sunnuntaina, joulukuuta 02, 2007

Elämänpolitiikka ja evankelikaalinen kristinusko

Taannoin televisiosta tullut Jumalan lapset -dokumentti ja samoihin aikoihin loppuun luettu Theodore Roszakin Paholainen ja herra Silverman (2003/2006) laittoivat ihmettelemään paitsi amerikkalaista kristillisyyttä myös amerikkalaista liberalismia. Sekä dokumentissa että Roszakin aateromaanissa on siis kyse evankelikaalisen kristinuskon ja suomalaiseen sosiaalidemokratiaan verrattavan amerikkalaisen liberalismin välisestä nihkeydestä. Näiden kahden osapuolen kartoittaminen lienee perustavanlaatuista kenen tahansa ymmärrykselle, mitä tulee Amerikkaan - siitäkin huolimatta, että valtameri välissä saattaa suoristaa mutkia ja typistää yksilökokemusta.
Molemmassa tekstiesimerkissä, siis dokumentissa ja romaanissa äärimmäisen mielenkiintoista on, mihin kontekstiin luentansa lukija mahtaa asettaa. Jumalan lapsetkin tasapainoilee siinä ja siinä, alkaako se ivaamaan muotoja, joita evankelinen kristinusko on saanut Amerikassa (aina kristillisestä wrestling-liitosta kristillisiin Raamattu-teemapuistoihin) vai pyrkiikö se tarkastelemaan niitä mahdollisimman objektiivisesti. Sen verran kohtelias dokumentti kuitenkin on, ettei suoraan tulkitse, kerro, vaan antaa katsojan löytää kantansa. Ja toden totta: jos Ulkolinjan dokumentin katsoi tietäen jo etukäteen mitä tulisi saamaan, sitä varmasti myös sai - sen sijaan, jos pyrki hiukankin myötämielisempään luentaan, huomasi että varmasti evankelikaalisessa kristinuskossa on hyvät, ihmisen onnellisuutta edistävät puolensa, ja sen ettei syvän etelän väki nyt ihan dollarinhymystä elä.
Muutamaa erityistä useammankin fundamentalistikristityn esiin nostamaa kantaa haluaisin aiheen tiimoilta lähestyä. Ne ovat: perhearvot, kreationismi ja elämänvaalinta. Sanomattakin lienee selvää, että näitä yhdistää toisiinsa raamatun kirjaimellinen luenta. Meille jotka olemme tottuneet ottamaan itsestäänselvyytenä evoluutio-opin, voi tulla jonkinasteisena kauhistuksena, kuinka kukaan voi uskoa siihen, että ihminen on luotu, syönyt hyvän ja pahan tiedon puusta ja käynyt sukuna läpi ties kuinka monet vedenpaisumukset ja kauhistukset. Jos kreationismin kuitenkin ottaa pelkästään vaihtoehtona, teoriassa aivan yhtä relevanttina uskomuksena kuin länsimaisen luonnontieteen todistelutkin, ei tämä vaihtoehto näytä välttämättä kovinkaan hullunkuriselta. Kyse on nähdäkseni kuitenkin puhtaasti uskomusjärjestelmästä, jolla ei yksilökokemuksen kannalta ole kuin suotuisia vaikutuksia - jos kyseinen sanasto, kielipeli tai uskomusjärjestelmä antaa lohtua, uskoa ja mahdollisuuksia toimia tietyissä puitteissa, olla kohti rajojaan, täyttää se nähdäkseni uskonnon perustavat, säilyttävät tehtävät. Dogmeihin ja traditioon nojaava uskomusjärjestelmä on tässä mielessä niin ollen ainakin lähtökohta, minkä jälkeen on kuitenkin alettava etsiä omia henkisiä rajojaan, omaa etiikkaansa joka on terveessä, hedelmällisessä suhteessa isien uskoon ja äitien etiikkaan. Uskonnossakaan ei ole kysymys paremmuudesta, vaan yksilöllisistä tunteista, “rajantajusta” ja turvasta jota jokin instanssi voi tarjota henkilökohtaisen henkisen kehityksen pohjaksi.
Uskontoa ja yksilöpolitiikkaa on osittain mahdotonta erottaa toisistaan. Tausta-ajatuksenani on, että kaikki mitä valitsemme ja teemme on jossain määrin poliittista - se nykyinen itsestäänselvyytenä pidetty ympäripyöreys, että politiikassa on kyse Matti Vanhasesta, Jyrki Kataisesta ja kaikenlaisten virkamiesten julkisista puuhasteluista on vähintäänkin haksahtanut. Katson eettisten valintojen perustuvan niihin uskomuksiin, joita ihminen omaksuu elinympäristöstään ja myötäsyntyisesti. Siksi demokratiassa suotuisin mahdollinen hallintomalli saattaa sittenkin olla se kaikkein hirvittävin: kaiken hedelmällisen ja yksilöllisen keskiarvottava myllyttäminen, jotta mitään vaarallista ja ihmisen perusturvaa uhkaavaa ei pääsisi julkiseen tilaan - tämä siksi, ettei ihmisen perusturvantaju järkkyisi ja joutuisi liian kovalle koetukselle. Koen esimerkiksi itseni olevan verrattain hyvissä kantimissa, mutta ymmärrän sen, ettei kaikilla ole perusmotivaatiota kehittää itseään, etsiä rajojaan, luoda itse oma, hedelmällinen etiikkansa, ja siksikin jokainen meistä tarvitsee lähimmäistemme tukea, mikä tarkoittaa osin myös uskonnollista turvaverkkoa. Tämä ei tarkoita, ettenkö toivoisi ihmisten hylkäävän aitiopaikkansa formularatojensa penkoilta ja sohvanmutkista ja alkavan tehdä jokahetkisestä elämästään arvokasta, mielekästä ja henkistä - sitä toivon kaikesta sydämestäni, mutta minun tehtäväni ei ole valita, mikä on oikein ja mikä väärin. Minun tehtäväni ei ole holhota, niin paljon kuin tahtoisinkin - minun tehtäväni on kunnioittaa toisia ihmisiä, tuntea solidaarisuutta ja pyrkiä rakastamaan heitä huolimatta siitä, keitä he ovat ja miten.
Uskonjärjestelmässä eläminen on siis mielestäni ainoastaan perusta luovemmalle toiminnalle, samalla tapaa kuin äiti tarjoaa lapselle turvan, jotta tämä voi kehittyä yksilöksi. Toiminnan mahdollisuus, luovuuden mahdollisuus on läsnä implisiittisesti kaikissa perustoissa, kävipä se sitten vallankumouksen tai yksilöllisen anarkismin nimissä. Yksilötasolla solidaarisuus muotoutuu ja on itse asiassa edellytys tasaveroiselle kahden ihmisen kommunikaatiolle. Tämän solidaarisuuden periaatteen suhteen amerikkalainen evankelisuus jää epäilemättä ylijäämäiseksi: se haluaa vaalia elämää kaikissa muodoissaan, riippumatta yksilöiden tahdoista, ja siksi se katsoo esimerkiksi homoavioliitot ja abortit elämää tuhoaviksi voimiksi ja kurkottaa siis näin samaan päämäärään kuin suomalainen sosiaalidemokratiakin: holhoamiseen tai mahdollisesti sitäkin vasemmalle, kohti yhteiskunnallisia rajoituksia. Sivukaneettina mainittakoon, että on vähintäänkin mielenkiintoista, miten fundamentalistikristityistä tavataan puhua äärioikeistona, vaikka tänä päivänä oikeistolaisemmalta minun silmiini näyttää kylmä, taloutta edistävä liiketoiminta. Se, mikä evankelikaalisuuden erottaa oikeistosta, on siis ennen kaikkea edellisen tapa asettaa etiikka ja kuuliaisuus ekonomian edelle.
Perhesuunnitteluneuvoloiden tarjoama tuki ja samaa sukupuolta olevien keskinäinen onnellisuus eivät merkitse juurikaan, kun tehdään rajauksia, mikä edistää elämää ja mikä ei. Hyvä, joskin fiktiivinen esimerkki löytyy Roszakin romaanista, jossa evankelistit puhuvat abortista holokaustina juutalaiselle homoliberaalille - juutalaisten holokausti on heille sionistien kehittämä kollektiivinen vale, jota ei koskaan tapahtunut. Lukijalle tämä on varmasti yhtä pöyristyttävää kuin romaanin päähenkilölle Daniel Silvermanille, merkitseehän Auschwitz symbolina jotain, mihin länsimainen aatehistorian synnyttämä moderni elämä tavallaan kulminoituu. Holokaustia käytetään abortin synonyymina myös Jumalan lapsissa. Molempien tekstien oletettu implisiittinen kohdeyleisö näyttää olevan ei-kristitty väki, mutta tämä ei välttämättä tarkoita, että tekstit jatkaisivat monille toisille moderneille teksteille tyypillistä kristittyjen demonisoimista - tosiasiassa ne mittaavat omasta mielestään avaramielistä odotuskatsojaa, kuinka vapaa- ja avaramielinen hän lopulta onkaan. Tässä mielessä tuollaiset tekstit ovat äärimmäisen tervetulleita kaikkialla länsimaissa - on jo aikakin itsekriittisyydelle ja vaalimamme “vapaamielisyyden tekstin” hermeneutiikalle. Liian kauan on elämänpoliittinen liberalismikin jo saanut marinoitua omassa hyvyydessään ja pyrkinyt kieltämään vapauksia rajoittavan politiikan tekstit.
Se, mikä molemmissa teksteissä minun silmiini kuitenkin näyttäytyi varsin sympaattisena ja jota kohtaan tunsin syvää ymmärrystä, oli perhearvojen vaaliminen; yhteisöllisyys, jota modernina individualistina silloin tällöin tapaa tietenkin kaivata. Tämä ei käsittääkseni myöskään ole mikään yksilöllinen oikku, vaan useat meistä suomalaisistakin kaipaamme jonkin suuremman instituution huomaan. Jos kristinusko Amerikassa edistää yhteisöllisyyttä tuohon tapaan, en näe siinä juurikaan haitallista ainesta, niin kauan kuin elämänvaalinta ja sosiaalipolitiikka pysyy siitä etäällä (mikä edellä mainitun elämänpolitiikan takia tuntuu kyllä jokseenkin mahdottomalta). Milloinkaan se ei kuitenkaan saisi alkaa rajoittaa kollektiivisesti kenenkään elämänpoliittisia oikeuksia: ketä rakastaa, kenen kanssa voida hyvin. Vapauteen liittyy aina myös velvollisuuksia, ja se tahtoo liberalismin liimahöyryissä usein unohtua, niin Leviathanin jätteiltä kuin kaikenlaisilta osaajiltakin (joista kollektiivisesti tuhoisampaa jälkeä tietenkin tekevät jälkimmäiset muotivirtauksineen, mukavuudenhaluineen ja korkeine palkkoineen - raha jolla he eivät oikeasti tee mitään - he, autuaan tietämättömät).
En tunne kovinkaan hyvin amerikkalaista henkistä maaperää, en sen kenties rikastakin henkistä pääomaa - tunnen kuitenkin sen vain a.) hysteerisiä mittoja saaneista kansanliikkeistä ja b.) nk. vastakulttuurista, c.) liberaalista talousteoriasta ja d.) amerikkalaisen vapauden käsitteestä, joka ajan saatossa on kulkenut varsin pitkän matkan Thoreaun ja Emersonin ideaaleista Hollywoodin kuvastoon. Amerikkalainen vapaus on edustanut minulle yleisinhimillistä mahdollisuutta elää itsenäisesti ja lähellä luontoa, ilman teollisen yhteiskunnan raskauttamia velvoitteita. Tuo vapaus, joka sittemmin on vakiintunut osaksi työläisen unelmia tai unelmatehdasta itseään, saattaa tietenkin olla kovin kaukana amerikkalaisesta reaalipolitiikasta. Minulle on eri tahoilta välittynyt kuva vaaleasta amerikkalaisesta melko keskinkertaisena virkamiehenä ja tummasta kovasuisena hampurilaisenpaistajana, puhumattakaan muista etnisistä ryhmistä. Kaukana New Yorkista ja San Franciscosta ihmiset hymyilevät leveästi stetsonit päässään. Missä määrin tällainenkin mielikuva on millään tavalla relevantti?
Jos vaikkakin mielikuvani amerikkalaisista (sekä muutaman tosielämän kontaktin lisäksi) ei ole kovinkaan totuudenmukainen, pidän melko kohtuullisena väittää, että Amerikassa kristinusko puolustaa paikkaansa - siitä kielii kai republikaanien suosio, mikä ei tietenkään tarkoita, etteivät demokraatit puoltaisi kristillistä uskontoa. Amerikkalainen vapauden käsite on itse asiassa sidoksissa osittain samaan kristilliseen etiikkaan, joka raamatussa esitetään. Omat perinteensä ja omat nykymuotonsa amerikkalaisella kristinuskolla tietenkin on, ja se saattaa selittää, miksi sillä on niin vahva asema: se ei ole pelkästään valkoisten asia, kuten saattaisi olettaa, vaan yhtä lailla eri etnisiä ryhmiä yhdistävä tekijä. Amerikkalainen kristinusko on amerikkalaisen vapauden muoto - kysymys siitä, kuinka elää kunniallisesti, oikeudenmukaisesti ja lähimmäisestä välittäen, läpäisee molemmat. Siksi amerikkalainen kristinusko on niin vahva, ja siksi mekin, liberaalinkaltaiset, sitä pelkäämme. Pelkäämme osittain vapautemme menetystä, auktoriteetteja mutta myös vastustajan sietämätöntä voittokulkua. Ilmiö itse asiassa näyttää yleismaailmalliselta: pelästymme ja turvaudumme ironiaan aina kun kohtaamme ihmisen tai liikkeen, joka on juuriaan myöten vaikuttunut, affektien vallassa, valmis luopumaan modernin yhteiskunnan oletetusta elintasosta jos tarve vaatii. Erilaisuuden pelko ei ole niin ollen koko totuus: lähempänä sitä liikutaan, jos retorisesti kuvaillaan kuinka näin marginaalisten ryhmien kautta länsimainen liberalismi huomaa intuitiivisesti laimentuneensa elinkelvottomaksi. Vain iva saa sen unohtamaan ja jatkamaan kuolinkouristelujaan vielä hetken. Elämä, jota se kaipaa suoniinsa, on toisaalla, syntymässä.

8 kommenttia:

Avenius kirjoitti...

Kiinnostava blogikirjoitus, kiitos siita. Satuin juuri itse kirjoittamaan tavallaan samasta aiheesta.
Lukaisen kirjoituksesi viela myohemmin lapparilta ennen kuin yritan syvallisempaa kommentointia. (Sanottakoon Frankin puolustukseksi etta han ei pilkkaa / kritisoi fundamentalisteja, vaan ainoastaan tapaa jolla tietyt poliittiset tahot ovat saaneet valjastattua ne "hengenvoimat" markkinatalouden palvelukseen.)

Itsellenikin on kylla monesti tullut eteen ongelma kun Foucaultlainen holhousyhteiskunnan kritiikki kohtaakin yllattaen konservatiivisen "less government" ideologian. Vaikka modernismi nayttaytyisi mimmoisena piruna en kuitenkaan haluaisi paasta kaikista progressiivisista haaveista eroon.

Avenius kirjoitti...

Vai pitaisiko sita olla vain rehellisesti anarkisti...

Avenius kirjoitti...

Pari juttua tuli mieleen.

Evakelistien elämän vaaliminen ei ole abortinvastustuksesta huolimatta mitekään ehdotonta, jos ajatellaan esim. kuolematuomion kannatusta tai sitä kostomentaliteettia joka oli vallalla 9/11 jälkeen. “Silmä silmästä...” Toisaalta fundamentalistien näkökulmasta tämä huomio juuri osoittaa liberaalin ideologian kieroutueisuuden: pahoja rikollisia ja jumalattomia terroristeja lellitään, mutta viattomilta sikiöiltä halutaan ottaa nirri pois. Solidaarisuuden ja elämää edistävien voimien määrittelyn suhteellisuus on ehkä sanomattakin selvä.

Perhearvot eivät ole välttämättä ristiriidassa modernin individualismin (tai markkiatalouden) kanssa. Sanoihan Maggie Tatcher että yhteiskutaa ei ole, on vain yksilöitä ja perheitä. Amerikkalaisen individualismin kontekstissa ydinperheen voisi ehkä ajatella “pienenä talona preerialla”, erämaalinnoituksena joka suojaa jäseniään pahaa maailmaa vastaa. Tämä näkemys yhteiskunnasta on atomistinen ja oikeuttaa konservatiivisen sosiaaliturvan kritiikin. Samoin kuin ajatus siitä että uskonnolliset apujärjestöt voisivat ottaa kantaakseen huonompiosaisten auttamisen paremmin kuin valtio. Tällainen “faith based” avustushan on ruohonjuuritoimitaa, jonka pitäisi edistää yhteisön sisäistä solidaarisuutta. Voimme tietysti kysyä kumpi aiheuttaa enemmän vierautumista / syrjäytymistä, moderni hyvinvoitivaltio, joka meilläkin oli ainakin vähän aikaa sitten mallina, vai Amerikkalainen privatisoitu yhteiskunta?

Antropologina sitä on tullut sisäistettyä aika perusteellisesti ajatus siitä miten tuhoisaa ylhäältäpäin ohjattu moderni yhteiskutasuunnittelu voi olla. Voin loputtomasti kritisoida niitä tapoja millä ns. rationaaliset asiantuntijainstituutiot ulottavat holhoavan valtiovallan lonkerot kaikkiin sosiaalisen elämän sfääreihin. Silloin kun tämä on aiheuttaunut yhteesopimattomien kulttuuristen järjestelmien törmäyksen seuraukset ovat saattaneet olla katastrofaalisia. Habermaslainen ultra-ratioaalinen avoin yhteiskunta on, ainakin universaalina ideaalina, silkkaa hybristä. Puhumattakaan näistä megalomaanisista global civil society kahjoista. Jotkut Amerikkalaiset kaverinikin olivat niin naiveja että ajattelivat EU:ta yksikertaisesti hyvänä ilmiönä, koska he näkivät sen nationalismin vastavoimana. Toisaalta valistuneen vasemmistolaisesta näkökulmasta voi helposti päätyä antamaan ammuksia oikeistolaiselle ideologialle, jossa markkinatalous naturalisoidaan omalla höyryllään kulkevaksi ikiliikkujaksi (tai lakaistaan maton alle), kun keskitytään purkamaan keskitetyn valtiovallan panoptikonia.

Mikko kirjoitti...

Mielestäni fundamentalistien yksisilmäisyys ja tarve pyrkiä kaikin tavoin rajoittamaan toisten (ja omien läheisten) elämänvalintoja, on asia joka pitäisi mainita ihan ensimmäisenä; toki massamurhaajapedofiilejäkin voi yrittää ymmärtää, mutta kuinka pitkälle solidaarisuus oikeastaan kannattaa viedä? Esiin nousee vanha ongelma: kannattaako olla solidaarinen niitä kohtaan, jotka eivät itse kykene solidaarisuuteen? Jos jokin ilmiö on syvätasolla niin elämää vahingoittava kuin fundamentalismi (joka sentään tekee ihmiset suhteettomuudentajuisiksi ja sitä kautta riidanhaluisiksi), niin mielestäni sitä pitää myös voida avoimesti kritisoida, joskin siinä määrin maltillisesti, ettei alennu samalle ehdottomuuden ja fanatismin tasolle. Minusta tuntuu, että modernin individualistin tapa tuomita fundamentalismi on siinä määrin muuttunut itsestäänselvyydeksi, että se alkaa näyttää väljähtyneeltä, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö pohjimmiltaan oltaisi oikealla asialla. Kaikkia asioita ei tarvitse kääntää ympäri vain siksi, että ne ovat kenties joidenkin kohdalla muuttuneet automaattiseksi mantraksi virran mukana. Tärkeintähän on kuitenkin itse asia, ei se kuinka jotkut sen omaksuvat tai esittävät.

