Kriittisen koulukunnan näennäisestä jälkijättöisyydestä

Olen jo melko tovin hämmästellyt tiettyjen osatieteellisten medioiden tapaa käsitellä kriittisen koulukunnan ja ylipäätään inhimillisiä parannuksia vaatineiden (viime vuosisadan) ajattelijoiden – kuten Erich Fromm, Herbert Marcuse, Wilhelm Reich tai vaikkapa Colin Wilson – kirjoa. Kukin noista – siltä näyttää – leimataan useimmiten elähtäneeksi, aikansa eläneeksi ja 60-70-lukulaiseksi. Vaikka osassa edellä mainitusta väestä esiintyykin turhankin tiukkaa ankaruutta ja toisaalta ihmisen psykologiaan ja yhteiskuntaan liittyviä yksinkertaistuksia, on tuollainen köykäiseltä vaikuttava kritiikki kuitenkin pitkälti epäoikeutettua. Samat modernin yhteiskunnan mukanaan tuomat ongelmat ovat läsnä tänä päivänäkin, kenties moninkertaisempana vain! Onko siis oikeutetumpaa tuoda liioitellun monimutkaista käsitteistöä ja turhankin monitiehyeisyydessään laveaa analyysia mukaan sosiologiseen keskusteluun niin kuin ovat tehneet sellaiset ajattelijapersoonat kuiten Gilles Deleuze, Michael Hardt tai Maurizio Lazzarato? Sekö Frommista ja muista tekee 70-lukulaista, että heidän teksteissään on läsnä omanlaisia vasemmistolaisia sävyjä (jollain Marcusella nyt tietenkin paljon eksplisiittisemmin kuin Frommilla), ja niin ollen, mistä lähtien tämä ”vasemmistolaisuus” on ollut este vakavasti otettavalle yhteiskuntakriitikille? Jos oman perustan selvittely ja kyseenalaistaminen katsotaan ”vasemmistolaiseksi” ja neofilia ja talousdiktatuuriajattelun edistäminen joksikin muuksi, kenties edistäväksi yhteiskuntakriitiikiksi, olen suosiolla ”vasemmistolainen” (vaikka tämä onkin yksinkertaistus ja vaikka värisävyjä on useampiakin) siinä missä varmaan joku Richard Rortykin .

Muutoksen vaatimus itsessään ei tässä ole kuitenkaan erottava tekijä: vasemmistointellektuellit ovat nähdäkseni vaatineet ihmisen ”luontaisen” rakenteen uudistamista ja teknokratian (ainakin osittaista) alasajoa, kun taas muu väki (en sano: ”oikeistolainen”) on halunnut pikemminkin mukautua vallitseviin oloihin ja muuttaa ihmistä talouden omnipotenssia edistämällä. Puoluepoliittisella siivellä ei tietenkään ole sikäli väliä, katson vain että (viimeistään) modernisaatiossa ihmisen hermostoon ja kollektiiviseen tajuntaan syöpyy aineksia, jotka ovat mielestäni sekä ihmisen vapautta että ihmisen luonnollisuutta polkevia. Hermoston ja ihmiskäsityksen muutoksesta seuraa, että on alettu kehittää teknologian avulla ihmiselle parempia oloja (mikä ideana on kyllä viattoman ihana), mikä puolestaan johtaa ideaan ”mikä on teknisesti toteuttavissa, on toteutettava” (Fromm). Periaate on siis oikeastaan selvä: vaikka aluksi vaikutukset olisivatkin tuhoisat, voidaan teknisellä osaamisella ihmiskuntaa ohjata kohti turvallisempaa, rauhanomaisempaa ja ironista kyllä, vapaampaa yhteiskuntamuotoa. Jos siis frommilainen kritiikki käy tätä moodia vastaan, miksi siihen suhtaudutaan niin kuin suhtaudutaan? Ja kärjistykseltä en voine välttyä, jos kysyn vielä: miksi aiheellinen kritiikki, joka kohdistetaan teknokratiaan ja ihmisen patalaiskistumiseen, katsotaan vaivaannuttavaksi? Toki on selvää, että jokainen aikakauslehtikin on tätä nykyä täynnä yksityishenkilöiden (lue:”kolumnistien”) kirjoittamia suomimisia, mutta onko todella niin, että tieteelliseen keskusteluun (jota sitäkin näyttää ohjaavan talous, joka on sitonut liekaansa kaikki kannattavat tutkimukset, ainakin mikäli uskomme Helsingin yliopiston rehtorin puheita – ja jättänyt muun tutkimuksen mielettömäksi kaikessa hyödyttömyydessään) ei kerta kaikkiaan mahdu niin kirkassilmäistä, parannukseen uskovaa ajattelua? Pelottavaa kyllä, minusta näyttää välillä, että tutkimus, joka ei edistä tai puolla tavalla tai toisella taloutta (joka on siis demokratian yläpuolella) ja vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää, ei ole edes mielekästä – todelliset soraäänet, sellaiset jotka katsovat itsensä perustan mädäntyneen, jäävät lähinnä kuriositeeteiksi tai mikä pahempaa, kylähullun houreiksi.

Oli miten hyvänsä, aikalaiskritiikki ei ole koskaan pois muodista, ja vaikka noista 70-luvun päivistä on jo aikaa, on aikaisempi modernisaatiokritiikki toimiva edelleen relevanttina perustana myös tämänhetkiselle ”juuriinmenemiselle”. Vaikka osa poliittisista järjestelmistä onkin sortunut vuosien saatossa, ei ihmisen psykologinen rakenne ole parissa sukupolvessa juuri miksikään muuttunut. Frommin ja muiden kysymykset ovat edelleenkin arvokkaita, ja jos otamme huomioon nykyihmisen lukutaidon ja psykologisen silmän, olisi hänen itse asiassa parempikin lukea kriittisen koulukunnan sinänsä helppotajuisempaa tekstiä kuin nykyajattelijoilla (lukuun ottamatta esim. Onfrayta) on tarjottavanaan.