On koiranpäiväin auringolla toinenkin luonto, se porottavan kuuma, kaiken elämän kuihduttava, rutikuiva porotus. Tuntemani maailman loppu näyttää tulleen, tänäkin vuonna mutta myös osana suurempaa sykliä. Ne arvot ja rutiinit joita olen arvostanut tuhlaillen ja tuhlaillen arvostanut ovat joutuneet nyt – kahden ja puolen kuukauden haeskelun jälkeen – aivan uuteen valoon, koiranpäiväin auringon piiriin. Sillä jos talvella odotin kopalla koprin aikaa, aikaa lukea ja tehdä mitä mielin, nyt minulla on sitä. Jopa niinkin paljon, etten aina uskalla pysähtyä kysymään, katsomaan itseäni ja tekemisiäni, vaan mieli mielii kiirehtiä etsimään uusia virikkeitä, ärsykkeitä, tekemistä, jotain menoja. Aikaa kaupungilla, harhailua ystävien kanssa. Tässä mielessä omanlaisensa Tornin sortuminen näyttää todella tulleen – edellisessä kaupungissa lorvailin paljon keskustassa, tapailin ystäviä ja lähimmäisiä, haeskelin virikkeitä kaduilta – ja se näyttää nyt väistyvän hiljaisen, keskittymään pyrkivän mielen tieltä, mielen joka pohjimmiltaan mielii kääntyä katsomaan itseään, omia tuntojaan ja omia arvojaan, omaa aurinkokeskeistä elämäänsä.
Onko tämä myönteinen suunta, en tiedä, tarvitsen – kuten kaikki muutkin ihmiset – sosiaalisia tilanteita kokemani ravinnoksi, ja vaikka nyt niitä onkin muutamia, päivittäin, ei tyhjänpäiväinen lörpöttely korvaa viikottaista teehetkeä ystävän kanssa. Lohtunani on, kuten edellä kirjoitin uusista yhteisöistä, että olinpa missä tahaan, täällä virtuaalitilassa joku saattaa hyvällä lykyllä kuunnella, joskin aiemmin mainittuun yhteisöön päteekin tietynlainen takertumisen pelko. Koska psykologisesti ottaen minulla ei ole tässä kaupungissa tovereita, edes tuttuja, pelkään että takerrun mökkihöperyydessäni niihin harvoihin joita minulla on. Sillä ei ole mitään tekemistä itseriittoisuuden kanssa, jota pitäisin omanlaisenaan osatavoitteena polullani. En halua rientää ja hösätä johonkin valintatilanteeseen sen takia, että muka pelkäisin yksinoloa, muukalaisuutta, sitä että tämä kaupunki ei tunne minua, enkä minä sitä. Niinhän on ollut ennenkin, silloin kyseessä oli syntymäkaupunki ja siellä vietetyt myöhemmät ajat kun kaikki olivat jo menneet. Nyt tilanne on kuitenkin verraten toinen, asun täällä ja vertaisryhmän haeskelu voi olla todellakin kiven takana, varsinkaan kun en opiskele tässä kaupungissa, olen siirtolainen, muukalainen, nimi kerrostaloeteisen asuntotaulussa. Olen kuitenkin luottavaisin mielin: olen pärjännyt hyvinkin pitkiä aikoja itsekseni (yksinhän en ole), olen verrattain tyytyväinen nykyisiin elämänrutiineihini ja ehkäpä löydän harrastuksista, joita aloittanen syksyllä, joitakuita tuttavuuksia.
Koiranpäiväin aurinko, silloin luonto viestii meille, mitä on tulossa, tuli alkaa paeta luonnosta ja maasta, jättää rakastettunsa ja vie tältä elinvoiman. Leivät homehtuvat, se mikä oli avointa alkaa sulkeutua. Mutta liike voi olla myös toisin: käärme voi herätä kerältään vasta kun liialliset ärsykkeet väistyvät – kyyhkystä –tai näiden keskisestä valinnasta– ei voitane puhua aikoihin, ensin on kehitettävä käärmeen ymmärrys. Joten koiranpäivän aurinko on se kehrä jota kannan mukanani pimeään, käännän sille kulkiessani selkäni, niin kirkas se vielä on. Mutta usko minua, ystäväni, kaikki on hyvin, tämä pimeä on sitä pimeää minussa jota en vielä tunne. Näillä poluilla ei ole ”pahoja aikeita”. Näitä polkuja kulkee se toinen, vaiennut puoli jonka hymyä ette välttämättä näe – mutta takaan, hymyää hänkin, kuten minäkin joka katson aurinkoisin silmin teitä, hymyää hänkin, mutta vallan kylmäsilmäisempää hymyä (vailla sarvia ja hampaita). Koiranpäiväin aurinko on oma taitteeni, vihoviimeinen virstani ennen pimeää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti