kirjoittamaan taholleen, kommentoimaan, sopertelemaan – kunhan vain kirjoitatte! Henkilökohtaisuuksiin ei tarvitse mennä, riittää että hokee kuin kolmannella kirkkosivulla olisi omia hokemiaan, jotain uutta aina paljastuu, navat kääntyvät alati. En tiedä lukijoistani, mutta itselläni päivittäinen ihmettely etsii kuitenkin kanavia tulla sanoiksi, se on tarve jakaa ystävien kesken se, millä on merkitystä. Kirjoittakaa tekin sitten vaikka vain närkästyksestänne, mutta kirjoittakaa.
En voi itsekään sanoa onnistuvani täydelleen kirjoittamaan onnestani, hyvästä olostani, koska mielen sairaus on kielen sairautta: kuinka paljon hankalampaa on kuvata hyvää oloa, kun ei tunne sen käsitteistöä – ja käsitteistöä ei tunne, koska siihen ei ole opetellut eikä sosiaalistettu; ympäröivän maailman merkitsemistapoissa kun tuntuu stigman lailla istuvan myöskin kateus, epäsopu ja –suhta, alistuneisuus, nöyristely, pahoillaanolo, suru, erilläänolo ja nostalgia. Kun itse tapaan onnea ja valo täyttää kehoni ja mieleni, suuni sulkeutuu – ei ole tarvetta puhua, ei tarvetta kertoa, on vain hämmästelyä tämän kaiken ihmeellisyyden keskellä. Minua paremmat kirjoittajat ovat kenties käyneet siellä, missä onnesta osataan kirjoittaa. Minäkin tahtoisin käydä siellä ja palata, mutta siihen asti minun täytynee tyytyä toteamaan ja ikävä kyllä, harmittelemaan.
Uskon ja toivon kuitenkin, että nekin asiat ja etäiset humut, joita hiljaisuudessa kuulee, saavat vasta ystävien kesken maagisen vireensä, elämisen tavaton kauneus paljastuu, vaikka vain varjokuvana, kun sen yrittää jakaa. Juuri sitä on ihmisyyden ihanuus; yritystä saattaa lähimmäisten piiriin jumalallinen rakkaus jotta muutkin ymmärtäisivät itsestään sen, mikä on hyvää ja mielekästä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti