Suru, vastuu ja jengoiltaan mennyt henkinen kulttuuri II: täydennys

Edellistä kirjoitusta kumittaen ja korjaten on minun vielä sanottava, että aiheen tiimoilta nousevan eettisen keskustelun kannalta kiinnostavaa minusta on ainoastaan yksilötajuntojen kytkeytyminen omaan kehoonsa ja toisaalta muihin tajuntoihin. En sikäli ole kiinnostunut, mikä ajoi nuoren miehen toimimaan tai miten media tästä eteenpäin toimii hänen suhteensa: enemmänkin minua kiinnostaa, kuinka me yksilöinä voimme ohjautua poispäin asioista ja toimintamalleista, jotka koemme vahingollisiksi paitsi muita ihmisiä myös itseämme kohtaan. En tietenkään voi osoittaa sormella, mitkä kaikki arkiset käytäntömme ovat tuollaisia haitallisia toimintamalleja, jaksan vain toivoa ja uskoa, että kukin löytää nuo havainnot itse ja parhaansa mukaan auttaa toisia löytämään omansa. Tuo auttaminen ei tietenkään merkitse pakottamista omiin totuuksiin tai ylimielistä suhtautumista "massoihin".

On tietenkin helppoa palauttaa tragedian syyt ympäröivään yhteiskuntaan. Selvää kuitenkin on, että me yhdessä muodostamme elävän organismin jota kutsumme kulttuuriksi ja edelleen ihmiskunnaksi. Me yhdessä projisoimme yhteiseen henkis-kulttuuriseen maastoon virtauksia, tuntemuksia, henkiä ja tyylejä, jotka kasvaessaan alkavat vaikuttaa jokaisen mieleen, emmekä niitä kulttuurin jäseninä voi suoranaisesti väistellä, sillä osa niistä tulee elämäämme muiden ihmisen osoittamien käytäntöjen kautta, osa taas mediakulttuurin ja poliittisen päätöksenteon.

Voidaan kysyä, millainen on perustoiltaan ihminen, joka toimii noin. Silti tätäkin helpommin asetamme kysymyksen, olemmeko kaikki juuriltamme aggressiivisia, valtaa janoavia ja eloonjäämisestämme kynsin hampain kiinni pitäviä. Olisi karkea virhe lyödä kämmenensä siihen ansaan, että sivistyksen tulee pitää meidän alhaiset vaistomme ja aggressiomme kurissa - tuon tyyppinen valistus johtaa ennen pitkään kontrollin lisäämiseen yhteiskunnassa ja uhkaavasti alkaa näyttää, että juuri siihen olemme jo menossa turvallisuushakuisuudessamme. Sellaiset anarkistit kuten Pjotr Kropotkin ovat kuitenkin pitäneet ihailtavan varmana seikkaa, että pohjimmiltaan me ihmiset haluamme hyvää paitsi itsellemme myös toisille ja mikäli ns. pahoja tekoja tapahtuu, johtuvat ne ennemminkin toistetusta vapauden riistämisestä jollain yksilön elämän tasolla. Tämä jos mikä on idealistista, mutta utooppisena mahdollisuutenakin ajatukseen olisi parempi nojata kuin tämänhetkiseen moodiin rajoittaa vapauttamme mahdollisten vaaratilanteiden varalta. Vetoaminen historiaan - että ihminen on käyttäytynyt kautta historian tietyllä tavalla - perustuu virheelliseen ja oikeastaan hyvinkin imperialistiseen näkemykseen, jossa samaistetaan länsimainen historia parintuhannen vuoden ajalta ja kaikkien mahdollisten pienyhteisöjen historiat ympäri maailman.

Mitä taas aseisiin tulee, niiden suhteen en näe vapauden rajoittamisessa oikeastaan mitään suoranaisesti haitallista. Jos ampuma-aseita ajatellaan niiden funktion kautta, ei niillä ole minkäänlaista oikeutusta, missään tilanteessa. Tappaminen ja mielivaltainen toisen elämän riistäminen on lähes aina väärin, ja kun ajattelee aseiden alkuperäisiä tarkoitteita, vakuuttuu nopeasti niiden mielettömyydestä.

Aseethan on kehitetty kahtalaiseen tarkoitukseen, nimittäin sotimista ja metsästystä silmälläpitäen, ja näistä ensimmäinen on kaikin puolin järjetöntä ja jälkimmäinen vain luonnotonta. Jos ihminen ei saa juoksemalla riistaansa kiinni, hänen ei tule sitä myöskään syödä. Tällä hetkellä mediassa kiistellään jo siitä, miksi jokelalainen asekauppa myy zombi-maalitauluja, jolloin vääristyy varsinainen kysymys: miksi kukaan tervejärkinen ampuu aseella edes pilkkaa, kun kyseessä on harrastukseksi puettu sairauden muoto? Miksi yhteiskunnassamme ylipäätään on siviilikäyttöön tarkoitettuja aseita? Koska aseteollisuus on valtava bisnes, myös Suomessa, ja tuota järjettömyyttä oikeutetaan milloin metsästäjäkulttuurin välttämättömyydellä, mukavalla harrastuksella, kansalaisen turvallisuuden ja ties millä hevonpaskalla.

Asiaan liittyen karhea totuus kuitenkin on, että ainakin vielä tarvitsemme poliisivoimia ja ajoittain myös näiden mahdollisuutta käyttää aseita (esim. piiritystilanteissa, joskin poliisihan pyrkii nykyisin minimoimaan kaikki itse aiheuttamansa henkilövahingot ja hyvä niin), valitettavasti - siitäkin huolimatta, että sanomalehdestä voi lukea konstaapelin raiskanneen alaikäisen ja muistaa instituution muut toimintamallit (eko)terrorismiyksiköineen. Poliisi on väkivaltakoneisto, mutta en tiedä kuinka pärjäisimme näissä oloissa ilman sitä, kuinka selvittäisimme eteemme lankeavat tragediat jos aina tragedian myötä ongelmaratkaisumallimme putoavat nopeasti tasolle, jossa on oikein kostaa, jossa on oikein etsiä syyllistä ja rangaista tätä. Kuitenkin samanaikaisesti kun, kuten Leena Vilkka totesi joskus, lakikirjat muuttuvat paksummaksi, vapaus vaihtuu orjuudeksi ellei ole sitä jo.