Silloin tällöin tapaa elokuvia, jotka todella vaikuttavat, poistavat arkiset huolet ja antavat unenomaisen tunteen jostakin täysin muusta, vieraasta maailmasta kuin sadusta, jonka lumoihin joutuu enää vain harvoin (lapsena ja viattomana oli toisin). Uskon, että ensimmäiset elokuvakokemukset saattavat monille olla niitä merkittävimpiä: olen nähnyt elokuvia (!) ihmisistä ensimmäisten elokuvakokemustensa kourissa, olen nähnyt kuinka he joutuvat aivan kuin vieraan voiman valtaan, kuinka heidät tempaistaan mukaan toiseen maailmaan joka on radikaalisti erilainen kuin heidän arkinen, jokapäiväinen maailmansa. Olen nähnyt elokuvia, mutta muistan myös omasta lapsuudestani, kuinka vaikuttavaa elokuvassa käyminen oli. Sekä elokuvien ihmisille että lapsuuteni minuuksille elokuva oli (ja on osin vielä nykyäänkin) maailma, josta haetaan lohtua eri tavoin ja eri tarkoituksiin: toinen etsii unelmiaan, toinen elää niitä elokuvassa - toinen pakenee elokuviin arkea, toinen viihteen lamaannuttavaa vaikutusta. Lähtipä tuo lohtu mistä hyvänsä tarkoitusperästä, se on asia, jota ei tulisi missään nimessä aliarvioida, sillä juuri lohdun ymmärtäminen on yksi keskeisimpiä ja voimakkaimpia asioita itsensä ihmisen elämän ymmärtämisessä. Tässä mielessä elokuva toimii erinomaisena peilinä koko olemisen intuitiivisessa käsittämisessä ja ihmisten keskinäisen solidaarisuuden edistämisessä. Muutamia karkeita ohikatseita pitää kuitenkin tehdä, edistäähän elokuvateollisuus tänä päivänä sellaisia arvoja, ettei niitä kuulaana päivänä mielellään ajattelisi. Pidän tämän kirjoituksen puitteissa elokuvaa kuitenkin lohdun abstraktiona.
Ihminen saattaa mennä elokuvateatteriin melko tyhjin, ehkä skeptisin mielin, mutta kun hän sitä vähiten odottaa, jotain yllättävää voi avautua. Näin kävi omalle kohdalleni tuossa taannoin, kun etsiydyin ensimmäistä kertaa tämän kaupungin elokuvateatteriin, jossa pyöri mahdollisesti epätodennäköisin elokuva, jonka olisin mennyt katsomaan teatteriin asti mikäli siis vielä asuisin kummassakaan entisistä kotikaupungeistani (se kertonee kaikkien mainittujen kaupunkien elokuvatarjonnasta hitusen). Teatterissa käymiseen on kohdallani aina liittynyt hippusellinen arvokkuutta ja salaperäisyyttä: mitä tahansa ei mennä katsomaan, vaikka olenkin puhunut elokuvakokemuksen puolesta, olipa kyseessä periaatteessa mikä tahansa elokuva - mutta älyllisistä esteistä ja varauksistani huolimatta, uskokaa tai älkää, tämä elokuva oli ensimmäinen viiden kuukauden jälkeen, jonka näkemisestä olin valmis maksamaan hiukan, sitä ennen popcorninmussuttajille oli pyörinyt niin pitkä kausi pelkkiä roskakuvia, etten moisista edes kovin mielelläni käyttäisi ilmausta ‘elokuva’. Sivuseikkana mainittakoon, että nykyinen kaikkialle tungettava tähditys on turmellut vakavan elokuvan ja roskaelokuvan välisen kirkkaan rajan - kun elokuvajulisteesta tai -arviosta katsoo elokuvan saaneen hyväksyttävän määrän “tähtiä“, sitä saattaa joku valistumaton pitää melkein automaattisesti arvostettuna ja siten laadukkaana - vaikka tosiasiana säilyy, että minä päivänä tahansa esimerkiksi Michael Haneken huonoinkin elokuva selättää jonkun englantia mongertavalla rokki-statistilla mälläävän irvielokuvatuksen.