Santeri Nemo kirjoitti...

Hei, tärkeitä huomioita molemmilta! Kiitos.

Totta, perhearvot eivät välttämättä ole ristiriidassa individualismin kanssa, kyllähän perhe antaa periporvarillisessa mielessä vapaudet (mahdollisuuksineen ja rajoituksineen) toteuttaa itseään. Meinaatko Amerikan-kävijänä siis, että perusamerikkalainen perhe välittää käytännössä vähät ei-lähimmäisistä, niistä jotka on rajattu perheen ulkopuolelle? Että sielläpäin on vallalla ajatus, ettei perusliberaali puutu kenenkään muun toimintaan tai vaikkapa mahdolliseen syrjäytymiseen ja sitä vastoin uskonnollinen ihminen pyrkii välittämään näistä, mutta tietyin ehdoin (“omaksu Jeesus”)? Varmaankin jako ei ole näin kärkevää, mutta jos tämä on edes suuntaa-antava kuvio, tiedän kyllä, kumpaa kohtaa tuntea solidaarisuutta. Suomessahan tilanne tiettyjä kristillisiä liikkeitä huolimatta se, ettei kadulla julisteta kenellekään mitään, vaan liikkeet ovat pitkälti ghettoutuneet ja purkavat sitten modernia angstiaan omassa yhteisössään. Siinä mielessä julkisesta politiikasta ei voitaisi olla kauempana. Vaan mitä minä ptuhun, onhan viime vuosina tavattu kantojakin, jotka ovat saaneet myös suomalaiset liberaalit jaloilleen. Niiden purkaminen on kuitenkin tainnut jäädä vähän puolitiehen. Ehkä kristilliset liikkeetkin vain elävät omaa kriisivaihettaan, koska ovat (tietoisesti?) jääneet taloudellisen ajattelun ulkopuolelle, joka kaikista mahdollisista nykyisistä ideologioista on paradigmaattisesti kaikkein vähiten kyseenalaistetuin. Tässä mielessä en vieläkään osaa nähdä kristillisyyttä erityisen oikeistolaisena, vaikka se hyödyntäisikin jotain ankeaa sinivalkoista/amerikkalaista kuvastoa.

Mitä tulee rajoittamisen mentaliteettiin, koen siinä mielessä olevani samassa asemassa kuin Mikon mainitsema fundamentalistikristitty, että ihan rehellisesti ottaen, mielelläni rajoittaisin tiettyjä nykyisiä elämänmuotoja, kuten liikkumistottumuksia, massakulttuuria jne., osin samoja kuin fundamentalistikristityilläkin. Tuon holhoamisperiaatteen pyörittely saattaa tietty tuottaa aika outoja yhtälöitä, eikä aina kovinkaan suotuisia (ihmisiä pakottamalla ei päästä pitkälle). Niin mustavalkoisena ei pitäisi nähdäkseni fundamentalistejakaan nähdä, että heidät tuomittaisiin konsensuksen hengessä fanaatikoiksi ja jätettäisiin siten omaan ghettoonsa. Näen ylipäätään ymmärtämisessä paljon enemmän mieltä kuin tuomitsemisessa - myös evankelikaalisessam kristinuskossa on paljon puolia joita ei aina tule huomanneeksi tai arvioineeksi muutoin kuin perusnäkemyksensä pohjalta, eikä tämä aina ole mitenkään kohtuullista. Varmasti sen vaalimissa aatteissa (esim. abortti rikoksena jne.) on puolia, joita on voitava kritisoida, mutta niiden perusteella kokonaisvaltaista tuomiota on aika hankala tehdä. En tiedä, mitä ajattelisin jostain Mikon mainitsemasta massamurhaajapedofiilistä, tulee vain mieleen eilen katsomani Peckinpahin Straw Dogs (1971), ällöttävä mutta kiintoisa elokuva, jossa Dustin Hoffmanin esittämä matemaatikko päätyi humaanisti puolustamaan vähämielistä pedofiiliä kylän jannuja vastaan. Kiinnostavaa elokuvassa oli etenkin, että matemaatikko pyrki purkamaan kaikki konfliktit sanoin, eikä hän tiennyt pedofiilin taustasta: hän suojeli tätä a.)koska oli ihminen, b.)tarvitsi lääkäriä c.)hyökkääjät tunkeutuivat matemaatikon kotiin. Matemaatikko ei myöskään tiennyt, että osa hyökkääjistä raiskasi hänen vaimonsa, kun tämä oli em. jannujen kanssa metsällä. Niin ollen matemaatikko eli siis kummallisessa, yksityisessä universumissaan, jossa kaikki oli lähtökohtaisesti kohti hyvää ja jota korostettiin tietoisesti hänen ulkopuolisuudellaan ja amerikkalaisuudellaan (!). Kiintoisa moraalitutkielma siis, suosittelen.

