Hahmollisesta suhteesta (ja tunkeista vielä)

Tämän tästä olen yrittänyt ottaa etäisyyttä sanomisiini. Toisen katse ja toisen lukijuus ovat näpäytyksiä siitä, että neutraalina pitämä onkin toisesta moralisoiva, valistava, syyllistävä, sättivä. Niin vaikeaa on sanoa tämä siten, että sanoja kannattelisi tosi; niin vaikeaa on sanoa tämä värittömästi ja hyvässä hengessä, ettei se väärinymmärryksiä, mielensäpahoituksia, turhaa reaktiivisuutta lisää poikisi.

Myönnän, että edelleen ja turhankin usein juuri reaktiivisuus ajaa minua kirjoittamaan – siitäkin huolimatta, että olen opetellut ajattelemaan kahdesti sitä ennen. Voimakkain reaktiivisuuden tunne kimpoaa minusta, kun koen ihmisen, joka laajalti herättää vahvoja mielikuvia; ihmisen jonka henki ja habitus hiertää minua; mutta ennen kaikkea ihmisen, jonka seurassa en pysty nyökyttelemään. Näen heissä kai liiaksikin itseäni tai sitten en niin yhtään. Heidän toimintansa motiivina tuntuu olevan kiukku ja kuumotus, ja useinkin omasta näkökulmastani kaikki kehii pahan olon, suuttumuksen ja närän ympärillä: hahmot vain vaihtuvat. Kuin mikäkin jeesus, yritän pelastaa heitä heiltä itseltään, mutta ennen kaikkea itseltäni.

Voi tietysti olla – ehkä onkin – että tämä kaikki on vain omaa projisoitumaani; likainen valo taittuu itsestäni muuhun. Ja loppuviimein väsyn sen seassa; olisi parempi tosiaankin jättää tunkit lainaamatta ja mennä menojaan. Ja kuitenkin; vielä kerran yritän selittää asiat itselleni parhain päin.

Jatkankin siksi vielä hetken tunkeista ja mielikuvitushahmoista. On vissi perä siinäkin, että esseistiikan kohdalla väittämät autofiktiivisyydestä ja asiaproosasta tuppaavat vetää toisiltaan totuuspohjan alta. Pitäisikö esseetä lukea aktuaalisen kirjailijan tuottamana ja hänen intentioitaan taittavana, mutta fiktiivisiä keinoja hyödyntävänä kokonaisuutena vai vain kirjailijan omana äänenä, omissa nimissäänhän tämä on kirjan signeerannut? Ei välttämättä kumminkaan päin. Itse olen toistuvasti – tietoisesti tahallani ja vahinkoja tekemästä varoen – korostanut tämän tästä, ettei kirjailijan intentio, hänen mielipiteensä minua oikeastaan kiinnosta; en menisi kirjoittamaan hänestä mitään – mairittelevaa tai nälvivää - semminkään kun en häntä ihmisenä tunne. Minulle kirjallisuudessa on vain tekstien itsensä tuottamia imaginaarisia hahmoja, teoksien omia ääniä. Muuhun en rohkene kajota. Minulla on vain kirja.

Käsissä pidettävien teoskokonaisuuksien kohdalla tällainen näkemys on tietyllä tapaa oikeutetumpi. En tiedä, miten reagoida esimerkiksi blogikirjoituksiin tai muihin satunnaisiin teksteihin, joihin verkossa törmää. Käyttäytyvätkö ne eri tavoin? Pitäisikö kaikkien tekstien kohdalla vain tyytyä paremman puutteessa tekstiin, jos muuta lisäinformaatiota – paratekstejä – ei ole käsillä ole?

Ainakin se on, luullakseni, vaarattomin, ehkä varminkin tapa lähestyä tekstiä, sen nyansseja, sen merkityksiä. Ehkä siten, jos lukijat ovat yhtä kaistapäisiä kuin keskimääräinen minä, pahimmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Hankalaksi asian kuitenkin tekee voimakas interaktiivisuuden kasvu. Tekstien on vastattava sanoistaan; julkiseen tilaan tuupattu tuupataan takaisin yksityiseen mieleen, pulloposti takaisin merille. Tekstien sijaan puhutaan vielä mieluummin hahmoista kirjailijan omalla nimellä. Kukaan ei silti pitäisi Jouko Turkan Häpeän (1994) Jouko Turkkaa aktuaalisena Jouko Turkkana.

Pelkään tavattomasti pahoittavani muiden mieliä, niiden jotka joitakin tekstejä ovat julkiseen tuuppineet. En saata pakottaa heitä hyväksymään vapauden vaatimustani – ”minä saan jos haluan lukea näiden tekstien kirjoittajat tekstien itsensä tuottamina hahmoina” – vaan samalla on pelättävä, varoen kirjoitettava kaitaa tietä, ettei kukaan vain loukkaantuisi; etten toisi maailmaan enää yhtään lisää negatiivista reaktiivisuutta, tuohtumusta, huonoa oloa, kärhämää. En todella halua sitä; ja silti kirjoitan, yritän, kai mahdotonta. Toistaiseksi en ole onnistunut, enkä tiedä onnistunko. Se on utopia, suunta.

Tiedän ajatustapani lapsellisuuden. Kaikkia ei todellakaan pidä miellyttää, joskus tosiasioiden paljastaminen – niin kuin minä siitä jotain tietäisin – vaatii rökittämistä. Ystäväni esitti eilen kuitenkin yksinkertaisen ajatuksen, jota jäin miettimään tämän yhteydessä: entä jos kritiikki – siis mikä tahansa kritiikki, vastaus tekstiin, vastaus toisen ihmisen tekoon jne. – koettaisiinkin negaation kautta? Mitä murskaavampi kritiikki, sitä kiinnostavampi teos tai teko? Näin ilmaistuani se kuulostaa tökeröltä: ei välillä ole vastaavuutta, ei jokainen parjattu teos ole hyvä teos tai sellainen, joka ansaitsisi huomiota. Mutta ystäväni pointti, niin luulen, olikin siinä, että koska kriitikko itse on niin häilyväinen olento, hänen sanojaan ei pitäisi ehkä ottaa totena. Sanat vain viittaavat; niistä ei kuulla totuus, eivätkä ne välttämättä osoita oikeaa kohti.

Tällainen näkemys asettaa tavallaan kaksoishaasteen kritiikille (sanan tavanomaisessa mielessä): jos kriitikko voi vain tyytyä käsissä olevaan kirjaan (ilman paratekstejä) myös kritiikin lukijan (olkoot se kuka-tahansa, kirjailija tai kollega) voisi olla tervettä nähdä kritiikki hahmollisena suhteena toiseen hahmoon. Tämänkaltaisessa palapelissä totuuksia ei ilmaista, niistä kävellään aina ohi.

Pidempään minua onkin vaivannut kysymys siitä, kannattaako tulkinnoista keskustella ja mitä mieltä siinä on. Jos niistä keskustellaan tai neuvotellaan, minkälaisia kriteerejä keskusteluissa tuottuu? Ei hahmollinen suhde kriteerinä lukutavalla esimerkiksi millään muotoa edusta ”oikeaa” lukutapaa, vaikka se minusta varovaisena ja pelokkaana lukijana turvallisimmalta ja toimivimmalta tuntuisikin. Tätä kysymystä – miksi keskustella tulkinnoista jos ei pyritä erottelemaan hyviä tulkintoja huonoista – olen kiertänyt viime kuukaudet kuin hullu puuroa. Sen vuoksi, että keskustelussa ja toisen ihmisen kohtaamisessa (muistetaan ne tunkit) vapaan ja luovan lukemisen sääntö tuottaa keskustelijoissa ahaa-elämyksiä ja oivalluksen tunteita? ”Näinkin tosiaan voi teoksen lukea” -tason toteamuksia?

Sinänsähän meille varmasti on yksi ja sama ja hailee, miten kukin kirjojen parissa viihtyy. Päiväunelmia saa unelmoida, löytämisleikkiä saa leikkiä ja vapauden tunteita saa kokea. Mutta viimeistään sitten kun tekstit alkavat ketjuuntua tai ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan lukemastaan, jotain muuttuu. Löysä kopittelu tuntuu mielettömältä, vaikkakin sitä se juuri on, ja kuitenkin olisi vulgaaria vaatia jokaisen neuvottelun päätyvän kompromissiin tai yksimieliseen käsitykseen, mikä tulkinnoista on oikea (ja mitkä eivät ainakaan ole).

Hahmollisuus – toistan vielä: se, että useat tekstit tuottavat omien materiaalisten merkkiensä ja niiden sisältämien viitteiden kautta puhuja-aseman, hahmon, joka ei mutkitta vastaudu tekstin aktuaaliseen kirjoittajaan – on ehkä sittenkin näistä se kaikkein tuskallisin kompaste. Aina astutaan jonkun varpailla, pitkälti siksi, että ihmishahmojen takana ovat kuitenkin ne ihmiset ja kuten kuka-tahansa, hekin samastuvat saavutuksiinsa, teksteihinsä, mielipiteisiinsä. Sanon kuten kuka-tahansa, sillä itsekin samastun turhankin voimakkaasti tähän hahmo-hajatelmaani ja olen jossain määrin valmis myös puolustamaan sitä ikään kuin se olisi osa minua, osa omistamaani maata. Mutta kun se ei ole. Niin paljon riippuu siitä, saatanko lukiessani muuttaa itseäni.

Pitäkää tunkkinne

Kulttuurikonservatiivien ajatuksia lukiessani pulpahtaa mieleen kerta toisensa jälkeen mm. Johan Fornäsin, Michael Hardtin ja Antonio Negrin toistama väite antimodernisteista nimenomaan moderniteetin synnyttämänä ajattelun suuntana. Nyt kun Timo Hännikäisen (fiktiivinen) hahmokin näyttää vihdoin ja viimein saaneen päänsä pois perseestään ja ryhdistäytyneen – hän on toisin sanoen lakannut kuulostamasta siltä kaunaiselta reppanalta joka hikoillen ja kynä tutisten pohtii paperille vastaantulleen neekerin myyttisiä mittoja saavan mulkun kokoa ja sen kuvitteellista vaikutusta hänen "markkina-arvoonsa" – saatamme ehkä piakkoin päästä lukemaan tekstiä, joka ”herättää ajatuksia” eikä vain myötähäpeää ja puistatusta. Sehän on ollut Hännikäisen kirjoittajahahmon helmisynti aiemminkin: pinnistellen hän pääsee aika ajoin ilahduttavaan viileyteen ja viileydessään älykkääseen analyysiin, mutta heti muistaessaan henkilökohtaisuuden (ja useimmiten hänen alkaessa morkata vastapuolta) alkaa lööperi, jota sävyttää kai tahatonkin katkeruus ja kauna. Ilahduttava ilmaus Hännikäisen hahmon petraamisesta on toissapäivänä hänen blogissaan ilmestynyt teesiluonnostelu tämän päivän konservatiiveille. Palaan siihen tuota pikaa.

