Hahmollisesta suhteesta (ja tunkeista vielä)

Tämän tästä olen yrittänyt ottaa etäisyyttä sanomisiini. Toisen katse ja toisen lukijuus ovat näpäytyksiä siitä, että neutraalina pitämä onkin toisesta moralisoiva, valistava, syyllistävä, sättivä. Niin vaikeaa on sanoa tämä siten, että sanoja kannattelisi tosi; niin vaikeaa on sanoa tämä värittömästi ja hyvässä hengessä, ettei se väärinymmärryksiä, mielensäpahoituksia, turhaa reaktiivisuutta lisää poikisi.

Myönnän, että edelleen ja turhankin usein juuri reaktiivisuus ajaa minua kirjoittamaan – siitäkin huolimatta, että olen opetellut ajattelemaan kahdesti sitä ennen. Voimakkain reaktiivisuuden tunne kimpoaa minusta, kun koen ihmisen, joka laajalti herättää vahvoja mielikuvia; ihmisen jonka henki ja habitus hiertää minua; mutta ennen kaikkea ihmisen, jonka seurassa en pysty nyökyttelemään. Näen heissä kai liiaksikin itseäni tai sitten en niin yhtään. Heidän toimintansa motiivina tuntuu olevan kiukku ja kuumotus, ja useinkin omasta näkökulmastani kaikki kehii pahan olon, suuttumuksen ja närän ympärillä: hahmot vain vaihtuvat. Kuin mikäkin jeesus, yritän pelastaa heitä heiltä itseltään, mutta ennen kaikkea itseltäni.

Voi tietysti olla – ehkä onkin – että tämä kaikki on vain omaa projisoitumaani; likainen valo taittuu itsestäni muuhun. Ja loppuviimein väsyn sen seassa; olisi parempi tosiaankin jättää tunkit lainaamatta ja mennä menojaan. Ja kuitenkin; vielä kerran yritän selittää asiat itselleni parhain päin.

Jatkankin siksi vielä hetken tunkeista ja mielikuvitushahmoista. On vissi perä siinäkin, että esseistiikan kohdalla väittämät autofiktiivisyydestä ja asiaproosasta tuppaavat vetää toisiltaan totuuspohjan alta. Pitäisikö esseetä lukea aktuaalisen kirjailijan tuottamana ja hänen intentioitaan taittavana, mutta fiktiivisiä keinoja hyödyntävänä kokonaisuutena vai vain kirjailijan omana äänenä, omissa nimissäänhän tämä on kirjan signeerannut? Ei välttämättä kumminkaan päin. Itse olen toistuvasti – tietoisesti tahallani ja vahinkoja tekemästä varoen – korostanut tämän tästä, ettei kirjailijan intentio, hänen mielipiteensä minua oikeastaan kiinnosta; en menisi kirjoittamaan hänestä mitään – mairittelevaa tai nälvivää - semminkään kun en häntä ihmisenä tunne. Minulle kirjallisuudessa on vain tekstien itsensä tuottamia imaginaarisia hahmoja, teoksien omia ääniä. Muuhun en rohkene kajota. Minulla on vain kirja.

Käsissä pidettävien teoskokonaisuuksien kohdalla tällainen näkemys on tietyllä tapaa oikeutetumpi. En tiedä, miten reagoida esimerkiksi blogikirjoituksiin tai muihin satunnaisiin teksteihin, joihin verkossa törmää. Käyttäytyvätkö ne eri tavoin? Pitäisikö kaikkien tekstien kohdalla vain tyytyä paremman puutteessa tekstiin, jos muuta lisäinformaatiota – paratekstejä – ei ole käsillä ole?

Ainakin se on, luullakseni, vaarattomin, ehkä varminkin tapa lähestyä tekstiä, sen nyansseja, sen merkityksiä. Ehkä siten, jos lukijat ovat yhtä kaistapäisiä kuin keskimääräinen minä, pahimmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Hankalaksi asian kuitenkin tekee voimakas interaktiivisuuden kasvu. Tekstien on vastattava sanoistaan; julkiseen tilaan tuupattu tuupataan takaisin yksityiseen mieleen, pulloposti takaisin merille. Tekstien sijaan puhutaan vielä mieluummin hahmoista kirjailijan omalla nimellä. Kukaan ei silti pitäisi Jouko Turkan Häpeän (1994) Jouko Turkkaa aktuaalisena Jouko Turkkana.

Pelkään tavattomasti pahoittavani muiden mieliä, niiden jotka joitakin tekstejä ovat julkiseen tuuppineet. En saata pakottaa heitä hyväksymään vapauden vaatimustani – ”minä saan jos haluan lukea näiden tekstien kirjoittajat tekstien itsensä tuottamina hahmoina” – vaan samalla on pelättävä, varoen kirjoitettava kaitaa tietä, ettei kukaan vain loukkaantuisi; etten toisi maailmaan enää yhtään lisää negatiivista reaktiivisuutta, tuohtumusta, huonoa oloa, kärhämää. En todella halua sitä; ja silti kirjoitan, yritän, kai mahdotonta. Toistaiseksi en ole onnistunut, enkä tiedä onnistunko. Se on utopia, suunta.

