Hevin ironiasta, vielä kerran

Piti kirjoittamani, kuinka upean autenttinen, mystinen ja usvainen …In the Woodsin debyytti HEart of the Ages onkaan, mutta vuodenaika taisi jo ajaa ohi – vielä pari viikkoa sitten syksyinen ilmanala vastasi täydelleen niitä tunnelmia joita HEart of the Ages lähes aina välittää. Päädyin siis tiskatessa kuuntelemaan jälleen kerran Judas Priestia, ja näin ollen myös toistamiseen tämän blogin historiassa kirjoittamaan kyseisestä yhtyeestä, sillä edelleenkään se ei ole jättänyt minua rauhaan. Seuraan liittyy kuitenkin myös toinen heavy metal-jätti Manowar.

Monista lukuisista yhtäläisyyksistä huolimatta keskityn tällä kertaa vain yhteen. Molemmat ovat pitkän linjan yhtyeitä, ja kolossaalisuudessaan kiistattomia. Molempien viimeisin levy edustaa kuitenkin omasta perspektiivistäni käsin jotakin tavallaan aivan kohtuuttoman tuoretta niin molemman yhtyeen uralla kuin heavy metalin sarallakin (en ota nyt kantaa siitä lohjenneisiin subgenreihin, ja jotta lukija saisi käsityksen, mitä heavy metal nähdäkseni on, hänen lienee hyvä lukea Judas Priest, vihreys ja hevin ylevyys -kirjoitukseni viime marraskuulta). Angel of Retribution ja Gods of War merkitsevät nimittäin hevipappojen tulemista ironisiksi.

Ironia lienee jo alennusmyynnissä kauttaaltaan vesitetty käsite, mutta sen yksi puoli avautui minulle vasta hiljattain lueskellessani Richard Rortya käsitteleviä kirjoituksia. Rorty, kiistelty uuspragmatisti, nimittäin katsoo ironian olevan käytännössä omien perustojen sattumanvaraisuuden ja perusteettomuuden vilpitöntä tarkastelua, siis kaikkea muuta kuin kylmää nihilismiä ja kaikelle nauramista. Ironia on Rortylle siten asioiden ottamista vakavasti, sellaisina kuin ne ovat, riippuvaisia käyttökontekstista ja itsessään totuuksien tuolla puolen – vain me olemme tavanneet asettaa asioille totuusehtoja, omien uskomustemme pohjalta.

Ja todellakin: sekä Judas Priest että Manowar ottavat itsensä edelleen (liiankin) vakavasti, mutta riffien tuttuus ja sanoitusten täysin eksplisiittinen intratekstuaalisuus kielii siitä, että nyt ovat herrat maistaneet jotain muutakin kuin pelkkää olutta ja moottoripyörän pakokaasua. Judas Priestin uusimman levyn puolia tarkastelin jo aiemmin, joten jätän sen rauhaan tältä erää (kantani ei ole muuttunut) - sen sijaan esitän vielä pari huomiota Manowarin Gods of War -levytyksestä, joka on kaikista yhtyeen levytyksistä ehdottomasti mahtipontisin – niin mahtipontinen, että se uhkaa mennä jo täysin kornin puolelle. Mutta skandinaaviset jumaluudet ovat siunanneet Manowarin yläastemytologiat riimuillaan ja kuulijalle todella välittyy se vaikutelma, että kaikki mitä Manowarin jäsenet elämässään tekevät on itse asiassa soturietiikan toisintoa (”He took up the runes and mastered them, eighteen powerful charms for protection, success in battle, lovemaking, healing and the power to bring back the dead”) ja kuten sanottu, jonkun muun instanssin kädessä kuin Joey DeMaion, Eric Adamsin, Karl Loganin ja Scott Columbuksen (puhumattakaan David Shanklesta joka tuntuu olevan hurjempi sälli kuin kaksi jälkimmäistä yhteensä – yhtä kaikki, samaa soturilaumaa). Manowarin kohdalla on tietenkin erittäin tulkinnanvaraista, miten itsetietoista tuo mahtipontisuus oikeasti on – eittämättä heput uskovat asiaansa, mutta kuten sanottu, kosmogoninen uho ja pullistelu alkaa nousta jo niin korkealle tasolle, että immanenssi on revetä ja oma perusta tulee kuin tuleekin ymmärretyksi, kuitenkin tavalla, jossa berserkin raivolla varustettu soturi kurottaa kohti ylevää ja hänen aktistaan tulee rortylaista ironian taidetta, jotain jota kohtaan ei voi kuin tuntea solidaarisuutta. Samalla kaikessa hurjuudessaan Gods of War näyttäytyy syvällisenä taideteoksena, jolla on – uskokaa tai älkää – poliittinen sanoma. Kuten jokuset hevilevyt sitä ennen, Gods of War tarjoaa uskottavaa poliittis-eettistä vakaumusta, joka on sekä itsetietoista että veljeyteen, kunniaan ja vankkumattomuuteen pohjaavaa – joita kitkauttamassa ovat kuitenkin sellaiset elementit tai jumaluudet kuten Loki, tulen jumala joka vaihtaa muotoaan miten tahtoo, aivan kuten mekin minuuksinemme: näin ollen Gods of War sisältää monia ristiriitaisia elementtejä, kuten kunnon taideteos ainakin, mutta yhteinen horisontti sillä on, ja siellä leimuaa ikuinen taistelu itseä vastaan, prosessinomaisuus, perusteettomuus joka – kuten Rortykin taitaa mainita – synnyttää velvollisuuden veljeytyä, tuntea empatiaa niitä kohtaan jotka sitä tarvitsevat.

Itse asiassa en voi uskoa kirjoittaneeni edellistä kappaletta – en uskonut, että sellainen päivä tulisi, jolloin kutsuisin Manowaria taiteeksi. Siinä missä painiskelen niiden taiteen kysymysten parissa, onko jokin hengellistä vai muuten vain käyttökelpoista taidetta, joudun huomioimaan samaan hengenvetoon, että Manowarin Gods of War on vieläpä hengellistä taidetta, siis jotakin joka sisältää sellaisia hengellisiä elementtejä, jotka ovat tekijöiden ja käytetyn kielen ulkopuolella, samaan tapaan kuin Vesa-Matti Loirin Eino Leino –levytykset tai (huhhuh) Andrei Tarkovskin elokuvat, ja joita voisi paremman puutteessa nimittää vaikkapa taideteoksen manaksi. Suppeasti määritellen se olisi jonkinlaista taideteoksessa olevaa potentiaalisuutta avata taideteoksen käyttäjässä perinteistä kokemusta paljon syvempiä uomia ja tuntemuksia, sellaisia joita pyhän kokemus voi (muussakin) elämässä vastata.

Gods of War ei siis enää voi olla pelkkää tiskausmusaa, siinä on nyt hurjasti mukana aineksia jotka kuvastuvat minusta kun keskityn itseeni ja kuljen missä kuljen, niitä tuntemuksia joita kävelyretket ja niiden hengellisyys minussa ovat vuosien saatossa avanneet. Siksi en voi enää oikein ymmärtää tavanomaista hevifanin suhtautumista Manowariin sekä yhtyeenä että Gods of Warin säveltäjänä (vieläpä tietäen, miten uskoutuneita fanit asialleen ovat), miten he voivat suhtautua uuteen levykokonaisuuteen niin tavanomaisesti – vailla luovaa mielikuvitusta ja myytintajua?