Vähän aiemmin Voima-lehdessä (3/2012) ilmestyi Maaria Pääjärven essee Ähäkutti, eivaiskaa, joka käsitteli ”Suomen konservatiivista älymystöä”, lähinnä siis Hännikäisen ja Tommi Melenderin esseidensä ja blogiensa kautta luonnostelemia hahmoja, jotka kaiketi turhan usein pakenevat fiktion kaavun taakse heti kun lukijakunta heistä innostuu. Molemmat ovat käsittääkseni rajoittaneet myös blogiensa kommentointimahdollisuutta – Melender on ainakin ilmaissut kyllästyneisyytensä (netti)keskusteluihin. Ymmärrän syyn. Essee lienee siihen, tyrkyttäviin yksinpuheluihin, sopivampi laji, ja esseiden ketjuuntuessa muodostuu helposti hahmo, joka elää elämäänsä. Sen taakse voi kätkeytyä, sen taakse on luontevaa kätkeytyä, etenkin jos hahmon ulkonäkö, habitus ja piirteet vakiintuvat. Kukaan aktuaalista Melenderiä tai Hännikäistä tuskin mihinkään tappeluun – edes sanan säilän heilutteluun – nyt on kutsumassakaan, hyvä vain että kirjoittavat ja kirjoittavatkin hyvin. Pitäköön hahmonsa. Pääjärven essee nostaa kuitenkin viimeistään pöydälle jokusen teeman, jotka näin Melenderin ja Hännikäisen yhteispamfletin – Liberalismin petos – julkaisun alla, on hyvä panna merkille.

Ensinnäkin Pääjärvi kirjoittaa molempien kirjoittajien humanisminvastaisuudesta. Melender ja Hännikäinen näet mollaavat kautta linjan tuota ihmisen luontaiseen tai perimmäiseen hyvyyteen uskovaa höppänää, jota humanistiksi joskus tavataan kutsua. Arkikielessä termillä on tietenkin löysän lihan lätkeinen kaiku: työttömistä ituhipeistä koostuva rupusakki järjestää milloin minkin vastaisia mielenosoituksia, haluaa aseet pois ihmisiltä, puolustaa eläinten oikeuksia ja vaatii maailmanrauhaa, tai mitä ikinä, kunhan vaatii. Nämä tiedetään. Termin toinen kerros on sen sijaan vakaassa uskossa ihmiseen ammatista, luokasta ja sivistystasosta riippumatta. Se on uskoa ihmisen lajilliseen merkitykseen, hänen kykyynsä muokata ja uudistaa maailmaa. Esteitä ei ole (paitsi ehkä konservatiivien poliittisista ruumiista koostuvat pölkkypinot). Insinööritkin jakavat uskon humanismiin siinä missä kulttuurintutkijatkin, eikä minkäänmoinen jako kahteen kulttuuriin ole humanismin suhteen paikallaan. Se aika on mennyttä, jos sitä ikinä olikaan. Pääjärvi mainitsee Melenderin ”tapahumanismiin” kohdistaman kritiikin ja siteeraa: 

”Humanistille ihminen on kaiken mitta ja ihmiseksi syntyminen suurin kunnia, jonka elollista olentoa voi kohdata. Humanisti luo haavekuvan itsestään, omasta hyvyydestään ja lempeydestään, ja ulottaa sen koskemaan koko ihmiskuntaa. Mikään paha ei voi olla lähtöisin ihmisestä, koska ihminen on määritelmällisesti hyvä.”

Olkootkin retorista koruneulontaa, mutta paskapuhetta se on silti. Melender – aivan kuten Hännikäinen – rakentelee vastustajikseen olkinukkeja, sillä kovin harvassa ovat näin sinisilmäiset ja ponnettomat aikuiset lapset loppujen lopuksi. En näet jaksa uskoa, että tuolla ulkona pyyhältää yhtäkään ihmistä, joka kaiken aikaa hellisi hullunhouretta siitä, että tietyt esteet tai rajoitukset poistamalla ja kapitalistinen todellisuusperiaate nujertamalla ihmisen luontainen hyvyys johtaisi ihmiskunnan tietä paratiisiin tai mihin ikinä. Kaikki uskovat ihmisen "pahuuteen", mutta joissakin puhunnoissa tätä pahuutta heijastetaan retoriikan tasolla rakenteisiin, systeemiin. Ihmisen on kuitenkin niin tuskallista nähdä pahuus itsessään – ja toivoisihan sitä, etteivät arvon esseistit ohittaisi näin perustavanlaatuista opetusta, joka taotaan päähän jo ensimmäisellä kyökkipsykologian peruskurssilla. Mutta niin vain tuntuvat ohittavan. 

Kokonaan toinen asia on hyvyyden utooppisuus, joka on ennen kaikkea toiminnan suunta, ajankohtaisen politiikan vaihtoehto johon pyritään mutta jota ei luultavasti saavuteta kuuna päivänä. Joskus ihmiset ihan oikeasti näet oppivat matkan varrella uusia temppuja (sitä kutsutaan dialektiseksi ajatteluksi). Hännikäisenkin silloin tällöin väläyttelemä ”realismi” – ihminen on paha luontojaan, eikä muuttumiseen ole syytä, koska tyhjät on kaikki joutavia – on lopulta älyllistä itsemurhaa juustohöylällä ja johtaa korkeintaan siihen reaktiiviseen päivittelyyn, lässytykseen ja tuskalliseen marinaan, jotka esseeksi tai kolumniksi usein tavataan pukea. Tällainen kuva ravuista ämpärissä vetämässä toisiaan alas ei merkittävästi eroa suurkapitalistien (tulen niihin tuota pikaa) ylläpitämästä ihmiskuvasta. Kun ihmisen pahuutta näet korostetaan utopiana tai toiminnan lähtökohtana, ihmisen käytännön toiminta alkaa muistuttaa sitä yhä enemmän. Kyynisyys johtaa myrkyttämään traditionalistienkin kunnioittamat Hyvyyden, Kauneuden ja Totuuden.

Totta kai molemmat esseistit nimeävät inhimilliseen hyvään uskovat milloin vasemmistolaisiksi, liberaaleiksi, kuluttajiksi, risuparroiksi, rastapäiksi, mokuttajiksi, suvaitsevaistoksi ja ties miksi, mitä nyt piuka milloinkin saattaa päähän pistää, mutta mitä lopulta tällainen auttaa? Mitä auttaa sekään, että halvimmalla mahdollisella tavalla kerta toisensa jälkeen langetaan vastustajan mollaamiseen mielikuvien tasolla? Kirjallisuutta siten tietysti saadaan aikaan, muttei aina kovinkaan kiitollista ja hyvää sellaista. Kuten Vesa Kyllönen totesi viime keväänä Kritiikki-lehden (2011, IV) arvostelussaan, monet kotimaisista esseististä pyörivät vimmatusti päivittelyn kehällä itseä ja omaa kirjoittajaminäänsä vihoviimeiseen asti varjellen; varjelu toteutetaan vastapuolen kauhisteluna jolloin pidemmälle ei päästä, ei etenkään siihen että essee olisi sekä tekijäänsä että lukijaansa muuntava kokemus.

Totta kuitenkin on, kuten Pääjärvi toteaa artikkelissaan, että 

”esseen lajiin kuuluu voimakas autofiktiivisyys eli tekijän minän voimakas läsnäolo tekstissä. Ajankohtaisiin aiheisiin tarttuva, yhteiskunnallista keskustelua käynnistelevä ja perustaltaan argumentoiva esseetyyppi on täysveristä mielipidekirjallisuutta. Sen ajatuksia nostattava arvo ylittää sen esteettisen arvon, joka nojautuu esseissä puhuvaan minään.”

Hännikäinen totesi joku aika takaperin – niin, hetkinen, toissapäivänä! – ettei hänellä oikeastaan ole halua ajautua keskusteluun. Ymmärrän tämän hyvin. Siksi Melender ja Hännikäinen haluavat Liberalismin petoksellaankin herättää ajatuksia, ei keskusteluja. Pysykää siis miehet (pojat) perhana sentäs pois niiltä kirjamessuilta, ettei vaan tule lässytystä ja kusenkellervää lätinää! Älkää osallistuko paneeleihin, älkääkä antako haastatteluja. Yhtä kaikki, ymmärrän yskän. Ymmärrän, etteivät Hännikäinen ja Melender halua politikoida – ainakaan sen nykyisissä tiloissa – sillä heistä ainakin ensimmäinen uskoo poliittiseen viholliseen, siis siihen, etteivät ihmiset välttämättä koskaan ole edes eikä varsinkaan syvätasolla yksimielisiä asiasta, johon yhdet haluavat toisia suksutella. Haistakaa vaan ihan ite ja pitäkää tunkkinne, puolueetonta maaperää ei ole – eikä tule. Minä kai kaikkein vähiten tässä mitään keskustelua kerjään, yritän vain kirjoittaa auki autonomiselta näyttäviä tiloja, luoda umpihankea. Tulee ken tahtoo, menee kai monikin.

Toisaalta ymmärrän myös sen höppänyyden, jolla Hännikäisen hahmo näyttää sosiaaliseen elämään suhtautuvan. Kelläpä ei olisi ollut tällaisia unelmia:

”Evelyn Waugh ehdotti jo 1940-luvulla, että hänen kotiseudustaan muodostettaisiin jonkinlainen suojelualue, jossa maalaisaateli ja yläluokka saisi elää rauhassa omaa perinteistä elämäänsä kaukana nykyajan kiroista. Samantapaisia ajatuksia olen pyöritellyt itsekin. Mutta yhtä varmaa kuin auringon nouseminen on se, ettei tänä niin suvaitsevaisena ja moniarvoisena aikana moiseen suostuttaisi.”

Otaksun, että Hännikäisen hahmo pitää jonkinlaisessa arvossa John Boormanin elokuvaa Zardoz (1974), joka kuvaa yllättävän terävästi sitä, mitä Hännikäisen hahmo itse on ja sitä, mitä hän kaiken aikaa kritisoi (nämä eivät ole yksi ja sama asia; Hännikäinen ei useinkaan vaivaannu itsekritiikkiin). Elokuvan maailman keskellä on rajattu vyöhyke, jossa yläluokka elää ikuista, onnen täyttämää elämäänsä. Sääntöjen rikkojia rangaistaan uusilla ikävuosilla. Vyöhykkeen ulkopuolelle on sysitty seksi ja kuolema ja väkivalta; ja siitä, että nämä myös pysyvät ulkopuolella pitävät huolen suuri leijuva Zardoz-jumalan pää ja vyöhykkeen vartijat. Utopiakirjallisuudesta tuttu asetelma tämä tietysti on, mutta en saata olla ajattelematta, että niinköhän kenenkään mielestä yhteiskunnassa, mutta ei yhteiskunnasta elämistä parempi vaihtoehto olisi lopulta tällainen eristäytyminen ”suojelualueelle”. Kaverit messiin ja paskapäitä pakoon, kyllä tästä vielä kunnon sisäsiittola saadaan, vai kuinka? Loppujen lopuksi kaikki olennainen (ja ihmistä itseään muuntava) tapahtuu oman mukavuusalueen ulkopuolella.

Oli miten oli, palaamme siihen, miksi tehdä politiikkaa, jos se on jatkuvaa jaarittelua, venymistä, vanumista, lontustelua kompromissista toiseen. Kommunikatiivisen järjen mahdollisuuksia ei sovi liioitella.

”Tietyn ihmisaineksen kanssa keskusteleminen ei ole suunnattoman turhauttavaa siksi, että minulta ja heiltä puuttuisi yhteinen kieli eikä siksi että he tai minä olisimme liian tyhmiä, vaan siksi että käsityksemme siitä, mikä on hyvää, mielekästä ja tavoittelemisen arvoista poikkeavat toisistaan niin radikaalisti.”

Näin kirjoittaa Hännikäinen. Olen tästä enemmän kuin samaa mieltä. ”Minun” ja ”heidän” välillään on toisinaan levenevä, toisinaan taas kapeneva ymmärryksen kuilu. Saattaa tietysti olla, että tämä tilanne, joka tuntuu minusta eräänlaiselta koanilta, uskomattoman syvällistä viisautta sisältävältä paradoksilta johon ei järki riitä vaan joka vaatii sen ylittämistä, on asia, jonka kohdatessaan Hännikäinen ja Melender herkeävät pilkkalauluunsa; se synnyttää heissä raivoa, nostaa esiin vihollisia, typeryksiä, hyödyllisiä idiootteja. Kuilu edessäni on kuitenkin kuin seinä, jota vasten taon päätäni tai kuin pudotus, jossa lakkaan, luovutan, jättäydyn toisen armoille. En koe, että tässä tilanteessa poiskääntyminen olisi edes vaihtoehto. Sitä on uskon utooppisuus; ei välttämättä hyvyyden fasismia tai lumoutumista kommunikatiivisesta järjestä (järjen asia se näet ei ole), vaan sinnikkyyttä ja sitkeyttä hakeutua tilanteisiin jotka ovat ikäviä ja vittumaisia. Ei keskustelun aina tarvitse olla toisen pakottamista omaan kantaan; sehän nimenomaan on jakamista, sovittelua, omien kantojen itsereflektiota mutta myös toisen kantojen kunnioitusta, niiden kritiikkiä – ja viime kädessä uskoa siihen, että minulla on ohikiitävän ajan mahdollisuus todella ymmärtää mitä tuo olento sanoo, mitä hän haluaa, mistä hän tulee ja onko hänellä kenties kusihätäkin.

Toiseksi – palaan vihdoin takaisin Pääjärven artikkelin pointteihin – Hännikäinen ja Melender esseehahmoina puolustavat perinteitä ja traditioita sen vesittäjiä – ns. älymystöä ja kuluttajia – vastaan. Puolustus on aiheellinen, hyvä vain että puolustavat, kun ei me tavan tollukat paremmasta – vanhasta, eikä etenkään siitä Hännikäisen viimeisimmässä kirjassaan intoilemasta läskisoosista – ymmärretä. Ensimmäinen tekee jopa teesiensä tiimoilta linjauksen, että konservatiivien on pyrittävä määrittelemään, mikä traditiossa on olennaista ja mikä taas triviaalia (korvissani kaikuvat Fornäsin, Hardtin ja Negrin sanat; voi voi noita moderniteettiin uskovia). Vaikka en menisi kutsumaan itseäni traditionalistiseksi konservatiiviksi – papukaijamaisen paskanjauhuun posetiivariksi korkeintaan – on vaikea ymmärtää, miksi tämän liiton ”ihmisaineksen” pitäisi ”vahvistaa romahdukseen johtavia kehityskulkuja” – etenkin kun Hännikäinen vain vähän myöhemmin suuntaa kritiikkinsä vihollisiaan, ”Björn Wahlroosin kaltaisia plutokraatteja, kansainvälisiä suuryrityksiä, korporaatioita, suurkapitalisteja” vastaan, joiden hyödyllisiä idiootteja ”mokuttajat” ovat. Arvelen kyseessä olevan tahaton aivopieru, vaikka totta puhuen olen jo aikaa sitten lopen kyllästynyt määrittelemään yhtään ketään tai yhtään mitään. Sitä – määrittelyä, joka käytännössä tarkoittaa sosiaaliseen kanssakäymiseen nojaavaa käsitteiden merkityksen vakiinnuttamista ja tavallaan juuri siksi myös keskustelevaa politiikkaa – Hännikäinenkin kai halusi välttää. Niin, mitä sitä kieltämään: politiiikka on väsyttävää.

Yhtä kaikki, muodostaessaan traditionalististen konservatiivien rintamaa Hännikäinen mainitsee kunnioittavansa enemmän islamilaista fundamentalistia kuin länsimaista arvoliberaalia, ”sillä islamistilla on sentään usko johonkin itseään suurempaan sekä valmius uhrata itsensä sen puolesta. Arvoliberaalilla ei ole muuta tarjottavaa kuin suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus, joista kumpaakaan hän ei edes aja johdonmukaisesti kaikille.” Kritikki on kovaa, mutta retoriikkansa vuoksi se myös vuotaa. En hetkeäkään usko, etteikö arvoliberaali uskoisi johonkin häntä itseään suurempaan; hänhän nimenomaan uskoo lännen omaksumiin arvoihin, siihen perinteeseen jota Hännikäinen ei tahdo nähdä ensisijaisesti länsimaisena vaan vasemmistolaisen ajattelun aiheuttamana syöpäläisenä, ei-traditiona. Ilmeisesti tämä on sitä Hännikäisen penäämää oikeutta määritellä itse, mitkä osat traditiosta koetaan arvokkaiksi ja mitkä taas eivät. Valikointi on tietysti sallittua, mutta valikoimalla ei traditiota säilytetä, vaan sitä nimenomaan mädätetään, hävitetään, poljetaan linttaan. Ja mikä tärkeintä, jotta traditio ylittäisi yhden ihmisen, menisi hänen ylitseen, tämä vaatii kollektiivisia kokemuksia, muistoja, yhteistä pohdintaa, ehkä neuvotteluakin – tai sitten autoritaarista ja ylhäältä alas tulevaa dogmatiikkaa, johon traditionalisti kai muitta mutkitta mukautuu.

Tiedän, ettei stereotyyppisessä arvoliberaalissa ole liiaksi kunnioittamista. Traditionalistin näkökulmasta hän varmasti joustaa arvoistaan. On kuitenkin hämmästyttävää, ketä modernissa Suomessa elävä modernin länsimaisen elämän nimiin vannova moderni traditionalisti sitten oikein pitää arvoliberaalina? Ihmistä, joka valitsee menneisyydestä ja nykyisyydestä ne perinteet, joita traditionalistimme ei valitse? Vai kenties ihminen, joka tunnustaa aseettomuutensa vieraiden perinteiden ja kulttuurien edessä, suvaitsee niitä, koska kokee ne a) kiinnostavina itsessään, b) kunnioitettavina itsessään tai c) itsensä, omien mielipiteittensä ja kantojensa epävarmoiksi kokemisen johdosta vain yksinkertaisesti toisina, eikä välttämättä parempina tai huonompina perinteinä ja kulttuureina? Tämän vuoksiko esimerkiksi Julius Evola kirjoitti lukuisia kirjoja eri traditioista – ymmärtääkseen niitä niistä itsestään käsin?

Mutta Hännikäinen tuskin tarkoittaa tätä. Arvoliberaali on lyömäase sitä ihmisainesta kohtaan, joka halveksii esimerkiksi suomalaista kulttuuria oman edistyksellisyytensä ja uutuudenpalvontansa takia. Liberaalin ja konservatiivisen elämäntavan keskeinen ero on Pääjärven mukaan aivan oikein siinä, että ”liberaali hylkii kulttuurinsa staattisimpia osia, konservatiivi hylkii kulttuurinsa radikaaleja, edistyksellisiä piirteitä ja riistää niiltä perinteen arvonimen”. Mutta todellisuus ei taivu rautalankamalleihin; se on aivan liian kiehtova ja niin monista dialektisista jännitteistä koostuva, etten ihmettele yhtään, miksi Hännikäinenkin elättelee itseni tavoin aika ajoin, miten pääsisi suojelualueelle, kauas nykyajan kiroista. Monimutkaisuuden vuoksi traditionalismin ei tarvitsisi jäädä edistyksen jarruksi, siiveksi joka vain raahautuu naristen mukana. Sillä on kaikki mahdollisuudet tuottaa subjektiviteetteja ja sitä kautta poliittisia muutoksia. Vaivaavaa mallissa kuitenkin on se, että jos konservatiivit vastustavat uudistuksia, edistystä, länsimaisten yhteiskuntien pakonomaista tarvetta luoda nahkaansa, kilpailla ja jopa kääntää jokainen orastava kriisikin loppuviimein hyödykseen, miksi he eivät keskitä kritiikkiään juuri niihin staattisiin osiin kulttuuri(tuotanto)a, joiden varassa yhteiskuntamme lepäävät. Edistykselliset osat näet ovat suuriin massoihin ja tuotantoon nähden marginaalisia; siksi ne ovat siipiä, koska ne eivät ole jyrääviä muutosvoimia itsessään, vaan suksuttelun, juonittelun ja poliittisen aktivismin, so. kovan työn takana.

Toisin sanoen, sen sijaan, että arvokonservatiivit keskittyisivät purkamaan kaunaansa vasemmistolaisia kamppailuja kohtaan, jotka kapitalistiset yhteiskunnat ovat sulauttaneet osaksi itseään ja kääntäneet voitoikseen – kaiken pahan alku ja juuri, 1960-luku ja sen seuraukset länsimaiselle aistielämälle ja kulutukselle on kelpo esimerkki – he voisivat suunnata tarmonsa nimenomaan niihin perinteen osiin, joita pitävät staattisina – tai ainakin suhteellisen staattisina. Valtaosa ihmisistä ei kulje edistyksellisten siipien peesissä – tai jos kulkee, vasta paljon paljon niitä jäljessä. Pikemminkin he nojaavat nimenomaan staattisiin osiin perinteitä, jotka ovat osoittautuneet luotettaviksi. Siksi tuolla kulkee edelleen ihmisiä, jotka eivät näe uuden työn tuloa, vaan elättelee vieläkin uskoa koko työuran mittaiseen virkaan. Paitsi kapitalismin logiikka myös länsimaisten kulttuurien eettiset – ja sen tekniikkaan nojaavat – juuret tässä kaipaavat tarkkaavaista analyysiä. Mutta juuri jälkimmäistä ja sen vakiintuneimpia ilmenemismuotoja traditionalistit niin kiivaasti puolustavat.

Kolmas Pääjärven pointti – hahmojen fiktiivisyys – summaa hyvin, miksi puheensorina tulee jatkumaan: he, me ja muut esseistit ja kuluttajat ja lukijat ja kaikenkarvaiset kuraperseet tulemme jatkossakin ihmettelemään – tai pitäisikö sanoa: reaktiivisesti päivittelemään – näitä hahmoja, joita taitavat esseistimme niin mielellään parsivat kasaan. Olkinukkeja nekin tietysti ovat, mutta niin vain joku aina niidenkin taakse kätkeytyy. Tämä taas on ilmiön kaikkein ikävystyttävin puoli. Itsen korostaminen, mielipiteet, hahmot joita esitellään omilla naamoilla. Ketä kiinnostaa Antti Nylén, Ville-Juhani Sutinen, Hännikäinen, Melender, ketä näitä nyt on? Jaana Seppänen! Hänen esseekokoelmastaan (Carmenin silmät, 2011) iloitsin, sillä se erottautui edukseen Savukeitaan mullikuorosta ennen kaikkea siksi, että itse esseistä huokui vilpittömyys, lämpö, luopuminen... aivan kuin kokoelma olisi todellakin onnistunut luomaan toisenlaisen tilan – Pääjärvi viittaa Seppäseen ja tämän kommenttiin ”kokeilevasta mielipiteestä” – johon lukija voi käydä sisään joutumatta jatkuvasti olemaan kananlihalla.

Totta tietysti, ettei tällainen haihattelu johda välttämättä sellaisten suurien ongelmien ratkeamiseen, joista Hännikäinen ja Melender ovat kiinnostuneita. Ei aina tarvitse tai pidä olla hymysuin – tai teeskennellä, ettei ongelmia, kipupisteitä, patoumia, vihaa ja poliittisia vihollisia olisi. Kyllä niitä on, mikä vain todistaa siitä, että usko ihmisen hyvyyteen uskovien ihmisten olemassaoloon alkaa olla aika kortilla, aika ohkaista että siitä voisi vielä yhden esseen riipiä kokoon. Toisinaan – pahoittelen latteutta – pieni on kuitenkin merkityksellistä, mutta pienempää merkityksellisempää on ele, jolla se esitetään. Päästän sen siis suustani kuin pitkäpiimaisen pierun takapuolesta: jos essee on autofiktiota, en pidä siitä. En hyväksy sitä, en allekirjoita sitä, en halua lukea sitä. En kertakaikkiaan pidä esseistä ilmaistuina mielipiteinä. Hittoon mielipiteet! Hittoon roolipelit!

Tiedän; tämäkin teksti on mielipideistä kokoon kursittu, hät'hätää, takki päälle ja juoponnappiin vieläpä. Väitän kuitenkin, että vaikkei se tekstistä potentiaaliselle lukijalle välittyisi, kirjoitan tätä aivan samoin kuin seisoin vain hetkeä aiemmin mielessäni ”heidän” edessään, mahdottoman keskustelun aloittamista yrittääkseni. Ja kuten ei keskustelu ei myöskään tämän kirjoittaminen ole järjen asia, vaan tunteen, kaipauksen, ikävän ilmauksia, monenmuotoinen vyyhti inhimillistä olemassaoloa. Kirjoitan, tai pyrin keskusteluun, koska tunnen niissä inhimillisyyden rajan – voisi jopa sanoa, humanismini rajan. Ei poispäin, vaan suinpäin, kohti.

Sillä – yrittäen nyt väistää turhan hämäräperäisyyden – mitä muuta keskusteluun antautuminen lopulta on kuin luopumisen, liukenemisen mahdollisuutta? On se muutakin; ainakin sen tiedostamista, että oleminen on kaikkea muuta kuin mielipiteiden hallussapitoa. Mutta se on samalla niistä luopumista, niiden luovuttamista, antamista muiden käyttöön tai kuraveteen, viemäriin, poispäin pimentoon. Rukoilua. Tämän vuoksi esseistiikan lähtökohtana otettu autofiktion vaatimus on läpikotaisin humanistinen, ja jos minä Hännikäinen olisin, määrittelisin sen kyllä kiireen vilkkaa triviaaliksi, ohimeneväksi, ja menisin siitä menojani, tulisin kohti.

Toisilleen sokeat

(Teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten...)

**

Aku Louhimiehen Vuosaaren (2012) työnimenä kuuluu olleen Kosketus. Tammikuussa Louhimies spekuloi Helsingin Sanomissa, että ”jos Suomessa erotaan 37 kertaa ja rakastellaan 300 000 kertaa päivässä, niin kosketus on silloin keskeinen osa tätä todellisuutta.” Ihmettelin kommenttia jo silloin ja kirjoitin: 

”Louhimiehen vastaus tuntuu enemmänkin ulkokultaukselta tai väistöliikkeeltä kuin sydämestä tulevalta vastaukselta. Tämä siksi, että jos Louhimies oikeasti olisi kiinnostunut kosketuksesta, hän myös yrittäisi elokuvillaan kartoittaa kaipauksen, romanttisuuden, läheisyyden ja yhdessä koetun moninaisen mielihyvän eri nyansseja.”

Elokuvan nähtyäni olen valmis myöntämään, että saatoin puhua ohi suuni. Vuosaaressa pyritään kartoittamaan ja kuvaamaan erilaisia kosketukseen liittyviä tuntoja. Se on Pahan maan (2005) ohella Louhimiehen onnistunein elokuva ja jatkaa monessa mielessä samoilla teemoilla, mikä kuitenkin saattaa olla syy, miksi se onnistuneisuudestaan huolimatta jää hieman toispuoleiseksi.

”Paha” merkitsee Louhimiehen elokuvissa surkeita ihmiskohtaloita. Draaman motiivin voisi jopa sanoa olevan niissä: kiinnostavissa ihmissuhteissa, rikkoutuvissa ihmissuhteissa ja jo särkyneissä. Henkilökohtaiset edut ajavat ihmisiä vastatusten. Hetkittäin vaikuttaakin, että tämä olisi Louhimiehen uusimmankin elokuvan ihmiskuvaan liittyvä eetos: kun henkilökohtaiset edut koetaan sivuutetuiksi, ihmisessä herää (terve) itsekkyys, hänestä tulee hyötyvä eläin, ehkä jossain määrin homo oeconomicuskin. Monet Louhimiehen elokuvista eivät sano, että ihminen olisi toiselle ihmiselle peto; että ihminen toteuttaisi muka lajityypillistä kilpailuviettiään tai että hän pyrkisi aina vain hyötymään toisista. Vuosaaren paras ansio on lohdussa ja toivossa, joita kohtalo – tai henkilöhahmot itse – ihmisten elämiin loppuviimein heittää. Se on silti pitkän ja synkeän tien takana. Olen iloinen, että tällainen on pesiytynyt juuri Vuosaareen, ja toivon, että Louhimies tiimeineen kehittelee tätä jatkossa eteenpäin; en siksi, että toivoisin suomalaiseen elokuvaan enemmän satuja, vaan siksi, että toivon ja ilon olemassaolo on lähempänä realismia kuin hyväksikäytöt, perhehelvetit ja henkiset haaksirikot, joita Louhimies on ohjannut jo kylliksi.

Kaikki tarinat eivät tietenkään voi päättyä onnellisesti. Aina joku kärsii. Vuosaari on kertomusjoukko kosketuksista, kahdeksan kohtaloa. Siinä on muutama onnistunut juonne, mutta myös joukko teennäisiä. Muodoltaan elokuva on onnistuneesti sekaisin leikattu, se ei notkahda missään kohtaa ja hyvän episodielokuvan tavoin sitä voisi katsoa pidempään. Vaikka Vuosaari on yli kaksituntinen, se voisi olla pidempikin; osa tarinoista näet jää selvästi toisten varjoon. Esimerkiksi ulkomailta Suomeen tullut bisnesmies (Sean Pertwee) jää onnettomine avioliittoineen toivottoman kolhoksi: hän tulee, puhuu latteuksia palaverissa, soittaa kotiin, häntä yritetään iskeä ja lopulta hänet isketään, mutta vessan lattialle. Tietysti hahmoon voidaan lukea erilaisia sävyjä: yksin ulkomailla, vieraan kielen eristämänä, perheestä erossa, mutta kautta linjan vaikuttaa kuin Vuosaari olisi alunperin suunniteltu paljon pidemmäksi, aivan kuin monia keskeisiäkin kohtauksia olisi saksittu viime metreillä pois, ja tällöin brittihahmon osaksi on tullut olla lähinnä toisen kertomusaihion syventäjä. Koska elokuva tapahtuu Helsingin Vuosaaressa, on selvää, että – kuten kliseisesti ja mieltä vailla usein jaksetaan näissä yhteyksissä hokea – ”ihmiskohtalot kietoutuvat toisiinsa”, mutta Louhimiehen elokuva on siinäkin mielessä terävä, ettei se aja ihmisiä väkipakolla yhteen. Vain muutamissa kohdissa kertomuslinjat risteävät.

Yhteinen sidos linjojen välillä on tosi-tv-ohjelma, jota lähes kaikki henkiöhahmot jossain kohtaa katsovat. Vaihtoehtoisesti televisio on vain päällä, taustalla vaikuttamassa. Outo, jollain tapaa jopa pakotettu teema, joka sivuaa kosketusta, on juuri julkisuus. Tämä kiteytyy kaiketi 16-kesäisessä Millassa (Amanda Pilke), joka tyrkyttää itseään koekuvauksiin, laulaa ja haluaa omien sanojensa mukaan olla joku ”jonka nimi soittaa kelloa”; tyttö joka ei halunnut olla ”tavis”. Tunnemme hahmon: jos todellisuus on yhtä fantastinen kuin mediat antavat olettaa, joka lähiössä on useampi nuori, joka haluaa julkisuuden henkilöksi hinnalla millä hyvänsä. Millakin tyrkyttää itse ottamiaan kuvia häntä aiemmin kuvanneelle Andersille (Jasper Pääkkönen), joka on ammattivalokuvaaja, ja suostuttelee tämän sitten ottamaan hänestä lisää kuvia luvaten tehdä ”mitä tahansa”. Saatamme vain pelätä pahinta. Anders ja Milla ajavat Andersin asunnolle, missä Milla jatkaa tyrkyttämistään, riisuutuukin hiukan. Onneksemme Anders kuitenkin kieltäytyy ja tivaa tytöltä, mitä tämä oikein haluaa, elämältä, tulevaisuudelta, hänestä. ”Nuoruus on sairaus, josta parantuu”, hän toteaa. Milla ei osaa vastata, miksi hän haluaa olla jotain muuta kuin tavis – ja kukapa heistä osaisi.

Niin, miksi haluamme erottua joukosta? Miksi emme halua olla ”tavallisia ihmisiä”, vaan jotain erityistä? Yksi syy varmasti on, että jollain tasolla kuvittelemme julkisen elämän olevan parempaa, tasokkaampaa, rikkaampaa kuin tavallinen ja yksityinen. Mutta Vuosaari ei keskity tähän, vaan tuntuu painottuvan julkisuuden kosketuksellisiin puoliin. Julkkis – tässä tapauksessa siis nimenomaan turha julkkis, jota alleviivataan tosi-tv-ohjelmaviittauksilla – herättää tunteita, kerjää katseita, niin monet haluaisivat koskettaa julkkista, mutta vain katsoa saavat. Naiivi näkemys, mutta joidenkin kohdalla varmasti totta.

Joku aika takaperin luin jostain seuraavan lauseen, joka kiteyttää edelliseen liittyvän vastareaktion: ”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin mitä vaikka Paris Hilton edustaa, puhumattakaan itseään räppäreiden lihaksia vasten hinkkaavista puolialastomista silikonibimboista.” Vaikka tunnistan puheenvuorosta jossain määrin myös omia kulloisia kantojani – minäkin olen toistuvasti naiivi – ohjaa se noin sanottuna harhaan. Kuka haluaa olla ”puolialaston silikonibimbo”, joka ”hinkkaa itseään räppäreiden lihaksia vasten”?

”Jokainen turha julkkis on rikkinäinen ihminen. Minä tiedän sen, koska olen molempia.”, sanoi käsittämättömiä mittasuhteita ja palstametrimääriä viime kuukausina tavoittanut Saana Parviainen Helsingin Sanomien Nyt-liitteen haastattelussa. ”Minulla oli vähän sellainen synkkä lapsuus ilman mitään erityistä syytä tai tapahtumaa”, hän jatkoi. ”Tosi tavallista.” Haastattelusta saa vaikutelman, että Parviaisesta on tullut julkkis pitkälti siksi, että hän on kertonut kaiken, mutta mitkä motiivit häntä ajavat kaiken kertomiseen, jää osin pimentoon. Ainakin saamme tietää Parviaisen halunneen varhaisesta iästä lähtien miellyttää kaikkia. Mutta mitä se tarkoittaa? Tavallisuutta. Viime vuosina henkirikosten ja turhien julkkisten kohdalla on tämän tästä korostettu, että murhaaja tuli tavallisesta perheestä, oli ihan tavallinen nuori, ei mikään psykopaatti. Nykyinen turha julkkis saattoi ehkä olla pissis, muttei mikään narkki tai huora, eikä siis todellakaan mistään huonosta perheestä, vanhemmilla kunnon ammatit, ei alkoholiongelmaa.