Sen sijaan elokuva jonka kävin katsomassa ja jota kehtaan sanoa elokuvaksi ja johon kaiken lisäksi katosin, oli Markku Pölösen Lieksa! (2007). Olen enemmän tai vähemmän salaa jo vuosikausien ajan pitänyt Pölösen elokuvista. Elokuvapiireissä - ja mitähän minäkin niistä tiedän - Pölöstä on nähdäkseni pidetty vähän pölhönä kansanmiehenä, joka kertoo koko kansalle naiiveja kaatuilukertomuksia, elokuvia kuten Kivenpyörittäjän kylä (1995) (joka pintatasoltaan on kyllä sitä, mutta konstellaatioltaan ja nyansseiltaan äärimmäisen monitiehyinen elokuva, elokuva ihmisistä muutoksessa).
Puhun toivoakseni useamman kuin itseni näkökulmasta, sillä osa minusta on aina hiukan karsastanut noita kansanomaisuuksia, jotka ovat näyttäneet silmissäni tyypillisiltä suomikomedioilta, sen tradition jatkumolta, jossa Vesku Loiri kaatuu (traagisuudessaan) komeasti ja Aake Kalliala örveltää - toisaalta osa minusta on samastunut niihin katsojiin, joille Pölösen vedostama Suomi-kuva on ollut aitoa, rehellistä ja jopa kontemplatiivista; jotakin joka on kiertänyt kaikki ne oletusarvot joita kriittisillä kaupunkilaisnuorilla on elokuvaa kohtaan - sentyyppiset arvot Pölönen on jättänyt niille, jotka haluavat kuvata kaupunkilaisnuorten sivilisaatioangstia tai vesittyneitä, rikollisia ja murhaajia ja ties mitä rallikuskeja ihailevia roskakorirypistyksiä, joiden jokainen elementti on nyysitty lännestä, jätetty jäljelle niistä pelkät olkinuket ja yritetty myydä sen kansainvälisesti kilpailukykyisenä suomalaisena elokuvana. Aidosti intohimoisesti elokuvaan taiteena ei ole tainnut suhtautua suomalaisessa valtavirtaelokuvassa pitkään aikaan kukaan muu kuin Pölönen, ja surkuhupaisinta lienee, ettei Pölösellä ole tiettävästi ollut mitään intressejä pyrkiä ulkomaille saati olemaan kansainvälisesti kilpailukykyinen. Silti, varsinkin Lieksassa! Pölönen on tavoittanut itse asiassa jotain niin universaalia, että jos suomalaista elokuvaa todella pitäisi viedä ulkomaille, en häpeäisi, jos Lieksa! olisi yksi (ja ainoa) viime vuosien innovatiivisimmista suomalaisista elokuvista.
Aiemmin mainitsemieni eri persoonien lisäksi minussa on elokuvakatsoja, joka mielellään yhdistää minkä tahansa elokuvan geneerisesti johonkin aiempaan: etsii vaikuttajia, yhteisiä elementtejä, jotakin tuttua, ja tekee niin elokuvaa itselleen ymmärrettävämmäksi ja helpommaksi kategorisoida. Kaikkein tyypillisintä tämä on ns. genre-elokuvien kohdalla - ja tuolloinhan elokuvan katsomisen suurin anti on tutkia, kuinka elokuva asettuu genreensä ja mitä jää yli (ricoeurilainen merkityksen ylijäämä). Kokemuksellisesti tämä voi kuitenkin jäädä melko valjuksi. Kun vastaan tulee elementeiltään hienovaraisempia, uniikimpia elokuvia, tuolloinkin mieli ponnistelee yrittäessään sulattaa uuden kokemuksen johonkin vanhempaan muistikudokseen, verkostoon joka on muodostunut vuosien aikana niin elokuvien katsomisen kuin kulttuurin parissa askartelun myötä. Näin ollen minun olisi helppo myöntää, kuinka Lieksassa! Pölönen maksaa velkaa niin Tarkovskille ja Malickille kuin Kusturicallekin, mutta se olisi lopulta itse kokemusta vääristävää.
Toisaalta: mitä on kokemus, ellei useampien eri kokemuksien vertailua? Kun tulin teatterista, mieleni teki vain sanoa hurmoksesta pusertuneena: “Ei vittu!”. Seuraavaksi aloin etsiä tapoja ymmärtää tuota pusertumisen tunnetta ja toisaalta niitä kyyneliä, joita vuodatin teatterissa tai sitä unohdusta, jota tunsin elokuvaa katsoessani.
