Vuosi 2007 oli monessa suhteessa varsin merkittävä. Eritoten tulen muistamaan sen vuotena, jolloin muutin pois Tampereelta pienempään kymenlaaksolaiseen kaupunkiin, joka toivon mukaan on vain välietappi maallemuutolle. Heti asetuttuani asumaan sain useammastakin paikasta töitä, ja olin niissä toimissa vuoden loppuun. Jaoin postia ja sain nähdä ruumiillisen työn edut ja haitat sekä sen, kuinka tietyntyyppinen työ muokkaa tekijästään tietynlaisen - postin väestä minulla ei ole liiemmin ylistävää sanottavaa, mutta työn mielekkyyttä en käy kiistämään; samalla se sopi melko hyvin klassisen marxismin näkemykseen työn luonteesta, työajasta ja yhteishyvällisyydestä. Postin työ oli ennen kaikkea yhteishyvällistä, tärkeää työtä, vaikka sen julkisuuskuva onkin melko pirteän nolostuttava. Toisessa työpaikassani viihdyin melko paljon paremmin ja se vastaa paljon paremmin ”koulutustani”, vaikka missään vaiheessa en olekaan nähnyt yliopisto-opiskelua mitenkään välttämättömänä tulevan työn laadun ja arvostuksen edistäjänä - päinvastoin olen pitänyt ihmistieteiden opiskelua itseisarvoisen sivistävänä, yhteiskuntakelpoiseksi valmistavina, kun taas työ itsessään on jotain joko kutsumusperustaisesti tai sitä tehdään yhteishyvän ja elannon takia. Esimerkiksi taiteen tekeminen on hyvinvointivaltiossakin pitkälti riippuvainen apurahoista tai jonkinlaisen elintason ylläpitämisestä, enkä edes katso taiteen tekemistä työnä, sillä tässä yhteiskuntakontekstissa se ei ole asetettavissa samalle tasolle vaikkapa teollisen työn kanssa. Ideaalisesti taidetta tehdään toivoakseni pitkälti kutsumuksesta, ei mittatilaustyönä, ja näin ollen se jos mikä on pikemminkin leikinkaltaista, leikkiä vastakohtana työlle. Kuluneen vuoden aikana olen entisestään vakuuttunut, että tekisin mieluusti koko ajan osa-aikaista työtä - en ehkä ansaitsisi niin paljoa, mutta minulla jäisi aikaa itselleni ja hengentieteiden harjoittamiselle. Tätä toivon monille muillekin. Vaikka operoinkin lähinnä toiveen parissa, juuri tämä - nykyinen työnjako yhteiskunnassamme - on paitsi vastenmielinen myös ihmistä konkreettisesti orjuuttava. Palaan siis edelleen nietzscheläiseen väitteeseen yli kahdeksan tunnin työpäivästä orjuutena. Kaiken kaikkiaan olin siis vuodesta 2007 valtaosan päätoimisesti töissä, mikä oli sinänsä jo melko käänteentekevää.
Muistelisin, etten tehnyt uudenvuodenlupauksia. Siitä huolimatta pysyin sillä tiellä, jonka olen valinnut ja vuoden mittaan sillä kulkeminen kävi entistä olennaisemmaksi, ja asioista luopumisesta ja toisten asioiden omaksumisesta tuli entistä luonnollisempaa.
Kukaan varsinaisesti ihan lähipiiriin kuuluva ei synnyttänyt, mutta ulomman piirin hyvä tuttavapariskunta kyllä. Pojan nimeksi tuli Aapeli. Nimi valittiin kalenterin manuaalisesti selaamalla.
Ei kuollut, vaikka jos asiaa tarkastelee yhtään symbolisemmin, useampikin tärkeä läheinen kuoli, poistui, muuttui maahiseksi. Näyttää siltä, että heidän hiljaisuutensa merkitsee heidän kuolemaansa minussa.
Virossa, Viljandin ihastuttavassa pikkukaupungissa jossa järjestettiin aivan yhtä ihastuttavat kansanmusiikkifestivaalit.
Toivon, että saamme vielä tämän vuoden puolella kahteen otteeseen - nyt kevättalvella ja ensi syksynä - hurjat määrät lunta ja pakkasta koko Suomen alueelle. Suomalaisen luonnonrytmien vääristymät (jotka ilmiselvästi johtuvat ilmastonmuutoksesta) etenkin talven suhteen masentavat minua kenties eniten tätä nykyä. Toiseksi toivoisin voivani jatkaa samaan malliin, työskenteleväni yhteishyvällisesti parina päivänä viikossa ja omistautuvani loppuajan itselleni ja hengentieteille ja tapaavani loma-aikoina entistä useammin ystäviäni, lähimmäisiäni ja uusiakin, totta kai ihastuttavia ihmisiä sekä tulevani hyvin toimeen heidän kanssaan ja oppivani heiltä alati uutta. Koska mainitsin jo lomat, kolmanneksi toivoisin voivani matkustaa koti- ja lähimaissamme ystävieni ja lähimmäisteni kanssa sekä erityisesti liikkua luonnossa.
2.5.2007 oli muuttopäivä. Päivää edelsi loputtomalta tuntuva säätäminen ja hösääminen, roki-sohvasta luopumisyritykset ja vuoden aikana karttuneen stressin huipentuminen ranskan tenteissä. Tavarat saatiin kuin saatiinkin mahtumaan yliopiston pakettiautoon, joskin kaikki mahdollinen piti purkaa osiin, ja matka taittui melko vaivattomasti. Itse asunto, johon muutin rakkaani kanssa osoittautui kesän mittaan melko tukalaksi. Siksi on mainittava myös toinen päivämäärä: 3.10.2007 elämänlaatu parani entisestään, kun muutimme nykyiseen asuntoomme, 1910-luvulla rakennettuun kasarmirakennukseen. Uudessa, avarassa asunnossa elämämme on ollut jokseenkin täydellistä, etenkin kun kaupungin varsin kyseenalaisen yksityisautoiluintoilun kokoontumisajot ovat jääneet kauemmas, ja asumme varsin hiljaisella asuinalueella. Kaupungista on myös sanottava, että vaikken periaatteessa erityisesti välitäkään kokoomuslaisen kaupungin tietyistä käytänteistä, muuttui henkinen ilmapiiriini ja elintilani konkreettisesti muuton myötä. En kaipaa oikeastaan yhtään Tampereenkaan kokoiseen suurkaupunkiin, jonka kuulohavaintojen ulkopuolelle jäävä metelitaso ylitti kaikki ihmisille suotuiset määreet. Toiveajattelua tai ei, kaupunki on sopivan kokoinen vieraannuttaakseen minut suurkaupunkien ylellisyyksistä tarjoten silti tarvittavat määrät erikoispalveluja (kirjasto, ekokauppa jne.) ja valmistaen minua kohti tätäkin otollisempaa maaseutuympäristöä.
Saattaa olla, että vuoden yksi varsinaisista saavutuksista oli henkilökohtaisen elämän saralla tapahtuneet spontaanisti paikkansa ottanut 19 kilometrin juoksulenkki syksyisessä metsässä sekä kolmet housut, jotka ompelin joulun aikana nälkämailla. ”Housuprojektista” mainittakoon sen verran, että aloitin suunnittelun jo syyskuussa, kun tympäännyin lopullisesti miehille suunnattujen vaatteiden yksipuolisuuteen. Ennen ensimmäisiä lakanoista ommeltuja harjoitushousuja en ollut käyttänyt ompelukonettakaan 13-14 vuoteen, joten sikäli tulos on merkittävän hyvä ottaen huomioon, että varsinaiset käyttöhousut (2 kpl) ovat kaiken lisäksi suhteellisen istuvat ja pitävät helmoissaan vain minimaalisesti suunnittelu- tai ompeluvirheitä.
Suurimpana epäonnistumisena on jäänyt jotenkin kaikin puolin stressaavan kevättalven aneeminen osallistuminen kirjallisuustieteen seminaariin. Varsinainen kirjoittamani lähemmäs 40 sivun seminaarityökin on omasta mielestäni paikoin epäonnistunut ja kärsii rakenteellisesta vaillinaisuudesta. Ranskan ja ruotsin koearvosanoja en jaksa enää edes muistella. Kaiken kaikkiaan kevättalven rasittavuus kiteytyy joskus jo tammi-helmikuussa otettuun parin kolmen päivän hermolomaan, mikä kohdallani oli ainakin tuohon päivään saakka ollut erittäin harvinaista.
En yhdestäkään, enkä fyysisesti sairaana ollut päivääkään.
Ostin syksyllä kannettavan tietokoneen, joka näyttää vapauttaneen minut erityisen hyvin monista kirjoittamiseen liittyvistä estoista. Kaiken lisäksi voin vielä nautiskella sohvallamme - jonka ostaminen kesällä on tuonut ainakin yhtä paljon iloa kuin läppäri - ja kirjoittaa eli mikä sen parempaa!
Ystävien ja lähimmäisten tietenkin. Minulle jäi vaikutelma viime vuodesta, että itse asiassa jokainen ystävistäni paljasti itsestään jonkin sellaisen puolen, joka aiemmin oli jäänyt joko paljastamatta tai minulta huomaamatta - ja osoittivat erityistä lämpöä myös minua kohtaan. Perheenjäseneni eivät ehkä paljastaneet vuoden kuluessa mitään sellaista, mitä en olisi heissä jo aiemmin nähnyt, mutta kannoimme mielestäni luontevasti huolta toisistamme ja tuimme toisiamme vaikeina hetkinä. Rakastan teitä kaikkia, ystävät ja lähimmäiset. Myös ne uudet tuttavuudet, joihin vuoden aikana tutustuin paljastivat lähtökohtaisesta ”karkeudestaan” huolimatta lämpimiä ja ihastuttavia puolia itsestään. Kiitos kuuluu heillekin.
Ehkä yhden lähimmäiseni, joka on jo pitkään painiskellut tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan koskevan turhautumisen ja pessimistisyyden parissa. Huoli hänen jaksamisestaan painoi välillä.
Luultavasti käytin suurimman osan rahoistani ruokaan. Se ei tarkoita, että olisin syönyt määrällisesti enemmän, mutta vuoden mittaan aloin panostaa yhä enemmän laatuun ja eettisesti kestävään (lähi)ruokaan.
Muuttojen lisäksi innostuin olennaisesti olemisesta ja elämisestä itsessään. Tuntuu, että päivittelin ja löylyttelin olemistani alituiseen etenkin loppuvuodesta. Kesällä olin innoissani aamuyöllä heräämisestä. Syksyllä astangaan vaihdettu jooga käänsi viimeistään mittarin tanaan. Monta kuukautta fiilistelin myös etukäteen kolmen viikon periodia, jonka viettäisin nälkämailla. Babylon Whoresin yllätyskeikka ja Aural Hypnox-iltamat tarjosivat valtavasti elämyksiä, joista riittää ammennettavaa myöhemminkin. Hans Jürgen Syberbergin Hitler ja Die Nacht mullistivat ymmärrykseni elokuvan mahdollisuuksista ja syvällisyydestä ja taiteesta ylipäänsä.
Mieleeni jäävät todennäköiset Troumin ja Moljebka Pvlsen albumit, joita kuuntelin päiväunilla kesällä. Muutenkin vuoden 2007 tulen muistamaan vuotena, jolloin kuuntelin prosentuaalisesti paljon enemmän (dark) ambientia kuin mitään muuta musiikkia. Jos joitakin levyjä on pakko mainita, ehkä No Xivicin Yksityisyys, Bruce Springsteenin Magic, Current 93:n Soft Black Stars ja Talking Headsin Remain in Light jäänevät mieleen.
Ehdottomasti onnellisempi (kts. yllä).