Olen taannoin lueskellut Elisa Aaltolan mainiota Eläinten moraalista arvoa (siitä varmaan myöhemmin lisää), jonka tiimoilta voisi kysyä aivan yhtä hyvin, että miksi kunnioittaa fundamentalistikristittyä kun emme kunnioita eläimiäkään. , vrt. “Esiin nousee vanha ongelma: kannattaako olla solidaarinen niitä kohtaan, jotka eivät itse kykene solidaarisuuteen?”. Miksi? Koska niin aikuiset, lapset, vanhukset, fundamentalistikristityt kuin eläimetkin ovat tietoisia olentoja, ja olisi täysin fasistista ja eettisesti kestämätöntä tuntea solidaarisuutta ja vastuuta vain valitsemiaan kohtaan kun kaikissa ympäröivissä olennoissa virtaa sama elämä. ”Juuriin menemistä” (ts. kritiikkiä) tarvitaan, mutta suosisin kuitenkin armoa tuomion sijaan, kaikesta huolimatta.

Avenius kirjoitti...

Taisin ilmaista itseäni huonosti. Yritän selittää yksikertaistamatta liikaa. Perhearvot Amerikkalaisessa politiikassa / yhteiskunnallisessa keskustelussa ovat tietekin hyvin eri asia kuin mitä kukaan todellinen “keskivertoperhe” ajattelee. Perhearvoja voidaan käyttää retorisesti monta näkökulmaa palvelemaan (esim. valtio yhtenä perheenä, jota arvokas mutta samalla intiimi isähahmo johtaa, kts. Reagan). Ylhäällä puhuin tavasta jolla konservatiiviset oikeistopoliitikot käyttävät perhettä keskeisenä yksikkönä kuvaillessaan atomistista / individualistista valtiota (siitä siis se Thatcher laina). Tässä retoriikassa ydinperhe korvaa ne turvaverkot, jotka ns. hyvinvointivaltiossa olisivat valtion alaa (kukin voi miettiä miten tämä käytännössä toimii / ei toimi). Tässä kristitty ideologia ja oikeistolainen vapaita markkioita edustava politikointi lyövät kättä. Samoin ideassa että kristilliset apujärjestöt ottaisivat osakseen köyhien auttamisen (tämähän on tavallaan privatisoitumista, joka on tavallaan verranollista sairasvakuutuksien siirtymiseen yksityisille vakuutusyhtiöille). Liberaalit haluavat taas käyttää verorahoja jokinlaiseen yhteiskunnalliseen kirkosta ja markkinoista riippumattomaan tukijärjestelmään, jotkut enemmän jotkut vähemmän. (Ns. "neo-liberalismi" taas on vastakohta tälle ajattelulle ja ajaa markkinoiden deregulaatiota ja valtion osan pienenemistä. Hassua kyllä Bushin hallitus on edustanut neo-liberalismia huonosti, sillä se on ollut katastrofalisen tuhlaileva. Suuri osa on tietty mennyt armeijan taskuun. (Jotkut Amerikkalaiset vitsailivat että talouden romuttaminen on osa salaliittoa saattaa valtio konkurssiin, jolloin ei ole muuta mahdollisuutta kuin ajaa alas viimeiset hyvinvointiyhteiskunnan rippeet.) Oikeistolaiset sekä fundamentalistit näkevät tämän yksityisten ihmisten vapauden rajoittamisena (verojen kerääminen moiseen haiskahtaa kommunismilta). Liberaalit ovat siis