Postmodernista subjektista

Eksyin muutama viikko sitten jokuseen kiinnostavaan, joskin alkujaan vastenmieliseen keskusteluun muutaman satunnaisen ihmisen kanssa; toisen kanssa keskustelin juhlassa, toisen kanssa työssäni - molemmat keskustelut saivat alkunsa kahdesta erillisestä henkilökohtaisesta valinnasta, jotka sattuivat heijastumaan nähtäville. Voi olla, kuten ystäväni minulle kommentoi: kerta kaikkiaan huo’un, hengin ja säteilen ympärilleni niitä aiheita, joihin tunnen ambitioita. Riittää siis, että vaikenen tietyistä asioista, ja jo se saa satunnaisetkin ihmiset juttelemaan minua pohjimmiltaan polttavista asioista.

En voi sanoa kummankaan keskustelun olleen luonteeltaan erityisen sulava saati jouheva. Jo asetelma aiheuttaa hienoisia puistatuksia: ventovieraat lähestyvät minua, heittäytyvät juttusille ja kysyvät oman esitietonsa perusteella kysymyksiä kuten “oletko buddhisti” tai “mitä on postmoderni“ ja muita yleisluontoisia kysymyksiä, joihin ei kerta kaikkiaan voi vastata nopeasti, tyhjentävästi ja silti small-talkinomaisesti. Paljastan vastoin tapojani seuraavassa “elävän elämän” esimerkin, jonka kautta tämänhetkinen näkemykseni erilaisiin (ja satunnaisiin) sosiaalisiin suhteisiin asettuvasta subjektista valottuu lukijalle paremmin.

Toinen keskustelukumppaneistani, eläköitynyt professori, jonka ennalta tiesin hiukan omaperäiseksi, aloitti muina miehinä kyselyn työpaikallani, olenko mahdollisesti joku lukioikäinen harjoittelija, mistä mielessäni jo vähän ärsyynnyin - en osannut edes pitää kommenttia nuoruuteeni liittyvänä kohteliaisuutena, niin nuori kun en tietääkseni enää ole, enkä toivoakseni edes näytä siltä. Kun kerroin olevani kirjallisuustieteen syventäviä suorittava opiskelija, keskustelukumppanini ei tainnut vieläkään päästä selvyyteen, kuka olen ja mitä teen varsinaisesti työkseni, joten hän jatkoi, olenko jo mahdollisesti suorittanut perusopinnot. Tässä vaiheessa aloin jo ihmetellä miehen kotoisten kamarien lämpöä, ja myös sitä, millaisia käsityksiä hänellä oli kirjallisuustieteestä, “informatiikasta“ ja Kama Sutrasta (“naiivi kirja, mutta kiinnostavia värisignaaleja“). Vihdoin hän kysyi, mistä jo alussa mainitsin: olenko kuullut termistä “postmoderni”, jolloin minulla oli jo kiehahtaa yli - millä oikeudella hän piti minua pilkkanaan ja käytti itsetyytyväisyydessään noin pöyristyttävän yksinkertaistavaa kysymystä verukkeenaan päästä itse (vielä kerran) luennoimaan ja esittelemään omaa tietämystään? Kaikella kunnioituksella vanhempaa ihmistä kohtaan, hämmennyksestäni huolimatta reagoin miehen melko yksivuoroiselle monologitarpeelle myöntävästi ja nyökkäsin hyväksyvästi. Artikuloituani, ettei tuollaista kysymystä oikeastaan ole millään lailla mielekästä kysyä noin yleisellä tasolla, vaan se tulee suhteuttaa jollekin elämän, teorian tai kulttuurin osa-alueelle, huomasin että tätä seuraavat argumentit jouduin suorastaan puskemaan miehen jaarittelujen väliin.

Haluan tätä kirjoittaessani ennen kaikkea eritellä tuota kokemusta, sillä mielessäni risteili todella useita erityyppisiä tuntemuksia, aina kunnioituksesta ärsytykseen ja kiinnostuneisuudesta tyhjänpäiväisien, höperön miehen vieläkin höperömpien lörpötysten virrasta nousevaan kyllästymisen tunteeseen. Täytyy myöntää, että omaa tulkintaani hänestä ohjasi ennalta asetettu esitietoni; se mitä olin kollegaltani saanut tietää ja millaisen fragmentaarisen kuvan olin luonut mieleeni hänestä noiden puheiden ja jokusen lehtiartikkelin perusteella. Näin ollen pidin häntä jo valmiiksi vähän tärähtäneenä ja siksi kai suhtauduinkin häneen hiukan välinpitämättömästi ja jopa hitusen ylimielisesti - ja nähtävästi suhtaudun vieläkin. Kuitenkin huomasin myös, että veijarimaisesta olemuksestaan huolimatta (tai siitä johtuen) hän omasi huomattavan määrän tietoa ja ymmärrystä tietyiltä tieteen osa-alueilta, mutta hänen sosiaaliset taitonsa olivat jääneet melko kauas praksiksesta (kuten niin usein tapaa olla tieteentekijöiden kohdalla) ja niin ollen vahvin tunne, jota tunsin keskustelumme aikana oli syvä keskinäinen ja nimenomaan tieteellinen ymmärtämättömyys: me emme puhuneet oikeastaan lainkaan samaa kieltä, eikä kumpikaan meistä ollut lainkaan valmis edes yrittämään. Harmillisia epäonnistumisen tunteita tunsin niin ollen myös: en minäkään päässyt täydelleen avautumaan keskustelulle, sillä en lähtökohtaisesti halunnut avata peruskäsitteitä tai tehdä niistä määritelmiä. Vaikka minulla onkin suhteellisen selvä käsitys postmodernista ja osasta niistä teemaryppäistä joissa lörpöttelymme käväisi, ei ylpeyteni tai turvallisuudentuntoni halunnut antaa periksi tuonkaltaisen käsitteen yksinkertaiselle määritelmälle - mielestäni tuollaisia luonnehdintoja ei vain käy typistäminen yhteen tai kahteen lauseeseen. Vastakysymyksenä tietenkin voidaan esittää, missä noista kysymyksistä sitten puhutaan ellei toisiaan ymmärtämättömien tieteentekijöiden kesken suljettujen ovien takana ja aiheeseen keskittyvillä foorumeilla? Todistavatko nämä tuntemukset siis, että tietyistä osa-alueista on mahdollista keskustella vain tieteen ruutitorneissa, kaukana arkipäivän käytännöistä - vaikkakin postmoderni onkin kenties yksi tieteen helpoimmista käsitteistä, sitenkin kun aiheeseen suhtautuu asiaan kuuluvalla tieteenfilosofisella hartaudella - ja mikä olennaisempaa, kaukana niistä asioista joista se oikeasti keskustelee.

Silti en edes tohtinut yrittää simplifioida ja kiteyttää käsitteitä, sillä arvostelevan itseni silmissä se helposti saattaisi näyttää liian yksiulotteiselta ja yksinkertaiselta, mikä puolestaan sotisi luontoani ohjailevaa kompleksisuuden periaatetta vastaan: pidänhän monimutkaisista asioista, enkä halua tyytyä helppoihin tai yksinkertaisiin selityksiin - ja syntaksini puhunee puolestani. Kompleksisuutta voi jossain määrin pitää kriittisyyteni mittarina - tapa jolla “menen juuriin” ei suinkaan ole suora porautuminen, vaan hidas, mutkitteleva ja tiedusteleva etsiskely, vaihtoehtoisten metodien kartoittaminen ja vertailu (ja mahdollinen synteesi) - mieluusti vastakkainasettelujen ja dikotomioiden tuolla puolen, jos vain mahdollista. Voi tietenkin olla, että olen jo kauan aikaa sitten sokeutunut omille metodeilleni, mutta tässä oletuksessa olen elänyt viime vuodet.

Toki on selvää, että sekä syntaksini ja kriittinen järkeni etsii vielä uomiaan, missä ei ole niinkään kyse päämäärästä, joksikin tulemisesta kuin itse prosessista, itsestäni joka asetun eri tilanteisiin ja syvenen hiljalleen, sitä mukaa kun ymmärrykseni mistä tahansa ilmiöstä kiinteänä osana olemista syvenee. Vaikka itsekin olen puhunut siitä, viimeksi tässä kirjoituksessa, kuinka tieteellinen ajattelu niin usein ajautuu erilleen praksiksesta, käytännöstä, täytyy minun ilokseni on todeta, että ainakin omalla kohdalla olen mielestäni onnistunut tasapainottamaan nuo kriittisyyden vaaralliset huiput maanläheisellä suhtautumalla arkisiin asioihin, maaduttamalla älyllisyyden johonkin tavanomaiseen, yksinkertaiseen ja jopa älyllisesti tylsämielisempiin ja kansanomaisempiin muotoihin. Missä tuo vaa’ankieli sitten on? Se on olemisessani, jokaisessa hengityksessäni, kaikessa mitä teen - siellä sen on oltava. Mitään elämän osa-aluetta ei voi eristää olemisesta itsestään, siitä että aistii, hengittää ja ajattelee ja kokee henkisiä tai henkis-materiaalisia (lue: kokonaisvaltaisia) kokemuksia. Jos näin on, myöskään “postmoderni” ei saa olla kaukana käytännöstä, pelkkä abstraktio tietystä asiaintilasta.

Onko oleminen itsessään sitten ristiriidassa postmodernin kanssa, näyttäähän se asettuvan omanlaisekseen kiinteäksi pisteeksi tai totuudeksi maailmankaikkeudessamme - tai siis pikemminkin edustamassani maailmankuvassa? Ei välttämättä. Nähdäkseni paradigman mukainen postmoderni subjektius lähtee kyllä siitä, ettei kiinteää, pysyvää ja stabiilia subjektia ole: se itse on epäjatkuva, anakronistinen, sattumanvarainen ja keinotekoinen. Niin kutsuttu minuuskin on eräänlaisista radoiltaan ajautuneista hiukkasista, vaikutteista ja tuntemuksista muodostuva villakoiran sydän, keskukseton, mutta silti kiinteäksi oletettu. Useat eri instanssit ovat runoilleet, kirjoittaneet ja luennoineet aiheesta - jopa sellaiset, joita ei ole tavattu kytkeä postmoderniin ajatteluun (ja kauan ennen kuin koko termi omaksuttiin). Näin ollen ajatusta arbitraarisesta subjektista ei voi kuitata täysin ironiseksi etäisyydeksi tai postmoderniksi välinpitämättömyydeksi.

Oleminen sen sijaan ei suoranaisesti ole kiinteä piste - silloinhan kiinteä piste olisi kaikkialla, joka hetkessä, kuin jumalan henkäys, eikä tällaista “totuutta” oikein voi suoraan asettaa vakaan totuuden asemaan, suurimmalle osalle väestöähän sattumanvarainen ja kausaliteettien tuolla puolen oleva edustaa väistämättä kaaosta, ja kaaos puolestaan kaikkea sitä, mikä on vastakkaista kulttuurille (sanan yleisluontoisimmassa merkityksessä, edustaen sitä, mikä on erillään luonnosta). Itsestäni näyttää siis, että mitä enemmän teoriaa tarkastelee käytännön elämästä käsin, sitä enemmän erot surkastuvat ja ainoaksi mielekkääksi, kaikki yhdistäväksi tekijäksi on valittava kaikki, mitään ei tule rajata ulkopuolelle mikäli haluaa mitään ymmärtää. Hypoteesina pidettäköön seuraavaa: mitä suuremmat etäisyydet ovat käsitteiden ja käytännön välillä, sitä helpompi käsitteistä on johtaa yleisiä, vakaita totuuksia. Sitä vastoin mitä syvemmin ymmärtää mahdollisimman alhaisen käytännön kytkeytyvän korkeampaan ratioon, sitä selvempänä näyttäytyy, ettei yksikään totuus voi olla pysyvä tai edes uskottava.

Kun kaikki osa-alueet saa saatettua olemisensa piirin ja monipuolisesti ymmärtää tämän, mitä tahansa subjekti tekeekin alkaa hiljakseen muuttua merkitykselliseksi. Tieteellisiä tai taiteellisia innovaatioita ei kynän ja maaliruiskun ääressä aina ole tehty, vaan useimmiten ne ovat ilmaantuneet subjektin mieleen merkityksellisinä välähdyksinä kesken aivan toisenlaisia askareita: tiskaamista, saunanlämmitystä, savunhajuna kadulla, kesäisellä laiturilla (tämän sekä tieteellinen subjekti että klassinen romaaniperinne on kuitenkin eristänyt itsestään aina näihin päiviin saakka - joskin kaunotaiteissa modernismin myötäsynnyttämä metatekstuaalisuus lienee ensimmäinen elonmerkki pitkään aikaan). Mitä tulee poliittisiin ja uskonnollisiin askeliin, olisi aiemmin sanottu teorian ja käytännön etäisyyden luhistuminen helppo kieltää sen nojalla, ettei kovinkaan moni kansan ihminen liiemmin käsitteillä keikaroi, hän uskoo, ja Unabomberin kaltainen irvileuka toteaisikin sen olevan pohjimmiltaan epävarmuutta, sitä ettei tunne ympäröivää, mitä on. Kansanihminen ei tiedä, miten tieteelliset ja uskonnolliset kertomukset on todella konstruoituneet ajan myötä - hän on ehdollistunut niihin, automatisoitunut varsin pitkälti omaksuessaan yhteiskunnan vallitsevat normit, eikä näin ollen edes koskaan tule ajatelleeksi, millaista pajunköyttä hänelle syötetään. Puoluepolitiikkaan hänen on helpompi reagoida, koska sosiokulttuuriset instituutit pitää huolen siitä, että hän näkee sen verran erilaisuutta kuin on valtavirran genre-elokuvassa: hän näkee samankaltaisuutta kaikkialla, mikä lisää hänen vieraantumistaan, mutta sen verran myös erilaisuutta, että voi pitää sitä kaikessa kiehtovuudessaan tai ärsyttävyydessään uutena ja innovatiivisenakin. Todellisia eroja, nimittäin perustotuuksien savijalkaisuutta hän ei tiedosta ellei tee “valaistumisensa” eteen töitä - ja se puolestaan merkitsee vastarintaa, sillä sosiokulttuuriset instituutiot pitävät huolen siitä, ettei hän muista, tai ajattele itseään (saati yhteiskuntansa perustaa), pyrkiväthän niin kasvatus kuin mediakin ylläpitämään jo-saavutettua, vallitsevaa asiaintilaa.

Unabomberin kannalle en suoraan uskalla asettua, sillä katson kuitenkin kansanuskon periaatteessa arvokkaammaksi tieksi kuin kaikelle kyynistyneen tieteentekijän neulansilmän, mikäli siis näistä on välttämättä valittaman. Työstämätön tieto tai usko toimii kuin William Blaken vertaus: “seisovasta vedestä odota myrkkyä”. Lohtu, sija johon päänsä laskea on kuitenkin kansanihmisen henkilökohtaisessa uskossa se, minkä vuoksi en suostu kääntämään selkääni mummolle kirkossa. Vaikka tuntemissani vanhemmissa (ja nuoremmissakin) ihmisissä, jotka ovat vakaasti uskovaisia, ilmenee samanlaisia karkeita tunteita kuin minussa, pahimmillaan jotain myrkynkaltaista, ja vaikka minusta näyttää että osa tuosta myrkystä johtuu juuri tuosta uskosta, ei se poista sitä tosiseikkaa, että satunnaisena, tiettynä hetkenä tuo usko tai tuosta uskosta nouseva empatia voi olla ihmisen elämän mittainen, itsessään ylevää.
Koska kokemukseni on kuitenkin henkilökohtainen, ei minun tietenkään tulisi julistaa kenellekään mitään omaani, ja siksi näitä huomioita onkin pidettävä henkilökohtaisina tuntemuksina eri asenteista ja niiden hyödyllisyydestä ja yleismaailmallisuudesta - puhun siis tilan antamisesta, empatiasta ja keskinäiseen ymmärtämiseen yrittämisestä. Ja niin karmaisevalta kuin minusta näyttääkin, nämä hyveet ovat tänä päivänä kaikilla ihmisillä varsin marginaalisia, ja siksi toivonkin, että tämä teksti toimisi eräänlaisena vastarinnan alkiona edes lukijoille. Samalla totean, että jos itse kukin tämänkin vastarinnan voimalla perehtyisi paremmin itseensä, voisi ruohonjuuritasolla alkaa hiljakseen edetä pienimuotoinen keskinäisten ymmärtämiskenttien laajeneminen. Ymmärrettäessä henkilökohtaiset arvot pohjimmiltaan keinotekoisiksi mutta silti henkilökohtaisuudessaan arvokkaiksi, voisi tämä edesauttaa sitä, että samanlainen suhde toisten ihmisten arvoihin alkaisi voimistua. Tämä nähdäkseni johtaisi moraaliseen relativismiin, mutta ottaen huomioon, millaisia asioita ihmisessä tapahtuu hänen kohdistaessaan tietoisuuden valon omiin tekemisiinsä, hänen oppiessaan kuuntelemaan ja käsittelemään itseään, otaksun että edes utooppisena mahdollisuutena tämä olisi monia muita arvokkaampi vaihtoehto. Taustalle asetettu ihanneyhteiskunta kannattaa kuitenkin pitää pelkkänä utopiana, mahdollisuutena; jos se toteutuisikin, olisi alettava välittömästi etsiä uusia olemisen muotoja. Utooppinen “jos” on siis pidettävä hengittävänä mahdollisuutena, ja juuri sitä on post-moderni. Nimestään huolimatta se on kaikkea sitä, mikä edeltää modernia. Kun post-etuliitteelle tyypillinen etsintä (ja avantgarde) omaksutaan vallitsevaksi käytännöksi, siitä tulee modernia.

Toki edelleen voisi spekuloida, että kun “kehitysmahdollisuutta ei ole” tai “kaikki uusi on mielekästä” subjektin on mahdollista kadottaa selkärankansa, työntekoon tai velvollisuuksiin liittyvät moraaliset tuntonsa, mutta en usko että siinä olisi kovinkaan paljon mieltä. Ensinnäkin katson, että sitä mukaa kun subjekti löytää merkityksellisiä elementtejä kaikkialta ympäriltään, hänellä muodostuu entistä selvempi kuva siitä, mitä hän haluaa tehdä ja millaisiin asioihin hän haluaa energioitaan eniten, millaisiin vähemmän, millaisiin ei lainkaan. Toisin sanoen hänen itseä koskeva ymmärtämyksensä lisääntyy, mikä johtaa (sisältä nousseiden) omien arvojen varaukselliseen omaksumiseen.

Toiseksi elämisen eri osa-alueiden yhteensulaminen takaa, että subjekti saa jokaiselle osa-alueelle vaikutteita myös niiltä muilta, joita hän aiemmin piti täysin irrelevantteina aiheensa tai toimintansa kannalta. Näillä osa-alueilla ei silti ole varsinaista keskusta, subjektia joka pitää nukkemestarin lailla käsissään kaikkia osa-alueita, vaan voimatekijät riippuvat pelkästään niistä valtasuhteista jotka asettuvat keskenään tekemisiin tietyssä kontekstissa. Tämä tekee olemisesta kuin jännittävää leikkiä ja antaa olemiselle entistä suuremman mielenkiintoisuuden. Tiivistäenhän tätä myös Nietzsche ajoi takaa puhuessaan herroista ja orjista ja totuuksien perspektivismistä: totuudet ja valtasuhteet ovat riippuvaisia tekijöistä ja niiden välisistä hierarkioista. Totuudet määrittyvät pitkälti juuri valtasuhteiden kautta: kuka sanelee ehdot, kuka omaksuu ne. Pintapuolisin tämä näkökulma voi näyttäytyä harmillisen tuomitsevana, mutta on huomattava, että siinä missä kolmannelle subjektille osapuolia alustamassani esimerkkikeskustelussa ei ollut kuin minä ja keskustelukumppanini, meille sisäisinä subjekteina osapuolia oli lukemattomia - jo pelkästään omassa mielessäni useampi eri subjekti etsi toisiinsa nähden valta-asemaa, jolla olisi päättänyt, minkä kannan omaksua, millaisen totuuden hyväksyä keskustelukumppanini suhteen. Vaistomaista erittelykykyä lukeakseni voisin sanoa, että minussa voiton vei tällä kertaa se subjekti, joka piti keskustelun toista osapuolta itsetyytyväisenä, omaan konseptualismiinsa höyrähtäneenä vanhana professorina. Se olisi kuitenkin yksi tulkinta muiden joukossa, eikä välttämättä sittenkään yhtään totuudellisempi, asettihan hän alttiiksi itsestään vain fragmentin, tietyssä ajan ja tilan pisteessä hän toi esille itsestään tietyt puolet, jotka hän ja hänen tiedostamattomansa katsoi tuolle hetkelle edullisimmiksi.

Nämä tulkinnat kuitenkin saattavat unohduksiin sen kenties merkityksellisimmän: omaa esitietoni vääristyneisyyttä ja sen navigointitaitoja harmillisempana pidän kuitenkin sitä, etten itse onnistunut näkemään itseäni ja keskustelukumppaniani nimenomaan itse keskustelun tapahtumapaikkana, sijana (pään laskea), alueina jotka keskustelu otti valtaansa aktuaalistuakseen. Tämän sijaan tunsin itseni jollain tapaa halvaantuneeksi, koska keskustelukumppanini saavutti keskustelussa tietystä aika-tila-pisteestä nähtynä valta-aseman suhteessa minuun; koska minusta (tai mielipiteistäni joihin samastuin liiaksi luullen niitä minuksi, kiinteäksi itseksi) tuli orja. Vasta sen tiedostaminen keskellä keskustelua olisi voinut avata meitä molempia kohti olemista ja siten kohti solidaarisempaa asennoitumista, mitä tulee toinen toisiimme. Sen tiedostaminen, että on tärkeämpiäkin asioita kuin otaksua ihmisten välisiä valtasuhteita ja toimia sen mukaan: juuri sellaisia ovat tilan antaminen, empatia ja keskinäiseen ymmärtämiseen yltäminen.