Eräs oudoista ellipseistä, joita Vuosaaressa on, seuraa kohtausta Andersin asunnolla. Milla kertoo näet poissaolevana televisiota tuijottavalle isälleen (Taneli Mäkelä) ”maailman ihanimman ja komeimman valokuvaajan” kutsuneen hänet treffeille. Matkalla Andersin asunnolle Anders tivaa jälleen Millalta, onko tämä varmasti valmis ”mihin tahansa”, sillä Rebeccalla, Andersin vieraalla on hänelle ehdotus. Tolkun miehen oloinen Anders muuttaakin luontoaan ellipsin vuoksi: Milla päätyy pornoklipiksi ilmaissivustolle, Anders kuvaa, Rebecca käskyttää, anonyymi mies panee. Palattuaan kotiin ja mietittyään asiaa, katsottuaan kyyneleet silmissä aktiaan tietokoneen ruudulta ja isän ehdotettua osallistumista taas yhteen laulukilpailuun, Milla sanoo haluavansa olla ihan tavallinen tyttö. Ihailtavaa muuttumista Louhimieheltäkin, sopisi sanoa; joskus aiemmin tällaista kierteensuuta olisi kai alettu vain kiihdyttää.

”Julkisuudenkipeys” liittyy kyllä kosketukseen, mutta tämän pidemmälle Vuosaaressa ei asiaa analysoida. Tavallisuus itsessään on kuitenkin ansa, jonka varjolla voidaan paitsi oikeuttaa monia omituisia käytänteitä myös kieltää julkisuus todellisuutena. Toisin sanoen korostamalla omaa tavallisuutta tullaan korostaneeksi sitä, että julkisuus, julkinen elämä on jotakin muuta kuin tavallisuutta. Näin ei kaikilta osin ole – turhat julkkikset ovat nimenomaan tavallisia ihmisiä, vaikka näyttävätkin medioissa ulkoavaruuden olennoilta. Kosketus on tämän suhteen jotain jota ei tavoiteta, jotain joka julkisuuteen haluamalla kielletään. Fantasia julkkiksena olemisesta näet merkitsee sitä, että vaikka kaikki haluavat, kukaan ei saa koskettaa. Kosketuksen näkökulmasta julkkikseksi hakeutuminen onkin eskapismia, halua paeta toisia ihmisiä ja todellisuutta ja mikä olennaisinta eräänlaista solipsismia: haluamme eristäytyä mielikuvituksellisiin koteloihin, jotta meidän ei tarvitsisi kohdata ketään todellisessa elämässä. Näin, liioiteltunakin, julkkikseksi hakeutuminen on samaa kulttuurista jatkumoa kuin Facebook: esittelemme itseämme, luomme profiilin, hahmon, mutta tämä ei ole asian ydin – ydin on siinä, että kyyristymme tietokoneillemme, puhelintemme ääreen. Mediumimme on kone, näppäimistö, ruudun kuvat ja äänet. Toisen ihmisen koskettamisen korvaa näppäimistön koskettaminen, hiiren klikkaus, sormenpäiden tuottama naputus. Yksilöllinen, solipsistinen kotelo on se, mihin hakeudumme – ja kaiken lisäksi se tuntuu tekevän monet asiat niin helpoiksi (ja helppo on hyvää) – ja se fantasia, joka meillä julkisuudesta on, vastaa tätä. Samanaikaisesti me janoamme katseita, mutta kaihdamme kosketuksia. Allergia leviää.

”En halua antaa lapsilleni sellaista kuvaa ihannennaisesta kuin...”, kun vanhemmat eivät sitä anna, muut antavat. Aina, väistämättä antavat. Toinen keskeinen painotus Vuosaaressa onkin lapsen ja vanhemman suhde, mutta sekin on jotenkin luisussa. Tapaamme yksinhuoltajia ja lapsia, murtuvia perheitä, uusioperheen alkuja. Millan ja hänen isänsä olen jo maininnut. Pertti (Mikko Kouki) sitoo poikaansa yhteisellä sopimuksella treenata ja olla syömättä ”sikojen ruokaa”, siis hampurilaisia, pizzoja ja muuta roskaruokaa. Taustalla on paitsi Pertin halu laihtua myös kömpelösti tekaistu katumuksen tunne: vaimo syytti Perttiä mahasta, mahan takia vaimo lähti – kun maha poistuu, Pertti voi taas hyväksyä pettymyksensä, olla itsensä, jatkaa elämää. Tässä mielessä Pertin ja pojan suhde on sidoksen vuoksi hyötysuhde ja kiristämistä. Vasta elokuvan loppupuolella miesten yhteinen saunominen alkaa murtaa Pertin pakkomiellettä.

Aleksilla (Topi Tarvainen) on kiinteät välit koiraansa Maxiin. Yksinhuoltajaäiti (Meri Nenonen) on paljon poissa ja koira ensisijaisesti Aleksin, hänen vastuullaan. Äiti ei pojan kiintymystä ymmärrä ja suostuttelee pojan luopumaan koirasta sillä verukkeella, että Max ei viihdy kerrostalossa, vaan hänen paikkansa olisi maalla, mistä koira on haettukin. Poika suostuu, mutta myöhemmin, kun Aleksin pitäisi olla jo nukkumassa, ja keittiössä remuavat äiti ja tämän ystävät, poika kuuntelee oven raosta miten äiti kertoo tappaneensa koiran. Tämä tarinalinja ei päätykään onnellisesti, vaan jää kuvaamaan syntynyttä lovea äidin ja pojan välille. Jos hiukan liioittelen kokonaisuudesta huolimatta, katsojan kaiketi halutaan ajattelevan, että näin niitä kriminaaleja perheissä tuotetaan.

Samansuuntaista voisi mieltää myös koulukiusatusta venäläispojasta, joka seuraa sivusta äitinsä ja tämän miesystävän kikattelua, laulaa Singstar–peliä pelaten ja hautoo kostoa. Louhimies tarttuu turhankin leväperäisesti koulusurmaaja-aiheeseen, mutta jättää onneksi hirveimmän tapahtumatta. Koulukiusatun tarina onkin elokuvan onnistuneimpia ja koskettavimpia linjoja, mutta hieman eri tavalla kuin syöpää sairastavan yksinhuoltajaäidin (Alma Pöysti) ja tämän tyttären suhteen käsittely.

Louhimiehen tavaramerkki, rikkoutuvat ihmissuhteet, erot, tuodaan Vuosaaressa esiin Laurin (Pekka Strang) ja Saran (Matleena Kuusniemi) kylmenneen avioliiton muodossa. Se on maneerinen, eikä tuo juurikaan uutta elämäntilanteen kuvaamiseen, mutta puolustaa tietysti paikkaansa kosketuksen näkökulmasta. Jäähtynyt kosketus, lämmön hakeminen, halu tulla kosketetuksi, halu koskettaa, hyväillä. Kosketuksen puutteen hinnalla näet Sara yrittää pitää kylmää avioliittoaan pystyssä, vaikka Lauri hakee rakkautta ja eroottista lämpöä jo toisaalta, perheen kodinhoitajalta, virolaiselta Viiviltä (Lenna Kuurmaa). Perheen lapset jäävät tarinalinjassa sivuosaan, mutta voimme aistia heidän ymmälläänolonsa.

Vuosaaren epätasapaino syntyy siitä, että elokuva painottaa menemisen tilassa olevia ihmissuhteita, lapsia sivullisina ja etenkin lapsia, jotka joutuvat kärsimään vanhempiensa teoista, kylmyydestä, tunnekömpelöyydestä tai piittaamattomuudesta. Onnellisia, arkisia perheitä ei Vuosaaressa ole. Elokuva keskittyykin ennen muuta kosketuksen poissaolon kuvaamiseen. Erityisen lämpimäksi elokuvaksi sitä ei voi monessakaan kohtaa sanoa (lukuunottamatta syöpäpotilaan ja tämän tyttären suhdetta, jonka hentoisuutta korostetaan kuitenkin kuolemanpelolla), vaikka, kuten todettua, toivo silloin tällöin näyttäytyykin.

Keskeinen kosketuksellinen elementti, joka Vuosaaresta nähdäkseni myös puuttuu, on rakastuneiden kosketus, kenties ensirakkaus. Sen poissaolo on suuri vahinko, sillä uskaltaisin väittää sen olevan monen mielestä keskeisimpiä kosketukseen liittyviä muistoja ihmisen elämässä. Enkä tarkoita nyt mitään vulgarisoituja ja väen vängällä elokuvaan pakotettuja neitsyydenmenetyskohtauksia, joita toivoakseni elokuvassa ei ole (Millan pornokuvaussessio ei ole sellainen), vaan normaalia, ihastumiseen liittyvää, herkkyyden sanelemaa käytöstä. Epävarmuus, arkailu, nuorten ihmisten soitimet...

Saattaa olla, että päihderiippuvaisen Iriksen (Laura Birn) ja rahaa epätoivoisesti louhivan Maken (Deogracias Masomi) suhteen kuvaus on yritys täyttää tämä aukko. Totta puhuen se on kuitenkin yksi elokuvan tarpeettomimmista ja ikävystyttävimmistä tarinalinjoista, sillä vaikka Maken hahmo herättää katsojassa sympatiaa ja Iris tuo mukaan hieman impulsiivista draamaa, kuihtuu se kertomuksena kauttaaltaan kuiviinruopatuksi pastissiksi mistä tahansa pikkurikolliskuvauksesta. Näitä on elokuvateollisuus pullollaan, enempää emme tarvitsisi. Todellisuuskin on tietysti pikkurikollisia pullollaan, samoin kuin yksipuolisia rakkauksia (vrt. Maken suhde Irikseen) ja haluja paeta ”tavallisia kuvioita”, haluja tehdä ”irtiottoja”.

Tietysti joku Robert Altmanin Shortcuts (1993) ammensi samasta lähteestä. Draamaa tuotetaan usein juuri arkielämän konflikteista. Vuosaaren tapauksessa silmiinpistävää on kuitenkin tarinalinjojen lähtötilanteet: monissa tapauksissa kertomus käynnistyy esimerkiksi vanhemman poissaolosta (Pertin ja pojan suhde), kauemmin jatkuneesta kohmettuneesta tilanteesta (Laurin ja Saran avioliitto), velasta (Maken ja Iriksen kertomus) ja vastaavista asetelmista. Ne eivät siis ala neutraalilta maaperältä, vaan tulen syttymiseksi pieni kitka on jo isketty kiven pintaan. Kuoleman uhkaa, joka varjostaa Marikan ja tämän tyttären suhdetta, aletaan sitäkin sivuta heti kättelyssä.

En silti ole varma, onko Vuosaaren henki oikea. Kertomukset käsittelevät olennaisen tärkeitä asioita, mutta jokin kosketuksen poissaolon teemassa on lähtökohtaisesti ongelmallista. Vuosaaressa kuvataan vieraantuneisuutta eri muodoissaan, mutta vain muutamissa tämä vieraantuneisuus ylitetään, ihminen saa kosketuksen toiseen ihmiseen. Lapset kasvavat maailmassa, jossa aikuiset tuntuvat olevan suurempia lapsia kuin he, tai jäävät muuten vähälle huomiolle. Toiset etsivät lämpöä, kosketusta tai solipsistista kapselia julkisuudesta, toiset ovat yksin ja kiusattuja. Nämä ovat tärkeitä asioita tiedostaa olosuhteiden muuttamiseksi, mutta jollain tasolla Vuosaari on myös teemalaulunsa kertosäkeen (”I just wanna feel / real love fill the home that I live in / cos I got too much life / running through my veins / going to waste”) kuva (mitä se tietysti tahtookin): on toive, on halu ja on suonet täynnä elämää, mutta juuri toive, halu ja suonet täynnä elämää ajavat ihmisiä erilleen murtaen senkin hyvän, mikä on silmien edessä, jokapäivässä. Toisilleen sokeat halukoneet, eikö se ole surullisinta mitä ajatella saattaa?