Taisin löysistyä kuukauden aikana nälkämailla, siellä eläminen kun merkitsee sekä elämänrytmin että rutiinien höltymistä, pitkiä yöunia ja jonkinasteista pöhöttymistä, mutta uskon etten olen mitenkään merkittävästi lihonut. Parin viikon päästä olen taas vanhoissa uomissani. Jos kysymys tulkitaan symbolisemmin, olen ehdottomasti lihavampi, henkisesti rikkaampi ja ympäristölle ja kaiken tapahtumiselle alttiimpi.
Todennäköisesti rikkaampi. Viime kuukausina en ole liiemmin penniä venyttänyt, sillä tilin saldon totalitaristinen tarkkailu ei taida tehdä erityisemmin hyvää. Ainakaan itselleni se ei tehnyt. En sano, etten pitäisi huolta rahoistani siinä missä ennenkin, olen vain välinpitämättömämpi rahan suhteen yleensä, mikä osittain johtuu toki siitä, että tiedän sitä tulevan kuukausittain. Toivon, että mahdollisuuksien mukaan mahdollisimman moni kokisi samalla tavoin, ja kehittäisi mielekkäämpiä tapoja kokea todellisuutta kuin kuluttaa sitä. Siihen pyrin itsekin.
Jälkeenpäin ajatellen en kärkeen keksi mitään erityistä - lukeminen ja kirjoittaminen ajatustyön edistäjinä ovat tietenkin niitä asioita, mitä aina tapaa kahmia itselleen, ja tahtoisi kahmia enemmänkin, mutta välillä pitää tehdä sellaisia, olennaisempiakin asioita kuin ruoanlaitto, tiskaaminen, työnteko, ulkoilu jne.
Vuoden kuluessa vähensin jonkin verran television ja tietokoneen ääressä luuraamista, joskin sitäkin harrastin jonkin verran, aina pahastumiseeni asti. Päivässä itsessään on hurjat määrät tyhjiä hetkiä, jolloin ei tee mitään tai jotka käyttää hermoiluun, suunnitteluun, tyhjään näppäilyyn; jos sellaiset aukkoajat saisi karsittua minimiin, olisi hienoa. Toisaalta osa niistä tekee olemisesta merkittävää, vaikka osa puolestaan vain estää ihmistä tekemästä kulloistakin asiaa vaadittavalla tarkkuudella ja vakaumuksella. Esimerkiksi tulevien askareiden säätämisenomainen järjestely, stressi ja odotus ovat kaikkein pahimpia ajantappajia.
Kirjoitan tätä jälkeenpäin, joten joulu oli ja meni, ja veti helposti vertoja lapsuuden jouluille. Yksi parhaista jouluista siis. Koko kotiväki puuhaili omiaan ja oli rentoutunut, välitön, huoleton - yhteiset askareet jakautuivat tasaisesti eikä mitään konflikteja päässyt syntymään. Nautimme toistemme seurasta. Itse ompelin housut, hakkasin halkoja, korjailin lamppuja, postilaatikkoja, digiboxeja jne.
Viime kevättalvi oli hektisyydessään niin vastenmielinen, jälkeenpäin ajatellen, että mieluusti pyyhkisin sen muististani. Yhtä hetkeä siitä on mahdoton kai kaivaa esiin, jollei hermolomahetkeä oteta lukuun - ja sitä juuri tarvitsin. Niin ollen en varmaankaan muuttaisi mitään, koska kaikki tapahtui lopulta asioiden luonnollisella painolla, ja niin on hyvä.
Rakastuin olemiseen, rakkaimpiini ja hetkittäin jopa ihmisten ajoittaisiin käsittämättömyyksiinkin (ilmentyessään omissa ainutlaatuisissa konteksteissaan).
Tämä on oikeasti ollut tämän kyselyn kaikkein tympäännyttävin tai vähintäänkin irrelevantein kysymys. Millaisen psyyken rakenteen omaava tyyppi on tämänkin keksinyt? Yhtä hyvin voisi kysyä, pelasitko koronaa vuonna 2007. Ei yhtään. Ja ei, en pelannut myöskään koronaa.
