Neofolk

Minulla on salaisuus, tai sanokaamme pahe, jota en liiaksi levittele. Paheeni on neofolk. Musiikkityylinä se on poliittisesti oikealle kallellaan olevaa folk-musiikkia, joka ammentaa tematiikkansa kansallisromantiikasta, okkultismista, (uus)pakanuudesta ja apokalyptiikasta. Artisteja kuten Boyd Rice, Blood Axis ja Sol Invictus kuuntelen silloin tällöin – ja useimmiten salaa. Current 93 on lähempänä sydäntäni, tunnustan sen avoimemmin, mutta sen vaalimat teemat eivät olekaan niin härskejä kuin Boyd Ricen tai Blood Axisin. Myös Of the Wand & the Moon ja In Gowan Ring ovat parhaimmillaan upeita. Samaan hengenvetoon on sanottava, että samaisesta verenperinnöstä ammentavat tavoillaan Suomessa esimerkiksi Tenhi ja Vesa-Matti Loirin Eino Leino-levyt.

Ennenkuin oikeistolainen symboliikka vesittyi internationalismiksi (jonka lähtökohta on itse asiassa kommunismissa, ehdottavat Michael Hardt ja Antonio Negri mainiossa järkäleessään Imperiumi) ja porvarien juonitteluksi yrittäjyyden ja kilpailukyvyn ja talouden omnipotenssin edistämiseksi, eurooppalainen ”oikeisto” puristi voimansa varsin erilaisista lähtökohdista, virroista jotka ovat tätä nykyä kuitenkin lähempänä ammattikoulunatsin aatemaailmaa kuin Jyrki Kataista. Hippi- ja jippiliike eivät olleet ensimmäinen länsimaalainen vastakulttuuriliike; niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa nuoriso liikehti varsin samalla tapaa – joskin ilman drop out-estetiikkaa. Tuon ajan saksalaisen nuorison ideologiaan – ja kansallissosialismin taimiin – kuului niinkin hyväksyttäviä arvoja kuin kasvissyönti, luonnonsuojelu ja teollisen maailman vastustaminen. Kuten tiedämme, samaisen ideologian kompromissitaminen saksalaisille massoille sai myöhemmin aikaan varsin kammottavia mittasuhteita. Hipit puolestaan eivät olleet niinkään poliittinen kuin eskapistinen liike, mutta niitä lomittain seuranneet jipit olivat jo paljon poliittisempi rintama. Samainen rintamahan sivusi varsin likeltä esimerkiksi Mustia panttereita, ja oli siten – ainakin teoriassa – paljon militantimpi vastakulttuurillinen yhteisö. On täysin ymmärrettävää, miksi osa vastakulttuurista ottaa aina omakseen tietynasteisen militarismin: jotta vallitsevat asiaintilat saataisiin kammettua kohti parempaa, vaaditaan siihen voimankäyttöä.

Itse en voi sanoa uskovani pakottamiseen ja voimankäyttöön yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi ja muutosten edesauttamiseksi, mutta voin ymmärtää sitä. Länsimailla on niin paljon vääristyneitä luuloja itsestään – tarvitsee vain seurata esimerkiksi länsimaisen tieteen ja medikalisaation kaikkivoipaisuuskuvitelmia – ja noiden luulojen juuret ovat niin syvällä, että asiat saattavat käydä melko rumiksi ennen kuin asiat muuttuvat paremmiksi. Tai Risto Isomäkeä mukaillen: täytyy tulla ensin tuntemamme maailman loppu ennen kuin kehityksen pyörää voidaan todella kääntää. Isomäen Sarasvatin hiekkaa muuten sivuaa sitäkin skenaariota, että kun ja jos kulutuksemme tuloksena syntyy yhä useampia tsunamiaaltoja, ja suuri osa vaalimistamme ydinvoimaloista on rakennettu merten rannoille, voi monikymmenmetrinen tsunami pyyhkiä tunnetun maailmamme lisäksi myös sivilisaatiomme olemattomiin. Romaani on ajoittaisesta korniudestaan (lähinnä koskien henkilöhahmoja) suositeltavaa luettavaa.

Neofolk musiikkityylinä kiehtoo minua ennen muuta symboliikkansa takia. Taipuvaisena apokalyptiseen raskas- ja surumielisyyteen koen sen okkultistis-romanttiset konseptit aina kiehtovina. Suurin ongelma neofolkissa onkin pitkälti musiikki. Metallikielisen akustisen kitaran, puhelaulun, rummutuksen yhdistäminen toisiinsa sekä mahdollisesti viulun mukaanottaminen ei yksinkertaisesti toimi, jos sävellyskyky on niinkin rajoittunut kuin esimerkiksi Sol Invictuksella tai Hekatella. Current 93, In Gowan Ring ja muutamat muut ovat nousseet suosiossani paljon legendaarisempia neofolk-yhtyeitä korkeammalle juuri tämän takia: he osaavat säveltää. Hämmentävimpiä kokemuksiani neofolkin parissa olikin Death in Junen keikka Tampereella syksyllä 2003. Koska en tuolloin Death in Junen musiikkia liiemmin tuntenut, ei yhtyeen esittämät kulttibiisit herättäneet minussa minkäänlaista vastakaikua – jokainen biisi kuulosti käytännössä samalta – mutta kokemuksena tapahtuma herätti paljon inspiraatiota ja resonansseja: yleisön valtava kirjavuus perusmiehistä latex-goottiin ja barettipäisiin militantteihin ja yhtyeen pukeutuminen lumipukuihin ja maskeihin loi – uskomatonta kyllä – selkäpiitä karmivan, epäinhimillisen apokalyptisen tunnelman. Harvoin olen millään keikalla tuntenut samanlaista tuonpuoleisuutta. Toinen tekijä minkä takia neofolk minua inspiroi saattaa hyvinkin olla juuri konseptin tuonpuoleisuus – musiikin tyylisuuntana se on hyvin kaukana massojen listasuosikeista ja musiikin esittämistä tavanomaisista teemoista. Tekisi mieleni sanoakin, että neofolk operoi paljon jollei ikuisempien niin muinaisempien yhteiskunnallisten teemojen parissa kuin perinteinen populaarimusiikki. Samalla se kurottaa jokapäivää kauemmas tuollepuolen, syvempiin veren virtoihin.