Hauskaa muodosta viis veisaamatta

Suomen kansa nauraa oudoille asioille. Niin kauan, kun huumori on harmitonta, se naurattaa. ”Mitä vittua, oliivi” Vesa-Matti Loirin suusta on hauskaa. Taru Mäkelän Varastosta (2011) on tullut paitsi kansansuosikki myös kriitikoiden myötäämä elokuva, mutta Jusseitta se jäi. Helsingin Sanomat nuhteli palkinnoista päättävää Filmiauraa epäsuorasti nostamalla useamman kuin kerran kulttuurisivuillaan Varaston narulle ihmetelläkseen, miksi, oi miksi, elokuva jäi ehdokkuuksitta ja sitä kautta palkinnoitta. Nuhtelu tuntuu myötäilleen tätä oikeassa olevaa Suomen myyttistä kansaa, joka tykkää Uunosta, Pertti Pasasesta, Kummelista ja nauraa pieruvitseille ja hauskoille hahmoille hamaan tappiin asti – ja joka ei nyt vain käsitä mitä se etelän metia taas sekoilee.

Useamman kuin kerran olen miettinyt, mikä valtava valta Helsingin Sanomilla on niin kirjallisuuden, teatterin kuin elokuvankin suhteen. Kritiikin tarkoitus sanomalehdessä on tietysti palvella yleisöä, mutta useamman kuin kerran olen törmännyt kokemukseen, jossa se, minkä näen teoksen vahvuutena, on koettu Helsingin Sanomissa sen heikkoutena. Joskus taas tunnen kriitikon tarttuneen elokuvan pintaan, ajatelleen laiskasti, suorastaan mitä sattuu, pistelleen leipätöikseen menemään mitä nyt tulee, merkkejä, sanoja, lauseita arvostelun verran.

Tiedän kokemuksesta, ettei kritiikin kirjoittaminen pieneen tilaan ole helpoista helpoin tehtävä. Sanoja ja argumentteja ja arvostelmia on mietittävä – kuten sanottu, on palveltava lukijaa, mutta oltava myös moneen suuntaan rehellinen, elettävä tekstin itsensä ehdoilla. Elokuva-arvostelu sanomalehdessä on silti ennen kaikkea mainos. Sen tehtävä on kannustaa teattereihin... mutta toisaalta, mikä on lyttäävän kritiikin tarkoitus? Kannustaa väkeä olemaan menemättä teattereihin? Ehkei sentään. On kai suhteutettava, edistettävä ymmärtämistä, opetettava... tai ehkä vain tuotettava sisältöä. Elokuvat on arvosteltava, näin on päätetty, ja siksi Nyt-liitteessäkin on viikottain arvosteluja myös ties mistä roskaelokuvista. En oikeasti tiedä, kuka niitä elokuvia katsoo, kuka niitä arvosteluja lukee.

Tohtisin silti väittää, että Nyt-liitteen synnyn ja lehden aloittaman tähditystavan myötä elokuvan kokeminen on vain kärsinyt. Jokainen vähänkään pidemmälle ajatteleva ymmärtää tämän: erilaisten elokuvien kohdalla tähditys voi aina olla vain suuntaa-antava, eikä koskaan tavoittaa täydellisesti sitä monipuolisuutta, joka teoksella voi olla. Tähtien tarkoitus tietenkin on nimenomaan antaa suuntaa, palvella yleisöä, osoittaa nopealle, kiireiselle lukijalle, että tämä teos kannattaa katsastaa, tätä ei. Kritiikosta riippuen teksti voi tietysti saada kaikkea yhden ja viiden tähden väliltä. Jokainen ymmärtää myös, että kriitikot tekevät mitä epäkiitollisinta työtä: aina löytyy joku, joka mollaa kriitikon ja miettii, seinähulluko tuo on. Kriitikot ovat aina väärässä – ja siksi meillä on Spede.

Tähtijärjestelmän tuottaman keskinäisen vertailun suhteen Varasto esimerkiksi on hetkittäin hauska elokuva, mutta elokuvana sitä ei voi verrata moniinkaan muihin elokuviin samassa lauseessa tekemättä väkivaltaa. Se on hauska elokuva samassa mielessä kuin Markku Pölösen Ralliraita (2009) tai Kummeli-elokuvat ovat. Kernaasti myönnän tietysti, että pitkät fiktiot ovat elokuvia, eikä niiden elokuvallisuus riipu välttämättä kolhitusta muodosta, huonosta rakenteesta, farssimaisuudesta tai ylinäyttelemisestä. Kysymys on vain enemmänkin siitä, millaisen vallan tietämättämmekin annamme kritiikille elokuvan yli. Emme voi silti naiivisti olettaa, että koska Pertti Avola antoi Varastolle neljä tähteä, väki ryntäsi teattereihin pitkin Suomenniemeä. Ennemminkin elokuvan huumorissa täytyy olla jotain, joka vetoaa moniin. Avolan arvostelun tapauksessa kuitenkin näemme elokuvan myötäilevän tätä jotakin, ja oletan tämän jonkin olevan hauskaa. Varasto on hauska elokuva. Ihmiset pitävät hauskasta. Sana kiertää, kun ihmiset nauttivat, nauravat yhdessä.

Korostamalla kuitenkin Varaston komediallisuutta taustalla häipyy laadukkaan muodon vaatimus ja sitä kautta elokuvan kokonaisuus. Avola ei palvele elokuvaa, vaan Suomen kansaa. Myös Jopet-show (2005-) tai Kyllä isä osaa (1994-1995) ovat hauskoja, mutta esimerkiksi rytmityksen, draamallisuuden ja kuvallisen lumon suhteen ne ovat surkeita. Sama vaivaa Varastoakin: ”kuvan lumon” kannalta elokuva on suorassa jatkumossa Tohloppi-tuotannon kanssa ja muistuttaakin näin enemmän tamperelaista tv-komediaa tai Pekko aikamiespoikaa kuin elokuvaa. Vaikka en taida tätä paremmin ilmaista, luultavasti jokainen lukija ymmärtää mitä tarkoitan.

Avola, jonka kritiikonpätevyyttä olen epäillyt useamman kuin kerran, on koostanut kritiikkinsä muutaman peruselementin varaan. Ensinnäkin hän vertaa hyvin luonnollisista syistä elokuvaa alkuperäistekstiin, Arto Salmisen samannimiseen romaaniin. Toiseksi hän korostaa elokuvan komediallisuutta. Kritiikkinsä hän kuitenkin aloittaa ilmaisemalla seuraavaa: ”On mukava nähdä kotimainen elokuva, jossa ei pinnistellä. Ei sen paremmin genretietoisuuden, sota-aikojen kuin hauskuuttamisenkaan perään.”

Muistakin kritiikeistä päätellen on Avolan kohdalla käynyt selväksi, ettei hän juurikaan pidä genre-elokuvista. Sen hän ilmaisee suorin sanoin. Luulen ymmärtäväni kuitenkin, mitä hän ajaa takaa: ”elokuva, jossa ei pinnistellä” ei hakeudu johonkin kaavaan tai alennu ”väärän” huumorin hyödyntämiseen. Larry Charlesin ohjaama ja Sacha Baron Cohenin luoma Brüno (2009) ei varmaankaan saa Avolan suurta suosiota, sillä se pintatasollaan pilkkaa homoja – samaa kai voitaisiin sanoa Teppo Airaksisen Kulman pojista (2012), jos silmät puoliummessa elokuvaa katsottaisiin. Avolan mukaan Varasto on kuitenkin hauska elokuva, vaikka – ja ehkä juuri siksi että – Salmisen romaanista dialogia on siistitty. Minäkin huomasin saman, mutten kokenut sitä erityisen hauskana: muistan Salmisen romaanit räävittöminä ja niljakkaina, joiden humoristisuus on kuin nauraisi kanelia syöneen kaverin oksentamiselle. Vaikka kirjojen lukemista on ehtinyt kulua jo useampi vuosi, muistan niistä myös suhteellisen kiinnostavaa yhteiskunnallista käsittelyä, jota Mäkelän elokuvaankin on pyritty välittämään, mutta joka lopulta kääntyy latteuksien lajitteluksi (elokuvan loppu on pitkälti tekijätiimin, ei Salmisen, käsialaa). Loppujen lopuksi Salmisen kirjatkin olivat sitä samaa aneemista koripalloproosaa par excellence, jota meikäläiset mieskirjailijat jaksavat edelleen myllyttää.

Jos oletukseni Avolan mausta pitää paikkansa – siis se, että pinnistelemätön elokuva ei hakeudu kaavaan –, hän puhuu ohi suunsa. Varasto nimenomaan asettuu kaavaan, geneeriseen muotoon, jossa juonenkuljetuksen ohella tarkoitus on lastata etenkin elokuvan ensimmäiset viisi varttia täyteen hassuttelua, toinen toistaan napakampaa dialogia, hyviä vitsejä, hauskoja hahmoja ja naurua rinnasta pullauttavaa tilannekomiikkaa. Tätä kaikkea Varastossa tietysti on ja tätä alleviivataan kömpelöllä rytmiikalla, joka liian usein koostuu hauskojen tilanteiden väliin tungetusta kantrimusiikista ja kaupunkikuvasta. Vaikka elokuva kehittyy kuin vaivihkaa, sen suurimmat ongelmat ovatkin juuri rakenteellisessa yliampuvuudessa, joka huipentuu elokuvan lopussa täydelliseksi myötähäpeällä mässäilyksi. Ensinnäkin elokuva pinnistelee: se pinnistelee pystyäkseen ketjuttamaan hauskat dialogit yhteen, ja mikä pahempaa, jopa näyttelijät pinnistelevät näyttelemisensä yli alkaen muistuttaa yhä enemmän kesäteatterihahmoja (”kesäteatterin” kaltaisten fraasien ollessa myös Avolan pilkkakirves väärän huumorin elokuvia kohtaan). Minttu Mustakallio, jota Hesarissa yritettiin Jussi-gaalan alla useamman kuin kerran puffata vuoden parhaasta naisnäyttelijän roolista nimenomaan Varastossa, on toki hersyvä, mutta elokuvassa pohjimmiltaan vain parin maneerin varassa porskuttava ja Putousmaisia sfäärejä saavuttava komediahahmo. Kansa tosin rakastaa Putousta.

Toiseksi meille ei teetä vaikeuksia tunnustaa, miten päin helvettiä useammat Timo Koivusalon elokuvista on kuvattu, leikattu ja toteutettu, mutta kumma kyllä, Varastosta ei sanota samaa. Kaikki edellytykset olisi. Lumovoimaa siinä on vain minimaalisesti. Muoto onkin syy, miksi elokuva huojuu niin valtavasti: tarvitaan paljon nokkelia tokaisuja ja onnistunutta dialogia, ettei vain hetkeä ennen katsojan vallannut myötähäpeä saisi niskalenkkiä. Toki elokuva antaa suhteellisen paljon tilaa näyttelijöille ja juuri näissä tilanteissa huojuminen vain korostuu: jos esimerkiksi Aku Hirviniemen esittämä Raninen on toisessa tilanteessa mukiinmenevä, heti seuraavassa heilahdetaan kömpelön ja yliampuvan puolelle. Tämä on vahinko, sillä en usko kenenkään Varaston näyttelijöistä olevan kehno työssään. Varastoa koetteleekin enemmän kuin mitään muuta elokuvaa pitkiin pitkiin aikoihin juuri epäonnistuminen muodollisella tasolla.