Monenlaiset erilaiset tuntemukset risteilevät ohi arvostelukykyni ja hakevat esteettisestä kokemuksesta mahdollisimman yhdenmukaista kokonaistunnetta, jossa eri arvostelmat risteilevät ja asettuvat suhteeseen toisiinsa nähden muodostaen näin puitteet uudelle elämänmuodolle (kuten tälle kirjoitukselle, jonka mieli on pölyttää elämänmuotoja eteenpäin). Noista rihmoista muodostuu sittemmin siis varsinainen esteettinen kokonaiskuva, johon muodostuu aina yksi rihma lisää sitä mukaa kun ihminen on tekemisissä tuon esteettisen objektin kanssa, joko suoraan tai muistin välityksellä. Esteettinen arvostelma on siis kuin ajassa ja tilassa elävä eliö; jostain pölytyksen myötä syntynyt sienimäinen rihma, jonka elämää edes ihminen ei voi säännellä - niin erittely- ja eristyskykyinen kuin tietoinen mieli onkin, muistoihin kytkeytyvät esteettiset arvostelmat pystyvät vallan hyvin tunkeutumaan ja jopa järkyttämään mielen koheesiota - ja jatkamaan sen jälkeen matkaansa.
Tätä äärireseptiivistä kantaa eritellessäni unohdan tietenkin täysin kirjoittaa varsinaisesta elokuvasta, Lieksasta! juonikuvioineen ja kuvaustyyleineen. En juurikaan edes pidä julkisista kritiikeistä, enkä itse niitä edes osaa kirjoittaa, mitä ne edes kertovat mistään ja yleisestikin katson, että juonikuvien eritteleminen ja henkilöhahmojen julkinen topologisointi ei kuin turmele sitä kokemusta, jonka katsoja voisi avoimuudessaan kokea. Luettuaan kritiikin hän kuitenkin harmillisen usein omaksuu tietyn (hegemonisen) kannan, ja sen kannustamana menee katsomaan elokuvaan tai jättää katsomatta.
Itse en juurikaan mitään ole Lieksasta! lukenut, vain yhden, melko tyhjänsävyisen arvion tyhjänsävyisen Helsingin Sanomien tyhjänsävyisestä viikkoliitteestä. Sen kantoihin minun on elokuvan (puhumattakaan sen eri kokemuksista) jälkeen melko vaikea samastua, ja vaikka itse arvio olikin vain yhden kriitikon mielenilmaus, en voi kuin ajatella, millainen hegemoninen asema tuolla kritiikillä oli ja tulee olemaan, ainakin osalle kansasta (ja huolestuttavan moni varmasti omaksuu joitain sävyjä noista arvioista, joko tietoisia tai tiedostamattomia - niin on käynyt paitsi itselleni aiemmin myös monille lähimmäisilleni, ainakin minun nähdäkseni). Henkilökohtaista, esteettistä kokemusta tuskin yksikään talouteen sidottu silppumainen arvio tavoittaa, ja siksi minunkin on parempi pitäytyä niistä - ja siksi on niin paljon helpompi kirjoittaa teoksen ulkoisista puolista - aivan kuin puhuisi muodista: keskittyisi vaatteisiin ja unohtaisi että niitä oikeasti kantavat elävät ihmiset, joilla on ajatuksia, tunteita, kokemuksellisia minuuksia. On toki vulgaaria verrata eläviä ihmisiä ja eläviä taideteoksia toisiinsa, mutta näin toivoakseni edes parahultainen alluusio voi välittää sitä osan siitä kokonaisvaltaisuudesta, jonka kanssa ihminen on asioidessaan elokuvateatterissa, kokiessaan elokuvan tietyissä - ja mielestäni sen oikeissa - puitteissa. Olipa elokuva sitten mikä hyvänsä, vilpitön toiveeni on, että jatkossa katsoisin elokuvia kokemuksen perspektiivistä, en tullakseni ähkyyn. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä rehellisyyttä, etten enää mielelläni lamaannuta kokemuksellisia puoliani katsomalla irvielokuvatuksia, joilla ei kerta kaikkiaan ole minkään näköistä syvyyttä ja jotka ovat tehty täysin laskelmoiden ja elokuvan mainetta mustaten. Ja voin kertoa, että joistakin elokuvaksi tituleerattavista sen näkee - ja kauas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti