Saan päivittäin olla tekemisissä ihmisten kanssa, joiden kanssa en oikein osaa puhua, jutustella, lörpötellä. ”Saan”? Näen sen itseni kannalta hyödyllisenä, sillä kykenemättömyys luoda yhteisiä puheenaihelmia kielii etupäässä erilaisista arvoista, asenteista ja maailmankuvista. Luulen, että osa näistä ihmisistä vähintäänkin kavahtaisi, jos tietäisi, mitä arjessani ja yksityiselämässäni puuhastelen, aina lähtien makuarvostelmista ja edeten ammattinäkymiini. Minä ainakin kavahdan heitä, harva se päivä, tai ainakin niitä käsityksiä, oletuksia ja arvailuja joita minulla heistä on.
Vuosikausia olen tuntenut puolittain syvää mielipahaa omakuvani ja yleisten odotusten välisestä lohkeamasta. Taustalla lienee varmaankin synnynnäinen tarve olla sujut ihmisten kanssa, ystävällinen, tuumaantaipuvainen ja kaikinpuolin mukiinmenevä. Huomatessani olevani radikaalisti eri linjoilla ihmisten kanssa, ihmisten joiden kanssakinastelun olen jo etukäteen nähnyt turhauttavan rikkovana ja toisaalta niin kovin turhana, olen useimmiten vaiennut. Olen jo etukäteen liiankin varma, että syvä keskinäinen ymmärtämättömyys vain syvenee kinastelun tuoksinassa. Sen verran olen elämääni elänyt, että varsinkaan makuarvostelmista kinaamisessa ventovieraitten kanssa en näe kovinkaan paljoa mieltä. Tänään esimerkiksi pysyin vaiti – eipä silti, en puhu muutenkaan – kun työtoverini räyhäsi yltiösuosittua metalliyhtyettä ”liimanhaistelijoiden ja pölkkypäiden musiikiksi” ja kyseistä laulu- ja soitinyhtyettä soittavaa radiokanavaa läpeensä turhaksi, kuvottavaksi ja linjattomaksi: ”soitetaan, mitä halutaan” tarkoitti kanssakumppanini mielestä sitä, ettei radiokanavan aalloilla soi lainkaan musiikki, vaan jokin täysin käsittämätön melusaaste. Kysymykset kuten mitä musiikki on, millaisia arvoja musiikki pitää sisällään ja millaiseen käyttöön musiikki on suunnattu, lipuivat mieleni lävitse. Miksi kiinnitin tapahtuneeseen ylipäätään huomiota? Kyseinen radiokanava ei ole mikään suosikkini, kaukana siitä, enhän edes kuuntele radiota, eikä kyseinen yhtyekään lukeudu tätä nykyä suosikkeihini... miksi sitten häiriintyä?
Olen lapsuusvuosistani lähtien katsonyt heavy metallin edustavan ennen muuta ja jollei muualla niin ainakin koulun pihalla vastakulttuurisia arvoja, ja itseni kuuluvan enemmän tai vähemmän siihen pieneen vähemmistöön, joka joutui koulun pihalla kiusatuksi vastarannan kiiskeytensä takia – ja joka joutuu edelleen myös aikuisten maailmassa samaan kastiin, tahtomattaankin ”tavallisten ihmisten”, massojen sisäpiirin ulkopuolelle. Olen aina tuntenut syvää empatiaa kirottuja ja päähänpotkittuja kohtaan, olivatpa kyseessä sitten hipit, lestadiolaiset tai satanistit – tuo empatia tuntuu kuitenkin suoranaisen ”hyvyytensä” ohella jollain tapaa karkealta, samalla tapaa järjen sivu läpitunkevalta kuin aiemmin kuvailemani kateuden tunne. Kun siis radiosta kuullessamme jaoimme samassa tilassa tuon kappaleen, jossa omalla kohdallani tiivistyi nippu lapsuusmuistoja, länsimaisen populaarimusiikin historiaa ja vastakulttuurisia asenteita – vaikka myönnettäköön, koulun pihoista huolimatta julkisessa mediatilassa Metallica ei ole vuosikymmeniin ollutkaan marginaalia – kun taas työtoverini mielessä yhtyeen soitanta tiivistyi soitto- ja laulutaidottomuuteen, meteliin ja yksinkertaisesti yhtyeen jäsenten ilmeiseen kyvyttömyyteen ymmärtää, mitä on musiikki. Tottakai myönnän, että aluksi työtoverini kanta risoi minua hiukan, mitä hänkään musiikista muka ymmärsi, mutta sitten aloin ajatella, että on suoranaisesti ihailtavaa kuinka vilpittömästi hän toi kantansa julki, miten ainutlaatuisesti – joskin ehkä hiukan öykkärinomaisesti – hän vaatimalla vaati tuon ääniterrorin vaihdettavaksi miellyttävämpään musiikkiin.
Täydellisesti en osaa mieleni liikkeitä kuvailla, mutta hiljaisuudessani ymmärsin, ettei minun ole mikään velvollisuus ja tarve pitää kiinni kannoistani, sillä en minä vastaa noita kantojani ja makuarvostelmia, ne ovat vain tietyssä ajassa ja tilassa tuotettuja reagointitapoja sopivankaltaisiin ärsykkeisiin. Ne eivät ole minua. Olen ehkä kehittänyt ajan saatossa vahvemman sietokyvyn tai sanotaan, monipuolisemman maun, osaan mielestäni löytää monenlaisista asioista kiinnostavia puolia, mutta ei se tarkoita, että minun pitäisi olla jotenkin näkyvästi – mielipiteiltäni ja kannoiltani - vahvempi kuin esimerkiksi hän. Päinvastoin, mitä monipuolisemmin ja relativistisemmin käsittelen ympäröivää maailmaa, sitä vähemmän minulla tuntuu olevan sanottavaa, mielipiteitä ja kantoja. Yläasteikäisenä riitti, että kantoi olemattomat rintalihakset kaarella bändipaitaa ja levitti jokaisessa mahdollisessa saumassa omia makuarvostelmiaan – nykyisin olen suhteellisen hyvin sisäistänyt, että voin jakaa makuarvostelmani itse teoksen kanssa, esittämishetken tulkintastrategioina joissa teos puhuu minulle riippuen halustani ymmärtää, ja kenties jakaa tuntemuksiani niiden ihmisten kanssa, jotka tiedän – tai oletan – samantyyppisistä ärsykkeistä resonoivan. Siksi kuitenkin tuona jakamisen hetkenä oli syvällisen posiitivista ja oivaltavaa huomata, että mielipiteet, makuarvostelmat ja kannat – kaikkien muiden mahdollisten motiivien, tarpeiden, viettien ja antipatioiden ohella – ikäänkuin leijuvat jaetussa tilassa, eikä kummankaan tarvitse kiintyä niihin – jolleivät siis halua – vaan osanottajat voivat ikäänkuin välähdyksenomaisesti huomata, että jotain tuulensuojaista ja silti niin äärimmäisen hellää on meidänkin sisällämme, ja kaikkialla ympärillämme. Tuo ymmärtämisen hetki on kuin sisäinen silmä kääntyisi sisältä ulospäin ja katsoisi lapsiaan, aika velikultia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti