Nopeasti 2: ydinenergia, kapitalismi ja tulevaisuus

Keskusta ja Kokoomus riitelevät tällä hetkellä lisäydinvoimaloiden määrästä. Keväällä elinkeinoministeri Mauri Pekkarinen mesosi, että kiireesti pitää hakemukset jättää – nyt Mauri "pitää esillä vaihtoehtoa, ettei lupaa myönnettäisi yhdellekään voimalalle". Kannat näyttävät yleisemmin olevan siten, että Keskusta kannattaa lähinnä yhtä ydinvoimalaa, kun taas Kokoomus puoltaa kaikkia kolmea – tai kuten puolustusministeri Jyri Häkämies kuuluu todenneen: hallituksen ei pitäisi lainkaan rajoittaa ydinvoimarakentamisen määrää.

Mitä tämän riitelyn taustalla sitten on? Fortumin – joka on yksi hakijoista – toimitusjohtaja Tapio Kuula sanoi televisiohaastattelussa Fortumin satsaavan sähkönvientiin. Helsingin Sanomat selitti tänään (HS 4.9), että Suomi pääsisi takaisin kiinni talouskasvuun korvaamalla paperinteollisuuden ydinvoimalla. Kun paperiteollisuus ajetaan Suomessa alas, jotain tarvitaan tilalle, jos halutaan säilyä teollisuusmaana. Jos halutaan.

Hallitushan on asettanut yhdeksi tavoitteekseen omavaraisuuden sähköstä. Tiedämme kuitenkin, että puhe omavaraisuudesta on pelkkää silmänlumetta, jos tarkoituksena säilyä kapitalistisena yhteiskuntana: sähkönkulutuksen jatkuva kasvu ja ylellinen elintaso eivät turvaudu useallakaan ydinvoimalalla. Kokoomuslaisen päättelyn päässä on kuitenkin ajatus nykyisestä elämäntavasta sekä mahdollisesti sen parantamisesta entisestään. Vihertävät tavoitteet turvauduttaessa ydinvoimaan ovat pelkkä vitsi. Jos yhdenkin ydinvoimalan rakentamiseen menee kiirehtimällä kymmenen vuotta, olemme tuskastuttavalla tavalla myöhässä suhteessa siihen, mitä alkaa pian tapahtua. Ja jos 90 % kaikesta kauppaliikenteestä hyödyntää öljyä, omavaraisuudessa on kyse pian pakosta, ei mistään Suomi-brändin kohentamisesta. Lisäksi kannattaa muistaa, että Suomen olosuhteissa ydinvoimalat ovat onnettoman riippuvaisia tuontiuraanista.

Siksi keskustan ja kokoomuksen näpertely ydinvoiman ympärillä on silmiinpistävän vaarallista ja lyhytnäköistä. On hyvä pitää mielessä, että meillä ei ole tällä hetkellä mitään realistisia odotuksia siitä, millainen tuo öljyn aikakauden päättyminen tulee olemaan. Jos on oltava kokoomuslaista kaukonäköisempi, luvassa on todennäköisemmin kokonaisvaltainen romahdus kuin säyseä siirtyminen energiansäästölamppuihin ja sähköautoihin (aiheesta lisää ks. esim. Lavastekaupunki). Sen ajan puitteissa, joka meillä vielä on, jokainen nykyisen järjestelmän ylläpitämiseen käytetty päivä on hukkaan heitetty ja tekee tuosta romahduksesta entistä hurjemman.
Oman tietämykseni mukaan jokainen uusi ydinvoimala on enemmänkin riski kuin turvallinen sijoitus. Risto Isomäen dystopioissa ilmastonmuutoksen takia lisääntyvät tsunamit, hirmumyrskyt ja hurrikaanit vaarantavat koko maapallon tulevaisuuden, jos yksikin rannikolle sijoitettu ydinvoimala joutuu niiden tulilinjalle.

Ydinvoimaloiden rakentaminen ja ydinjätteen hautaaminen geologisesti vaarallisille alueille lisää myös riskiä, että yksikin maanjäristyksestä aiheutuva maakuoren repeäminen pullauttaa ulos koko pois silmistä siivotun roskan. Seuraukset olisivat katastrofaaliset. Jos sovittuihin ilmastonmuutosta hidastaviin päästövähennyksiin haluttaisiin päästä ydinvoimalla, se Greenpeacen mukaan tarkoittaisi 350 uutta ydinvoimalaa seuraavan kahden vuosikymmenen aikana (vuosien 2003-2007 aikana otettiin maailmanlaajuisesti käyttöön keskimäärin 2 ydinvoimalaa vuodessa – se siitä "realismista"). Ydinvoimaloiden ikä taas on rajallinen ja sadan vuoden haarukassa niiden korvaaminen uudemmilla on täysin epärealistista (öljyn hupenemiseen ja ilmastonmuutokseen ja niiden aiheuttamiin elämäntavanmuutoksiin nähden).

350 uuden ydinvoimalan ylläpitäminen vanhojen lisäksi veisi sinänsä vaarallisen uraaninlouhinnan täysin uudelle tasolle. Uraaninlouhinnan tiedetään saastuttavan vesiä (sekä vesistöjä että pohjavesiä) ja maa-alueita ja esimerkiksi tulevan makean veden kriisin ja "vesisotien" näkökulmasta teollisuusmaat näyttävät kaivavan hautaansa. Eikä unohdeta uraaninlouhimisen väistämättömänä sivutuloksena syntyvää ydinaseteollisuutta ja lisääntyviä turvallisuusuhkia. Lisätään siis vielä, että varmasti menee tajuntaan: jos jatkamme tätä suuntausta, olemme kusessa.

Näemme sen, mitä haluamme nähdä, ja se on vaarallisin ominaisuutemme

On hyvä, että meillä Suomessa on Risto Isomäen kaltaisia henkilöitä. Olen lukenut nyt viimeisen vuoden aikana sekä Isomäen Finlandia-ehdokkaanakin olleen Sarasvatin hiekkaa -romaanin (2005) sekä uudemman Litium6:n (2007), molemmat lähinnä ydinvoimaa ja ekokatastrofeja koskevan ansioittensa tähden. Hetimmiten on todettava, etten erityisemmin arvosta Isomäkeä kirjailijana: hän on kirjallisesti suorastaan ala-arvoinen, väistämättä lukijan poskille nousee myötähäpeän puna kun tarkastelee henkilöhahmoja, tarinaa, juonenkuljetusta, mimeettistä rekisteriä. En myöskään ole enää lainkaan ihmeissäni, miksi Sarasvatin hiekkaa ylipäätään oli tuossa vuosittaisessa häpeäringissä osallisena. Tiedän kyllä: Finlandiaa ei tänä päivänä todellakaan jaeta kirjailijoille, vaan median teuraseläimille, eikä kilpailu minua sinänsä edes kiinnosta - se mikä hiukan kiinnostaa on Isomäen huomiotaloudellinen imago.

Olen vain sinänsä iloinen, että me Suomessakin saamme edes silloin tällöin lukea asiapitoista proosaa kaiken hötön keskellä, olkoonkin sitten insinööriproosaa. Isomäki on ihan kiinnostava henkilö, mutta enimmäkseen juuri ydinvoiman ja sen tulevaisuutta koskevien skenaarioiden, toisaalta ekologisten kysymysten valossa. Lukemissani romaaneissa Isomäki on tuonut kyllä kiitettävällä tavalla yleiseen jakoon noita kysymyksiä ja tuonut ne helpommin ymmärrettävään muotoon (niille, jotka eivät jaksa sulatella esimerkiksi ydinvoimateollisuuden teoreettisia perusteita); vielä kun laskisi kynältään naurettavan kliseisen genretrillerin taakan.

Ja naurettavan kliseistä ovat myös kommenttini Isomäestä. Silti latteuksien uhallakin kirjoitan, jotta kirjoitan, kirjoitan jotta kurottaisin sitä oivallusta, joka sulkee tai - näkökulmasta riippuen - avaa kantani tuohon suomalaiseen tieteiskirjailijaan. Oli siis kirjallisuudesta aatteen valjastajaksi tai ei, toivoisin että “Suomen suosituin kirjailija” (HS 11.3.2008) ei olisi Ilkka Remes, vaan juurikin Isomäki; jotta tässäkin maassa vihdoin ymmärrettäisiin, että näennäisistä tehokkuusansioistaan ja kasvavaa energiankulutusta vaalivista puolistaan huolimatta ydinvoima on äärettömän vaarallista - että iki-, syvä-, mustanvihreiden vuosikymmeninen sanottava lopulta kuultaisiin.

Suomenkin ydinvoimaloissa on huomattu säännöllisesti jollei suoranaisia turvallisuusriskejä niin toimintahäiriöitä, ja kun ottaa vielä huomioon, että meriveden käyttäminen ydinvoimaloissa ja palauttaminen takaisin mereen muuttaa alueiden ekosysteemejä, puhumattakaan uraanin rouhimisesta, sen terveysriskeistä ja ekologisesta tuhokyvystä: kaikki nämä kielivät jo osaltaan ydinenergian haitallisuudesta, enkä ole vielä edes maininnut pahempia skenaarioita. Ymmärrän, että ongelma on globaali, mutta Suomikaan ei ole ollut suoranaisen halukas luopumaan ydinvoiman käytöstä (uusia voimaloitahan päinvastoin suunnitellaan) vaikka nähdäkseni olisi siihen varsin kykeneväinen. Ongelman luonne on nimittäin meidän kohdallamme se sama, johon törmäämme jatkuvasti eri yhteyksissä: sen sijaan että rajoittaisimme elämäntyyliämme, kulutustamme, elinolosuhteitamme, luopuisimme, kulutuskasvukäyrämme on ja pysyy jatkuvan kumulatiivisena ja lisää, yhä räikeämpiä mielisairauksia me myös vastaanotamme hyödykkeidemme ja tylsämielisyytemme parissa. Uskomme alati, että on mahdollista yhdistää jatkuva talouskasvu ja ekologinen elämäntapa, vaikka vähänkin rehellisempi tarkastelu on jo ajat sitten osoittanut, ettei tällaiselle skeemalle ole missään olosuhteissa tukevaa, rehellistä pohjaa.

Olkoonkin siis apokalyptinen ja pessimistinen, tämän takia toivoisin Isomäen kirjoja luettavan: kun minunkaltaiseni umpimieliset ja olemattomia tietävät fanaatikot vihdoin vaikenevat, Isomäki aloittaa faktojen asettelun, vaikka sitten nolostuttavan kömpelön kaunokirjallisuuden muodossa. Siitä siis hetkeksi viis: tärkeämpää on se, että tämä unemme raukeaisi.

Neofolk

Minulla on salaisuus, tai sanokaamme pahe, jota en liiaksi levittele. Paheeni on neofolk. Musiikkityylinä se on poliittisesti oikealle kallellaan olevaa folk-musiikkia, joka ammentaa tematiikkansa kansallisromantiikasta, okkultismista, (uus)pakanuudesta ja apokalyptiikasta. Artisteja kuten Boyd Rice, Blood Axis ja Sol Invictus kuuntelen silloin tällöin – ja useimmiten salaa. Current 93 on lähempänä sydäntäni, tunnustan sen avoimemmin, mutta sen vaalimat teemat eivät olekaan niin härskejä kuin Boyd Ricen tai Blood Axisin. Myös Of the Wand & the Moon ja In Gowan Ring ovat parhaimmillaan upeita. Samaan hengenvetoon on sanottava, että samaisesta verenperinnöstä ammentavat tavoillaan Suomessa esimerkiksi Tenhi ja Vesa-Matti Loirin Eino Leino-levyt.

Ennenkuin oikeistolainen symboliikka vesittyi internationalismiksi (jonka lähtökohta on itse asiassa kommunismissa, ehdottavat Michael Hardt ja Antonio Negri mainiossa järkäleessään Imperiumi) ja porvarien juonitteluksi yrittäjyyden ja kilpailukyvyn ja talouden omnipotenssin edistämiseksi, eurooppalainen ”oikeisto” puristi voimansa varsin erilaisista lähtökohdista, virroista jotka ovat tätä nykyä kuitenkin lähempänä ammattikoulunatsin aatemaailmaa kuin Jyrki Kataista. Hippi- ja jippiliike eivät olleet ensimmäinen länsimaalainen vastakulttuuriliike; niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Saksassa nuoriso liikehti varsin samalla tapaa – joskin ilman drop out-estetiikkaa. Tuon ajan saksalaisen nuorison ideologiaan – ja kansallissosialismin taimiin – kuului niinkin hyväksyttäviä arvoja kuin kasvissyönti, luonnonsuojelu ja teollisen maailman vastustaminen. Kuten tiedämme, samaisen ideologian kompromissitaminen saksalaisille massoille sai myöhemmin aikaan varsin kammottavia mittasuhteita. Hipit puolestaan eivät olleet niinkään poliittinen kuin eskapistinen liike, mutta niitä lomittain seuranneet jipit olivat jo paljon poliittisempi rintama. Samainen rintamahan sivusi varsin likeltä esimerkiksi Mustia panttereita, ja oli siten – ainakin teoriassa – paljon militantimpi vastakulttuurillinen yhteisö. On täysin ymmärrettävää, miksi osa vastakulttuurista ottaa aina omakseen tietynasteisen militarismin: jotta vallitsevat asiaintilat saataisiin kammettua kohti parempaa, vaaditaan siihen voimankäyttöä.