pahoja juuri koska haluavat puuttua muitten toimintaan. On ironista että Amerikassa kristinusko ei ole suinkaan jäänyt (jättäytynyt) taloudellisen ajattelun ulkopuolelle, vaan on aatteellisesti erittäin kytköksissä kapitalistisiin arvoihin (kts. viimeisin blogini). Silloin kun rutiköyhät Amerikkalaiset kristityt tuhlaavat vuosia elämästään ja kaikki vähäiset resurssinsa edistääkseen poliitikkoja, jotka ainoastaan kurjistavat heidän elämäänsä entisestään ja rikastuttavat samalla rikkaiden luokkaa, voimme puhua pyyteettömästä uskollisuudesta kapitalistista järjestelmää kohtaan. “Less government” ideologia ei tietekään tarkoita sitä että solidaarisuutta ei voisi osoittaa kirkon soppajonoissa. Mutta vapaiden markkinoiden onneksi osallistuminen on vapaaehtoista (se voi olla myös hyvää bisnestä). Opportunistiset kristityt oikeistolaispoliitikot, tele-evankelistat ja muut jotka ovat tehneet uskollaan miljoonia itselleen ja kavereilleen ovat sitten vielä luku erikseen.
Se toiminnan rajoittamisen kysymys on kyllä hakala tässä kontekstissa. Toisaalta fundamentalistit näkevät valtion puuttumisen ihmisten elämään pahana (silloin kun se edustaa "liberaalia agendaa"), toisaalta kristityt haluavat että heidän tietyt moraaliset näkemyksensä saisivat lain voiman. Liberaalien vähän ymmärretty mantra taas on ollut “you can't legistlate morals.” Kukin on solidaarinen omalla tyylillään.
Minulla kyllä riittää ymmärrystä Amerikkalaisia kristittyjä kohtaan, mutta se ei estä kritisoimasta tapaa jolla kristillinen aatemaailma kytkeytyy poliittisiin suuntauksiin joilla ei ole mitään tekemistä kristinuskon kanssa (tai jotka ovat sen keskeisen sanoman kanssa ristiriidassa).

Avenius kirjoitti...

Asiasta toiseen...Straw Dogs on kyllä Peckipahin parhaita ja eniten väärinymmärrettyjä leffoja (sehän teilattiin misogynistiseksi fasisti-pornoksi). Minulla olisi siitä paljonkin sanottavaa, mutta enpä taida nyt jaksaa. Ehkä myöhemmin. (Elokuvan moraalinen kompleksisuus avautuu parhaiten jos ajattelee tarinaa Hoffmanin hahmon “kritiikkinä”, mihin taisitkin viitata.)

Avenius kirjoitti...

Aah, olipas taas sekava viesti tuo pidempi. Selvennykseksi (jos se nyt on tarpeen): liberaalit haluavat ajaa ns. vahvan "sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion" mallia (ainakin suhteellisesti), kun taas oikeistolaiset republikaanit ja kristityt nakevat taman loukkaavan yksityisten ihmisten vapautta (ja omistusoikeutta) ja ajavat valtion roolin pienentamista. Bush on ollut siina mielessa huono republikaani etta valtion menot ovat olleet ennatysmaisen suuret (tama vain osoittaa oikeistolaisen politiikan kaksinaamaisuuden silla tuskin kukaan oikeistolainen on kritisoinut Bushia taman takia).