tiistaina, heinäkuuta 10, 2007

Yhteisöllisyys, virrat ja rihmat

Tätä nykyä käydään paljonkin keskusteluja ihmisten ja erityisesti nuorten vieraantumisesta, syrjäytymisestä ja yksinäisyydestä. Nälkämailla itsemurhataan kilpaa ja vastapainoksi mietitään, millaisia virikkeitä ja harrastuksia nuorilla voisi ja pitäisi olla, jotta he saisivat terveellisen ja hyvän kasvupohjan tulevalle yhteishyvän tuottamiselle, menestymiselle ja yrittäjyydelle. Hyvänä vaihtoehtona autoilla suhaamiselle nähdään musiikin ja muun kulttuurin harjoittaminen, etenkin pienillä paikkakunnilla. Teini-iässä se on hyväksyttävää, mutta yleinen asenne tuntuu kuitenkin kielivän että ne leikit kannattaa jättää aikuisiässä: kulttuurinharjoittajia ei tarvita tässäkään maassa suinkaan sellaisia määriä, joita koulut sylkevät. Puhumattakaan kouluttautumattomista kulttuurinharjoittajista. Pahimpiahan ovat nämä ”vapaat taiteilijat”, ja se näkyy myös sosiaalijärjestelmässämme – Kansaneläkelaitos katsoo heidät yrittäjiksi, mutta apurahoilla elämisestä ei kerry (yrittäjä)eläkettä jollei sitä itse itselleen maksa, ja jollei sitä maksa ts. pysty maksamaan, koska vapaa taiteilija, vapaa leikkijä elää kädestä suuhun, ja päätyessään huomaamaan ettei taidetta irtoa entiseen malliin, ei ole oikeutettu edes työttömyysturvaan. Henkisiä arvoja tuottava toiminta – jota vanhan liiton anarkistit suitsuttanevat – katsotaan siis yhteiskunnalliseksi toiminnaksi, mutta jollei se ole massojen makua miellyttävää, myönnytyksentäyteistä kulttuurituotantoa, on se melko hyödytöntä vapaa-ajan puuhastelua.

Tällaisissa yhteiskunnallisissa oloissa ei ole siis minkään sortin ihme, että silloin tällöin haikaillaan myös vanhan kunnon kansallisen yhteisöllisyyden pariin – vastakulttuuri (siinä määrin kuin sekin häilyvänä rihmastona eksistoi) puolestaan vaalii omia valtakulttuurin dogmeista (ainakin osin) irtisanoutuneita käsityksiään pienyhteisöistään. Hyvä niin; ja kiitokset verkon – juuri verkon ansiosta monet etuoikeutetut (ja monin kerroin kirotut) länsimaalaiset voivat solmia suhteita ihmisiin, joita eivät normaalioloissa kohtaisi – tai jos kohtaisisivat, ohittaisivat tietämättöminä. Internet on avannut itseilmaisun väylät, ja juuri itseilmaisun katson avaintekijäksi määriteltäessä tervettä, vankkaa ja luovana pulppuavaa pohjaa moninaisille ihmissuhteille.

Internetin arkipäiväistymistä saattoi pitää varhaisessa vaiheessaan – ja oikeastaan edelleenkin – yhtenä syrjäytymisen muotona: kiusatut, ujot tai muuten vain yksinäiset nuoret viettivät vapaa-aikaansa verkossa, yrittäen siellä itseilmaisun avulla hahmotella omia ja yhteisöllisiä rajojaan – ja luoda uusia kontakteja. Se oli tavallaan luonteva jatko konsolipelikulttuurille – ne jotka ehkä kyllästyivät peleihin, etsivät kirjastojen jälkeen uusia luovuuden muotoja web-sivujen teosta ja sisällöntuottamisesta; omien tuotosten näkyvyydestä ja tekemisen ilosta. Kommunikoiminen vieraskirjojen ja keskustelupalstojen avulla avasi uudenlaiset mahdollisuudet mielipiteenmuodostukselle, vuorovaikutukselle ja ajattelusuuntauksille, joista ei löytynyt tietoa ensyklopedioista saati lähikirjaston YKL-luokituksen alkupäästä.