Tiedän ajatustapani lapsellisuuden. Kaikkia ei todellakaan pidä miellyttää, joskus tosiasioiden paljastaminen – niin kuin minä siitä jotain tietäisin – vaatii rökittämistä. Ystäväni esitti eilen kuitenkin yksinkertaisen ajatuksen, jota jäin miettimään tämän yhteydessä: entä jos kritiikki – siis mikä tahansa kritiikki, vastaus tekstiin, vastaus toisen ihmisen tekoon jne. – koettaisiinkin negaation kautta? Mitä murskaavampi kritiikki, sitä kiinnostavampi teos tai teko? Näin ilmaistuani se kuulostaa tökeröltä: ei välillä ole vastaavuutta, ei jokainen parjattu teos ole hyvä teos tai sellainen, joka ansaitsisi huomiota. Mutta ystäväni pointti, niin luulen, olikin siinä, että koska kriitikko itse on niin häilyväinen olento, hänen sanojaan ei pitäisi ehkä ottaa totena. Sanat vain viittaavat; niistä ei kuulla totuus, eivätkä ne välttämättä osoita oikeaa kohti.

Tällainen näkemys asettaa tavallaan kaksoishaasteen kritiikille (sanan tavanomaisessa mielessä): jos kriitikko voi vain tyytyä käsissä olevaan kirjaan (ilman paratekstejä) myös kritiikin lukijan (olkoot se kuka-tahansa, kirjailija tai kollega) voisi olla tervettä nähdä kritiikki hahmollisena suhteena toiseen hahmoon. Tämänkaltaisessa palapelissä totuuksia ei ilmaista, niistä kävellään aina ohi.

Pidempään minua onkin vaivannut kysymys siitä, kannattaako tulkinnoista keskustella ja mitä mieltä siinä on. Jos niistä keskustellaan tai neuvotellaan, minkälaisia kriteerejä keskusteluissa tuottuu? Ei hahmollinen suhde kriteerinä lukutavalla esimerkiksi millään muotoa edusta ”oikeaa” lukutapaa, vaikka se minusta varovaisena ja pelokkaana lukijana turvallisimmalta ja toimivimmalta tuntuisikin. Tätä kysymystä – miksi keskustella tulkinnoista jos ei pyritä erottelemaan hyviä tulkintoja huonoista – olen kiertänyt viime kuukaudet kuin hullu puuroa. Sen vuoksi, että keskustelussa ja toisen ihmisen kohtaamisessa (muistetaan ne tunkit) vapaan ja luovan lukemisen sääntö tuottaa keskustelijoissa ahaa-elämyksiä ja oivalluksen tunteita? ”Näinkin tosiaan voi teoksen lukea” -tason toteamuksia?

Sinänsähän meille varmasti on yksi ja sama ja hailee, miten kukin kirjojen parissa viihtyy. Päiväunelmia saa unelmoida, löytämisleikkiä saa leikkiä ja vapauden tunteita saa kokea. Mutta viimeistään sitten kun tekstit alkavat ketjuuntua tai ihmiset kerääntyvät yhteen keskustelemaan lukemastaan, jotain muuttuu. Löysä kopittelu tuntuu mielettömältä, vaikkakin sitä se juuri on, ja kuitenkin olisi vulgaaria vaatia jokaisen neuvottelun päätyvän kompromissiin tai yksimieliseen käsitykseen, mikä tulkinnoista on oikea (ja mitkä eivät ainakaan ole).

Hahmollisuus – toistan vielä: se, että useat tekstit tuottavat omien materiaalisten merkkiensä ja niiden sisältämien viitteiden kautta puhuja-aseman, hahmon, joka ei mutkitta vastaudu tekstin aktuaaliseen kirjoittajaan – on ehkä sittenkin näistä se kaikkein tuskallisin kompaste. Aina astutaan jonkun varpailla, pitkälti siksi, että ihmishahmojen takana ovat kuitenkin ne ihmiset ja kuten kuka-tahansa, hekin samastuvat saavutuksiinsa, teksteihinsä, mielipiteisiinsä. Sanon kuten kuka-tahansa, sillä itsekin samastun turhankin voimakkaasti tähän hahmo-hajatelmaani ja olen jossain määrin valmis myös puolustamaan sitä ikään kuin se olisi osa minua, osa omistamaani maata. Mutta kun se ei ole. Niin paljon riippuu siitä, saatanko lukiessani muuttaa itseäni.