Itse en voi sanoa uskovani pakottamiseen ja voimankäyttöön yhteiskunnallisten olojen parantamiseksi ja muutosten edesauttamiseksi, mutta voin ymmärtää sitä. Länsimailla on niin paljon vääristyneitä luuloja itsestään – tarvitsee vain seurata esimerkiksi länsimaisen tieteen ja medikalisaation kaikkivoipaisuuskuvitelmia – ja noiden luulojen juuret ovat niin syvällä, että asiat saattavat käydä melko rumiksi ennen kuin asiat muuttuvat paremmiksi. Tai Risto Isomäkeä mukaillen: täytyy tulla ensin tuntemamme maailman loppu ennen kuin kehityksen pyörää voidaan todella kääntää. Isomäen Sarasvatin hiekkaa muuten sivuaa sitäkin skenaariota, että kun ja jos kulutuksemme tuloksena syntyy yhä useampia tsunamiaaltoja, ja suuri osa vaalimistamme ydinvoimaloista on rakennettu merten rannoille, voi monikymmenmetrinen tsunami pyyhkiä tunnetun maailmamme lisäksi myös sivilisaatiomme olemattomiin. Romaani on ajoittaisesta korniudestaan (lähinnä koskien henkilöhahmoja) suositeltavaa luettavaa.

Neofolk musiikkityylinä kiehtoo minua ennen muuta symboliikkansa takia. Taipuvaisena apokalyptiseen raskas- ja surumielisyyteen koen sen okkultistis-romanttiset konseptit aina kiehtovina. Suurin ongelma neofolkissa onkin pitkälti musiikki. Metallikielisen akustisen kitaran, puhelaulun, rummutuksen yhdistäminen toisiinsa sekä mahdollisesti viulun mukaanottaminen ei yksinkertaisesti toimi, jos sävellyskyky on niinkin rajoittunut kuin esimerkiksi Sol Invictuksella tai Hekatella. Current 93, In Gowan Ring ja muutamat muut ovat nousseet suosiossani paljon legendaarisempia neofolk-yhtyeitä korkeammalle juuri tämän takia: he osaavat säveltää. Hämmentävimpiä kokemuksiani neofolkin parissa olikin Death in Junen keikka Tampereella syksyllä 2003. Koska en tuolloin Death in Junen musiikkia liiemmin tuntenut, ei yhtyeen esittämät kulttibiisit herättäneet minussa minkäänlaista vastakaikua – jokainen biisi kuulosti käytännössä samalta – mutta kokemuksena tapahtuma herätti paljon inspiraatiota ja resonansseja: yleisön valtava kirjavuus perusmiehistä latex-goottiin ja barettipäisiin militantteihin ja yhtyeen pukeutuminen lumipukuihin ja maskeihin loi – uskomatonta kyllä – selkäpiitä karmivan, epäinhimillisen apokalyptisen tunnelman. Harvoin olen millään keikalla tuntenut samanlaista tuonpuoleisuutta. Toinen tekijä minkä takia neofolk minua inspiroi saattaa hyvinkin olla juuri konseptin tuonpuoleisuus – musiikin tyylisuuntana se on hyvin kaukana massojen listasuosikeista ja musiikin esittämistä tavanomaisista teemoista. Tekisi mieleni sanoakin, että neofolk operoi paljon jollei ikuisempien niin muinaisempien yhteiskunnallisten teemojen parissa kuin perinteinen populaarimusiikki. Samalla se kurottaa jokapäivää kauemmas tuollepuolen, syvempiin veren virtoihin.