Kun itse ensimmäisen kerran opettelin kulkemaan takapihalta maailmalle ja aloin klikkailla sivulta toiselle, chat-huoneesta toiseen, ensimmäisiksi verkkotovereikseni muodostuivat erään valkeakoskelaisen distron pitäjä, kymenlaaksolainen black metalin kuuntelija ja ruotsalainen black metal-kriminaali. Yhteisöä näistä ei saanut tekemälläkään. Näihin ihmisiin loin alkuvaiheessa kirjekaveri-periaatteella yhteyden, jossa parin levyjä ja jonkin yhtyeen tekemisiä kertaavan tai sivuavan anekdootin lisäksi tapetreidattiin kasetteja. Tuolloin olivat asiat verrattain yksinkertaisia, eikä tahollamme osattu edes arvailla, että toisaalla musiikin leviäminen verkossa oli jo lapsenkengissä ja kuten tiedämme, ei rihma lapsen ja nuoren välillä ole kovin pitkä, ja – nyt kun myöhemminkin sitä muistelen – treidaukseen liittyi tottakai oma kotikutoinen hehkunsa; aivan toisenlainen kuin nykyinen torrenteilla ja ties millä vemputtimilla pelaaminen. Mihinkään varsinaiseen yhteisöön en voi silti sanoa tuolloin astuneeni.

Saatuamme kotitaloomme ensimmäisen internet-yhteyden, tein ensimmäiset kotisivuni ja aloitin tarkkaavaisemman haravoinnin. Päädyin mm. kotikaupunkini irc-kanavalle, jossa en juuri koskaan kenellekään puhunut, mutta joka saattoi pienuudessaan huolimatta kuitenkin olla se ensimmäinen nettiyhteisö, josta kohdallani voitaneen puhua. Se ei janoani kuitenkaan tyydyttänyt, vaan pyöri liikaa perusasioiden – televisionsarjojen ja viikonloppuhurjastelujen ja finninpuristelujen ympärillä, joten vasta seuraava – ilmeisestikin tämä nykyinen – valoi uskoa sekä internetin mahdollisuuksiin yhteisöjä synnyttävänä ja tukevana toimintana että omiin kykyihini asettua niiden yhteyteen.

Suuri osa internetin käyttäjistä piileksii pseudonyymien ja anonyymien alla, ja syystä. On kuitenkin helpottavaa huomata, että monenkin vuoden jälkeen sen tietyn veijarin tekemisiä voi seurata, vaikka se toisaalle rihmastoituneena kontaktina näyttäisikin hapristuneen, vaikka nimet olisivat muuttuneet, jossain on kaikki kuin Kesämaassa: ikuista, pysyvää, aina vehreää, vehmasta. En ole keskustelut verkossa lopultakaan kovinkaan monen ihmisen kanssa, kontakteja on ehkä kymmenen vuoden ajalta kertynyt 10-15. Se on tavattoman vähän. Näistä vain muutamaan aniharvaan – todennäköisesti niihin joita olen osannut arvostaa yli verkkojohtojen ja maakuntarajojen – olen luonut elävän, oikean ihmissuhteen.

Verkkokäyttäytyminen on muuttanut muuta elämääni sikäli, että kun olen ajan saatossa ja verkottuneeseen itseilmaisuun nojaten luonut ne jokuset ystävyyssuhteet, olen samanaikaisesti huomannut, kuinka turhauttavan vaikeaa ja pitkäjänteistä olisi ystävyyssuhteiden luominen joidenkin muiden uppo-outojen ihmisten kanssa, joidenkuiden jotka eivät ole ajatelleet ja kirjoittaneet kanssani, olleet kirjallisen itseilmaisun vyöhykkeellä kanssani. Harmillista kyllä, uudet ihmiset joihin jotenkuten onnistun tutustumaan, ovatkin näiden läsnäolevien verkkokontaktien reaalisia tai virtuaalisia tovereita. Tätä menoa ”scene” ummehtuu, ennemmin tai myöhemmin.