Avola kuitenkin sanoo, ettei elokuvaa ole pilattu kehnolla rytmityksellä tai liialla yrittämisellä. Kuten olen yllä yrittänyt esittää juuri ja nimenomaan niillä osa-alueilla elokuva epäonnistuu. Huono rytmitys antaa liikaa tilaa näyttelijöille, jotka eivät pysty täyttämään sitä (syystä jota voimme vain arvailla). Näin syntyy juurikin liiallista yrittämistä.

Suomalaisia tällainen ei tietenkään estä. He käyvät elokuvateatterissa, enkä estä heitä. Varasto on hauska elokuva ja siinä on paljon hyvää. Huumorin taso, piikittelevyyden aste, jää kuitenkin loppuviimein kolhoksi – mutta kaiketi juuri se elokuvassa vetoaakin. Ehkä. Se kuvaa Salmisen romaaniin tukeutuen yhteiskuntaa, jossa on duunareita ja kapitalisteja, helppoheikkejä ja sinnittelijöitä, torveloita jotka hyötyvät toisista torveloista. Siinä nauretaan meille jotka emme lue kirjoja; meille jotka syömme broileripyöryköitä suoraan paketista; meille joille elämä on pelkkää selviytymistä, tyhjää työssä kulumista. Sen elämän tarkoitus on lisääntyminen ja perheellisyys. Vielä kun sellaiselle maailmalle saattaisi nauraa. Mutta kaiketi Varaston katsojille juuri sen tarkoituksen oivaltaminen on se kohta, jossa nauru äkkiä katkeaa.

Avainsanat: 2. Ikävä

(Tämä on toinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on käyttöesine.)

**

Uuden työn piirissä keskeiseksi sanaksi nousee ”ehkä”. Se on lupaus, toive, mahdollisuus, cliffhanger. Töitä voi olla kuuden kuukaudesta päästä, rahoitusta saadaan ehkä, keikka saadaan ehkä, mutta mikään ei ole varmaa paitsi mahdollisen ja reaalisen oleminen samalla viivalla. Asiat voivat tapahtua tai olla tapahtumatta, joten totuttele siihen.

Oletusarvo ”ehkän” hallitsemalle elämälle on, että elämä itsessään järjestetään mahdollisuuksia silmälläpitäen – ja koska se roikkuu todennäköisyyksien ja epätodennäköisyyksien, lupausten ja mahdollisuuksien varassa, se on epävarmaa ja siksi ikävää. Kuka pitää epävarmasta elämästä; elämästä jossa täytyy päivittäin miettiä, mistä saa riittävän toimeentulon; mistä saa riittävästi aikaa projektiensa läpiviemiseksi; mistä ihmiset ja tahot jotka edistävät niitä. Ikävä tuottuu kuin itsestään, mutta mikä kavalinta, se on voimavara, josta järjestelmä hengittää.

Olisi lohdullista ajatella taakse. Bruce Springsteenin Wrecking Ballin (2012) vakuuttavuus vähenee kun tajuaa taas, että hän laulaa edelleen vanhan työn tekijöille, tehdastyöläisille, keskiluokalle joka on vihdoin ja viimein kohdannut prekariaatin todellisuuden. Suurin suru ja ikävä onkin menneen haikailussa, marinassa ettei asiat ole niin kuin ne joskus olivat. Se aika on mennyt. Kymmenen vuotta myöhemmin olemme eri eläimiä, erilaisia kojeita, erilaisia yhdistelmiä ja takana nähty kuin vieraasta maailmasta.

Laajemmalti postmodernisaatio – josta Klaus Harju tekstissään puhuu, vaikkei sitä nimeltä mainitse, ja miksi mainitsisi, onhan se apean vanhentunut käsite ja juuri siksi uudelleen käyttöön otettavissa – hävittää tilanteen, jossa voisimme laajoissa rintamissa kääntyä kotien, valtioiden, kirkon ja kuninkaiden puoleen. Mutta missä määrin fragmentoituminen on itsessään kielteinen ilmiö? Toistan: ikävästä hyötyy pääoma. Tänään kirjoitetaan esimerkiksi siitä, mistä löytyisi seuraava sukupolven yhdistävä singer-songwriter, miksi rock on kuollut? Sellaista laulaja-lauluntekijää ei löydy eikä rock ole kuollut; se on vain painunut vaikuttavuutensa puolesta näkymättömiin. Tuhannet, miljoonat nuoret tyydyttävät elämännälkäänsä musiikin säestämänä edelleen, alakulttuureja yhdistellään, niissä sikiää omaehtoisia ääniä. Tähän haasteeseen pääomakeskittymät yrittävät vastaten ängetä, tuottaa jotain joka vastaisi kokemusta. Kuulin joitakin viikkoja sitten, että Hollywoodissa trailerien leikkaukseen haetaan tukea neurologiasta: tarkoitus on tuottaa katsojassa pelkoa, jännitystä... ja miksei ikävääkin, uskaltaisin lisätä.

Ihmisille, jotka eivät saa lukea näistä yksilön kokemuksista valtakunnan sanomalehdistä, tämä kaikki on tietenkin perin juurin ikävää. Tunteita, kokemuksia, elämäntarinoita, näkemyksiä, aatteita ja unelmia kasvaa tavanomaisissa asioissa: pääoman instituutiot tuijottavat ympärilleen ilmeistä näkemättä. Springsteenin tuorein levy saattaa ilmentää tätäkin: ”Amerikan äänessä” on sen tuntuista polyfoniaa, että äänissä viimeistään nyt on myös sivusärö, voivotus ja valitus, etteivät levy-yhtiöt, radiot ja muut tuotantokoneistot tavoita enää ihmisten tunteita. Ne ovat tietysti vain pisara meressä: kun työ työntyy elämään, elämäksi, se tekee kaikkensa saadakseen hallintaansa näkymättömän; tunteet, kokemukset, sielun.

Koti-ikävälle voi silti vastata myös ”ei”. Siinä ei tarvitse olla kotonaan, sillä myös nykyisyydestään voi tehdä kodin. Aktiivinen elämä on sivullisuutta, tietoisuuden virran tarkkailua rannalta tai kiveltä koskessa. Jatkuva mankuminen menneeseen ei näet tee kodittomuudesta kotia, vaan koti-ikävästä itselleen pakkomielteen, vellovan tunteen jossa ihminen lilluu nykyisyyttä ymmärtämättä. Mahdollisuudet rajautuvat ulos, ihminen käpertyy; pakkomielle kuivattaa sielun, luuppauttaa elämän, kadottaa kosketuksen.

Kodittomuuden löylyttely onkin tyhjää retoriikkaa, sillä mahdollisuudet ovat samalla viivalla reaalisten kanssa ja siksi, nimenomaan siksi, voimme oppia mistä tahansa, saada vaikutteita, koostaa merkityksiä mistä vain, nyhjää tyhjästä, mikrokulttuureista ja parin hengen tilaisuuksista, tapahtumista ja taideteoksista joista kukaan ei tiedä mitään. Tuleeko niistä kohottavia vai maahan vetäviä merkityksiä, määrittyy kokonaisuuden, palasten keräilyn ja koettelun kautta. Bricolagen paino ei ole ikävässä, joka on vain tyhjää surkeilua nykyisyyden näkökulmasta, vaan kriittisessä riemussa: saamme koetella näitä asioita, mutta koeteltava tarkkaavaisesti, tietoisesti, laajemmat ehkät mielissä pitäen.

Avainsanat: 1. General intellect

(Tämä teksti on ensimmäinen osa laajempaa kokonaisuutta, joka käsittelee Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittaman Uuden työn sanakirjan (2006; vastedes UTS) avainsanoja. Erinomaisen, elinvoimaisen tärkeän kirjan takakannessa lukijalle annetaan käyttöohje: ”Kirjan kaikkiin käsitteisiin pätee sama käyttöohje: niitä on koeteltava, purettava ja rakennettava uudelleen, jotta ne alkavat toimia ja vaikuttaa. Näihin sanoihin on yhdistettävä (työ)elämän kokemus, käytäntö ja tarpeet. Käsitteet on tehty käyttöön ja kulutukseen.” Tätä käyttöohjetta pyrin näissä puntaroinneissa noudattamaan. Kirja on kuitenkin ja juuri siksi käyttöesine.)

**

”Euroopan unionin valtioiden ja hallitusten päämiehet asettivat Lissabonissa maaliskuussa 2000 pidetyssä huippukokouksessa Euroopan unionille uuden strategisen tavoitteen: unionista on vuoteen 2010 mennessä 'tultava maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietopohjainen talous, joka kykenee ylläpitämään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta'” (UTS, 12).

Kaksitoista vuotta myöhemmin strateginen tavoite kieltämättä hämmästyttää. Euroopasta on tulossa kaikkea muuta kuin kilpailukykyisin, jäsenmaiden velat kasvavat, työpaikat katoavat, mutta ainakin sosiaalinen yhteenkuuluvuus jossain mielessä lisääntyy; väki kerääntyy kaduille, vuosikymmenen lopulla alkaneet talousvaikeudet ja toisaalta arabikevään näyttämä esimerkki on tuonut ihmisiä yhteen.

Otetaan alkeellinen, mutta uskalias väite: syy on joissain määrin strategisessa tavoitteessa itsessään. Tiedon ottaminen talouden perustaksi vie väistämättä kohti mullistuksia. Ainakin ensi alkuun. Tavoite kuitenkin mukailee yleisempiä kapitalistisia tendenssejä ja on Marxin profetoiman siirtymän (kapitalismista eteenpäin) näköistä. Käynnissä on yhtä kaikki monensuuntaisia prosesseja. Ensinnäkin: työ murtuu, tapahtuu (on jo tapahtunut) painonsiirto tehdastyöstä tietotyöhön. Työ itsessään immaterialisoituu, mutta vain työn tuloksista maksetaan. Tietotyö onkin ymmärrettävä tässä laajasti, jolloin toiseksi: ihmisiä itseään tuotetaan ja heidän elämänsisällökseen kohoaa itsensä kehittäminen. Kun abstrakti tieto muuttuu tuotantovoimaksi, edellytetään ihmiseltä yhtä enemmän ”yhteiskunnallista kehitystä”, olemassaoloa yhteiskuntaruumiina. Tällöin ihmistä kehotetaan tuomaan työhön kaikki muukin inhimillinen pelkän ruumiin ohella. Kolmanneksi: väki pakenee töistä; on ihmisiä jotka jättäytyvät ulkopuolelle. Näille jopa ruumis irtaantuu työstä. Tästä huolimatta elämänsisältönä voi silti olla itsensä toteuttaminen.