Talvella seurasin Ozia, joka kyllä jälkeenpäin ajatellen alkoi kaikessa verisyydessään ja iljettävyydessään lopulta toisintaa itseään myös omalla mentaalisella kartallani. Tällä hetkellä pyörivä Markku Pölösen Karjalan kunnailla -tv-sarja edustaa kuitenkin kaikkea sitä, mihin olen mielistynyt itse olemisen suhteen. Sarja on niin kaukana siitä kuvottavasta estetiikasta, jota 95 % nykyisestä sisällöntuottajateollisuudesta harjoittaa, ettei Pölösen näkemyksille voi olla kuin mieltymättä. Ei voi kuin ajatella Pölösen toista elokuvakokemusta, jotain saksalaista pehmopornoelokuvaa Pannaanpa jodlaten jossain pohjois-karjalalaisessa elokuvateatterissa, jossa punakat, humalaiset maalaiset pitkä hässivät ties missä pusikossa ja Pölönen ajatteli, että ”tuota kohti!” - siitä on tietenkin kuljettu melko pitkä matka, eikä esimerkki anna Karjalan kunnailla -sarjasta lainkaan oikeaa kuvaa. Pienimuotoisuus ja luonnollisuus (jossa ei ole karkeutta) ovat kuitenkin ne arvot, joita tässä ajan takaa, ja joita Pölönen sarjoineen edustaa.
En vihaa ketään. Monet asiat yököttävät minua kulttuurissamme, kulutustottumuksissamme, vastuuttomuudessamme, mutta ihmiset itsessään eivät minua vihastuta. Tämä on tietenkin kovin teoreettinen aksiooma, etenkin kun monista ihmisistä ei välttämättä ikinä näe muuta kuin heidän kulutustottumuksensa tai makuarvostelmansa - silloin ei voi kuin yrittää löytää kaikesta siitä ”hulluudesta sympaattisia puolia”, kuten Maspe sanoi Matti Eskon Rekkamies-kappaleesta.
En ole aikoihin arvottanut kirjoja sen mukaan ikään kuin niillä olisi jokin itsenäinen, muista konteksteista ja kanavista riippumaton arvo, joka voidaan asettaa jatkumoon huonoin-paras. On vain toimivammin ja heikommin aktuaalistuvia periodeja jolloin tietty kirja puolustaa itseään paremmin. Tänä vuonna vaikutuin esimerkiksi Margaret Atwoodin Oryxista ja Crakesta, Gustave Flaubertin Bouvardista ja Pécuchetista, D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajasta ja Michel Onfrayn Kapinallisen politiikasta.
Hyviä ambient-artisteja virtasi esiin alituiseen. Scott Walker, Talking Heads ja Prince antoivat paljon tänä vuonna.
Sain kaiken minkä halusin.
Kts. yllä.
Vuoden aikana näin tietenkin paljon elokuvia. Syberbergin jo mainitsinkin. Pölösen Lieksa! ensimmäisen teatterielokuvana kuukausiin sysäsi kyyneliin asti. Godardin Our Music jäi mieleen, samoin Konchalovskyn Runaway Train.
Töitä.
Melun puute ja se, etten olisi harmistunut niin paljon yksityisautoilusta ja em. suomalaisten vuodenaikojen vääristymistä.
Vuoteen 2007 kuuluu myös omalta osaltani uudenlainen tiedostaminen, mitä tulee vaatteisiin - jouluna päätin, että vastaisuudessa pyrin parhaani mukaan tekemään suurimman osan paidoista ja housuista itse tai teettämään ne esimerkiksi rakkaalla ja erityisen käsityötaitoisella siskollani. Ostin kesällä kuudella eurolla elämäni ensimmäisen pikkutakin, jota käytinkin syksyn mittaan töissä, samoin kuin uudet maihinnousukengät (joiden nahkaisuus vaivaa minua nyt vähän). Muuten viihdyin enimmäkseen melko rennoissa vakosamettihousuissa, t-paidassa ja villatakissa. Ja ne hupaisat hipit hassuissa hatuissaan! Ja toki käytin niitä samoja loputtoman kuluneita ruskeita farkkuja, joiden veroisia en ole vieläkään löytänyt saati osannut (vielä) tehdä. Toivotaan, että vuosi 2008 tuo mukanaan ennennäkemättömän käsityöinnostuksen, joka ei laannu.
Rakkaani, ystävät, koti. Nykyisin viihdyn enimmäkseen kotosalla, enkä silti väitä että olisin taantunut täysin sohvaperunan asteelle. Osaltaan kulutukselle virikkeetön ympäristö vain lisää halua olla kotosalla, enkä enää kaipaa lainkaan sitä kaupungilla harhailua, jota vielä vuosi sitten ihastelin. Pidän edelleen kävelystä ja juoksemisesta, mutta päämäärätön ja toimeton liikuskelu julkisilla paikoilla ei ole enää niinkään mieleeni. Sen sijaan retrospektio ja oman itsen tarkkailu tarjoavat minulle paljon enemmän.
Viime vuosi muistetaan monien poismenneiden suuruuksien vuotena: Bergman, Antonioni, Stockhausen, Baudrillard jne. Nyt minusta näyttää, että seurasin vähemmän julkisuutta kuin aiemmin, eikä mieleeni nouse kuin yksi Elisa Aaltolan hermostuneen oloinen esiintyminen jossain ajankohtaisohjelmassa Oikeutta Eläimille-videonauhojen myötä paljastuneen maatalous-uutisen tiimoilta, sekin aivan kuukauden kahden takaa. City-lehden lukemisesta olen totaalisen vieraantunut, enkä tiedä - en edes halua - kuka on tällä hetkellä katujen kuumin nimi. ”Harhautusliite” (kuten Mika nimitti HS:n Nyt-liitettä) ei minua juurikaan kiinnosta, lähinnä yököttää (sen lajin vihaamisesta en näköjään ole päässyt vieläkään). Peter von Bagh on hahmo, jonka edesottamuksista nautin, ja tänä vuonnahan hän esiintyi julkisuudessa varsin edukseen.
Samaten vuosi 2007 piirtyy eteeni jotenkin verrattain kulmikkaana. Paljon poliittisesti arveluttavaa tapahtui: Kokoomuksen vaalivoitto, Tehyn työtaistelu, Oikeutta eläimille -nauhat, Jokela. Kaikkia näitä enemmän olin kuitenkin enemmän harmistunut yleisestä elämänpoliittisesta välinpitämättömyydestä, kaikenlaisista väärinkäytöksistä ja laiminlyönneistä, ja esimerkiksi ilmastonmuutoksen rajoittamisen ja talouskasvun välisestä ilmeisestä ristiriidasta, jonka kysymyksenasettelussa tiedettiin jo etukäteen, kumpi on tärkeämpää, mutta retorisesti yritettiin silti tehdä myönnytyksiä rajoitusten ja toimenpiteiden suuntaan.
Uudessa vieraassa kaupungissa kaipasin tietenkin ystäviä, joiden viikoittainen näkeminen tekisi varmasti terää. Toisaalta viihdyin kyllä hyvin yksinkin ja rakkaani seurassa. Koska en myöskään ollut kaikkia päiviä yksin kotona, en millään muotoa tullut mökkihöperömmäksi.
Mahdollisesti parasta oli, että rakkaani löysi ystävän kaupungista, jonka seurassa minäkin viihdyin. Työtoverini miellyttivät myös, ja tekivät osaltaan kaupunkia henkisesti turvallisemmaksi ja kodikkaammaksi.
”Työ tekijäänsä neuvoo” valkeni minulle useine ulottuvuuksineen vuoden saatossa.
”Think of London, a small city
It's dark, dark in the daytime
The people sleep, sleep in the daytime
If they want to, if they want to
I'm checking them out
I got it figured out
I got it figured out
There's good points and bad pointsi
Find a city
Find myself a city to live in.
A lot of ghosts in a lot of houses
Look over there!...A dry ice factory
A good place to get some thinking done
People got no idea where in the world they are
They go up north and come back south
Still got no idea where in the world they are.
Home of Elvis and the ancient greeks
Do I smell? I smell home cooking
It's only the river, it's only the river. ”
(Talking Heads: Cities)