Mahdollisena avaimena ummehtumisen estämiseen ja esimerkiksi tämän tietyn, nimettömän yhteisön elinvoimaisuuteen näkisin sekä Virta-lehden yhteisenä tekemisenä että sen pariin mahdollisesti – ja toivottavasti - eksyvät samanhenkiset muukalaiset. Olen ylettömän kiitollinen kanssamatkaajilleni, että olen ylipäätään saanut ottaa osaa Virran tekemiseen (vaikkei osani olekaan ollut kovin kummoinen), mutta samanaikaisesti tuskastunut siitä, voiko sekään tuoda kirjoittajilleen monipuolisia kontakteja – ilmaisumuotona kun se on ainoa mahdollinen, mutta silti niin kovin helposti olankohautuksin ohitettava. Onko niin, että se profiloitunut kollektiivi joka Virrankin takana on ja josta lähtevät moninaiset kontaktit, ei pysty vetämään puoleensa uusia, kiinnostuneita ihmisiä, koska teoriassa tuokin – älyllisyyteen, filosofiaan, uskontoon, okkultismiin ja taiteeseen alunperin viehtynyt rihmasto ihmisiä – on jo nähty? Verkossa on samansuuntaisia itseilmaisijoita riittämiin. Tämän sanon huolimatta siitä, että katson Virran verrattain uniikiksi ilmiöksi esimerkiksi suomalaisessa marginaalikulttuurielämässä.

Mikä on sitten esimerkiksi Virran tai minkä tahansa muun ryhmittymän suhde toisiin ryhmittymiin, samanhenkisiin tai täysin eriäviin? Uskon, että elävä suhde ryhmän jäsenten kesken takaa sen, että jotain vuotaa aina myös yli, muihin yhteisöihin. Näinä aikoina sitoutuminen yhteen ainoaan ryhmään on äärimmäisen vaikeaa ja samalla toivottoman kliinistä, ja siksi katsonkin, että jos kullakin meistä on kokemuskentällään kullekin itseilmaisun tavalle edes yksi relevantti rihma, ja hän sallii itsensä lipua minuuksista, rooleista, rihmoista toiseen ja antaa siten tilaa tuolle merkitysten ylijäämälle, se on omiaan lisäämään kaikkien kokemuskentän kollektiivien elinvoimaisuutta. Yksilö, joka antaa itsensä heimojensa käyttöön, terveesti, vapaasti ja itsenäisesti, tuoden niihin samalla omat personaalliset värinsä, maastonsa ja muotonsa, saa haluamansa taustatuen mistä tahansa yhteisöstä, mistä tahansa ihmistenvälisestä vapaasta asettumasta ja sen katsoisinkin olevan mielekäs lähtökohta minkä tahansa asettuman mielekkyyden arvioimiseen: jos kukin yksilö antaa ryhmätavoitteisiin sitoutumisensa lisäksi omien intressiensä ja ylijäämiensä valua rihmoja pitkin kulloiseen yhteisöön, ja ryhmittymän liukuvilla jäsenillä on kunnioituksensa ihmisten ainutlaatuisuutta kohtaan, myös pienyhteisöllinen demokratia voi onnistua paremmin. Sitähän esimerkiksi kateus, arjen eristäminen yhteisistä päätöksistä, oman edun tavoittelu toisen kustannuksella ja ylenkatse parhaansa mukaan sumuttavat – ja ne jos mitkä ovat pahimmanlaatuista yhteisöllisten arvojen ylenkastelua, jotka estävät näin terveen kanssakäymisen ja yhteisyyden luomalla kuvitelman luonnontilamaisesta, välttämättömästä kilpailusta ja alituisesta eripurasta ihmisten välillä.

Näine sanoineni asetan vilpittömät kiitokseni kaikille lukijoille, olen ylpeä teistä kaikista ja itsestänikin saadessani tuntea niinkin verrattomia – vertaamattomia – ihmisiä.

1 kommentti:

Sörkan Kierkegaard kirjoitti...

Vähintäänkin erinomainen teksti, Staaloseni. Olen pohtinut usein sitä, miten verkon tarjoamat mahdollisuudet ovat muuttaneet meitä ihmisinä. Ainakin lukiota ja Opistoa käydessä oli helpottavaa havaita, että muita samankaltaisia ihmisiä on olemassa. Pitää palata aiheeseen tarkemmin, mutta tämä vain ilmoitus siitä, että olen noteerannut. Kiitos... -hippo