Jussi Vähämäki korkkaa Uuden työn sanakirjan (2006) artikkelillaan, joka käsittelee Marxin general intellectin käsitettä. Ymmärrys tai äly, yleinen ymmärys on Marxin nimitys sellaisen tiedon perusyksikölle, joka nousee hallitsevaksi kapitalismin edistyessä. Vähämäki kirjoittaa:

”Työ ja tuotanto perinteisessä mielessä eivät siis tuota rikkautta tai tuottavat sitä liian hitaasti ja kalliisti. Rikkaus voi päinvastoin kasvaa ja vähentyä siitä riippumatta. Seuraus on se, että 'vaihtoarvo lakkaa olemasta käyttöarvon mitta'. Sikäli kuin kapitalistinen yhteiskunta ja sen poliittiset instituutiot ovat organisoituneet työn ja erityisesti työvoiman sääntelyn, kontrollin ja ohjaamisen ympärille, menettävät ne nyt keskusakselinsa ja ajautuvat tuuliajolle: enää ei ole mahdollista erottaa toisistaan tuottavaa ja tuottamatonta työtä tai työaikaa ja vapaa-aikaa. Samalla on mahdotonta mitata työajalla erilaisia suorituksia, kokemuksia ja ominaisuuksia, koska työaika ja elämän aika muuttuvat erottamattomiksi. Näin toiminta ja työ, tuotanto ja tavarat vapautuvat yhteismitallisuudesta ja muuttuvat yksilöllisiksi 'suorituksiksi', joita mikään tai kukaan toinen ei voi korvata.” (emt., 15.)

On sunnuntai, päivä jolloin kristillisten oppien mukaan Jumala lepäsi ja päivä jolloin fordistisen kalenterin mukaan työläinen lepäsi. Kirjoitan julkisia muistiinpanojani ja vaikka rentoudun, huvittelen sanoilla ja ajatuksilla, tunnen olevani töissä, sorvin äärellä. Itsekontrolli ja pelko ja aikataulut ajavat minua koneen ääreen. Tunnistankin Vähämäen kuvauksesta itseni: ”uudistuneesta työstä on tullut ihmisten koko elämän sisältö (emt., 19). ”Nykyaikaisen työläisen työ on koko hänen persoonallisuutensa, kun taas surkean vanhan työn tekijä ei pääse kehittämään persoonallisuuttaan työssään vaan pelkästään vapaa-aikanaan. Jälkimmäinen on iloinen päästessään pois töistä, edellinen kokee elämänsä tyhjäksi ilman työtä.” (emt., 16–17.)

Milloin ”itsensä kehittämisen” sen eri merkityksissä – yksi ulottuvuus on 'yhteiskuntaruumiin kehittäminen – elämäkseen sisäistänyt olio lomailee, vaihtaa vapaalle? Vain sillä hetkellä, kun hän ilmoittaa ystävilleen, tutuilleen ja työtovereilleen alkaneesta lomasta. Jokapäivän ongelmat ja ennen kaikkea latautuminen takaisin työhön astuu pian esiin ja keikkaavat hänet takaisin työn oheen. Kuten näet Henri Lefebvre kirjoittaa auki itsestäänselvyyden Critique of Everyday Lifen (1947) ensi lehdillä, työ ja vapaa-aika ovat erottamattomia, dialektisia vastinkappaleita. Yhtä kaikki general intellectin omakseen ottamassa kapitalismissa tämä erottamattomuus vain hämärtyy entisestään: vapaa-aikaa ei vietetä lepäämisen, ilottelun ja hauskanpidon tähden, vaan sitä ei ole, koska on työ. Kaikki inhimillinen on tästä näkökulmasta periaatteessa työtä; jollei muuten niin odottamisen mielessä. Tietotyöläiset tunnistavat tämän: oivallus, ajatus, ratkaisu puituun ongelmaan voi nousta esiin lenkkipolulla tai saunassa, kesken kaiken, missä hyvänsä. Tieto ei tottele ruumista tai työaikoja.

Voitaisiin myös väittää päinvastoin – työtä ei ole, koska on vain vapaa-aikaa – mutta tällöin mentäisiin harhaan. Alunperin vapaa-aika koettiin ainakin kahdella tavalla: ensiksikin leikkinä, jonka arvo ja päämäärä on leikkimisessä itsessään; toiseksi vapaa-aika muuntui nimenomaan ”lepääväksi työksi”, siis yhteiskunnallisen ruumiin akkujen lataamisajaksi. Tänään olemme siirtyneet työn ja vapaa-ajan täydelliseen erottamattomuuteen, jossa työ hallitsee, läppäri on auki, puhelin päällä, mökillä, rannalla, lomamatkalla. Olemme saatavilla kaiken aikaa, sillä työksi elämän venyttää kaikki aika.

Silti on muistettava, että Vähämäkikin kirjoittaa tekstiään sille ”miljoonan marginaalille”, jota toissa vuonna manailtiin kaduille Koivulaakson, Kontulan ja kumppaneiden kipakassa Radikaaleinta on arki -pamfletissa (2010). Ylläsanottukin näyttäytyy mielettömänä monille, jotka viidesti viikossa raahaavat luunsa toimistoon, konttoriin tai muualle. Vielä näet on ihmisiä, jotka pääsevät kehittämään persoonallisuuttaan vasta neljän jälkeen; siksi esimerkiksi Elinkeinoelämän valtuuskunnan, tai oikeammin Jyrki Lehtolan Työväen teatteri (2012) – pamfletti sekin, kipakkuudesta en mene vannomaan – kohdistuu väärin, on elitistinen, on kuin paperitollo jonka avokonttorin seinänaapuri suoristelee. (Työväen teatterin taustalla on myös Saku Tuominen, joka on esittänyt julkisuudessa vastaavaa puhuntaa.) Vaikka puhuttaisiin miljoonan marginaalista – mikä siis painottaa työn prekarisaatiota yleensä, eikä välttämättä niinkään general intellectia markkinoille tarjoavana väkenä – emme saa unohtaa, että monet työt ovat edelleen riippuvaisia kiinteistä työajoista. Luovan työn tekijät, varsinainen general intellect, siis taiteilijat, toimittajat, tutkijat ja vastaavat – heitä tämä erityisesti puhuttelee. Muuntuminen, kytkeytyminen takaisin vanhaan työelämään on kuitenkin jossain määrin mahdollinen: tietotyöläisen seuraava pätkä saattaakin olla työpaikalla, jolla leimataan kellokorttia; työtä jossa mieli vain kuluu, jollei työläinen ole tarpeeksi röyhkeä käyttääkseen tämänkin ajan oman, palkkatyön ylittävän elämänprojektinsa toteuttamiseen. Kun hänen määräaikainen työsuhteensa parin kuukauden päästä kuitenkin päättyy, projekti jatkuu ja jälleen hän kohtaa vaikean kysymyksen, minkä työmaailman lakien alaisuuteen tällä kertaa astuisi. Kahden maailman väkeä.

Toisaalta Vähämäki on oikeassa kuvatessaan ruumiinmuotojen muutosta:

”Alihankkijat, uudet yrittäjät, ' uusi keskiluokka' (väen sosioogisena kategoriana) ja massaälymystö, jotka muodostavat yhteiskuntaruumiin, alkoivat etsiä poliittisen organisoitumisen ja mielenilmaisun muotoja, jotka poikkesivat teollisen muodon neuvottelumallista ja edustuksellisesta demokratiasta. Useimmiten ne löysivät samaistumisen kohteensa poliittisesta oikeistosta.” (emt., 19.)

Marxin kirjoitusten validiteetti tietoyhteiskunnan muodostumisen kannalta vain vahvistuu, vaikka väki pakenee vasemmistoa ja työväenluokka perinteisessä mielessä katoaa. Humanististen tieteiden tutkijoiden piirissä vasemmistolaisella ajattelulla on selvästi ollut sijansa, nosteensa jopa, ja taiteilijapiirit ovat niin ikään olleet Suomessa kallellaan vasemmalle, mutta tuskin kukaan voinee kiistää yleisen poliittisen painopisteen siirtymistä oikealle. Tutkijat ja taiteilijat eivät tällaista siirtymää tee yksin, vaan suuret massat, keskiluokka (joista pieni osa tietysti on tutkijoita ja taiteilijoita), joka on myös kohdannut äkkiä varman päälle pelaamisen ongelmallisuuden. Vakituinen työpaikka ei takaa tasaista tulevaisuutta, työttömyys kasvaa, työt ovat entistä joustavampia, ay-liikkeiden asema heikentynyt ja mikä olennaisinta, kukin kai sittenkin oman onnensa seppä. Kilpailun kiristyminen joustavissa olosuhteissa näyttää koventavan arvoja ja nimenomaan oikealle päin.

Vanhan maailman apinoille työttömyys on vieläkin kiusa, mutta prekaarille sielulle se on vain näkymätöntä työtä, aikaa jolloin itsensä kehittäminen tapahtuu piilossa muiden katseilta. Ennen kaikkea työttömyys on vain väliaika kahden näkyvän projektin välillä aivan kuten opiskeluaikoina – ja tätä myös Vähämäki tähdentää – se mitä opittiin luentosalien ulkopuolella oli lopulta merkitsevämpää kuin itse luennot, tentit, opintoviikot. Juuri tästä aineksesta – ajasta ystävien kanssa, saunailloista, juoksulenkeistä, päivittäisistä lounashetkistä – tulee tuotannon keskeisiä voimia tai ainakin niihin sitoutuvia tuotantovoimien edistäjiä. Kyllä, minäkin hankin kahvakuulan kotiini ymmärrettyäni sen edistävän työtehoani, lisäävän keskittymiskykyäni, pitävän istuvaa, ruudun ääressä kököttävää ruumistani kunnossa. On urheilulla toki ”omia”, nautinnollisia ulottuvuuksiakin, mutta sisältyy niihin selvästi myös pääprojekteja tukevia pyrkimyksiä.

”Kontrollit purkautuvat etiikaksi, joka ohjaa jokaista tekoa ja lausumaa ikään kuin toisena luontona, välttämättömänä sisäisenä pakkona toimia ja puhua oikein. Nykyaikaisen työprosessin kontrollointi on ajan kontrollointia, ajan kääntämistä tuotannon palvelukseen.” (emt., 21.) Vähämäen sanat ovat jälleen oikeita, mutta ne eivät ehkä ole totuus kokonaisuudessaan. En jaksa uskoa, sillä nähdäkseni myös tavoitteet merkitsevät. Emme halua kasvaa vain yhteiskuntaruumiiksi, haluamme kasvaa myös ihmisinä, tuntea onnellisuutta, elää hyvin. Mikä on näiden päämäärien suhde kapitalistiseen tuotantoon? Tuottaako kapitalismi meihin kuvia onnellisuudesta vai onko hyvä elämä itse tehtävissä, itse kuljettavissa?

Tai toisella tavalla esitettynä: general intellect ei rajoitu mihinkään tiettyyn sisältöön, vaan on toimintavalmius, ymmärtämisen kompentenssi ja siten lähtökohta (lähes) kaikelle toiminnalle. General intellect on koneopin sisäistetty manuaali. Millaisia mahdollisuuksia ihmisellä on nähdä ja kokea elämä siten, ettei se asetu general intellectina tai yleisenä älynä tuotantovoimaksi? Jos se on toimintavalmius, millainen on se esitiedollinen toimintavalmius, jolla toimintavalmiuden kanavoituminen takaisin tuotantoon voitaisiin estää? Vai tarvitseeko sitä estää?

Ehkei. General intellect on näet, sikäli kuin ymmärrän, myös common, yhteistä omaisuutta, jakoon palautettua inhimillistä ymmärrystä. Laajempi kysymys onkin, miten tämä yhteisomaisuus voidaan palauttaa väen haltuun, väen voimavaraksi ja kiveksi, joka hiertää kapitalistisen järjestelmän sisuksia - tällaisina aikoina, kun yhteistä kilvan yksityistetään ja savuna haihtuu ilmaan kaikki pysyvänä ymmärretty.